torstai 27. elokuuta 2020

Trevor Noah - Laiton lapsi

 Tätä hehkutettiin suomennoksen ilmestymisen aikaan niin paljon kirjainstassa, että mulla melkein tuli vastareaktio. Päätin kuitenkin taas haastaa itseni tarttumalla johonkin, mikä tuntuu jotenkin luotaantyöntävältä. Ja voi pojat, kun se olikin kannattavaa. 

Laiton lapsi on Trevor Noahin elämäkerta. En tiennyt kuka tää tyyppi on, ennenkuin aloin kirjan lukemisen jälkeen googlettelemaan häntä. Olenhan mä jotain hänen komediapätkiä nähnytkin, en vain tiennyt, että kyseessä on tämä tyyppi. Noah on syntynyt ja elänyt nuoruutensa Etelä-Afrikassa apartheidin aikaan. Kirja alkaa lennokkaalla kuvauksella siitä, miten Noahin äiti heitti lapsensa ulos liikkuvasta autosta lasten ollessa nuoria. Se kuulostaa epäuskottavalta näin kirjoitettuna, ja luettuna (okei kuuntelin tän äänikirjana) se tuntuu vieläkin epäuskottavammalta. Lähinnä siis siksi, että en  oo koskaan osannut kuvitella mitään tuollaista tapahtuvan. 

Noahin kirjoitustyyli on todella humoristinen ja brutaalin rehellinen. Hän ei kaunistele asioita, mutta ei myöskään kauhistele. Hän kertoo miten asiat ovat menneet ja mikä on hänen ajatuksensa niiden alkusyistä, mutta ei putoa semmoiseen voivottelun kuoppaan. Häneen oli helppo samaistua, joskin huumorin käyttäminen ns. selviytymismekanismina oli toisinaan vähän liian lähellä omaa elämää ja jouduin pitämään taukoja kuuntelusta, kun heräsi liikaa ajatuksia, enkä voinut enää keskittyä. 

Kirjassa oli pari tarinaa, jotka herättivät minussa niin kovaa hilpeyttä, että nauroin ääneen. Toinen näistä oli kakka keittiön lattialla ja toinen kertoi tanssijasta nimeltään Hitler. Tuntuu tyhmältä, että kauhistuin, kun kuulin, että Afrikassa lapsia nimetään Hitlereiksi. Se toki selitetään kirjassa auki ja varmasti enemmän matkustaneet ihmiset eivät pidä tätä niin ihmeellisenä. Mulle tuli vähän tyhmä olo, että miten voin kuvitella jonkun Hitlerin olevan koko maailman yhteinen pahis. Miksen tiedä enempää apartheidistä, miksen ole ennen kiinnostunut siitä. 

Tämä avarsi mun maailmaa tavalla, jota en osannut kuvitella mitenkään, ennenkuin luin kirjan. Koitin vähän googletella, että mitä Etelä-Afrikkalaiset on ajatelleet tästä. Ilmeisesti jengi on ollut iloisia, kun Etelä-Afrikan historiaa on tuotu julki ja muuta maailmaa on kiinnostanut se. Jos ymmärsin oikein, osa porukasta on ollut sitä mieltä, että apartheidia ja sen vaikutuksia liioitellaan kirjassa, mutta onhan meilläkin täällä Euroopassa jengiä, jotka ajattelee juutalaisten massamurhan olevan salaliitto ja huijaus.

Tästä on tekeillä elokuva, jota kyllä odotan innolla! Ihan mahtava teos, suosittelen vahvasti tämän lukemista. 

*****


Trevor Noahin haastattelu: https://www.youtube.com/watch?v=_hfMNTnBM4I&feature=emb_logo


keskiviikko 19. elokuuta 2020

Pirjo Tuominen - Opettajatar

Usein selailen BookBeatia ja etsin kirjoja, joita haluaisin tulevaisuudessa kuunnella, mutta en nyt.
 
 
Sitten kun saan edellisen kuunneltua, etsin uuden kirjan ja niitä tallennettuja "haluaisin joskus kuunnella tämän" -osaston kirjoja kertyy aivan tolkuttomasti odottamaan sitä hetkeä, kun oikeasti haluan kuunnella sen kirjan. Tämä oli siltä osastolta, valitsin randomilla jonkun, enkä edes muista, miksi tämän alun perin edes tallensin odottamaan.

Hyvä, että tallensin, sillä tämä oli aivan upea kuuntelukokemus. Ensinnäkin Krista Putkonen-Örnistä on pikkuhiljaa tullut mun lempiääneni näissä äänikirjoissa. Genre kuin genre, Putkonen-Örn saa kirjan eloon. Pirjo Tuominen kirjailijana on minulle aivan uusi nimi. En ole ennen lukenut hänen tuotantoaan, mutta luulen, että haluan lukea lisää. Voinko mä edes puhua lukemisesta, jos kuuntelen äänikirjana? Ihan sama, puhun (tai kirjoitan) kuitenkin.

Opettajatar kertoo perheestä, jossa on neljä tytärtä ja isä. Heidän isänsä on opettaja ja on opettanut myös kaikki neljä tytärtään opettajiksi. Isä on kurinpidollaan kadettikoulussa onnistunut suututtamaan erään pikkumielisen jätkän, joka sitten päättää kostaa perheelle ja onnistuukin sitten saattamaan perheen vanhimman tyttären, Rosan, erittäin huonoon maineeseen. Kirjan tapahtumat pyörivät näiden seurausten ympärillä.

Kirja tempaisee nopeasti mukaan maailmaansa ja hahmojen tunteisiin on helppo samaistua. Välillä kulkiessani töihin ja kuunnellessani tätä huomasin puolihuudahtavani ääneen jotain, kun kirjan tapahtumat imaisivat niin mukaansa. Se on aina hieno piirre kirjassa ja mitä parhainta eskapismia.

Ennakkoluuloistani huolimatta kirja ei ollut mitään hömpänpömppää, vaan kertomus siitä, miten ilkeät ihmiset vaikuttavat elämään ja toisaalta, miten ovat vaikuttamatta. Tarina oli vahva kasvukertomus ja jotenkin aivan ihanalla tavalla maanläheinen. Feminismi on kirjassa läsnä, mutta ei puskevasti vaan toteavasti, tyyliin "näin on, ajattele mitä ajattelet, mutta onkohan tämä nyt ihan oikein".

Koska tarinassa käydään läpi tapahtumia monelta vuosikymmeneltä, yksittäiset aivan hirveät tapahtumat asettuvat jotenkin eri perspektiiviin. Tämä sai minut myös miettimään oman elämäni suuria käännekohtia, niitä hirveitä ja hyviä. Ne tulee näyttämään mun silmiin ihan erilaisilta sitten joskus, kuin miltä ne näyttää nyt tai näyttivät kymmenen vuotta sitten. Se on jotenkin lohdullista ja juuri tällaisia kirjoja rakastan. Niitä, jotka saavat minut oivaltamaan jotain vähän syvemmällä tasolla.

*****

torstai 6. elokuuta 2020

Jonas Bonnier - Lahkomurhat

Lahkomurhat on tositapahtumiin perustuva romaani, jossa käsitellään Knutbyn pienen vapaakirkon (lahkon) henkilöitä ja tapahtumia. Törmäsin tähän sattumalta ja aloin kuuntelemaan tätä nimen takia, en ollut aiemmin muistaakseni kuullut tapauksesta, vaikka mun on vaikea uskoa, etten olisi.

Mä kuuntelen todella paljon true crime - podcasteja. Jotenkin ne kuitenkaan eivät ole niin jännittäviä, ehkä olen turtunut niihin. Tämä kirja taas muistutti, että ne ihmiset, jotka joutuu uhreiksi ja toisaalta myös rikoksentekijät, ovat ihmisiä siinä missä minäkin. Täällä ne istuu junassa ja käy töissä, ei kaikki tosin, mutta kuitenkin. True crime - podcasteissa usein pohditaan kyllä, että mitähän tässä kohtaa on ajateltu, mutta koska niissä ei ole tarinasta kuin se rikososa, niin ne ihmiset niissä tarinoissa tuntuvat usein tosi etäisiltä ja epäinhimillisiltä. Romaani vei kuitenkin lähelle hahmoja.

Tässä kirjassa on ne kaikki perus lahko"hahmot". Pari todella dominoivaa ja manipuloivaa johtohahmoa ja sitten ne ihmiset, jotka on niin rikki, että niitä on helppo manipuloida. Hahmot on mielestäni kirjoitettu hyvin ja uskottavasti. Erityisesti pidin siitä, miten Eevan hahmoon oli osattu kirjoittaa ne semmoiset aivan kauhean manipulaation pienet vivahteet aivan normaalin kuuloisien lauseiden keskelle. Sindre, Eevan lisäksi toinen johtohahmoista taas oli kirjoitettu niin, että koko ajan tuli pohtineeksi sitä, että mitähän nyt ei  kerrota.

Knutbyn lahkossa elämää varjostavat alituinen pelko siitä, että paholainen riivaa ja ettei oma usko riitä. Ihmiset joutuvat myös pelinappuloiksi Eevan ja Sindren valtapeliin, jossa taistellaan siitä, kuka uskoo koviten ja kuka saa parhaat viestit Jeesukselta. Meininki on aika sairasta ja siksi hyvin mielenkiintoista. 

Tämä oli jännittävä lukukokemus ja oli pakko kuunnella tämä kaksinkertaisella nopeudella, ettei tarvitse jännittää niin paljoa sitä, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Tosin, kun kuuntelee kaksinkertaisella nopeudella, niin lukijasta tulee hätääntynyt viba, joka toisaalta lisää jännitystä.


****