Lisäyksiä kirjahyllyyn

Ylioppilaslakit tosiaan saatiin tossa viime lauantaina ja nyt ajattelin kertoa yhdestä lahjasta, jonka sain mun kummeilta ne toivat nimittäin tälläisen kasan kirjoja: 

Kasasta löytyy siis Seitsemän veljestä, Täällä Pohjantäden alla -trilogia, Vänrikki Stoolin tarinat, John Irvingin Kaikki isäni hotellit (JES!), Steinbeckin Oikutteleva bussi, Hemingwayn Kirjava satama, Juhani Ahon Rautatie ja Juha sekä englanninkielinen yhteisnide Brönten sisarusten kirjoista (sisältää muun muassa listaan kuuluvat Kotiopettajattaren romaanin ja Humisevan Harjun). Eikö olekin ihan mahtava lahja?! Lisäksi sain vielä lahjakortin Ikeaan, että voin ostaa näille kirjahyllyn. Tämä on varmasti mun saamista yo-lahjoista, se mistä Ida on kaikista katkerin.:D

Saatiin myös Idan kanssa molemmat äidinkielen opettajainliiton ja Otavan kirjasäätiön myöntämät kirjallisuusstipendit monipuolisesta kirjallisuuharrastuksesta. Stipendinä oli tuo Eeva Roihaksen kirja, jota en ole vielä sen tarkemmin tutkinut.

Muita uusimpia hankintoja ovat sitten seuraavat. Marian Keysin Sushia vasta-alkajille, jonka olen joskus lukenut ja kun löysin sen tässä aikoja sitten kirpparilta tosi halvalla, niin päätin lisätä sen kirjahyllyyni. Kaiko Ishiguron Ole luonani aina lähti kerran mukaani Suomalaisesta Kirjakaupasta ja uusimpana hankinta ostin kovasti kehutun Kathryn Stockettin Piiat. 

Torstaina sain luettua Craig Fergusonin romaanin Putoamistemppu, josta voisin pari sanaa kirjoitella joku päivä, ja nyt olen lukemassa John Irving Ystäväni Owen Meanya, jota jo kerran aloitin, mutta jätin jostain syystä kesken. Huomasin tässä kerran, etten ole pitkään aikaan lukenut yhtäkään kirjaa listalta, joten viimeksi kirjastossa käydessäni lainasin Jaroslav Hasekin Sotamies Svejk maailmansodassa. Saa nähdä milloin saan sen aloitettua. 

Haluaisitteko auttaa?

Ida the pessimisti täällä hei! Sain vihdoin sieltä kustannusyhtiöstä sähköpostia. Siinä mukana tuli se semmoinen sopimus, joka minun pitäisi allekirjoittaa. Mie yritin sitä lukasta, mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen (saattoi johtua työpäivästä joka oli jo takana). Nyt olen kipeä, enkä edes viitsi yrittää lukea sitä, se kapulakieli ei tähän räkäpäähän uppoa.

Ajattelinkin kysyä teiltä, onko täällä ketään, joka viitsisi sopimusta vilkaista ja katsoa, onko siellä jotain epäilyttävää. Toki itse aion lukea sen sitten terveenä ja jaksavaisena läpi, ettei kukaan kuseta, mutta ois kiva kuulla muiden mielipiteitä.

By the way, vähän olin ylpee miusta ja Veerasta, saatiin kummatkin Otavan kirjalahjat monipuolisen kirjallisuusharrastuksen vuoksi.

Juhlat juhlat!

Todella edustava kuva meistä molemmista, 

mutta näissä tunnelmissa viikonloppu vietettiin!

Listan ulkopuolelta: Craig Ferguson - American on Purpose: The Impropable Adventures of an Unlikely Patriot

Craig Ferguson on ehkä suomalaisille se kaikista tuntemattomin nimi Amerikan talk-show maailmasta. Ferguson juontaa ja käsikirjoittaa omaa ohjelmaansa, The Late Late Show with Craig Fergusonia, ja häntä pidetään David Lettermanin mahdollisena seuraajana. Rikas ja menestynyt ehkä nyt, mutta näin ei ollut aina.

Omaelämänkerrassaan Ferguson kertoo elämästään Skotlannissa, keskiluokkaisesta perheestään, ja lyhyeksi jääneestä koulu-urastaan 60- ja 70 -luvuilla, jolloin ruumiillinen ragaistus oli kouluissa ennemminkin tapa kuin pakon edessä suoritettu toimenpide. Teinivuosina Amerikassa vieraillut Craig päätti vakaasti jo tuolloin, että hänestä tulee rock-tähti ja hän muuttaa Amerikkaan. Kohti amerikkalaista unelmaa hän kulkee mutkien kautta kokeillen onneaan niin rakennustyöläisenä, punk-bändin rumpalina, koomikkona ja jopa modernina tanssijana. 

Monet epäonnistumiset Craig alkoi turruttaa alkoholilla ja huumeilla, joka johti moneen mustaan aukkoon muistikuvista 70- ja 80-luvusta, satojen tuhansien puntien velkoihin, kahteen epäonnistuneeseen avioliittoon ja yhteen pelottavaan kohtaamiseen tappaja-ankkojen kanssa paikallisessa puistossa keskellä yötä. 

Nyt 20 vuotta ilman alkoholia ja huumeita ollut Ferguson lähti pian vieroituksen jälkeen Amerikkaan kokeilemaan siipiään näyttelijänä ja saikin työn hitti tv-sarjasta The Drew Carey Show'sta 90-luvun puolivälissä. Televisiosarjaa seurasivat muutamat elokuvat, jotka Ferguson tuotti ja käsikirjoitti sekä vihdoin hänen nykyinen unelmatyönsä, juontaja/käsikirjoittaja yhdessä Amerikan suosituimmassa talk show'ssa. Fergusonin ohjelma on selvästi erilainen kuin muut lajityypinsä edustajat, joka johtuu pitkälti sen omalaatuisesta juontajasta.

Ferguson kertoo kirjassaan raastavan rehellisesti omasta elämästään alkoholistina ja kaikessa epäonnistuneena ihmisenä. Selvästikään kirjailija ei ole halunnut kaunistella tapahtumia tai vierittää syitä muiden niskoille vaan kirjoittaa avoimesti sekä molempien avioliittojen hajoamisesta että alkoholismin johtamisesta epäonnistuneeseen itsemuhayritykseen (Ferguson unohti tehdä sen kun joku tarjosi hänelle drinkkiä). Kaikkien rankkojen ja surullisten aiheiden rinnalla näkyy myös Fergusonin omintakeinen huumorintaju sekä hyvien asioiden ja onnistumisten arvostus. Fergusonin suurimmat saavutukset ovat hänen poikansa Milon syntyminen vuonna ja Fergusonin saama Amerikan kansalaisuus vuonna 2008.

Fergusonin omaelämänkerran luettuani katson myös hänen ohjelmaansa uusin silmin. Vaikka mies toistuvasti pilkkaakin CBS -kanavaa (jolta hänen ohjelmansa tulee), tuotantoyhtiön pomoja, omaa tuottajaansa, koko Hollywoodia sekä yleisesti vihjailee (tai sanoo suoraan) vihaavansa omaa työtään " doing mediocre comedy in this crappy basement you people call a television studio", kertoo hän kirjassaan todella arvostavansa työtään ja ihmisiä, jotka hänelle tämän mahdollisuuden antoivat. 

Viime aikoina olen tykästynyt tositapahtumiin pohjautuviin kirjoihin ja etenkin elämänkertoihin. Tämä oli ollut lukulistallani pitkään kunnes vihdoin sain englanninkielisen opuksen tilattua netistä. Ihanaa tämän lukemisessa on se (pätee myös muihin elämänkertoihin), että se todella näyttää, että ihmisessä on enemmän mitä päällepäin näkyy. Fergusoniakin voisi ensikatsauksella luulla kiittämättömksi kusipääksi, mutta todellisuudessa mies onkin rauhallista perhe-elämää rakastava ex-alkoholisti, joka on ehdottomasti yksi lahjakkaimpia koomikoita joita tiedän. 

*****

Riikka Pulkkinen - Totta

Pitihän tämäkin lukea, että näkee, kehittyikö Pulkkinen toiseen kirjaansa. Ja kyllä minä ainakin näen näissä monia selviä eroja.

Totta kertoo erään perheen tarinan. Jollain tavalla välillä tuntui, että Pulkkinen oli yrittänyt ahtaa liian monta henkilöä ja heidän kaikkien tarinat yhtien kansien väliin. Lopulta kuitenkin langat tulivat jotenkin yhteen, eikä kirja ollut sitten hassumpi. Tarina oli varsinkin alkuun todella epäselvä ja siitä oli vaikea saada kiinni.

En jostain syystä tykkää Pulkkisen kirjoitustyylistä kauheammin. Se on liian koristeellista ja vilisee kielikuvia. Sinänsähän se on taitavaa, mutta kiitos kaikenmaailman tekstianalyysien, minulle tulee sellaisesta aina semmoinen kuva, kuin että tekijä olisi halunnut vaikuttaa todella taiteelliselta ja ah niin romanttiselta. Lyhyesti sanottuna sana joka mieleeni tulee on tekotaiteellinen.

Tämän ostin tänään. Sopii mielentilaani.

Uusia ylioppilaita

Nyt se on sitten virallista: meistä tulee Idan kanssa ylioppilaita! Parin viikon päästä saadaan painaa hatut päähän ja viisastella ihan luvan kanssa! Meikäläiselle ainakin tuli aika yllättävänkin hyvät arvosanat, ja kaikista suurin pommi oli se, että kirjoitin äidinkielestä laudaturin!!! En olis kyllä ikinä uskonut, että L tulis, jännitin vaan sitä, että saanko edes E:tä. Voin kyllä kertoa, että nyt on aika hyvä fiilis...=)

http://www.ksml.fi/erikoissivut/valmistuneet/ylioppilaat/voionmaan-lukio/1196006

Onnea myös kaikille muille tänä keväänä kirjottaneille ja valmistuneille! 

Torey Hayden - Auringonkukkametsä

Tämä kirja ei todellakaan ollut samanlainen, kuin muut Haydenin kirjat ovat.

Auringonkukkametsä kertoo tarinan perheestä, jonka ovat perustaneet Unkarista kotoisin oleva äiti ja isä, joka hänet pelasti sodan kynsistä. Äiti on joutunut sodan aikana kokemaan vaikka mitä pahaa ja se näkyy hänen käytöksessään vuosia myhemmin, kun hän asuu jo Amerikassa perheensä kera.

Tarinaa kerrotaan perheen vanhemman lapsen, Lesleyn,  18 vuotta, näkökulmasta. Se on vähän outoa, koska kuitenkin loppujen louksi päähenkilö on itse äiti.

Kirjassa käsitellään Haydenin perinteiseen tyyliin vaikeita asioita niitä yhtään kaunistelematta. En silti tykännyt tästä niin paljon kun Haydenin muista kirjoista, joita olen lukenut. Saattanee johtua siitä, että tässä oli jotenkin todella paljon vihaa.

Luen mutta en kuitenkaan

Otsikko kertookin jo kaiken olennaisen. Kauhea häpeän tunne iski, kun Ida on päivitellyt tänne viime aikoina niin ahkeraan ja itse en ole kirjoitellut mitään melkein kuukauteen. Päätin sitten tulla kertomaan loistavan syyni tälle hiljaisuudelle.

Olen siis lueskellut paljonkin (suhteellinen käsite) viime aikoina, mutta en fiktiota, josta voisin tänne kirjoittaa. Kesälomani muuttui yhtäkkiä uudestaan lukulomaksi, kun hoksasin, että hei, ennen lakkiaisiahan meikäläisen pitäisi osallistua vielä muutamiin pääsykokeisiinkin, eikä mielellään valmistautumatta! Elikkäs pääsykoekirjoja (tai tähän mennessä kirjaa, oon laiska paska) olen tässä lueskellut. Jos hyvin käy, tasan kuukauden päästä olisi viimeiset pääsykokeet, joidenka jälkeen olen vapaa kuin taivaan lintu lukemaan mitä haluan. Jos huonosti käy, niin vapaus koittaa jo paria viikko aiemmin. 

Samalla kun tilasin pääsykoekirjat, tilasin myös yhden kirjan jota olen etsiskellyt kauan. Craig Fergusonin omaelämäkerta American on Purpose saapui postilaatikkoon juuri samoihin aikoihin kun ymmärsin ottaa itseäni niskasta kiinni pääsykokeisiin lukemisen kanssa. Luin englannin kielistä kirjaa muutaman luvun ihan uteliasuuttani, mutta tajusin sen sitten olevan niin mielenkiintoinen, että pakko jättää kesken ja laittaa prioriteetin uusiksi. Tällä hetkellä kirja napottaa porkkanana kirjahyllysäni odottaen lukemisen vapautta. Olen siis laittanut itselleni kiellon, että en saa avata sitä ennen kuin pääsykokeet on hoidettu alta pois. 

Jos minusta ei siis lähiviikkoina kuulu, johtuu se siitä, että opiskelen ahkerasti ikkunoiden pesun lomassa, ei suinkaan siitä, että olisin unohtanut tämän superjännittävän projektimme! =)

P.S. Idalle hurjasti onnea kirjoituskilpailun voittamisesta, olen niin ylpeä!! <3

Riikka Pulkkinen - Raja

Riikka Pulkkinen oli meidän lukioluokan lukevassa porukassa (joo, meitä oli kolme, joista mie ja Veera oltiin kaksi) suuressa suosiossa. Se on kai ollut myös ihan yleisesti tykätty kirjailija ja kai sitä on jotenkin palkittukin. (asiantuntevaa kirjoitusta, you see) Mie ostin Facebookin kirjakirppikseltä (:D) Riikka Pulkkisen Rajan ja Totta, kun ne siellä näin aika halvalla.

Raja on Riikka Pulkkisen esikoisteos ja sen kyllä huomaa jotenkin kirjoitusasusta. Minun mielestäni hän oli sortunut liian moneen kliseeseen. En tiedä käytänkö nyt oikeaa sanaa, mutta siis hän käytti paljon semmoisia tavallisia kirjoitustyylejä, käänteitä ja semmoista tyyliä yleensäkin, mitä minusta näkee aika monissa kirjoissa.

Kirjaa lukiessa aloin pohtimaan sitä, että miksi nykyään joka kirjaan kirjoitetaan seksistä niin avoimesti. Minua se yököttää. En tiedä miksi. Kaikki ilmaukset kuten "mies tuli hänen sisälleen" ja "mies avasi hänen reitensä" ovat jotenkin... En tykkää. Vaikka usein valitankin, että vanhassa kirjallisuudessa mistään ei puhuta suoraan, vaan mies ja nainen "pitävät hauskaa" keskenään, niin pidän kyllä sellaisesta tyylistä enemmän.

Rajassa henkilöt on valittu niin, että ne ovat eri ikäluokista ja eri vaiheissa elämäänsä. Tämä on toki fiksua, koska kirjassa käsitellään paljon kuolemaa ja näin se tulee käsiteltyä monelta eri kantilta. Aluksi minun oli todella vaikea lukea Marin osia kirjasta, koska hänet oli kirjoitettu niin nuoreksi ja tyhmäksi. Tajusin sitten, että ne minun tunteeni johtuivat vaan siitä, että olin joskus nuorempana melkein samanlainen.

Oli kyllä huono veto lukea tämä kirja tähän väliin, nyt minua pelottaa, että kun itse kirjoitan esikositeokseni, niin se tulee olemaan ihan selvä. Läpinäkyvä ja jotenkin niin... naiivi. Äsh.

***

Torey Hayden - Hiljaisuuden lapset

Joskus nuorempana jotenkin sain käsiini Torey Haydenin kirjallisuutta. Muistaakseni luin Nukkelapsen. Niihin aikoihin kirja teki minuun kovan vaikutuksen, koska se oli niin rehellinen. Kun nyt sitten löysin Torey Haydeniä kirpparilta, oli pakko ottaa mukaan.

Hiljaisuuden lapset kertoo koskettavan tarinan kolmesta henkilöstä jotka eivät voi puhua. Torey Hayden on lasten puheterapeutti, joka ratkoo lasten ongelmia määrätietoisesti, mutta lempeästi. Ihmiset on kuvattu elävästi ja kauniisti, ja vaikeitakin asioita käsitellään rohkeasti.

 Vaikka olenkin jotenkin hyvin turtunut ihmisten pahuuteen ja sirpaleisuuteen, teki tämä kirja minuun silti vaikutuksen. Minusta on jotenkin todella outoa aina uudelleen huomata, että perheet ovat kaikki erilaisia. Se on jännää.

4. Aleksis Kivi - 7 veljestä

Yllättävän kauan meni tämänkin lukemisessa. Viime vuoden puolella taisin tämän aloittaa. Pääsin ehkä sivulle 70, kun iski laiskuus. Nyt sitten aloitin uudestaan heti Lemin jälkeen, ja nopeasti tämä sitten tulikin luettua.

Mie ajattelin, että minähän tiedän jo tarinan seitsemästä veljeksestä - sehän on luettu niin ala- kuin ylä-asteellakin. Vaan olinpa väärässä. Minusta tuntuu, että jotakuin ne sata ensimmäistä sivua on luettu koulussa, mutta loppua ei todellakaan. Sen verran täynnä tuo loppu oli niin väkivaltaisuuksia kuin juopottelujakin.

Vaikka yleensä olen ihan mehuissani, kun pääsen lukemaan suomalaista kirjallisuutta, tämän kanssa oli jotenkin todella vaikeaa. Rakastin vanhoja sanoja ja tarinoita vilisevää tekstiä, mutta samalla jotenkin odotin koko ajan, että kirja vain loppuu.

Yleensä olen aina vihannut "häpiendingejä", mutta taisin viimein tajuta miksi kaikki tarinat loppuvat onnellisesti. Se johtuu siitä, että niin se menee. Lopulta kaikki kääntyy parhain päin.

****

HYVÄÄ VAPPUA KAIKILLE LUKIJOILLE! Ensi vappuna mie ja Veerakin isketään ne lakit päähän. Ja sitä ennen tietenkin nyt kesäkuun alussa. ;)

Stanislav Lem - Isännän Ääni

Uskomaton kirja. Uskomaton kirjailija. Miksei kukaan oo laittanut tätä listoille?

Stanislav Lem on siis puolalainen scifikirjailija, jonka löysin, kun valmistauduin lukemalla tiede-lehden keskusteluita aiheesta biologia ja fysiikka. Joku oli siellä maininnut jostain hänen kirjastaan, jossa ihmisille oli syötetty "happy pillsejä", jotka saivat heidät luulemaan, että kaikki oli mahtavaa, vaikka todellisuus oli jotain ihan muuta. Ajatus kiehtoi minua, ja niinpä pistin kirjailijan nimen muistiin. Viimeksi kun kävin kirjastossa, niin oli minun etsittävä kirjailija hyllystä. En tiedä vieläkään tuon pillerikirjan nimeä, mutta vielä minä sen metsästän.

Isännän ääni kertoo siitä, kun ihmiskunta löytää ulkoavaruudesta heille tulleen viestin ja he yrittävät selvittää sitä. En tiedä mistä minä olen saanut hirveän negatiivisen käsityksen scifistä, mutta joka tapauksessa tämä kirja sai minut himoamaan lisää. Suosittelen lämpimästi kaikille filosofiasta ja luonnontieteistä kiinnostuneille, aivan mahtavaa!

Kirjaa lukiessa tulee monesti semmoinen fiilis, että ei jumalauti, miun pää räjähtää. Lem esittää mielenkiintoisia ajatuksia, mutta ei siltikään sorru siihen, että koko kirja olisi pelkkää jossittelua. Hän osaa piilottaa filosofiset pohdiskelunsa tarinan lomaan, niin että lukija pysyy kivasti mukana.

Rakastuin.


*****

51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut

Kuolleet sielut kertoo semmoisesta Tsitsikovista, joka kiertelee Venäjän maaseudulla ja ostelee kuolleita sieluja vuonna nakki ja keppi. Kun sitten jossain vaiheessa leviää huhut siitä, että se on ostellut niitä kuolleita sieluja, alkaa kylän popula ihmettelemään, jotta miksi ihmeessä ja sitten lähtee pyörimään ns. huhumylly. Kirjan lukija temmataan huhujen maailmaan mukaan sillä, että hänellekään ei kerrota Tsitsikovin motiiveja.

Tykkäsin Gogolin tyylistä kirjoittaa niin, että hän väliin saattoi laittaa jotakin "kirjailijan on todettava tässä kohtaa, että..." tai muuta vastaavaa. Se aiheutti sellaisen fiiliksen, että kirjan tapahtumat ovat sellaisia, että niihin ei kirjailija voi vaikuttaa. Jännää on se.

Aika paljon kirjassa on tuommoista "Aaah äiti Venäjä, miten oletkaan paras" -hömpötystä, joka alkaa ainakin lopussa sattumaan silmiin.

Juonellisesti tarina on aika mitätön. Mutta tarinan pohjaidea, se että ihmisen ulkokuori ja käyttäytyminen eivät aina kerro hänen sisimmästään, on hieno. 

**½

PS. JEE YKSI VENÄLÄINEN YLIVIIVATTAVANA.

Facebookkeli ei olekaan kirja?

Tuo otsikko ei kyllä tarkoita sitten mitään. Piti vain ilmoittaa, että jotenkin päädyttiin tekemään "fan page" meidän blogille facebookissa. KLIKKAA TÄSTÄ JA TYKKÄÄ MEISTÄ.

Vanhoja suosikkeja part 2

Maria Kallioista vielä sen verran, että olen nyt lukemassa toiseksi viimeisintä kirjaa, Väärän jäljillä, jonka olen lukenut vain kerran aikaisemmin. Nyt kun olen lukenut kaikki edelliset yhdeksän melkeimpä peräjälkeen, olen huomannut, että kirjat ovat oikeastaan aika samanlaisia. Melkein jokaisessa dekkarissa Maria joko tuntee uhrin ja asiaan liittyvät henkilöt ennestään tai vähintään tapaa heidät juuri ennen henkirikosta. Melkein jokaisessa Maria myös joutuu itse vaaratilanteisiin. Mutta luulen, että siinä on myös Maria Kallio -sarjan viehätys. Joka kerta tietää saavansa takuu varmasti hyvän ja nautittavan sekä jännän lukukokemuksen.

Toinen kirjasarja johon tuli yhtäkkinen himo lukea uudelleen, on Tuija Lehtisen Laura -sarja. Nämäkin olen lukenut todella moneen kertaan joskus ala - ja yläaste aikoina. Kun ehkä kuukausi sitten TV2 alkoi näyttämään uusintana kirjasarjaan perustuvaa tv-sarjaa, tuli fiilis, että nyt nämä on pakko

lukea uudelleen ja äkkiä. Ja niinhän sitten luinkin kaikki suunnilleen viikossa.

Laurat olivat siitä kivoja, että ensimmäisessä kirjassa Laura on noin 12 - 13 vuotias tyttö ja viimeisessä

abivuotensa päättävä nuori nainen. Nykyisin nämä sarjan viimeisimmän kirjat ovat meikäläisen suosikkeja, varmastikin ihan siitä syystä, että niissä henkilöt ovat lähempänä omaa ikääni.

Varsinkin ensimmäisissä kirjoissa aiheet ja tarinat olivat suhteellisen tavallisia ja kevyitä, mutta myöhemmin kirjoissa päästiin myös hieman vakavammille ja syvemmille vesille. Hyvänä esimerkkinä on Laura, ystäväni -kirja, joka kertoo siitä kun Lauran ja hänen parhaan ystävänsä Jennan ystävyys yhtäkkiä loppuukin. Lauran vanhetessa kahdessa viimeisessä kirjassa käsitellään vähän vakavampiakin aiheita, kuten teinivanhemmuutta ja Lauran äidin vaikeaa raskautta.

Huomasin, että joku näissä kirjoissa vetoaa edelleen meikäläiseen. Varsinkin muutamissa kirjoissa Lauran ja Nikon suhde on kirjoitettu niin jotenkin... jännästi, että voin melkein tuntea sen sähkön ja kemian heidän välillään. Tulen luultavasti lukemaan nämä vielä moneen kertaan... On ne vaan niin hyviä!

Muutamia huomioita

Tässä aamukahvia keitellessä ja nauttiessa tulee pohdittua todella hienoja asioita. Ensinnäkin, miksi miulle tulee aina järkytyksenä se, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole koskaan lukeneet kokonaista kirjaa? Aina, kun törmään ihmiseen, joka kertoo ettei pidä lukemisesta eikä ole koskaan lukenut mitään kokonaista, suuni loksahtaa auki ja minulta menee hetki käsittää tuo asia. Miksi? Miten? Miun koko ala-asteen selviytyminen oli kiinni kirjoissa, joihin paeta todellisuutta. No, toisaalta ymmärrän, että kirjan lukeminen vaatii ainakin nykyään paljon. Minun on vaikea katsoa telkkaria hääräämättä jotain samaan aikaan, ja sama alkaa ilmenemään kirjojen kohdalla. Voi kun en kadottaisi kykyäni lukea.

Nyt kun päästiin minun lukemiseeni kivasti tuosta, niin tahdon vain ihmetellä sitä, että miksi hamstraan koko ajan uusia kirjoja, kun en saa vanhojakaan luettua? Hupsis, liityin facebookin kirjakirppisryhmään. Taisin jo tiedustella kolmen kirjan postikuluja ja toimittamista. Siellä on niin halpaa. Ja niin paljon kaikkea mitä haluisin lukea.

Olimme Veeran kanssa kaupungilla tässä eräs päivä. Eksyimme Suomalaiseen Kirjakauppaan.
"Hei, mikäs tää on, miksen oo kuullut tästä..? En mää kyllä voi ostaa tätä kun mulla on muutenkin kaikkea ylimäärästä"
"Joo noniin Ida, nyt mennään" Ja Veera ottaa mua kädestä ja vetää mut pois kirjahyllyn luota. Eikä mee kauaa, kun hän pongaa jonkun romaanin, joka näyttää kiinnostavalta.
"Hei, eiks meijän pitäny mennä eikä ostaa mitään?"

Kirjat, kirjat. Työ ootte ansa.

Listan ulkopuolelta: Leena Lehtolainen - Kuolemanspiraali

Ajattelin yhdeksännentoista syntymäpäiväni kunniaksi (ei oo aprillipila) tulla kirjoittelemaan huhtikuun ensimmäisen postauksen eilen lukemastani kirjasta. Leena Lehtolaisen vuonna 1997 ilmestynyt Kuolemanspiraali on Maria Kallio -dekkareista järjestyksessään viides, ja oma henkilökohtainen suosikkini. Voi tietysti johtua pitkälti siitä, että Kuolemanspiraali oli aikoinaan ensimmäinen Lehtolaisen dekkari jonka luin.

Kuolemanspiraalissa Maria Kallio joutuu selvittelemään 16-vuotiaan taitoluistelijan kuolemaan johtanut pahoinpitelyä. Surman taustalta alkaa löytyä niin tavallisia teinitytön ongelmia vanhempien avioerosta alkaen, mutta myös rankan kilpaurheilun nurja puoli sekä venäläinen huumekauppa nostavat päitään luistelijan kuoleman taustalta. Marian hermoja kiristelevät myös jo pitkälle edennyt yllätysraskaus sekä työpaikalla välejä rassaava kisa ylikomisarion virasta.

Kuolemanspiraali oli tosiaan ensimmäinen Lehtolaisen dekkari jonka luin. Lisäksi se sijoittuu taitoluistelun maailmaan, joka on ehkä maailman ainoa urheilulaji, jota joskus jaksan vähän seurata. Jo näiden syiden vuoksi sen on ehdoton lempparini sarjasta.

Olen myös aina tykännyt Lehtolaisen kehittämistä henkilöistä. Ne ovat aina mielenkiintoisia ja samaistuttavia ja vielä monikerroksisia. Mukavien epäiltyjen taustalta löytyy aina jotain törkyä. Kuolemanspiraalin henkilöissä on jotain vielä vähän mielenkiintoisempaa, johtuen ehkä siitä, että osa hahmoista on aika lähellä omaa ikääni.

*****

Kirjahamstrausta ja lukemisen välttelyä

Nyt kun kirjoitukset ovat ohi, on minun lukiourakkani melkein lopussa. Enää pitäisi suorittaa kaksi elämänkatsomustiedon kurssia. Ei kiinnostaisi yhtään, mutta jos lukion suorittaminen jäisi niiden takia väliin, löisin itseäni kovaa.

Panikoin ennen biologian ylpääreitä niin paljon, että luin kolmessa päivässä jotakuin neljä tai viisi kirjaa. Se oli semmoista pakkopullalukua, että niiden jälkeen ei ole kauheasti tehnyt mieli lukea. Kävin minä kuitenkin kirjastosta hakemassa pari kirjaa, joista toinen on jopa meidän listasssa. Pitäisi vaan saada aikaiseksi lukea tuo 7 veljestä. Jotenkin on vähän aikaansaamaton olo.

Kirjahyllyynkin on ilmestynyt uusia kirjoja. Oli pakko ostaa kun löysin kirpparilta ja sillee. Isi sanoi, että silläkin on mulle jotain kirjoja, kunhan käyn siellä. Tarkoitus olisikin lähteä sinne tuossa ensikuun puolella. Ajattelin sitten kuvata jotain videota noista uusista kirjoista tänne blogin puolelle. Minähän olen innostunut nyt kuvailemaan vlogeja, joten se tuntuu hyvältä vaihtoehdolta.

Eipä mulla oikein mitään asiaa taas ollut, teki vain mieli kirjoittaa, että missä mennään.

Vanhoja suosikkeja

Joskus ala - ja yläaste aikana lempikirjojani olivat Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkarit. Luin ne moneen, siis todella moneen kertaan, ja nykyään kirjahyllystänikin löytyy niistä melkein kaikki. Nyt en ole lukenut niitä moneen vuoteen, mutta ehkä pari kuukautta sitten iski sellanen tunne, että nyt on pakko lukasta ne kaikki uudelleen. Äidinkielen ysikurssin kirjallisuuspaneelia varten lainaisin kaverille Rivo satakieli -kirjan ja kun siitä keskusteltiin, tuli fiilis, että nyt on taas luettava ne kaikki.

Siihen aikaan oli kuitenkin kaikkea muutakin luettavaa (kuten esim. koulukirjat), joten en heti päässyt aloittamaan projektiani. Tässä yksi yö en kuitenkaan saanut unta, eikä tehnyt yhtään mieli lukea Narnian tarinoitakaan, joten nappasin hyllystä sarjan ensimmäisen kirjan, Ensimmäinen murhani. Luin sen melkeimpä kannesta kanteen samana yönä, ja seuraavana päivänä oli seuraavan kirjan, Harmin paikka -dekkarin vuoro. Juuri äsken sain kirjastoautosta käsiini kolmanne kirjan, Kuparisydämen.

Maria Kallio -sarja kertoo nuoresta helsinkiläispoliisista, joka saa kuulla miespuolisilta työkavereiltaan kettuilua niin sukupuolestaan, iästään, punaisesta tukastaan kuin feministisestä elämänasenteestaan. Maria on sanavalmis entinen punkkari, joka ei pelkää haasteita ja joutuu rämäpäisyytensä vuoksi joskus vaarallisiinkiin tilanteisiin. Lehtolaisen kirjasarja ei ole pelkkää rikosten ratkaisua, sillä kirjoissa käsitellään paljon myös Marian henkilökohtaista elämää, joka tekee kirjoista mielestäni vielä astetta realistisemman ja kiinnostavamman.

Vaikka olenkin lukenut Maria Kallio -romaanit moneen kertaan, ja muista ulkoa jokaisen kirjan murhaajan, on kuitenkin edellisestä lukukerrasta sen verran aikaa, että kirjan ykstyiskohdat ovat hämärän peitossa. Siten kirja pysyy edelleen mielenkiintoisena kun en muistakaan jokaista rikostutkinnan käännettä ja yllätystä.

33. C.S. Lewis - Narnian tarinat

C.S. Lewisin Narnian tarinat on ehkä tunnetuimpia lasten- ja nuorten fantasiakirjasarjoja Harry Pottereiden ohella. Narnian tarinoihin kuuluu seitsemän kirjaa: Taikurin sisarenpoika, Velho ja leijona, Hevonen ja poika, Prinssi Kaspian, Kaspianin matka maailman ääriin, Hopeinen tuoli sekä Narnian viimeinen taistelu.

Olen lukenut Narnian tarinat muutaman kerran aiemminkin. Aloitan aina lukemisen Velhosta ja leijonasta ja viimeisenä luen ensimmäiseksi tarkoitetun Taikurin sisarenpojan. Näin tätini käski ne minun lukea, ja näin olen ne aina lukenut. Taikurin sisarenpojassa Narnia perustetaan, ja muistan että ainakin ensimmäisellä lukukerralla sitä lukiessa tuli monia oivalluksen hetkiä. Viimeisenä luettuna Taikurin sisarenpoika selittää monia asioita muista kirjoista.

Narnian tarinat on mielestäni loistava kirjasarja, mutta aina jossain neljännen tai viidennen kirjan kohdalla lukeminen alkaa kyllästyttää. Ei ehkä kannattaisikaan lukea kaikkia seitsemää kirjaa putkeen, jotta tarinoissa säilyisi jonkinlainen uutuudenviehätys.

****

JEEEEEEEEEEEEEE KESÄLOMAA!!!!

Näennäisiloinen otsikko valehtelee täysiä sillä oikeasti haluasin jo takaisin kouluun.

43. J.D. Salinger - Sieppari Ruispellossa

Öääääööeee. Fiilikset kirjan lukemisen jälkeen on jotakuinkin tiivistetty noin. Ei jumalauti, oli kerrassaan mielen räjäyttävä. Ei tosin yhtä paljon, kuin esimerkiksi Anna minun rakastaa enemmän, mutta silti.

En tiedä mitä odotin. En muistanut juurikaan, mitä Veera tästä oli kirjoittanut, enkä viitsinyt lukeakaan, ennen kuin olin itse kirjan saanut luettua. Ulkokannen perusteella (tuommoinen keltainen yksinkertainen) odotin jotain dekkarin tyylistä, mutta ei, sitä tämä kirja ei ollut.

Alussa järkytyin kirjan kieltä. Kirjoitusvirheitä ja jotain todella kummallista standin slangia (ei sitä, mitä omat stadilaiset sukulaiset puhuu). Sitten googlettelin ja huomasin, etten ole ainut, jota ottaa silmään, ilmeisesti tästä Pentti Saarikosken suomennoksesta on puhuttu aika paljonkin. Tietenkin kieli toi päähenkilöön erilaisen piirteen, mutta se oli myös hatun (näin kiroillaan kiroilematta terv. Ida-suomi-Ida -sanakirja) ärsyttävää.

Juontahan tässä ei oikein ole, siellä se jäbä vaan tsillailee New Yorkissa, koska ei viitsi mennä himaan. Samalla hän kertoo mielipiteitään erinäisitä asioista. Miulle tuli päähenkilöstä mieleen semmonen todella ärsyttävä jäbä joka pyörii siellä täällä ja selittää kaikille jotain ja on niin olevinaan, mutta sitten jos joku kyseenalaistaa niin hän heittäytyy muka-tyhmäksi. "En mä mitään oo sanonu, en mä tiiä mistä sä puhut" jne.

Jotenkin mulla oli semmonen viba koko kirjan ajan, että sillä jäbällä oli joku persoonallisuushäiriö tai joku muu henkinen ongelma. Ja se sen suhde siihen pikkusiskoon vaikutti jotenkin hämärältä.

**

Listan ulkopuolelta: Eino Leino - Pankkiherroja

Kävin kirjastossa viime viikolla, ja nappasin hyllystä mukaani randomilla pari kirjaa. Eino LEino sattui käteeni, koska tiedän Leinon oleen hyvä kirjailija.

Vaikken Leinon tuotantoa ole paljoa lukenut (Helkavirsiä ja Elämäni kuvakirja), pidän Leinoa suuressa arvossa. Hänen runonsa ovat tehneet minuun syvän vaikutuksen. Kun aloin lukemaan Pankkiherroja, petyin. Romaani tuntui aika pitkään tylsältä ja huonolta. Kuvailtiin hyvin toimeentulevia herroja ja heidän arkeaan. Sen lisäksi oli vähän huolia, mutta niitä ei paljoa muisteltu.

Kirja oli kuitenkin verrattain lyhyt ja helppolukuinen, joten luin sen nopeasti loppuun, jottei minulle jäisi tuon Sodan ja Rauhan ja 7 veljeksen lisäksi vielä yhtä kesken olevaa kirjaa.

Lopussa kirja onnistuikin yllättämään minut, ja totesin, että on se Leino vaan ollut mahtava äijä.

Esseestä

Saatoin tänään kirjottaa yo-kirjotuksissa esseen tehtävästä, jossa aineistona oli runoja. RUNOJA, MITÄ HELVETTIÄ?!?!! Miten minä, joka vihaan runoja, voin kirjottaa esseen runoista? En ole myöskään koskaan aiemmin kirjoittanut runoista, vaan aina kiertänyt ne kaukaa. Tosin tehtävänantona oli pohtia lukemisen merkitystä runojen pohjalta. Jännän tästä tekee sen, että pitäis saada esseestä vähintään se 45 pistettä, jotta saisin arvosanaa korotettua. Oon vaan niin tyytyväinen, että äikän osalta kirjotukset on nyt ohi. Ei muuta raportoitavaa.

Inspiraatio

Mie olen aina ollut yöihmisiä. Inspiraatio iskee aina keskellä yötä ja silloin kun on hiljaisinta. Piirrän, kirjoitan, tanssin tai laulan. Ihan sama miten sen saa purettua, mutta se on pakko purkaa silloin. Se myös vähentää stressiä. En tiedä onko tämä missä määrin normaalia, mutta olen iloinen siitä, että mulla on keino vähentää stressiä.

Mie olen lukenut nyt noita rovastivaarin kirjoituksia ja omaa vanhaa päiväkirjaa. Yhtäkkiä iski inspiraatio, ja oli niin paljon ideoita, että oli pakko lähteä ulos. Siellä kehittelin todella hienoa tekstiä, jonka kirjoitin ylös heti, kun pääsin kotiin. (se kuuluu isompaan kokonaisuuteen, niin en julkaise täällä)

Jotenkin nuo omat kuuden vuoden (!!! NIIN KAUAN) takaiset kirjoitukset herätti aika paljon tunteita. Toki siihen aikaan olen elänyt niin erilaista elämää, ettei sitä voi edes verrata tämän hetkiseen. Kun lukee vanhoja omia tekstejä, tulee mieleen paljon enemmän muistoja kuin mitä on ylös kirjoitettu.

Harmittaa, että olen hävittänyt kaikki vanhat runot. Niistä varmaan saisi nykypäivänä aika paljon irti. Näin (isoksi?) kasvaneena niistä näkisi asioita, joita silloin ei nähnyt. Olisi jännä lukea niitä. En muista muita omia runoja, kun sen, minkä otsikko oli "Kivi". Tahtoisin niin kovasti saada sen mieleeni.

ELÄMÄ ON IKÄVÄÄ MUTTA TAIDE LYSTIÄ !

En vieläkään osaa määritellä miksi Kaikki isäni hotellit vaikuttaa muhun tällä tavalla. Juuri äsken saatuani kirjan loppuun, mut valtasi taas sellanen tunne, josta ei saa oikein kiinni. Ei oikein osaa sanoa kirjasta mitään, ei oikein pysty menemään saman tien nukkumaan, kun asiat vaan pyörii päässä. Ainut asia mistä on varma on se, että nyt olen taas lukenut jotain upeaa ja jollain tavalla mullistavaa.

Ajatus perheestä, joka kokee kaikki mahdolliset vastoinkäymiset, ja joka silti pitää tiiviisti yhtä ja uskaltaa elää vain yksikkönä, kiehtoo mua. Myös se uskomaton maailma missä Berryn perhe elää, jaksaa kiinnostaa. Kaikki isäni hotellit on juuri sitä maagista realismia, josta Irvingiä kiitellään kerta toisensa jälkeen.

Tässä ei nyt varmastikaan ollut mitään järkeä, enkä varmaan itsekään enää huomenna ymmärrä mitä olen yrittänyt sanoa, mutta samapa tua. Tuli varmaan selväksi, että Kaikki isäni hotellit on edelleen yksi lempikirjojani.

"Valmentaja tiesi sen alusta alkaen: on omistauduttava

kokonaan elämälle ja vain sille.

Ja koko ajan on varottava avoimia ikkunoita."

Fiilikseen ja kirjaan sopiva biisi:

P.S. Edellisen lukukerran todellinen kirja-arvostelu löytyy täältä :-)

Uutisia ja muuta turhaa

Kaksi kuudesta biologian kirjasta on nyt luettu. Jotenkin tuntuu hirveän vaikealta lukea noita, johtuneeko sitten siitä, että ne on "pakko" lukea, vai siitä että ne on kaikki luettu jo vähintään kolme kertaa joskus aiemmin.

Tekstitaidon koe meni ihan p*rseelleen. En ole saanut niin huonoja pisteitä mistään, ikinä. No, mie syytän siitä YTL:ää ja yhteiskuntaa ja vaikka sitten maahanmuuttajia. Minussa itsessäni ei varmasti ole mitään vikaa! Nii, ettäs tiiätte.

Biologian kolmoskurssin lukeminen aiheuttaa minussa aina hirveän himon kirjoittaa. Sehän on siis kurssi ekologiasta ja kaikesta muusta turhasta. Siitä tulee aina mieleen se, miten miun käsitys luonnosta muuttui, kun muutin Vantaalta keskelle korpea. Tuo muutto oikeasti avasi miun silmiä monella tapaa. Ja ilman sitä en olisi koskaan edes tutustunut Veeraan. Joka oli muuten ensimmäinen tuttavuuteni tällä paikkakunnalla. Hmm. Kerran joskus yläasteella osallistuin erääseen kirjoituskilpailuun tekstillä, jossa puhuin juuri siitä luonnonkuvan muutoksesta. Tulin kai toiseksi? Olisi kiva kirjoittaa johonkin muuhunkin kirjoituskilpailuun.

Mie uskon siihen, että vielä jonain päivänä voi kirjahyllystä löytää Ida Aarnion ja Veera Perälän kirjoja. Sitä odotellessa.

Enää kuukausi ja ylppärit ovat ohi. Sitten voikin ehkä alkaa taas lukemaan kunnolla kaikkea muuta. Tai sitten vaan pelaan tietokoneella ja kuuntelen Veeran kettuilua siitä, kuinka hän on kirjalistalla pidemmällä kuin minä. ;)

Hyvää lukulomaa kaikille, jotka sitä viettävät at the moment! -Ida

Totta & muita lukuloman alun kuulumisia

Ensinnäkin, Riikka Pulkkisen Totta tuli kaverin vahvasta suosituksesta luettua tuossa viikko sitten, ja sehän oli upea, aivan niinkuin ajattelinkin. Kuten Rajassakin, Totta -romaanissa on monia eri kertojia, ja lisäksi tarina sijoittuu kahdelle eri vuosikymmenelle. Tunnelataus varsinkin kirjan lopussa on todella vahva. Monet henkilöt ja kahden eri aikakauden tarinat eivät tee kirjasta sekavaa, mutta sen verran haastavan, että toinen lukukerta ei varmastikaan olisi pahitteeksi.

Mutta sitten muita kuulumisia. Viime viikko oli aikamoista haipakkaa, hauskaa ja vähän haikeaa. Torstaina oli tosiaan penkkarit sekä penkkarijatkot ja lauantai ja sunnuntai oltiin pahamaineisella abristeilyllä. Ei siitä sen enempää kuin että tehtiin kollektiivinen sopimus, että ei enää ikinä soutuvenettä suurempaan paattin.:D

Lukuloman kaksi ensimmäistä päivää on kyllä mennyt ihan vaan kotona istuskellessa ja nukkuessa. En oo oikein vielä osannut aloittaa lukemista, kun tuntuu hassulta kun ei tarvitse mennä kouluun. Kauhea ikävä jo nyt kaikki kavereita, niin että melkein itkettää kun radiosta tulee Frontside Ollie. Mutta kai sitä pitäisi pikkuhiljaa ottaa itseä niskasta kiinni ja alkaa pänttäämään äikkää, historiaa ja matikkaa. Muitakin kirjoja on tarkoitus lukea kuin koulukirjoja. Narnian tarinat on kesken tuossa sängyn vieressä ja kirjahyllyssä odottaa muutama John Irving.

Apuaa

Noni, huomenna alkais sitten kirjotukset. Jännittäääääää!!! Toivottakaa meille onnea!

96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran

Ensimmäinen ajatus kirjan loputtua: "Ihan kuin Anna Karenina, Eedenistä itään ja Täällä Pohjantähden alla yhdistettynä samaan kirjaan". Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta Suomen sisällissota ja sen eri kohtaloiden kuvaus. Anna Kareninasta ns. yläluokan ihmiset kahvipöydistä. Ja Eedenistä itään -kirjasta kuvaus ja sen monipuolisuus.

Missä kuljimme kerrran on mielenkiintoinen romaani eri ihmisten kasvamisesta. Se kertoo kasvutarinoita eri yhteiskuntaluokista lähtöisin olevien ihmisten elämästä. Jotenkin silti tuntuu, että tarina painottuu eniten valkoisten elämään.

Miun on jotenkin vaikia sanoa tästä mitään, tykkäsin, mutta tavallaan en. Tämä on sellainen kirja, että tän voisi tunkea monelle nuorelle aikuiselle käteen, jos ne vaikka ottaisivat oppia aidosti kuvatuista virheistä ja niiden seurauksista. Jotenkin juonellisesti tämä on aika köyhä, mutta kuvaus on hienoa.

****

Listan ulkopuolelta: Peter Franzén - Tumman veden päällä

Peter Franzén omaelämänkerrallinen teos Tumman veden päällä kertoo erään perheen vaikeuksista pienen Pete-pojan näkökulmasta. Peter Ranssenilla on pieni pikkusisko Suvi, ihana äiti, hauskat isovanhemmat, ja Helsingissä asuva oikea isä ja hänen uusi perheensä. Petellä on monia ylpeydenaiheita, kuten Helsingin-isän antama polkuauto, mutta myös raskaita salaisuuksia: kotona asuva poliisi-isä muuttuu humalassa pelottavaksi, ja hakkaa äidin.

Peter Franzén kertoo ilmeisesti omaan elämäänsä perustuvaa fiktiivistä tarinaa puhtaasti lapsen silmin. Kerrontatyyli on vaikuttavan rehellinen. Lauseet ovat yleensä lyhyitä, ja sisältävät sananmukaisesti sen mitä lapsen pään sisällä juuri sillä hetkellä liikkuu. Perheväkivallan kuvaus on raa'an rehellistä ja itkettävän todenmukaista on myös se, miten Pete ei varsinkaan aluksi ymmärrä mistä on kyse.

Peten elämän myös iloiset ajat on kuvattu todella hauskasti. Suvi-siskon sanomisten perään Pete ajattelee, että sisko on hauska. Pahoista tapahtumista ja äkkinäisistä yökyläilyistä mummon ja papan luokse siirrytään yhdellä nopealla hyppäyksellä hauskan talvipäivän viettoon koko perheen kanssa.

Vaikka suurinpiirtein tiesin ja arvasin, mistä tämä kirja kertoo, yllätti juuri tuo lapsenomainen rehellisyys minut positiivisesti. Puhtaasti lapsen ajatuksia sisältävä teos on todellakin yksi viime vuoden suomalaisen kirjallisuuden kärkiä.

****

Sen verran täytyy vielä lisätä, että tänään taas muistin miksi tykkään lukea. Viime aikoina en ole saanut luettua oikein mitään, mutta tänään kun ahmaisin tuon Tumman veden päällä ihan yhdessä päivässä, ajattelin, että voisi hyvinkin ottaa taas yöpöydälle jonkun muunkin kirjan kuin historian kurssikirjan! Että kiitos vaan Peter Franzen kun palautit mun innon lukemiseen !

74. Giovanni Boccaccio - Decamerone

Vihdoin ja viimein viime yönä sain luettua Decameronen loppuun. Asetin itselleni haasteen tuossa pari viikkoa sitten, kun olin vielä noin puolessa välissä kirjaa, että saisin luettua sen vuoden loppuun mennessä. Ihan kokonainen päivä jäi vielä aikaa ylitsekin määräajasta!'

Decamerone alkaa, kun vuonna 1348 kymmenen hengen seurue nuoria miehiä ja naisia lähtee Firenzen kaupungista maaseudulle tappavaa ruttoa karkuun. Kahden viikon ajan he päättävät viihdyttää itseään kertomalla kunakin päivänä kymmenen tarinaa tietystä aiheesta. Heidän kertomansa sata tarinaa muodostavat tämän nykyaikaisen novelliperinteen äidiksi kutsutun kirjan.

Silloin kun aloitin tätä ensimmäisen kerran (ties milloin, en muista) luin ensimmäisten kahden päivän tarinat ja ne tuntuivat todella tylsiltä, typeriltä ja pitkiltä, ja olin sitä mieltä, että multa menee noin kymmenen vuotta tämän koko kirjan läpi kahlaamiseen. Jätin Decameronen kuitenkin hautumaan kahdenkymmenen tarinan jälkeen, ja ehkä kuukausi sitten sain sen uudelleen käsiini ja jatkoin siitä mihin jäin. Loput tarinat tuli kuitenkin luettua yllättävän nopeasti ja sujuvasti. Luulen, että kirjan takkuaminen on ollut vain asennekysymys. Kun jatkoin kirjaa, ja ajattelin että nyt perkele luen tämän loppuun, ei se enää maistunut niin puulta. Voi myös johtua siitä, että ensimmäisten päivien jälkeen tarinat ovat huomattavan paljon lyhyempiä.

Jos totta puhutaan, niin itse tarinathan ovat kuitenkin aika yllätyksettömiä ja yksipuoleisia. Suunnilleen kaikissa ollaan joko tosi rakastuneita ja tehdään sen takia idiootteja asioita, tai sitten halutaan pettää aviomiestä/-vaimoa ihan muuten vaan, ja sen takia tehdään typeriä juttuja. Välillä henkilöt ovat niin jalomielisiä ja ystävällisiä, että voi jeesus, ja välillä ollaan taas niin itsepäisiä ja ilkeitä, että oikeen ärsyttää. Ja jokaisessa tarinassa "huvitellaan" tai "iloitaan".

Loppujen lopuksi, en ole valmis antamaan Decameronelle listan hirvein kirja -arvonimeä (ykköspaikkaa pitelee edelleen Vankileirien saaristo). Jotkut kirjan tarinat ovat hauskoja, opettavaisuudesta en nyt niin tiedä, mutta kenellekään en kamalasti koko kirjan lukemista ainakaan vapaaehtoisesti suosittelisi.

**

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA! =)

14. George Orwell - Vuonna 1984

Tämä kirja oli luettuna jo ennen joulua. Reippaasti ennen joulua. Tähän meni ehkä viikko, jos sitäkään. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tästä. En ole oikeastaan tehnyt muuta, kuin nukkunut ja pelannut.

Odotin tältä kirjalta paljon. Olen katsonut Big Brotheria enemmän tai vähemmän aktiivisesti (jos tahdotte tietää, että miksi tai miten tai jotain, niin keskustellaan siitä sitten mun kommenteissa) ja jotenkin oletin kirjan olevan samanlaista sadismia kuin BB:nkin. Toisaalta odotukseni täyttyivät, toisaalta eivät.

Vuonna 1984 -kirja päähenkilö on Winston Smith. Hän kuuluu ulompaan renkaaseen, eli on nykykielessä sanottuna jotakuinkin keskiluokkaa. Hän elää valtiossa, jossa jokaisen kansalaisen liikkeitä ja puheita tarkastellaan koko ajan. Kaikki on kiellettyä, ja jos joku ei ole kiellettyä, niin se on pakko.

Kirja on masentava. Sanavalinnat ja kirjan kertojan tympeys vaikuttavat tähän hirveästi. Siltikin kirja tuli luettua loppuun nopeasti, koska tahdoin lukijana hirveästi tietää, että onnistuuko pienen reunaryhmän kapina. Winston siis löytää tiensä tämmöisen kapinaryhmän pariin, jonka uskoo ensin olevan vain satua ja keksitty pelotteeksi.

Kirjassa olevat ihmiskuvat ovat surullisia. He ovat tottuneet pakkovallan alla olemiseen, eivätkä uskalla oikein kyseenalaistaa sitä. Ja jos uskaltavat, niin he kyseenalaistavat samalla myös itsensä, ajattelevat toisaalta olevansa väärässä.

Miulla on huono suhde dystopioihin, mie alan aina miettimään, että entä jos maailma menee tähän, ja sitten minua alkaa surettaa maailman paskuus. Sen takia, vaikka ne olisivatkin hyvin kirjotettuja, minulle jää niistä aina kauhean toivoton olo.

****

PS. Hyvää uuttavuota kaikille lukijoille! : *

Jouluja

HYVÄÄ JOULUA

KAIKILLE LUKIJOILLE!

50 LUKIJAA!!

ÄÄÄÄ, huomasin justiinsa, että meillä on nykyään kokonaiset 50 lukijaa, USKOMATONTA! Ihanaa kun jaksatte meidän epäsäännöllisen säännöllistä postaustahtia ja myös niitä vähän vähemmän laadukkaita kirja-arvosteluja. =)

Mulla on nyt sellainen lukuvaihe menossa, että Decameronea olen nyt jatkanut sitkeästi. Oon edennyt siinä paljon sutjakammin, kuin silloin kun sitä viimeksi luin. Oon jo viidennessä päivässä menossa. Decameronen rinnalla pitäisi ahkerasti jatkaa historian kurssikirjojen lukemista kevään ylppäreitä varten, mutta ne nyt on taas viime aikoina vähän jäänyt... Jos tossa joululomalla ottais itteensä vähän niskasta kiinni.

Joulun jälkeen pitäisi myös lukea äidinkielen ysi kurssia varten kirja, suomalaista nykykirjallisuutta. Pitäisi siis olla suomalaisen kirjailijan kirjoittama sekä 2000-luvun puolella ilmestynyt. Tällä hetkellä vaihtoehtoinani olisi Riikka Pulkkisen Totta (jos löytyy kirjastosta) taikka Kjell Westön Missä Kuljimme Kerran (ikuinen suosikkini). Mutta ajattelin kysyä, että olisiko teillä kenelläkään mitään ehdotuksia?

74. Giovanni Boccaccio - Decamerone

*

Listan ulkopuolelta: John Irving - Neljäs käsi

Neljäs käsi kertoo tv-reportteri Patrick Wallingfordista, joka eräällä juttukeikalla menettää vasemman kätensä. Wallingfordin maine naistenmiehenä ja katastrofijournalistina vaihtuu "leijonamieheksi", kun Intialainen sirkusleijona päättää napata Wallingfordin käden suorassa tv-lähetyksessä, miljoonien ihmisten edessä. Bostonilainen käsikirugi odottaa tilaisuutta tehdä maailman ensimmäinen onnistunut kädensiirto Wallingfordille, ensin pitäisi vain löytää sopiva käsi.

Kirjan neljä ensimmäistä lukua kertovat Wallingfrodin ja Zajacin elämistä ja kuinka he suhtautuvat kädensiirron odotukseen. Viides luku siirtyy kertomaan Doris ja Otto Clausenista, Wisconsonilaisesta pariskunnasta, jotka ovat Green Bay Packersien vannoutuneita faneja, ja ovat jo vuosia yrittäneet saada lasta. Pariskunta näkee leijonamiehen tapaturman televisiosta, ja vaimo saa miehensä lupaamaan, että Oton kuoleman jälkeen hänen vasen kätensä voidaan lahjoittaa Wallingfordille. Pitkä viides luku kertoo yhdestä päivästä Clauseneilla, jonka päätteeksi Otto vahingossa ampuu itsenä. Doris Clausen matkustaa saman tien miehensä käden kanssa Zajacin ja Wallingfordin luokse, ja pyytää Wallingfordia antamaa hänelle lapsen.

Neljäs käsi antaa alussa ymmärtää, että kirjassa on monia päähenkilöitä Wallingfordin lisäksi. Tohtori Zacajin elämästä kerrotaan pitkästi, samoin kuin Clauseneista. Puolenvälin jälkeen kirja kuitenkin keskittyy Wallingfordiin, hänen kuihtuvaan uraansa televisio journalistina sekä rakkauteen Doris Clausenia ja heidän poikaan, Otto Junioria kohtaan. Alku tuntui pitkän aikaa aika tahmealta kun siinä vain esiteltiin pitkästi henkilöistä ja tohtori Zajacin elämästä kerrottiin kaikki pienimmätkin yksityiskohdat. Sitten loppupuolella kirjaa Zajac vain mainittiin muutaman kerran.

John Irving Kaikki isäni hotellit ja Garpin maailma ovat ihan ehdottomasti lempikirjojani, ja Irving lempikirjailijoitani, mutta Neljäs käsi ei nyt aiheuttanut niin suurta iloa. Jotenkin koko kirja eteni tahmeasti, eikä oikein lukeminen innostanut.

**

P.S. Seuraavaksi pitäisi ottaa taas Decamerone ja historian kurssikirjat työn alle. Wish me luck!

Listan ulkopuolelta: Oma taivas & Aamunkoi

Alice Selbodin Oma taivas oli hyllyssä koskemattomana varmaan vuoden verran ennen kuin sain sen tuossa syyslomalla vihdoin ja viimein aloitettua ja luettua. Jotenkin mun oletukset oli aika kovat, en kyllä tiedä että miksi.

Oma taivas kertoo Susie Salmonista, joka kuolee heti kirjan alussa. Susien perhe ja ystävät eivät pääse yli tytön kuolemasta, joten kirja keskittyy siihen kuinka Susie tarkkailee läheisiään tuonpuoleisesta. Myös Susien murhaaja on yksi kirja päähenkilöistä, ja kirjassa käsitellään myös tämän elämää sekä Susien kuoleman tutkintaa.

Muistaakseni ostin tämän kirjan silloin, kun kyseinen elokuva ilmestyi, ja varmaan sen takia ostinkin kirjan kun halusin nähdä leffan. Jotenkin mulla oli tästä ennen lukemista kauhean taianomainen mielikuva ja olin jotenkin ihan varma, että tää tulee tekemään suuren vaikutuk

sen. Kuitenkin vähän petyin. Okei, kirja on hyvä, tosi mielenkiintoinen ja erilainen juoni ja tykkäsin etenkin kaikista erilaisista ja mielenkiintoisista henkilähahmoista. Mutta en tiedä, kai sitten jotakin jäi mielestäni puuttumaan.

Stephanie Meyerin Aamunkoi olikin sitten tämän surullisen kuuluisan viime viikkoisen kaupunkireissuni löydöksiä. En ollut tosiaan lukenut kirjaa aiemmin, vaikka edelliset osat olen lukenut jo aikoja sitten. Halusin tarkoituksella odottaa, että kirja ilmestyisi pokkarina ja ostaisin sen

sitten itselleni. Twilighthan on ilmiönä aika kahtia jakava juttu: itse pidän kirjoista, leffatkin olen katsonut, mutta niitä en pidä mitenkään mestariteoksina. Suosikkini kirjoista on ehdottomasti ensimmäinen osa Houkutus, seuraavat kaksi ovat vähän siinä ja siinä pitäisinkö niitä hyvinä vai en. Aamunkoi on kuitenkin ehodottomasti koko sarjasta toinen lempparini.

Juonta en halua paljastaa (koska välttelin sitä itsekin tietämästä loppuun saakka, ja teki kirjasta ehdottomasti paremman), mutta voin kuitenkin kertoa mikä minua siin viehätti. Kun Houkutuksessa minuun vetosi uskomattoman vahvan tuntuinen rakkaustarina ja päähenkilöiden vetovoima, Aamunkoissa parasta antia on kirjan perhekeskeisyys. Twilight -sarjan perhehän on aika epätavallinen: seitsemän yhdessä elävää vamppyyria sekä yksi ihmistyttö. Aamunkoi vieläpä laajentaa tuota perhettä ties millä otuksilla, ja perheenjäsenet ovat uskomattoman lojaaleita toisiaan kohtaan. Olen myös aina pitänyt kirjasarjan monista erilaisista henkilöistä ja heidän taustoistaan ja persoonallisuuksistaan. Ihanaa, että kun kolme ensimmäistä kirjaa on ammentanut asiansa aika pitkälti Bellan ja Edwardin suhteesta ja kolmidraamasta Jaobin kanssa, on neljänteen osaa osattu laajentaa perspektiiviä.

Kirja tuntuu kuitenkin aika lailla pitkältä. Pitkät kirjat eivät sinäänsä ole meikäläiselle ongelma, mutta tuntuu, että monia tapahtumia, kohtauksia ja lukuja olisi jostain syystä tahallaan venytetty vähän ylipitkiksi. Tuntuu, että melkein 750 sivuisen kirjan juonen olisi saanut varsin kiitettäväksi paketiksi pienemmässäkin sivumäärässä.

Olen aina tykännyt tälläisistä yliluonnollisista jutuista kirjoissa ja televisiossa ja siksi varmaan tämäkin kirjasarja on minuun ihan kohtalaisesti uponnut. Tiedän kuitenkin, etteivät kaikki tykkää ja ei tietenkään tarvitsekaan tykätä. Aamunkoi on kuitenkin suosikkini Twilight -kirjoista heti Houkutuksen jälkeen.

Ulkoasumuutoksia

Voi että mua vähän pelottaa, että tää blogi taas kuolee tämmösen pikaisen aktiivisuusjakson jälkeen. Se kyllä on semmoinen asia, joka riippuu pelkästään meistä, eli itteään semmosesta saa syyttää, jos niin käy. Yritetään nyt kuitenkin pitää hengissä tämä.

No, jätetäänpä löpinät sikseen ja siirrytään asiaan. Eli ulkoasuun. Mitä olette mieltä?

Sivupalkkiin lisäsin haun, jolla voi etsiä sisältöä meidän blogista. Sille oli ilmeisesti tarvetta. Tämän lisäksi palstoitin blogia vähän uusiksi, ja se on miusta ainakin nyt jo vähän selkeämpi. Lisäsin myös välilehdet. Siellä on ensinnäkin tuo sadan kirjan lista. Sen lisäksi löytyy miun ja Veeran esittelyt kuvien kera! Niitäkin saa kommentoida.

Värimaailma ei ole enää niin tylsä. Huomenna keräännytään porukalla leffailemaan, niin katsotaan saataiskohan aikaiseksi kuvata joku kiva banneri.

Mitä mulle kuuluu

Tää on uskomatonta miten monen viikon hiljaiselon jälkeen Idan kanssa päätettiin vähän ryhdistäytyä, niin heti on uusia lukijoita (jo 45!) ja enemmän on tullut kommentteja. Kiitos tästä! Ihmetellään vieläkin päivittäin, että kuka näitä meidän läpinöitä jaksaa oikeasti lukea, mutta ilmeisesti joku jaksaa! Jaksakaa vain kommentoida tekstejä ja kirjoja niin saadaan vähän lisäpontta oikeesti päivitellä tätä blogia.

Kun juuri tänään puhuttiin kuinka voidaan kirjoitella tänne, vaikka ei oltaisikaan luettu mitään, niin päätinpä sitten tulla kertomaan, että mitä opin tänään.
Aloitetaan vaikka siitä, jonka kaikki tuttuni tietävät: vihaan ostoksilla käymistä. Vaatteiden ostaminen on sitten vihon viimeistä hommaa! Kuitenkin tänään uhrasin yhden harvinaisen vapaapäiväni siihen, että raahauduin jo aamupäivästä kaupunkiin ostamaan jonkinlaisia juhlavaatteita, kun on taas yhdet juhlat viikonloppuna tiedossa. Kaupunkireissu päättyi kuitenkin siihen, että lahjoitin 60 euroa Suomalaiseen kirjakauppaan. En ostanut vaatteita (mitä menin ostamaan) enkä edes DVD -leffoja tai yksiäkään korviksia (joita molempia yleensä lähtee mukaan jokaiselta kauppareissulta), vaan kirjoja! En ollu taas pitkään aikaan ostanut yhtään kirjaa itselleni (edellisetkin vielä lukematta -.-), mutta nyt ostin.

Okei, pitihän sieltä kirjakaupasta tietysti ostaa myös niitä koulukirjoja. Matikan kasikurssin kirja lähti mukaan, ja samoin historian kertauskirja. Historian kertauskirja oli vielä ihan täysin heräteostos. HERÄTEOSTOS! Kuka ostaa heräteostoksina KOULUKIRJOJA!? Ilmeisesti meikäläinen.

Lähti kirjakaupasta mukaan sitten myös kaksi ihan oikeata kirjaa: Kjell Westön Missä kuljimme kerran ja Stephanie Meyerin Aamunkoi. Missä kuljimme kerran on ehdottomasti yksi lempikirjojani, ja Westö lempikirjailijoitani, ja kun teos löytyi pokkariversiona, jossa on myös kuvia elokuvasta, pitihän se ostaa. Aamunkoi kuuluu Twilight -sarjaan, josta minulla on myös kaikki aiemmat kirjat, tätä en ole vielä edes lukenut, odotin, että se tulee pokkarina ja ostin vasta nyt. Olen eniten tykännyt ihan siitä ensimmäisestä Twilight -kirjasta, leffoista en ole niinkään välittänyt vaikka nekin olen nähnyt.

Ja ostinko juhlavaatteita? En. Ostin tosin sukkahousut, koska jos keksisinkin jotain päällepantavaa omasta kaapistani, sukkahousut ovat yleensä ne jotka puuttuvat aina.

Ja mitähän kirjoja on tällä hetkellä kesken? John Irvingin Neljäs käsi -kirjaa en ole päässyt vielä ensimmäistä lukua pisemmälle, Selbodin Oma taivas -kirjasta pitäisi jaksaa kirjoittaa ja Decameroneen ajattelin syventyä uudelleen puolen vuoden tauon jälkeen, kun ensin saisin Irvingin ja koeviikon alta pois.


p.s. Missä kuljimme kerran pyörii nyt myös leffassa. Itse en ehkä pysty mennä katsomaan sitä, koska pidän kirjasta niin paljon, mutta elokuvana se on kuulemaa todella hyvä.:)

Listan ulkopuolelta: Stieg Larsson - Tyttö, joka leikki tulella

Stieg Larssonin Millenium -sarja oli aika paljon esillä juuri silloin, tai vähän sen jälkeen, kun aloitimme tämän projektin. Miehet, jotka vihaavat naisia (ensimmäinen kirjasarjan osa) taisikin olla minun ensimmäinen kirjani tältä listalta. Tykästyin kirjaan hyvin paljon ja kirjan lukemisen jälkeen katsoinkin kaikki leffat. Kun sitten törmäsin "Tyttö, joka leikki tulella" -kirjaan kirpparilla, oli minun pakko ostaa se. Sen jälkeen kirja nukkuikin kirjahyllyssä, kunnes eräänä unettomana yönä noin viikko takaperin nappasin sen käteeni. Kirja tosiaan tuli luettua noin viikosta, joka jo näin alkuun kertoo joillekkin lukuihmisille  jotain.

Kirja jatkaa tarinaa Kalle Blomkvistista ja Lisbeth Salanderista. Myöskin edellisestä kirjasta tutut henkilöt pyörivät mukana, mm. Vagner. Tarina liittyy osaltaan ensimmäiseen kirjaan ja siispä suosittelen, että tämä(kin) sarja kannattaisi lukea alusta loppuun.

Tarina alkaa siitä, kun Mikael Blomkvistin ja kumppaneiden lehti Millenium alkaa rakentamaan teemanumeroa lehteensä. Tässä vaiheessa kuvioihin tulevat Dag Svensson, sekä Mia, jotka ovat tarjoutuneet avuksi tähän teemanumeroon. Milleniumin on myös tarkoitus kustantaa ja julkaista teemanumeron kanssa samoihin aikoihin Dag Svenssonin kirja samasta aiheesta. Samaan aikaan Lisbeth palaa ulkomailta ja asettuu Ruotsiin asumaan.

Kun Dag ja Mia sitten löydetään murhattuina ja lähellään ase, jossa on Lisbethin sormenjälkiä, alkaa loputtomalta tuntuva salaisuuksien ja mysteerien paljastelu. Kirja pompottaa niin henkilöitä, kuin lukijaakin, ja tämä on paikka paikoin ärsyttävää. Lähinnä siksi, että minä ajattelin niissä kohdin aina että "EEEIIII, tahdon tietää lisää!!"

Alussa kirjan kieli tuntui kauhean tönköltä ja se häiritsi aika paljon ainakin alussa. Kuten Miehet, jotka vihaavat naisia, niin tämäkin tarina alkoi melko hitaasti. Loppu oli kuitenkin niin tiukkaa tykitystä, ettei alun kankeudet jääneet häiritsemään juuri yhtään. Leffan olin onneksi katsonut niin kauan aikaa sitten, etten muistanut mitään muuta kuin lopun siitä.

Nyt on varmaan pakko katsoa toi leffa kun alkoi kiinnostaa. Sitä ennen ehkä (EHKÄ) yritän käydä hakemassa tuon Sodan ja rauhan kirjastosta. (tähän suruhymiö)

****½

Listan ulkopuolelta: Riika Pulkkinen - Raja

Riikka Pulkkisen Raja on kirja, jota kaveri suositteli. Riikka Pulkkinen on kuulemma sen uusi lempikirjailija. Pulkkisen esikoisteos, kertoo kahta tarinaa, monen ihmisen silmin. Anjan mies sairastaa Alzheimeria ja on pyytänyt vaimoaan auttamaan kuolemassa kun sen aika tulee. Mari, Anjan sisarentytär, on 16-vuotias lukiolaistyttö, joka rakastuu äidinkielenopettajaansa. Tarinaa kerrotaan myös Julianin, Marin äidinkielenopettaja sekä 6-vuotiaan Annin, Julianin tyttären näkökulmista.

Kirjan neljä "päähenkilöä" tekevät romaanista monipuolisen kokonaisuuden. Anjan tarinaa käsitellään vain Anjan luvuissa, kun taas Marin tarinaa kolmen henkilön näkökulmasta, jolloin Anjan tarina jäi ainakin minulle paljon suppeammaksi. Varsinkin tarkkaavaisen -vuotiaan nimen alle kirjoitetut luvut ovat mukavan tuoreita. Pulkkinen on hienosti osannut ajatella asioita lapsen näkökulmasta ja kirjoittanut Annin luvut uskottavasti. Anni on ikäistään tarkkanäköisempi, joten hän huomaa isänsä ja tämän oppilaan välisen suhteen vaikkei sitä täysin ymmärräkään.

Kirja käsittelee vakavia aiheita kuten dementiaa, ja etenkin sen vaikutuksia potilaan läheisiin sekä opettajan suhdetta oppilaaseen. Marin ollessa hyvin epävarma itsestään, tulee tarinaan mukaan myös 16-vuotiaan viiltelyjä sekä kännisiä sekoiluja.

Raja on saanut paljon arvostusta kriitikoilta ja lukijoilta. Itse tykkäsin kirjasta paljonkin, mutta odotin siltä ehkä jotain enemmän kaikkien kehujen perusteella. Kaveri on myös suositellut luettavaksi Riikka Pulkkisen Totta -romaania, joka on kuulemma vielä parempi.

***½

Listan ulkopuolelta: Amerikan ihmemaassa

Syyslomalla luin jo pitkään hyllyssä odottaneen Frank McCourtin Amerikan ihmemaassa, joka on jatko-osa tuolle listaan kuuluvalle Seitsemännen portaan enkelille. Amerikan ihmemaassa jatkaa siitä mihin Seitsemännen portaan enkeli jäi: irlantilainen Frank muuttaa Amerikkaan paremman tulevaisuuden toivossa. Hän päätyy ravintolan siivoojaksi, jonka jälkeen hän pestautuu armeijaan. Armeija ei välitä hänen huonoista hampaistaan tai tulehtuneista silmistään, vaan lähettää Frankin Eurooppaan jakamaan sotilaille kondomeja. Armeija avaa myös Frankille mahdollisuuden opiskella, kuulua niihin yliopisto-opiskelijoihin, joita hän on vuosikausia kadehtinut katsellessaan heitä New Yorkin metrossa.

Frank valmistuu kovan työn jälkeen New Yorkin yliopistosta äidinkielen opettajaksi ja kauhistuu amerikkalaisen koululaitoksen arjesta.

Oppilaat eivät olekaan innokkaita oppimaan kaikenlaista uutta ja hienoa kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Amerikan ihmemaassa -kirjassa lumoaa samat asiat kuin edeltäjässäänkin. Tarinan karu totuus ja jollain tapaa lapsekkaan suora ja rehellinen kerrontatapa. Frank tuntee itsensä todella poikkeavaksi muista New Yorkin yliopiston opiskelijoista, kuvittelee että kaikki halveksuvat häntä hänen aksenttinsa ja köyhän lapsuutensa vuoksi. Amerikan kulttuuria ja ihmisiä kuvataan ihailevasti ulkomaalaisen näkökulmasta. Kirja saa todella uskomaan amerikkalaiseen unelmaan ja siihen, että valtameren takana kaikki on mahdollista.

****

Listan ulkopuolelta: Ilkka Remes - Ruttokellot

Mistä lie kirjahyllyyni aikoinaan päätynyt tämä? Ehkä isin varastoista..? Enikeis, mie oon diggaillu Remestä aina, kun oon sitä lukenut. Tällä hetkellä hyllystä löytyy 6/12, Nimessä ja veressä ja Ruttokellot. Remeksiä keräilen pokkareina.

Ruttokellojen lukeminen oli pitkähkö prosessi. Unohdin välillä, että luin kirjaa, ja se jäi hyllyn reunalle odottamaan, että joku sen taas avaa. Kyse ei ollut siitä, etteikö kirja olisi ollut hyvä. Kyse oli puhtaasta laiskuudesta. Mie olen alkanut lipsumaan lukemisesta. Istun mielummin koneella tekemättä mitään järkevää (=pelaamassa pasianssia tai katsomassa amerikkalaisia youtube-kanavia), kuin makaamassa sängyssä ja lukemassa. Miulla tosin on tässä kämpässä vähän sellainen ongelma, ettei ole sohvaa tai mitään pehmeää löhötuolia. Ne kuin olisivat parhaita paikkoja lukea, ei niska tulisi kipeäksi. Pöydän ääressä en ole koskaan osannut lukea, eikä tässä edes mahtuisi. Meneepäs offtopiciksi.

No kuitenkin. Ruttokellot on taattua Remeslaatua. Minuun kirja vetosi eniten sen takia, että siinä oli bioaseita. Biologia on yksi lempiaineistani ja minulle saa suositella kirjoja, joissa on bioaseita tai jotain jänniä evoluutiojuttuja tai geenimuuntelua...! En nyt näköjään pysy yhtään aiheessa, mutta menkööt.

Tässä kirjassa venäläiset pahat miehet päättävät vähän tunkeutua mukaan Suomen politiikan rakenteisiin ja päästä sitä kautta epäsuorasti vaikuttamaan päätöksiin. Tämähän onnistuu helposti, sillä Suomen eräs presidenttiehdokkaista on ollut aikaisemmin yhteistyössä venäläisten kanssa ja sillähän häntä on helppo kiristää. Venäläisillä on monta rautaa tulessa ja alussa ei edes tullut tajuttua sitä, että mitä kaikkea ne teki. Remeshän kirjoitttaa monesta eri näkökulmasta ja monesta tapahtumasta samaan aikaan ja sitten lopussa ne aina nivoutuu jotenkin yhteen. Tuolle on varmaan olemassa joku hieno termi, jota nyt en muista/tiedä.

Tässäkin Remeksen kirjassa seikkailee Johanna Vahtera, poliisipsykologi. Hän oli tässä kirjassa jotenkin erilainen kuin aikaisemmissa lukemissani. Hän oli epävarma, hän oli masentunut ja jotenkin tuli sellainen fiilis, että apua, nyt se jotenkin mokaa koko jutun ja Suomi kuolee ja venäläiset pahat miehet voittaa...

Mie puhun tästä nyt tosi huonosti, koskaa valitettavasti siitä on jo vähän aikaa, kun tämän kirjan luin. Nyt onneksi tässä eräs yö taas tartuin uuteen kirjaan, toivottavasti saan sen piakkoin luettua.

Kiitos paljon kommenteistanne! Asiallista kritiikkiä otetaan mielellään vastaan, ja on äärimmäisen nautittavaa, kun itsekin otatte tämän projektin työn alle (on nimittäin huomattavan paljon vaikeampaa, kuin aluksi kuviteltiin).

Listan ulkopuolelta: David Nicholls - Sinä päivänä

Tädin suosittelema Sinä päivänä pääsi luvun alle heti Nenäpäivän jälkeen. Sinä päivänä kertoo Emmasta ja Dexteristä. jotka tapaavat Edinburghissa 15.7.1988 valmistumispäivänään ja muodostavat elämänkestävän ystävyys - ja rakkaussuhteen. Romaani palaa heidän tapaamisensa vuosipäivään kahdenkymmenen vuoden ajan näyttäen molempien ilot, surut ja elämän kipupisteet kahden vuosikymmenen ajalta.

Jo roomanin idea kertoa tapahtumat vain yhden päivän ajalta jokaiselta vuodelta on kiinnostava ja erilainen. Se antaa lukijalle niin Emman kuin Dexterinkin näkökulman tapahtumista, jotka koskevat heitä molempia, mutta myös mahdollisuuden tarkastella henkilöitä erikseen, muodostaa käsityksen heistä muutenkin kuin kaksikon suhteen kautta.

Teemoina kirja käsittelee nuoruuden vaikeutta löytää itsensä ja tarkoituksensa (häämästyttävän ajankohtainen aihe ainakin allekirjoittaneen elämässä) sekä elämänkestävää rakkautta toiseen ihmiseen. Emma ja Dexter ovat suuren osan romaanista enemmän tai vähemmän yhdessä, ja heidän vankan ystävyytensä ansiosta puhuvat toisilleen virskistävän suorasukaisesti.

Suorastaan rakastuin tähän kirjaan ensi lukemalta. Se on hauska, koskettava, yllättävä, realistinen, hyvin kirjoitettu ja mikä parasta henkilöt ovat moniulotteisia ja ymmärrettäviä.



Yllättäen tästäkin kirjasta on tulossa elokuva, pääosissa Anne Hathaway Ja Jim Sturgess. En tiedä vielä haluanko nähdä sitä ollenkaan.

ILOUUTISIA

KAKSI VIIKKOA NIIN VOIN LUKEA TAAS OIKEITA KIRJOJA!!!!
JEEEEEEE!

57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut

Vaikka joku saattoikin luulla niin, niin ei, en ole kuollut. Lukuprojekti on jäänyt vähän vähemmälle kun innostuin järjestötoiminnasta ja yhtäkkiä tuli hirveästi tekemistä. Ja sen lisäksi tietysti olen kuluttanut suuren osan ajastani tietokoneella.

Nyt sain kuitenkin luettua yhden kirjan. Huckleberry Finnin seikkailut kertovat pojasta, joka tahtoo seikkailla ja tekee kolttosia. Juonenkäänteet ovat mielenkiintoisia, mutta koska kirja on suunnattu nuorille pojille, on kieli ja kerronta paikoin aika ärsyttävää. Kertoja kirjassa on siis Huck Finn, ja mielestäni Mark Twain on saanut tarinan tosiaan kuulostamaan siltä, kuin joku nuori pojankloppi sitä kertoisi.

Kyllähän tuon luki, ihan mielellään. Tarinassa opetuksena oli tietysti se, että erilaiset ihmiset pitää hyväksyä ja tasa-arvo rotujen välillä ois jees. Ikuisena misantrooppina naureskelen aika paljon sille utopistiselle ajatukselle, että kaikki olisivat tasa-arvoisia. Niinpä kirja aiheutti minussa paljon sellaista "Hei c'moon" -fiilistä.

Kannattaa kyllä lukea, tämä on erilainen kertomus.

***

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen

VIHDOIN! Sinuhe on ollut työn alla huhtikuun puolestavälistä lähtien, piti se silloin äikän kurssia varten lukea. Valitettavasti oikea elämä tuli tielle ja nyt on mennyt näin kauan ennen kuin sain sen vihdoin loppuun. Kyseessähän ei siis ole mitenkään huono kirja, vaan itseasiassa tosi hyvä, on nyt ollu tässä vaan kaikkea muuta. Sinuhe Egyptiläinen kertoo viidentoista kirjan ajan lääkäri Sinuhesta, joka tulee vauvana Niiliä pitkin kaisloista punotusta korissa, ja jonka löytää köyhäinlääkärin vaimo ja ottaa omakseen. Sinuhesta tulee ennen pitkään myös lääkäri ja hänen kohtalonaan on matkata ympäri maailmaa.

Waltari on valinnut romaaninsa varsinaiseksi aiheeksi yksilön aseman yhteiskunnassa ja yhteiskunnalliset muutokset, ja tähän päästään kunnolla kiinni vasta noin puolenvälin jälkeen. Maailmanmatkoiltaan palannut Sinuhe nimitetään faarao Ekhantatonin kuninkaalliseksi kallonporaajaksi, ja hän joutuu keskelle faaraon uskonnollisia ja yhteskunnallisia uudistuspyrkimyksiä. Samalla Sinuhelle alkaa paljastua hänen oma menneisyytensä ja kohtalonsa.
Sinuhe on henkilönä vähän sellainen, että hän haluaa ajatella kaikista ja kaikesta hyvää, mutta joutuu kirjan aikana myöntämään itselleen, ettei maailma olekaan niin ruusuinen. Sinuhe etsii itseään, ja tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Hänellä menee suhteellisen huonosti naisten kanssa ja aina kun hän on onnellinen jotain pahaa tapahtuu. Sinuhe katkeroituu ja alkaa kirjoittaa muistelmiaan lähinnä siksi, että haluaa tehdä itselleen selväksi miksi hänestä tuli katkera ja yksinäinen.

Sinuhe Egyptiläinen on oikeasti hyvä kirja. Aika tarkasti kirjoitettu, mutta historialliset yksityiskohdat tekevät tarinasta mielenkiintoisen. Parasta kirjassa olivat mielestäni monet henkilöhahmot ja se, että kaikista kerrottiin paljon ja laajasti. Etenkin kuninkaallinen perhe ja Sinuhen suhde heihin oli mielestäni mielenkiinoista luettavaa.

****

95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja

Tästähän nyt alkaa olla jo melkein pari kuukautta kun luin kyseisen kirjan, mutta jostain syystä on tämä kirjoittelu vähän jäänyt... Enkä kyllä ole tämän jälkeen mitään lukenutkaan! Decameronea en ole edes avannut. Kyllä se vaan niin on, ettei tuota lukiossa opiskelua voi ottaa ihan vaan harrastuspohjalta...

Juoppohullun päiväkirja kertoo Pikku-Juhasta, alkoholistoituneesta keski-ikäisestä suomalaisesta miehestä, joka ei käy töissä. Juhan päivät kuluvat ryypätessä, krapulassa, naidessa ja päiväkirjaa kirjoitellessa.

Kyllä täytyy myöntää, että pari kertaa jäi suu auki kun luin tätä kirjaa. Kyllä sen verran yksityiskohtaisesti ja ällöttävästi on joitain juttuja kerrottu. Mutta kyllä Juoppohullunpäiväkirja jaksaa naurattaakin. Juhan unet ja päähänpistot ovat sen verran hulluja, että kyllä siinä oma mielikuvitus kalpenee rinnalla. Hauskin hahmo on ehdottomasti Juhan paraskaveri Kristian, sekopäinen idiootti. Ja hauskintahan tässä on se, että ymmärtääkseni hahmot pohjautuvat edes jollain tasolla Juha Vuoriseen itseensä ja hänen omiin ystäviinsä.

Käytiin tosiaan sitten tuossa maaliskuun alussa koulun kanssa katsomassa tämän teatteriversio Tampereen työväen teatterissa. Pelkäsin jo vähän etukäteen, että mitä siitä tulee, koska eihän tässä kirjassa oikeastaan muuta tehdä kuin ryypätään, paskotaan ja naidaan. Mutta ei se sitten loppujen lopuksi ollut niin paha. Aika paljon tärkeitä juttuja oli valitettavasti jätetty pois, mutta kyllä se ihan ok oli. Olin tosiaan lukenut kirjan loppuun just edellisenä päivänä niin ei jaksanut naurattaa ihan kamalasti, kun muistin kaikki jutut ulkoa.

****