tag:blogger.com,1999:blog-10844163129199924292024-03-14T07:44:54.963+02:00100 kirjaa...jotka pitäisi lukea ennen kuolemaa. Me päätettiin ottaa haaste vastaan.I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.comBlogger269125tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-56291782783527850732023-12-30T21:54:00.002+02:002023-12-30T21:56:18.471+02:0089. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo Preerialla<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgXkfRPNGI5hrqYYrwkrjWUgKOR2Fp0BxAHDpSpNIu6oCoUSrxjRozA6uz5IdZ_Xl1foZfmrIIryjcs1RNh42geSp5ltcIxfXw7XwMkxqBEqR6SoVf6H4vs9W-yJh91xu9dxOYLmuC5BmcK2GG5MrAV20dPsk5IHh_WB3LcXHhzhWVy-3-xJzeHku19Efc/s1457/pienitalopreerialla.jpg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1457" data-original-width="900" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgXkfRPNGI5hrqYYrwkrjWUgKOR2Fp0BxAHDpSpNIu6oCoUSrxjRozA6uz5IdZ_Xl1foZfmrIIryjcs1RNh42geSp5ltcIxfXw7XwMkxqBEqR6SoVf6H4vs9W-yJh91xu9dxOYLmuC5BmcK2GG5MrAV20dPsk5IHh_WB3LcXHhzhWVy-3-xJzeHku19Efc/s320/pienitalopreerialla.jpg" width="198" /></a></div><br />Tästä kirjasta ennakko-oletukseni oli, että tämä on joku hyvänmielen kirja, jossa vähän tehdään kotitöitä: neulotaan, lypsetään ja vähän korjaillaan aitoja. Mutta eipä ollutkaan, tämä olikin kirja siitä, kun Ingallsin perheen pää, eli isä, päättää, että nykyisellä asuinseudullamme on liikaa ihmisiä, ja me muutamme intiaanien maille. <p></p><p></p><p>Pieni talo Preerialla on julkaistu ensi kerran vuonna 1935 ja se perustuu tositapahtumiin. Sitä en tiedä, missä määrin. Kirja tarjoilee aikamatkan 1800-luvun Amerikan sydämeen. Ingalls on syntynyt vuonna 1867 ja kirjoittanut kirjat melko vanhana. Hän kirjoittaa paljon luontokuvausta, joka luo kirjaan mukavan rauhaisan tunnelman.</p><p>Kivaa tässä kirjassa on ehdottomasti Ingallsin kyky maalata elävästi
kuva perheensä seikkailuista ja heidän kohtaamistaan vaikeuksista. Välillä oli helppo
uppoutua arkisiin hetkiin ja tuntea yhteyttä päähenkilöihin. Kirjan draaman kaaret ovat taitavasti rakennettuja. Kirja
tarjoaa hyvän mielen fiilistä, ja Ingallsin taitava kerronta pitää
otteessaan.</p><p>Vaikka kirjan kerronta onkin mukaansatempaavaa, oli kauheaa kuunnella (kuuntelin tosiaan äänikirjana) jatkuvaa toiseuttavaa ja epäinhimillistä puhetta intiaaneista. Vaikkakin koen, että en varmaan tiedä alkuunkaan, mitä se meininki on ollut. Tarinahan tosiaan alkaa siitä, että Ingalssien isä päättää, että hän haluaa asua väljemmin ja sehän onnistuu mukavasti intiaanien mailla. <br /><br />Kirjan Laura-tyttö kyseenalaistaa intiaaneista hoettuja asioita pienen lapsen äänellään ja se luo kirjaan pienen jännitteen. Voinko iloita, että päähenkilöt saivat rakennettua talon, kun sen talon rakentaminen on kaventanut toisten elinaluetta? Vaikeaa se on. Varsinkin, kun tarinan aikuishenkilöt puhuvat niin rumaan sävyyn intiaaneista. Jäin miettimään, millaistahan se on ollut intiaanien näkökulmasta.<br /></p><p>Kirja on tavallaan ihan jees ja helppolukuinen sekä kuvannee hyvin aikansa asenteita. Se jättää tilaa omille pohdinnoille ja tulkinnalle. Toisaalta myös Lauran ääni kehottaa kyseenalaistamaan. <br /><br /></p><p style="text-align: center;">***<b><br /><br /></b></p><p style="text-align: left;">Tämän myötä onnistuin tavoitteessani lukea edes yhden kirjan listalta tänä vuonna. Jee, hyvä minä! Instagramia kannattaa seurailla, postailen sinne useammin kuin tänne. Ja siellä on kissoista usein kuvia. <br /></p><p style="text-align: center;"><br /></p>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-24353088375879393232023-02-21T16:45:00.002+02:002023-02-21T16:45:22.568+02:00Andy Weir - Operaatio Ave Maria<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEhBwZu0dzRN2AIA6KLXVviYP8s2hithtzZfPlOa5f1xFN_n0sqZw6hL_fVhA-co0hQUePaXj9dZoxplb88y2nLaXze_-ShT-t9Vndb50PHGazO-ehLLFrxd4zY-hrIA9qo89dmuNDM9PW9EiLvIe-JWsWuDWiOySfqY7RyfeQv63bFWsdQVgIgdTfPR" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img data-original-height="640" data-original-width="640" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEhBwZu0dzRN2AIA6KLXVviYP8s2hithtzZfPlOa5f1xFN_n0sqZw6hL_fVhA-co0hQUePaXj9dZoxplb88y2nLaXze_-ShT-t9Vndb50PHGazO-ehLLFrxd4zY-hrIA9qo89dmuNDM9PW9EiLvIe-JWsWuDWiOySfqY7RyfeQv63bFWsdQVgIgdTfPR=w200-h200" width="200" /></a></div>Tämä ihana äänikirjana kuluttamani tarina oli niin loistava, koskettava ja mielenkiintoinen, että epäilen josko toista vastaavaa voi enää tänä vuonna tulla vastaan. Tästä ei kannata tietää mitään muuta, kuin että tarina alkaa siitä, kun mies herää yksin avaruusaluksessa ja huomaa muun miehistön kuolleen. Miksi ja mitä helvettiä hän tekee yksin avaruudessa? Nyt ihan tosissaan jos olet scifin ja loistavan tarinan ystävä, sulje tämä sivu, etsi tämä kirja käsiisi tai äänikirjana korviisi ja nauti. Tämän kirjan valtteja on yllätyksellisyys ja se, että alusta asti kaikki on hämärän peitossa.<br /><br />Rakastuin heti minäkertojan huumorintajuun ja itseironiaan. Hänen kokemuksiinsa ja tunteisiinsa oli helppo samaistua, ja tämän parissa tuli niin naurettua kuin itkettyäkin ääneen. <br /><br />Sijoitan tämän Helmet lukuhaasteen kohtaan "21. <span id="docs-internal-guid-635a8b0a-7fff-843b-fbe6-4f5a66396b59">Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta"</span><br /><p></p>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-88856468579492651132023-01-22T14:26:00.000+02:002023-01-22T14:26:24.188+02:00Keijo Tahkokallio - Peruna kerrallaan<div class="separator"><div class="separator" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em; text-align: center;"><br /></div></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgF5rbciwBW4SVvL7V4frb0flJLjv4SpOqax1LL_xZ9uaw-HzcnxFNi3KVMKAlm7xhDHhsNhJqXuxR14ciBvxvg97l2TmTGNHpGiHio3O9CaPPYQrvXJjycVvttFgaXQ0lP-sYcf3aH5Ph2iMnYo1sazp0yIVbUvf1qV1HiSC4DryOofd0VjxDOLO-i/s440/perunakerrallaan.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="440" data-original-width="440" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgF5rbciwBW4SVvL7V4frb0flJLjv4SpOqax1LL_xZ9uaw-HzcnxFNi3KVMKAlm7xhDHhsNhJqXuxR14ciBvxvg97l2TmTGNHpGiHio3O9CaPPYQrvXJjycVvttFgaXQ0lP-sYcf3aH5Ph2iMnYo1sazp0yIVbUvf1qV1HiSC4DryOofd0VjxDOLO-i/w200-h200/perunakerrallaan.jpg" width="200" /></a>Another self-help kirja. Mä en oo ihan varma, että oonko mä oikeastaan edes sitä mieltä, että näitä kannattaisi arvostella blogissa. Pelkään siis sitä, että vahingossa kannustan ihmisiä tarttumaan self-help -kirjaan "oikean avun" sijasta. Sanonkin siis taas, että jos susta tuntuu, että tarviit apua ja mietit sitä, niin sä tarviit apua. Sä myös ansaitset apua, eikä sun ongelmat oo liian pieniä tai mitättömiä, että niihin voisi hakea apua. Ole ystävä itselle ja yritä päästä avun piiriin, jos olet avun tarpeessa. <br /></div><p style="text-align: left;"><br />Kiinnitin tähän kirjaan huomioni Podimossa, kun olen pitempään jo seurannut Instagramissa tällaista upeaa tyyppiä, kuin <a href="https://www.instagram.com/sallhonk/" target="_blank">@sallhonk</a>. Salla Honkapäällä on ollut käynnissä Peruna-bongaus, jossa seuraajat lähettävät hänelle bongauksia sanasta peruna. Tämä johtuu siitä, että Salla adoptoi eläinlaumaansa erään Ruby Loun, perunakoiran. Tämä on vähän vaikea ehkä kirjoittaa auki, mutta menkää ihmeessä ja katsokaa Sallan instagramista tallennetuista stooreista kaikki, joiden otsikko on "Ruby Lou". Lupaan, että siellä on suuria tunteita, on rakkautta, on surua, on epävarmuutta ja luottamusta. Salla on ihana tyyppi ja hän puhuu paljon rescuekoirien asioista. Hänen tililtään oppii paljon ja mikä parasta, siellä on paljon ihanaa eläinkontenttia. Salla on just semmonen tyyppi, jonka tekemisestä välittyy lempeys, rakkaus ja intohimo.</p><p>Peruna kerrallaan - älyä tunteittesi taika on kirja, jossa kerrotaan miten tunteita käsitellään. Keijo Tahkokallio on psykologi, joka on kirjoittanut useita kirjoja. Hänen muu tuotantonsa ei ole minulle ennestään tuttua. Tämä kirja oli erilainen kuin muut self help -kirjat, joita olen lukenut. Monesti neuvot ovat aina samoja, ja jossain määrin tässä kirjassa esitetyt neuvot ovat minulle jo ennestään tuttuja. Mutta se, mikä yleensä erottaa self-help kirjat toisistaan, on se, miten asiat perustellaan. Siinä, missä <a href="https://100kirjaa.blogspot.com/2022/12/listan-ulkopuolelta-pia-callesen-ela.html" target="_blank">Elä enemmän, mieti vähemmän</a> sanoi, että masennus johtuu siitä, että ajattelemme liikaa, sanoo Peruna kerrallaan, että ajattelemme liikaa tunteita ratkaistaaksemme tunteet järjellä. Melkein sama asia, mutta ei kuitenkaan yhtään. <br /><br />Tahkokallio lähtee selittämään asioita aika kaukaa. Kirjassa käydään läpi astrologiaa, fysiikkaa ja kemiaa. Mutta se ei ole ollenkaan huono juttu. Tällaiselle luonnotieteistä kiinnostuneelle se teki kaikesta taas vähän ymmärrettävämpää. Kun Tahkokallio toi entropian joka päiväiseen elämään, tunsin, kun rauha laskeutui päälleni. Musta <i>tuntuu </i>järkevältä ja loogiselta, että mitä enemmän tekee, sitä sekavammalta kaikki <i>tuntuu</i>. Ei oikeastaan ole edes väliä sillä, että onko tosiasiassa entropia havaittavissa ihan jokapäiväisessä elämässä. Se selittää kaiken sekavuutta, ja kun on selitys, on syy. Ja kun on syy, on ymmärrys. <br /><br />Olen miettinyt, mihin self-help -kirjoja tarvitaan. Niissä pelottaa se, että ihmiset tarttuvat niihin viimeisenä oljenkortenaan, kun ajattelevat, etteivät ansaitse, tarvitse tai halua apua muilta ihmisiltä. Mikään kirja, ihan kuinka hyvä olisikaan, ei kuitenkaan korvaa sitä vastavuoroista ihmiskontaktia, joka on esimerkiksi terapiassa. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. <br /><br />Tässä hetkessä mä tarvitsin muistutuksen. Tarvitsin jonkun sanomaan, että nyt rauha. Ei oo hätää. Semmoinen hahmo rakentui mun päähän terapiassa, semmoinen lempeä. Mutta ne ilkeät ja vaativat hahmot on olleet niin paljon pitempään olemassa, että ne on aika vahvoja. Self help -kirjat parhaillaan antavat voimia sille mun sisäiselle lempeälle äänelle, joka antaa mun olla ihminen. Siihen näitä kirjoja tarvitaan. Tai mä tarvitsen. <br /><br />Sijoitan tämän kirjan Helmet lukuhaasteeseen kohtaan "<span id="docs-internal-guid-635a8b0a-7fff-843b-fbe6-4f5a66396b59">10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja". Lempineuvoni oli: "kannattaa toivoa aina sadetta". Sillä tavoin nimittäin toive toteutuu, kun sataa. Ja sitten jos paistaakin aurinko, niin voi olla iloinen siitä, että paistaa aurinko, vaikka toive ei toteutunutkaan. <br /><br />Lempeyttä ja rakkautta! <3 <br /></span></p>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-34970122029569364962023-01-19T21:52:00.000+02:002023-01-19T21:58:20.310+02:00Sayaka Murata - Maan asukitTörmäsin tähän kirjaan alunperin Storytelissä ja tämä kiinnitti huomioni. Jätin kirjan kuitenkin kuuntelematta. Kun Helmet lukuhaaste 2023 julkaistiin, varasin kirjan lukeakseni sen kohtaan "4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna". <div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://lh3.googleusercontent.com/-_XhC5ek2MYE/Y8mfg0Hg-SI/AAAAAAAAFBc/34h-8jotG4YDFdhPZDK8z1LLNJ4B1pXVACNcBGAsYHQ/s1600/1674157953109895-0.png" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" src="https://lh3.googleusercontent.com/-_XhC5ek2MYE/Y8mfg0Hg-SI/AAAAAAAAFBc/34h-8jotG4YDFdhPZDK8z1LLNJ4B1pXVACNcBGAsYHQ/s1600/1674157953109895-0.png" width="400">
</a>
</div><div>Odotin nimen ja kuvauksen perusteella jotain ihan muuta, kuin mitä kirja todellisuudessa oli. Kirjan mainostekstissä sanotaan "Sisältövaroitus: Saattaa käännyttää avaruusolioksi". Mielestäni sisältövaroitus olisi ehkä voinut varoittaa kaikenmaailman erilaisista filioista, joita kirja oli pullollaan. <br></div><div><br></div><div>En silti sano, että kirja oli huono, ei. Se oli rankka ja yllätyksellinen kaikessa raakuudessaan. Kirjan teema on ulkopuolisuuden tunne ja sitä Murata kuvaa loistavasti. Miten eksysissä onkaan pieni lapsi, jolle kerrotaan sääntöjen olevan olevan tietyt, ja joka kuitenkin näkee aikuisten jatkuvasti toimivan sääntöjensä vastaisesti. Miten tällaisessa ympäristössä kasvaa ymmärtämään normeja ja yhteiskuntaa? Miten oppii luottamaan? <br></div><div><br></div><div>Tajusin muuten, että olin lukenut tuon Muratan aiemman suomennetun teoksen: <a href="https://100kirjaa.blogspot.com/2021/05/sayaka-murata-lahikaupan-nainen.html">Lähikaupan nainen</a>. Se oli huomattavasti kevyempi, kuin tämä, tässä oli enemmän katkeruutta ja vihaa yhteiskunnan sääntöjä kohtaan. Kun Lähikaupan naisessa tutkittiin miten voisi (ainakin näennäisesti) olla osa yhteiskuntaa ja täyttää sen odotukset, Maan asukeissa tutkittiin, miten voi irroittautua kaikista yhteiskunnan normeista ja säännöstöistä. </div><div> </div><div>Suosittelen kirjaan tutustumista, se provosoi ajatuksia ja kutkuttelee mieltä. <br></div><div><br></div><div>Aiemmasta suunnitelmastani poiketen sijoitan tämän Helmet haasteen kohtaan "29. Kirjassa on minä-kertoja".</div>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-56962029988480882082023-01-03T20:29:00.001+02:002023-01-03T20:29:23.763+02:00Venla Saalo - Kukkia maan alla<div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://lh3.googleusercontent.com/-jl-zV6v37Gs/Y7L4XdzLZLI/AAAAAAAAE-8/hBGWaeoGEsk6lpjiqRSQrmzcXctjpc-6ACNcBGAsYHQ/s1600/1672673371693190-0.png" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;">
<img border="0" height="320" src="https://lh3.googleusercontent.com/-jl-zV6v37Gs/Y7L4XdzLZLI/AAAAAAAAE-8/hBGWaeoGEsk6lpjiqRSQrmzcXctjpc-6ACNcBGAsYHQ/w240-h320/1672673371693190-0.png" width="240" />
</a>
</div>Kukkia maan alla on Venla Saalon kaunokirjallinen teos. Nappasin tämän kirjastosta, kun sain päähänpiston, että lainaan ensimmäisen naiskirjailijan tuotoksen, joka osuu silmiin. Tämä se sitten oli. </div><div><br /></div><div>Kirja kertoo yhteyden katkeamisesta. Kuiluista, jotka rakentuvat sukulaisten välille ja siitä, miten kuilut syvenevät vuosien kuluessa. Miten rakennetaan silta tuon kuilun yli, kestääkö se, vai murtuuko se vuosien painoon?</div><div><br /></div><div>Pidin kirjan maalailevasta kirjoitustyylistä. Teksti oli kuvailevaa ja siinä käytettiin monipuolisesti hyödyksi erilaisia aisteja. Henkilöiden motiiveja ei juurikaan kuvattu, vaan sen sijaan enemmän toimintaa ja ajatusten virtaa. Tällainen kirjoitustyyli jättää paljon tilaa tulkinnalle ja sitä myöten tekee tekstistä omakohtaisen jokaiselle lukijalleen. </div><div><br /></div><div>Sijoitan tämän teoksen Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "5. Kirjassa ollaan maan alla". </div>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-53492700323589847532022-12-30T16:58:00.000+02:002022-12-30T16:58:43.865+02:00Vuosi 2022 paketissa<p style="text-align: left;">Tämä vuosi on ollut lukemisharrastuksen suhteen erittäin hyvä. Olen löytänyt armon ja lempeyden itseäni kohtaan, eikä lukeminen ole enää pelkkää suorittamista veren maku suussa. Hyvä minä, kiitos te kaikki kanssakulkijat!<br /><br />(listat sekalaisessa järjestyksessä, listoilla äänikirjoja ja kirjakirjoja) <br /><br /></p><h3 style="text-align: left;">5 parasta vuoden aikana luettua kirjaa: </h3><p><b>1. Taivaan pilarit - Ken Follet </b><br /></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Tämä oli ihana ja mukaansatempaava romaani. Tämän aikana tuli koettua noloja tilanteita, kun kuuntelin tätä äänikirjana ja välillä tuli jupistua tai huudettua ääneen, kun tarinan käänteet meni niin tunteisiin. Se on musta hyvä, hyvä tarina herättää vahvoja tunteita. Huonoin juttu kirjassa oli se, että hahmoista joutui luopumaan, kun kirja oli kuunneltu. Niihin todella kiintyi. <br /></p><p><b>2. "Sun poika kävi täällä" - Venla Kuoppamäki</b><br /></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Huh, tää oli rankka, mutta niin ihana lukukokemus. Vahva suositus! <br /></p><p><b>3. Puuvillatehtaan varjossa - Ann-Christian Antell</b><br /></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">En ois uskonut, että pidän tällaisesta historiallisesta ja romanttisesta romaanista, mutta rakastin tätä! Oon kyllä sanonut samaa tyyliin kaikista 100 kirjan listalla olevista romanttisista romaaneista, joten ehkäpä mun pitäisi vaan todeta, että mä pidän niistä. <br /></p><p><b>4. Happoa lapsille - Flea</b><br /></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Mun sydämessä on erityisen herkkä kohta muusikoille. Semmosille ihmisille, jotka uskaltaa olla luovia ja herkkiä ja avoimia. Se on inspiroivaa ja pelottavaa, mutta ihailen sitä loputtomasti. Flea pääsi tällä kirjallaan mun sydämeen, musiikki oli toki jo raottanut ovea valmiiksi. Flea oli listannut kirjan loppuun parhaat keikkakokemuksensa. Hän on päässyt näkemään Fela Kutin, josta olen kyllä kateellinen ja tajuan samalla, miksi diggaan hänen musiikistaan. Hänellä on paljon samoja lemppareita, kuin mulla. <br /></p><p><b>5. Laiton lapsi: Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa - Trevor Noah</b></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Tämä kirja oli semmoinen silmiä avaava kokemus. Melkein hävettää, miten vähän tiesin apartheidista ja siitä paskasta, mitä ne ihmiset ovat joutuneet kokemaan. Noah on kyllä uskomaton kyvyllään löytää asioista huumoria. Tällä hetkellä itseasiassa kuuntelen tätä toista kertaa, tää oli niin hyvä, että aloin kuunteluttamaan tätä kumppanillani. <br /></p><h4 style="text-align: left;"><br /></h4><h3 style="text-align: left;">5 parasta kesken jäänyttä kirjaa, jotka haluaisin lukea loppuun:</h3><p><b>1. Nanette - kymmenen askelta: Muistelmat, tai jotain - Hannah Gadsby</b> </p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Tämä oli ihana! Mutta sitten painelin jotain vahingossa ja hävitin ihan täysin sen kohdan, jossa olin äänikirjassa menossa. Sitten en jaksanut ronkslata ja kirja jäi kesken. </p><p><b>2. Krysa - Sami Tissari</b><br /></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Äänikirjana tää oli aika sekava ja vaati paljon mieleltä, että pystyi keskittymään ja pysymään kärryillä. Tarina vaikutti kuitenkin menevän mielenkiintoiseen suuntaan, joten ehkäpä kokeilen tätä kirjakirjana. oon myös nähnyt kirjagramissa paljon tämän hehkutusta, joka on nostanut mielenkiintoa. <br /></p><p><b>3. Saatana saapuu Moskovaan - Mihail Bulgakov</b><br /></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Aloitin tätä äänikirjana ja totesin heti, että todellakin vaikuttaa mielenkiintoiselta. Mietin kuitenkin, että koska kyseessä on 100 kirjaa -listan kirja, niin en voi kuunnella kirjaa iltasaduksi äänikirjana. Silloin saattaa mennä jotain oleellista ohi. Niinpä tämä jäi odottamaan vuoroaan. Mutta voin ehkä ekaa kertaa sanoa, että odotan innolla jotain venäläistä, joka listalla on. Aikamoista kehitystä. <br /></p><p><b>4. Naisvankilan pomo - Kaisa Tammi</b><br /></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Kaisa Tammi on yks mun idoleita. Uskomattoman vahva ja lempeä nainen, joka ei pelkää tuoda epäkohtia esiin. Hän tekee todella mahtavaa työtä parantaakseen naisvankien asemaa ja oloja. Koska mulla on niin vahva idolisointi Tammea kohtaan, niin tämä kirja jäi kesken sen nostaessa niin vahvoja tunteita, ettei mulla ollut voimia käsitellä niitä. Kun Tammi puhuu sydämestään, se koskettaa jostain niin syvältä, että meinaan pakahtua. <br /></p><p><b>5. Esseitä eläimistä - Elisa Aaltola</b></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">En kuunnellut tätä kirjaa varmaan edes minuuttia. Minua kertakaikkiaan pelottaa se tunnepurkaus, jota tämä kirja voi minussa aiheuttaa. Olen seurannut Aaltolaa Twitterissä jonkun aikaa, ja hänen sydämen palonsa eläimiä kohtaan koskettaa mua. En tiedä, joku siinä, että ihminen koettaa muuttaa maailmaa paremmaksi saa mut aivan tolaltani. Siis hyvällä tavalla, se koskettaa mua erityisen paljon. <br /></p><p style="text-align: left;"><br /></p><h3 style="text-align: left;">5 huonointa kirjaa, joita luin:</h3><p><b>1. Kikka: Mä haluun viihdyttää - Raija Pelli</b></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">En oo ihan varma, miksi mulla jäi tästä paska maku suuhun. Tässä oli jotain luotaantyöntävää. Tästä jäi vähän semmonen olo, että en oo ihan varma, miksi kirja on tehty. <br /></p><p><b>2. Elä enemmän, mieti vähemmän - Pia Callesen</b> </p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Edelleen mietityttää, että osasinkohan yhtään avata tuossa aiemmassa kirjoituksessa, että miten paska tämä kirja oli. Toisaalta mietin, että onkohan mulla jotenkin liioiteltu reaktio, että ehkä mä en vaan tajunnut. <b></b></p><p><b><br />3. Kolme yövuoroa jouluun on - Adam Kay</b><br /></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Tää oli vähän väkisin väännetty kirja. Kayn eka kirja, Kohta voi vähän kirpaista, oli aivan loistava, mutta tämä toinen oli aika meh. <br /></p><p><br /><b>4. Monster: Amerikansuomalaisen sarjamurhaajan tositarina - Christopher Berry-Dee, Aileen Wuornos</b> </p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Tässä oli jotenkin ihan ihmeellinen kertoja. Ärsytti. En edes muista kirjasta muuta, kuin että ärsytti ihan tosi paljon koko ajan.<br /></p><p><br /><b>5. Tinder-päiväkirja - Sanna Kiiski</b><br /></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Ajattelin, että nappaan jotain kevyttä ja kivaa. Ei ollut kevyttä ja kivaa, oli paskaa pintaliitosössöä. En suosittele. <br /></p><p><br /></p><p style="text-align: left;"></p><h3 style="text-align: left;">5 kirjaa, jotka luin, mutta jotka haluaisin lukea uudelleen:</h3><p><b>1. Törkeä petos - Rikostarinoita Suomesta - J.K. Tamminen</b></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Olen rikoskirjallisuutta kuluttaessani monesti toivonut löytäväni enemmän talousrikoksista kertovia kirjoja. Tein aiemmin kirjanpitäjän hommia päivätyökseni, jolloin tutustuin muun muassa rahanpesulakiin. Se on melko hähmäinen siinä mielessä, että kirjanpitäjällä on aikamoiset velvollisuudet ilmoittaa, mikäli havaitsee jotain epäilyttävää, mutta rajat ovat melko tulkinnanvaraisia. Kirjanpitäjänä mua aina vähän pelotti, että entä jos en huomaa ja mistä tiedän milloin ilmoituskynnys ylittyy. Tämän kirjan lukeminen toi siinä mielessä turvaa. Tästä kirjasta on toki sanottava, että mulla meni kovasti tunteisiin se, miten rikolliset puhuivat "tavallisista kirjanpitäjistä" erittäin halveksuvaan sävyyn. Teki mieli haistatella, en kyllä tiedä, että kenelle, kun ei nuo rikolliset tietenkään nimellään esittäytyneet. Saakelin pelkurit. <br /></p><p><b><br />2. Internet - Mikko Hyppönen</b><br /></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Tämäkin liittyy töihin ja harrastuksiin. Vaihdoin kirjanpitäjän hommista it-hommiin, ja Mikko Hyppösen kirja on tuonut minulle valtavasti inspiraatiota ja motivaatiota. Internet on ihan valtavan mielenkiintoinen aihe, ja Hyppönen on kova asiantuntija. Suuri hatunnosto hänen pitkälle ja edistyksekkäälle uralleen!<br /></p><p><b><br />3. Happoa lapsille - Flea</b><br /></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Tajusin vasta lukemisen jälkeen, että kun Flea puhui Anthony Kiediksestä, hän puhui Red Hot Chili Peppersin laulajasta. Tän siitä saa, kun nimimuisti on aivan olematon. Kiediksen laulu on U-P-E-A-A ja mun on pakko lukea tää kirja uudelleen, että mä saan imettyä kaikki Kiedisistä kertovat sanat itseeni. <br /></p><p><b><br />4. Auringon ydin - Johanna Sinisalo</b> </p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Sinisalomaiseen tyyliin tässä oli monta asiaa päällekkäin. Mieleeni jäi kyllä erityisesti kirjan alku. Haluaisin lukea tämän uudelleen, jotta löytäisin ne tasot, jota en aiemmin löytänyt. <br /></p><p style="text-align: left;"><b><br />5. Putinin trollit - Jessica Aro</b><br /></p><p style="margin-left: 40px; text-align: left;">Kuuntelin tän iltasaduksi, jonka vuoksi mieleen jäi harvinaisen vähän. Tää on semmonen, että tää kannattaisi lukea ihan ajatuksella ja hereillä. <br /></p><p style="text-align: left;"><br /><br />Jännittävä havainto tämän listan perusteella on se, että välttelen kirjoja, jotka aiheuttavat minussa syvää tunnetta (jota en edes näemmä osaa nimetä. Se on jotain kiitollisuuden ja toivon sekoitusta). Sitten kuitenkin kulutan paljon kirjallisuutta, jossa käsitellään henkirikoksia ja muuta raskasta. Niitä en välttele, vaan ne toimivat enemmänkin turvallisena kirjallisuutena. Olen lukenut aiheesta keskusteluja, mutta tämä listaus jotenkin konkretisoi sen, että true crime on mulle turvakirjallisuutta, joskin epäilen sen oikeasti tuovan turvaa sitten loppupeleissä. Mutta pelko, kauhu ja väkivalta on tuttua, joten se on turvallista. Hassu ihminen. <br /><br />Haastankin itseni vuonna 2023 kohtaamaan rohkeammin niitä kirjoja, jotka vavahduttavat ja pakahduttavat hyvyydellään ja kauneudellaan. <br /> </p>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-5631989634197328872022-12-28T16:43:00.001+02:002022-12-28T16:43:01.376+02:00Listan ulkopuolelta: Pia Callesen - Elä enemmän, mieti vähemmän<p> Tää kirja loi mun päähän mielikuvan dystopiasta, jossa makaa puolikuolleeksi nääntyneitä ihmisraunioita maassa, ja niiden ympärillä kulkee jengiä keppien kanssa huutamassa: "nouskaa paskat ja töihin siitä!". Tämä kirja on suunnattu ihmisille, jotka ajattelevat liikaa. Siinä mielessä, että murehtiminen ja pohtiminen vievät heidän elämästään suuren osan. Olen ehdottomasti tämän kirjan kohderyhmää, mutta minussa tämä kirja aiheutti suuren vastareaktion.<br /><br />Olen useasti kuullut elämäni aikana, että "Ida, sä ajattelet ihan liikaa" tai "älä ajattele". Olen yrittänyt vaikka mitä keinoja ratkaistaakseni "ongelman", että "ajattelen liikaa", mutta yksi, mikä ei varmuudella toimi on se, että vaan yrittää sivuuttaa kaikki ajatukset. Siksi tämä kirja oli oiva keino oman vihani ja voimakkaan vastareaktion tarkasteluun. Onko oikeasti niin, että olenkin ihan hakoteillä, kun väitän, ettei ajattelun lopettaminen ole mahdollista, saati terveellistä? Onko ihmiset ympärilläni sittenkin olleet oikeassa väittäessään, että ajattelen liikaa ja se pitäisi vaan yksinkertaisesti lopettaa? Niin tämä kirja nimittäin sanoo. <br /><br />Kirja esittelee minulle aiemmin tuntemattoman termin: metakognitiivinen terapia. Sitä hehkutetaan mullistava terapiamuotona, joka parantaa kaikki, jotka vain päästävät irti epäluuloistaan. Terapian vakuutetaan olevan ennenkaikkea nopea tapa päästä eroon murehtimisesta ja pohtimisesta. Terapiaa kuvataan mindfullnessin vastakohdaksi. Tarkoitus on opetella päästämään irti "laukaisevista ajatuksista", sellaisista ajatuksista, jotka laukaisevat murehtimiskierteen. Kirjassa painotetaan sitä, että ajatuksista ei ole tarkoitus päästä eroon, vaan tarkoitus on vähentää murehtimiseen ja pohtimiseen kulutettua aikaa. <br /><br />Tässä piileekin ensimmäinen selkeästi epäilyttävä väite ja toisaalta myös erittäin vaarallinen ajatusmalli. On kohtuutonta ja musertavaa kuulla väitteitä, että masennukseen/ahdistukseen olisi jotain pikaratkaisuja. Juuri niiden pikaratkaisuiden etsiminen ajaa syvemmälle ahdinkoon: "olenko jotenkin poikkeuksellisen rikki ja toivoton tapaus, kun mikään näistä pikakeinoista ei parantanutkaan minua heti" tai "mikä minussa on vialla, kun tämä paraneminen vie aikaa". <br /><br />Kirjassa sanotaan, että masennus ei johdu aivokemiasta, vaan siitä, että ihminen murehtii liikaa. Tämähän ei ole totta. Masennus ei ole mikään yksi ja sama sairaus, vaan sen kirjo on laaja. Masennus kuuluu elämään, se on meidän aivojen suojamekanismi. Silloin, kun masennus kestää pitkään, eikä mene ohi, se tarvitsee hoitoa. Masennus on tällöin meidän kehon varoitus, että "hei nyt on jotain pielessä". Kirjassa vähätellään masennuslääkkeitä ja lääkärien kykyä hoitaa masennusta. Olen siinä mielessä samaa mieltä, että lääkityksen ei missään nimessä tulisi olla ainoa hoitomuoto. Sen rinnalle tarvitaan jotain muutakin. Mutta, masennuslääkityksen jatkuva demonisointi voi myös johtaa siihen, että ne ihmiset, jotka siitä hyötyisivät, pelkäävät aloittaa lääkityksen. <br /></p><p>Eräässä kirjan esimerkkitapauksessa oli nainen, joka teki vuorotyötä 50 h viikossa, ja työmatkat veivät tunnin suuntaansa. Kun hän lopulta havahtui hakemaan apua mielenterveytensä romahtamiseen, hän joutui pitkälle sairaslomalle ja aloitti lääkityksen. Tästä alle vuoden sisällä hän totesi, ettei mikään toimi ja on löydettävä ratkaisuja. Hän päätyi metakognitiiviseen terapiaan. Kuulostaa ihan ymmärrettävältä. Mietin vaan, että onko tosiaan niin, että tuollaiset työajat ja työn kuormittavuus (hän oli hoitoalalla) on sellaista, joka ihmisen pitää kestää? Onko todella niin, että ihmisen pitää kestää mitä vaan ja aina vaan? Toisekseen, työuupumuksesta palautuminen voi viedä jopa vuosia. Ehkä se apu ei tullutkaan tästä kyseisestä terapiasta vaan siitä, että hän oli pitkään sairaslomalla. Hän myös vaihtoi osa-aikaiseen työhön. Herääkin kysymys, miten paljon työelämän kuormittavuus vaikutti masennuksen syntyyn ja voiko tosiaan olla niin, että yksilön ajatusten sivuuttaminen tällaisessa tilanteessa on ratkaisu? <br /><br />Kirjassa siis ohjataan siihen, että ihminen oppii sivuuttamaan tällaiset niin sanotut laukaisevat ajatukset. Tätä harjoitellaan muun muassa niin, että istunnon aikana potilaan huomiota siirretään erilaisista huoneessa kuuluvista äänistä toisiin. Tämän harjoituksen tarkoituksena on oppia olemaan kuuntelematta omia sisäisiä ääniään. Olen todella usein elämässäni toivonut, ettei mun tarvitsisi kuunnella omia ajatuksiani. Toisaalta, olen myös monesti huomannut ajatuksissani jotain, jota on kannattanut ajatella vähän pitemmälle. <br /><br />Teoksessa esitetään edelläkuvatun harjoituksen hc-versiona harjoite, jossa omia laukaisevia ajatuksia äänitetään nauhalle ja soitetaan sitten samalla, kun koetetaan keskittää huomiota muihin ääniin. Siis musta tommonen harjoite kuulostaa ihan joltain Black Mirror -meiningiltä. Ihan täyttä horroria. <br /><br />Se, mikä kirjassa oli hyvää, oli se, että alussa sanottiin useasti, että "hae apua, jos olet masentunut". Kirjassa myös alussa varoitettiin, ettei harjoitteita tule kokeilla, mikäli on kesken joku toinen terapiamuoto, sillä terapiat saattavat kumota toisensa. Se on kyllä totta, tämä kirja tuntui täydeltä vastakohdalta kognitiiviselle psykoterapialle, jota itse olen aiemmin käynyt läpi. Toisaalta minulle tämä oli siinä mielessä hyödyllinen kirja, että todellakin tarraudun tiukemmin niihin oppeihin, mitä terapiassa olen saanut. <br /><br />Tiivistettynä tämä kirja sanoo, että "älä ole masentunut". Kerrotaan, että ihminen voi toimia, vaikka ei olisi motivaatiota, että jos vaan makaat, niin nouse ylös ja tee, älä ajattele. Kerrotaan myös, että joo, masennus voi aiheuttaa muistihäiriöitä, mutta kirjoittamalla asioita ylös jatkat vain asioiden pohdiskelua. Tämmöset ohjeet ja neuvot tuntuu siltä, että ihan tosissaan ajatellaan masennuksen olevan vain ajatusvirhe. Mutta kun ei se ole, siihen liittyy ihan oikeita somaattisia oireita, jotka ohittamalla voipi ajatua aikamoiseen kuoppaan. <br /><br /></p><p style="text-align: center;">* <br /></p><p><br /><br />Masennuksesta toipuminen voi viedä vuosia. Jos nopeat ratkaisut ei toimi sulle, sä et ole rikki tai vääränlainen. Sä olet ihminen. Joskus voi joutua kulkemaan monenlaisia reittejä, että löytää avun, just sen keinon mikä toimii itselle. Mutta se on sen arvoista. Masennuksesta voi parantua. <br /></p>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-42650570284026660922022-12-23T14:32:00.001+02:002022-12-23T15:56:24.587+02:0087. Deborah Spungen - Nancy<div><p> <a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiUeSvrSQyCkcsdIBAlK4wwh4xv-EwwQqsO1xzcq8IPn4KxJww-C5-qPBCTuqQMePaA_wLba3dRzXacSF4an3eqGiGGSw3kcaMZgI-ygJM_7rv8sc_kZ5c5bGUH1YLYOpmTq_I6eO4HBP-M-HMg08NzdN2MgPP6F1b3tDH4WgBC1UsI1sHYGqTqHAdD" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img data-original-height="3808" data-original-width="2773" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEiUeSvrSQyCkcsdIBAlK4wwh4xv-EwwQqsO1xzcq8IPn4KxJww-C5-qPBCTuqQMePaA_wLba3dRzXacSF4an3eqGiGGSw3kcaMZgI-ygJM_7rv8sc_kZ5c5bGUH1YLYOpmTq_I6eO4HBP-M-HMg08NzdN2MgPP6F1b3tDH4WgBC1UsI1sHYGqTqHAdD=w233-h320" width="233" /></a>Varasin tämän ja Vankileirien saariston kirjastosta luettavakseni. Vankileirien saaristo tuntui ajankohtaiselta ja muistelin, että en ole vielä lukenut sitä. Vaan suuripa olikin yllätykseni, kun löysinkin siitä <a href="https://100kirjaa.blogspot.com/2012/10/92-aleksandr-solzhenitsyn-vankileirien.html" target="_blank">oman arvosteluni</a>. Siihen on tajuton jono, joten kerkeänkin tässä nyt pohtimaan, että uskaltaisinko kokeilla toista lukukertaa. <br /></p>Nancyn varasin siksi, että jostain syystä mulla on ollut kamala ikävä tätä kirjaa. Muistelin, että todella pidin tästä yläasteikäisenä, joskaan en muistanut juurikaan kirjan sisältöä. Vasta varauksen hakiessani tajusin, että tämäkin kuuluu näiden 100 kirjan joukkoon. Luulin, että olin jo kirjoittanut tästä, vaan enpä ollutkaan. Hassua, miten voi ihmisen muisti olla aivan mitä sattuu. <br /><br />Nancy on Nancyn äidin, Deborah Spungenin kirjoittama kirja. Kirja alkaa siitä, kun Nancyn äiti pyörii epätoivoisena pitkin taloa ja pohtii ihan tosissaan itsemurhaa. Nancy on juuri murhattu, ja toimittajat piirittävät taloa kuin nälkäiset sudet. <br /><br />Nancy syntyi vuonna -58 jenkeissä nuoren pariskunnan esikoiseksi. Hänellä oli syntyessään napanuora kiertyneenä kaulan ympärille, sekä jotain ongelmia bilirubiiniarvoissa. Nyt myöhemmin on todettu näiden seikkojen nostavan neurologisten häiriöiden mahdollisuutta. <br /><br />Nancyn lapsuus oli rankka. Niin vanhemmille, kuin lapsellekin. Lapsi oli kärttyisä, itkuinen ja aggressiivinen. Vanhemmat kiersivät lääkäriltä toiselle, ja koettivat saada apua lapselleen. Joka paikassa todettiin kuitenkin joko, että lapsi on täysin normaali, tai että lapsella on liikaa ongelmia, jotta häntä voitaisiin auttaa. Spungen kuvaa kirjassa erittäin todentuntuisesti sitä epätoivoa, jonka tuollainen tilanne aiheuttaa. Kun kukaan ei ota tosissaan, eikä mistään saa apua. <br /><br />Nyt myöhemmin on epäilty, että Nancylla olisi ollut lapsuudestaan asti skitsofrenia. Lasten skitsofrenia on ilmeisesti nykyäänkin melko haastava diagnosoitava, sillä monet sen oireet liittyvät lapsen normaaleihin kehitysvaiheisiin ja voi olla vaikea erottaa, mikä on normaalia kehitystä, ja mikä taas mielenterveyden häiriötä. Toisaalta lapsille ei (ilmeisesti) anneta näin rankkoja diagnooseja herkästi myöskään siksi, että diagnoosi voi vaikuttaa elämään rajusti. <br /><br />Nancy alkaa nuorella iällä käyttämään huumeita, myös suonensisäisiä. Hän idolisoi muusikoita, ja vaikuttaakin siltä, että hänen tavoitteensa on päästä jonkun soittajapojan tyttöystäväksi. Mutkien kautta hän sitten tapaakin Sid Viciousin ja parivaljaksota tulee nopeasti pari. Sid on punk-bändin basisti, jolla on rankka menneisyys. <br /><br />Kirjassa puhutaan avoimesti ja häpeilemättä itsetuhoisuudesta, huumeista, väkivallasta ja monesta tabuksi koetusta asiasta. Kirja ei kuitenkaan mitenkään glorifioi näitä aiheita, vaan niistä kerrotaan raadollisen realistisesti. <br /><br />En voi välttyä tämän kirjan jälkeen pohtimasta sitä, että miten voi olla, että tämä kirja on edelleen ajankohtainen. Kirja siis tosiaan perustuu jenkkilään 60-70-luvuille, ja silti en epäilisi hetkeäkään, ettei samat tapahtumat voisi toistua 2020-luvun Suomessa. On surullinen tosiasia, että meidän mielenterveys- ja päihdepalvelumme ovat todella aliresursoituja. Sen lisäksi näissä palveluissa eriytetään usein toisistaan mt- ja päihdeongelmat, vaikka yleensä ne nivoutuvat toisiinsa niin kiinteästi, että jompaa kumpaa hoitaakseen on hoidettava kumpaakin ongelmaa. <br /><br />Jos kaipaat nykyajan katsausta suomalaiseen meininkiin suosittelen vahvasti kirjaa "Sun poika kävi täällä", kirjoittanut Venla Kuoppamäki. Kirja on äidin kertomus siitä, miten hän koettaa auttaa poikaansa, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Perustarina tässä kirjassa on aivan sama, kuin Nancyssä. "Sun poika kävi täällä" sijoittuu 2010-luvulle. <br /><br />Toivon kaikille mielenterveyttä, lempeyttä ja rakkautta. Jokainen meistä ansaitsisi mielen, jonka kanssa jaksaa elää ja olla. Vaikka mielenterveyspalvelut ovatkin aliresursoituja, haluan painottaa sitä, että<b> jos koet tarvitsevasi apua, tarvitset sitä</b>. Sinun hätäsi ei ole mitättömämpi, kuin jonkun toisen. <br /><br /></div><div style="text-align: center;">*****<br /></div>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-77122228627043243392021-06-11T19:46:00.001+03:002021-06-11T19:46:24.901+03:00Delia Owens - Suon villi laulu<p> Muuttosiivousta tehdessä ajattelin, että kuuntelen ensimmäisen kirjan, joka tulee vastaan, ja jolla on bookbeatissa yli 4,5 tähteä. Ensimmäisenä vastaan tuli Elinan ja Sofian Rohkeasti sinä. Se oli ihan söpö, mutta en ehkä ollut ihan kohderyhmää, niin jätin sen sitten kesken melko nopeasti ja siirryin seuraavaan kriteereitä vastaavaan kirjaan, joka olikin sitten tämä Suon villi laulu. Tämä oli aivan loistava, paras kirja mitä olen tänä vuonna lukenut. </p><p>Tämä on erittäin kaunis hylätyn ihmise voimafantasia. Kirjan päähenkilö on Kya Clark, alkoholisti-isän terrorisoiman perheen nuorin lapsi. Kyan elämää varjostavat jatkuvat hylätyksi tulemisen kokemukset ja ulkopuolisuus. </p><p>Tarina on kirjoitettu kauniilla kielellä ja siinä kuvataan paljon suoalueen luontoa. Tää oli upea. <br /></p>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-44220065699473599842021-05-19T18:57:00.008+03:002021-05-19T18:57:00.227+03:00Agustina Bazterrica - Rotukarja<p></p><div class="separator" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em; text-align: center;"><br /></div>Dystopiat on aina jollain tavalla kutkuttavia. Parhaissa dystopioissa on linkki tähän yhtei<br />skuntaan ja se on selkeä. Tällöin joutuu kyseenalaistamaan omat norminsa. Mistä ne tulevat ja miksi? <br /><p></p><p>Tässä kirjassa eläinkunta on kuollut virukseen, ja ihmiset ovat alkaneet jalostaa ruoakseen ihmisiä. Heistä ei tietenkään saa puhua ihmisinä (sehän olisi raakalaismaista), mutta ihmisiä he kuitenkin jalostavat. Päiksi kutsuttua teuraslaumaa säädellään monin tavoin, joista yksi on äänihuulten poistaminen nuorena. Näin lauman äänet eivät häiritse työntekijöitä. <br /></p><p>Päitä ruokitaan hyvin, jotta liha olisi mahdollisimman maukasta. Päiden lisääntyminen on ehdottoman valvottua, sillä on tärkeää, että kun ostaa lihaa, tietää sen olevan laadukasta. Lihaa saa sekä luomuna, että geenimuunneltuna. Teurasliha käytetään loppuun saakka, nahasta tehdään tuotteita ja silmämunat sekä penikset ovat erityisherkkuja. Jos lihan haluaa käyttää erityisen hyvin hyödykseen, kannattaa se leikata elävältä lautaselle. Oikeilla leikkaustekniikoilla liha pysyy hengissä ja tuoreena pitkään.</p><p>Kirja on hirvittävä, kauhistuttava, mutta sen yhtymäkohdat tehotuotantoon ovat niin loistavasti kirjoitettuja, että kaikessa kauhistuttavuudessaan se yllättää nokkeluudellaan.Yksi hurjimmista jutuista kirjassa oli, kun kirjan päähenkilöltä, teurastamossa työskentelevältä mieheltä, tilattiin päitä metsätettäviksi. Taidettiin siinä ohimennen myös mainita vireille pantu lakiehdotus siitä, että ö-luokan julkkikset vietäisiin safarille. Jos heidät saataisiin metsästettyä, no , byebye, ja jos he taas onnistuisivat pakenemaan, niin siinäpä heille uusi mahdollisuus elämään. <br /></p><p>Tätä ei kannata lukea samalla, kun syö, on syömässä, tai ajattelee syövänsä. <br /></p>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-67600353479856899942021-05-10T12:00:00.006+03:002021-05-10T12:00:00.215+03:00Allen Carr - Stumppaa tähän<p>Olen kirjoittanut seuraavasti joulukuussa 2020: </p><p><i>"<a href="https://100kirjaa.blogspot.com/2016/01/lu-allen-carr-stumppaa-tahan.html">Edellinen postaus</a> tästä kirjasta alkoi mahtipontisesti sillä, että "hähää, minäpä en olekaan tupakoija". No. Tämä postaus voikin sitten alkaa sillä, että myönnän ja tulen kaapista ulos: olen taas tupakoija. Eksän kanssa seurustellessani oli helppoa pitäytyä pois röökistä. Hän poltti ihan helvetisti ja se kuului ja näkyi. Ei tehnyt mieli polttaa. Sitten me erottiin ja tupakointi poistui mun elämästä sen mukana. </i></p><p><i>Kolmisen vuotta sitten olin työpaikassa, jossa tuli aivan helvetinmoinen selkkaus, huutoitkin, kun minulle huudettiin. Se oli kunnon farssi. Yksi työkavereista vei mut pihalle ja tarjosi röökiä, että rauhottuisin. Siitä se sitten lähti. En heti polttanut säännöllisesti, mutta viime vuotena määrät on kasvaneet ja olo huonontunut. </i></p><p><i>Mulla on osteoporoosi, joten en todellakaan saisi polttaa. Ei se silti estä. Se vaan lisää sitä vaikeutta, koska on sellainen olo, että on ihan idiootti paska, kun polttaa, vaikka tietää, ettei todellakaan saa. </i></p><p><i> Tämä kirja oli helvetin vaikea kahlata läpi. Pääasiassa siksi, että pelkäsin, että joudun lopettamaan, jos kuuntelen tämän kirjan. Samalla myös toivoin, että viimeinkin löytäisin jonkun salaisen viisauden, jonka avulla saisin lopetettua. Kyllä tämä kirja sen tarjosi, tosin toisinaan jotenkin todella ärsyttävällä tavalla. Viime postauksessa tästä kirjasta puhuin ostos-tv:mäisyydestä, ja se on kyllä tosiaan helvetin rasittavaa tässä kirjassa. Toisaalta se toimii. </i></p><p><i>Carr tarjoaa lopettamiseen yllättävää keinoa. Monet keinot nojaavat ihmisen syyllisyyden tunteeseen, häpeään ja itseinhoon. Koitetaan tarjota tupakoijille keuhkosyövän kuvia, jotta he lopettaisivat. Syyllistetään hajusta ja rahanmenosta. Jotenkin sitten ajatellaan, että näin sitä saadaan ihmiset lopettamaan. Tosiasiassa näillä keinoin syyllisyys kasvaa niin isoksi, että sitä jotenkin kokee ansaitsevansa keuhkosyövän ja kaiken pahan. Carr on myös täysin nikotiinikorvaustuotteita vastaan, sillä ne vain pitkittävät riippuvuutta. </i></p><p><i>Carrin mukaan paras keino lopettaa on iloita lopettamisesta, vapaudesta ja siitä, että rahaa ei enää mene. Ei ole pakko lopettaa, kun haluaa lopettaa. Carr myöskin painottaa sitä, että tupakointia ei pidä lopettaa liian ajoissa. Koko kirjan lukemisen ajan tulisi tupakoida. "</i></p><p>En tällöin tiennyt, miksi kirja ei toimi minulla. En saanut tämän avulla lopetettua. Miksi olen niin huono ihminen, että en voi lopettaa, vaikka minulle tarjotaan hopeatarjottimella savuttomuutta? En uskonut kirjaan, ja siihen tämä kirja vahvasti nojaa. Jos uskot, että tämä auttaa, niin se auttaa. Jos et, niin ei se auta, vaikka sitä sulle pakotettaisiin kolmekymmentä vuotta. </p><p>Tässä kirjassa on hyvin luontaantyöntävä tapa iloita siitä, että kunhan saat lopetettua, voit sääliä kaikkia niitä, jotka edelleen tupakoivat. En minä halua kokea mitään ylemmyydentunnetta, se ei motivoi minua. </p><p>Keväällä rintani tulehtui taas. Se tulehtui viime vuonna jo muutamia kertoja, ja voin kertoa, että se ei ole mikään kivuttomin juttu. Ja enpä ole ennen tiennyt, missä kaikkialla tissit on mukana (jännästi tulevat joka paikkaan, mihin minäkin menen). Se vaikutti elämääni paljon, ja lopulta aloin miettimään, että lieneekö rööki jatkuvien tulehdusten syynä. Pyysin lääkäriltä reseptilääkkeen tupakoinnin lopettamiseen, ja siitä se sitten pikkuhiljaa lähti. Kun kävin kirurgilla, joka tarkisti, että pitääkö rintaa (taas) leikata, hän sanoi, että hyvä, kun olen lopettanut tupakoinnin, sillä nämä rintatulehdukset tuppaavat kroonistumaan tupakoivilla naisilla. Se on mun motivaatio. <br /><br />En usko, että ihminen voi lopettaa tupakointia ilman kunnon motivaatiota. Jollekin motivaation tuo raha, jollekin terveys. Toiselle se voi olla se ylemmyydentunto, kun kokee nyt olevansa parempi ihminen, kuin mitä ne ihmiset on, jotka edelleen tupakoivat. Ehkä se motivaatio sulle löytyy tästä kirjasta. Ei sitä tiiä. Jos haluat lopettaa, niin kokeile, etsi. Kyllä se löytyy. Jos ei muuten niin jonkun sairauden myötä. Tai sitten ei löydy. Sekin on ihan ok. <br /></p><p>Mulla jäi lopulta se reseptilääkekuurikin kesken, mutta terveyden paranemisen myötä en aio enää altistaa itseäni sille riippuvuudelle. Rinnasta on hävinnyt se tulehduspatti, ekaa kertaa pariin vuoteen. Se on aika siistiä. Isoin motivaatio mulle on kuitenkin se, että hetken oltuani tupakoimatta pohdin, että miksi on niin kevyt olla. Tanssin spontaanisti ja muutenkin oli helppoa. Sitten huomasin, että olin tupakoidessani hokenut päässäni mantraa siitä, miten olen paska ja luuseri ja idiootti, kun tupakoin. "pitäisi lopettaa, pitäisi lopettaa, pitäisi lopettaa". Se oli jo niin automatisoitunut ajatuskehä, että en enää huomannut sitä. Sen vain tunsi. Ja kun se viimein loppui, sen keveys oli uskomatonta.<br /></p><p>Vaikka tupakoit, et ole idiootti tai tyhmä. </p><p>Toistan.</p><p>Vaikka tupakoit, et ole idiootti tai tyhmä. <br /></p>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-62667586794684264672021-05-01T12:03:00.004+03:002021-05-01T12:08:23.544+03:00Sayaka Murata - Lähikaupan nainen<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://lh3.googleusercontent.com/-KnWNuo93wsk/YI0S59gvVVI/AAAAAAAACTA/j0xbI6YvznYANC0XKvGZW_1Bkgu6LlZLgCLcBGAsYHQ/l%25C3%25A4hikaupan%2Bnainen.png" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img alt="" data-original-height="1072" data-original-width="1080" height="198" src="https://lh3.googleusercontent.com/-KnWNuo93wsk/YI0S59gvVVI/AAAAAAAACTA/j0xbI6YvznYANC0XKvGZW_1Bkgu6LlZLgCLcBGAsYHQ/w200-h198/l%25C3%25A4hikaupan%2Bnainen.png" width="200" /></a></div>Kirja kertoo kolmekymppisestä naisesta, joka tekee osa-aikatöitä kaupan kassalla ja elää yksin. Nuorena tyttönä päähenkilö oppi, että hän on liian outo yhteiskuntaan, ja että pärjätäkseen hänen on oltava hiljaa ja mukailtava toisten käytöstä. Tarina pyöriikin pitkälti sen dilemman ympärillä, että mitä pitää tehdä ja olla, että kelpaa yhteisön jäseneksi. <p></p><p>Kirjassa tuodaan myös nerokkaasti ilmi, miten ristiriitaisia ja epäselviä sosiaalisten tilanteiden säännöt ovat. Miten ihmisille hoetaan, että pitää puhua suoraan, mutta jos puhuu liian suoraan, joutuu ulos yhteisöstä. Miten on epänormaalia, jos ei ole parisuhteessa, tai pyri hakeutumaan parisuhteeseen. Eräässäkin kohtaa päähenkilölle sanotaan, että "hanki mies, ihan sama mikä mies, kunhan olisi mies". Kirjassa tuotiin moneen otteeseen esille se, että päähenkilö piti kaupassa työskentelystä, koska siellä oli selkeät säännöt ja aina pystyi katsomaan ohjekirjasta, jos ei tiennyt miten jossain tilanteessa piti toimia. Ihmissuhteisiin ei tällaisia opuksia ja ohjevihkoja ole, joten monet varmasti kokevat enemmän tai vähemmän hämmennystä sen suhteen, että miten kuuluu - ja toisaalta, miten saa käyttäytyä. <br /></p><p>Tarinassa esiintyy myös mieshenkilö. Hän on hakeutunut kauppaan töihin,
koska tahtoo löytää puolison. Lopulta hän saa potkut ahdisteltuaan
asiakkaita ja selviteltyään asiakkaiden yhteystietoja.
Hän tilittää, miten on epäreilua, ettei kukaan nainen kiinnostu hänestä
ja miten hänen elämänsä on vääränlaista, koska hän ei käy töissä, eikä
hänellä ole perhettä. Hänen perheensä suunnalta tullut painostus oli
osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että hän ylipäätään oli etsimässä
puolisoa. </p><p>Kertomuksessa kuvaillaan ulkopuolisuutta ja outoutta niin osuvasti ja
luontaisesti, että kirjan myötä minussa vahvistui ajatus siitä, että
kaikki me olemme outoja ja ulkopuolisia. Toiset enemmän, toiset
vähemmän. Toisaalta, somen ja muun myllytyksen myötä meillä on myös kestettävänä paljon erilaisia olemisen odotuksia. Eikai ennen ole tiedetty niin tarkkaan, mitä muut syö, miten muut liikkuu ja miten muut elää ylipäätään. (Ei sitä siis nytkään tiedetä, some on vain pintaraapaisu, mutta kun se tuntuu todelliselta ja Totuudelta, niin paineitahan siinä tulee yhdelle jos toisellekin) Kirjassa pohditaan myös paljon sitä, että mitkä tavoitteistamme ja unelmistamme ovat omia, mitä teemme vain, koska niin kuuluu tehdä ja elää. Ja mitä teemme vain, että emme erottuisi joukosta liikaa?<br /></p><p>Rakastin Muratan kirjoitustyyliä. Se miten tartkkaan hän osasi kuvata ilmeiden muutoksia kasvoilla, oli hämmentävän upeaa! (ja myös pelottavaa, toivottavasti kukaan ei katso minua niin tarkkaan). Kirja on erittäin hauska, vaikka käsitteleekin paikoin todella vaikeita ja raskaita aiheita. Tässä on aineista seuraavan sadan kirjan listalle, suosittelen! <br /></p>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-35218333366370242562020-12-12T12:00:00.001+02:002020-12-12T12:00:19.348+02:00Paulo Coelho - Alkemisti<p> Meidän piti miehen kanssa ottaa tauko siitä toisesta Pohjantähden osasta. Se kirja käy todella raskaaksi, kun niihin hahmoihin kiintyy ja sitten tapahtuu kaikkea. Etsittiin jotain tosi kevyttä siihen vastapainoksi, ja päädyimme Alkemistiin. Onhan se klassikko ja vieläpä melko lyhyt kirja. </p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://lh3.googleusercontent.com/-ucQSQRb3A2Q/X9SUeGGzaCI/AAAAAAAACQM/EldMqADH1IwxhjQhs-KfVVJ4gqUm1VSUACLcBGAsYHQ/WhatsApp%2BImage%2B2020-12-12%2Bat%2B11.57.19%2BAM.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" data-original-height="1063" data-original-width="1063" height="320" src="https://lh3.googleusercontent.com/-ucQSQRb3A2Q/X9SUeGGzaCI/AAAAAAAACQM/EldMqADH1IwxhjQhs-KfVVJ4gqUm1VSUACLcBGAsYHQ/w320-h320/WhatsApp%2BImage%2B2020-12-12%2Bat%2B11.57.19%2BAM.jpeg" width="320" /></a></div>Alkemisti kertoo pojasta, joka näkee unen. Unessa hän näkee aarteen ja kun uni toistuu, poika toteaa, että hänen on pakko mennä unen osoittamaan paikkaan. Siitä alkaa matka, joka on täynnä yllätyksiä ja oppimista. <p></p><p>Alkemisti on aika korkealentoinen kirja, siinä puhutaan paljon mystisistä asioista ja maailman kielestä, jonka jotenkin ehkä tulkitsisin intuitioksi. Tosin mun tulkinta johtuu tosi paljon mun omasta elämäntilanteesta kirjan lukuhetkellä. Tarina on tosiaan kirjoitettu niin, että halutessaan sitä voi paljon tulkita ja pyöritellä. Siinä puhutaan paljon merkeistä ja myös etsitään ja löydetään niitä. Kyllä sitä väkisinkin alkaa itsekin etsimään kirjailijan jättämiä merkkejä. </p><p>Toisaalta kirjan sanoma, pidä unelmistasi kiinni, oli todella ahdistava. Eräs yö käytin pari tuntia googlettamalla ja pohtimalla, että mistä edes tiedän mikä on unelmani. Enhän mä unelmoi, pitäiskö mun? Mistä mä jään paitsi, jos unelmointi ja haaveilu on niin tärkeää, ja minä en sitä tee? <a href="https://www.etlehti.fi/haaveohje">ET-lehden haaveohje</a> oli oikeastaan ihan hyvä ja sain jotenkin kiinni unelmistani. Toisaalta tajusin myös, että olin monta haavettani haudannut ja luovuttanut niiden suhteen. Sattuipa vielä sopivasti niin, että joitain unelmia oli toteutumassa juurikin kirjan ollessa kesken, enkä olisi ehkä tajunnut unelmieni toteutuneen, jos en tietoisesti olisi pohtinut omia unelmiani juuri silloin. </p><p>Muistan jotenkin hämärästi sen mielentilan, miten Veeran kanssa puhuimme 100 kirjan -listalla olevasta Coelhon kirjasta <a href="https://100kirjaa.blogspot.com/2009/06/70-paulo-coelho-istuin-piedrajoen.html">Piedrajoen rannalla istuin ja itkin</a> (mulla on tossa postauksessa toi kirjan nimikin väärin, voi hohhoijjaa). En muista sitä kirjaa yhtään. Muistan, että siitä tuli ällöttävä olo. Luulen, mutta en ole varma, että olisimme naureskelleet Alkemistille samoin, jos se olisi ollut Piedrajoen tilalla. Omalta osaltani voin vain todeta, että jos ei elämässään ole tottunut positiivisiin tunteisiin, niin kaikki positiivinen ja herkkä tuntuu valehtelulta. 11 vuotta sitten en uskonut rakkauteen, iloon tai vilpittömyyteen. Koska en itse kokenut niitä tunteita, luulin, että on joku salaliitto, jos joku väittää tunteitaan edellämainituiksi. Oli helpompi uskoa, että niitä tunteita feikataan ja esitetään, jotta niillä saisi muista ihmisistä jotain hyötyä. Se on todella surullinen ajatusmaailma, mutta todellinen. </p><p>Tykkäsin Alkemistista paljon. Se haastoi minua ajattelemaan,<br /> uskomaan ja nimeämään unelmani. Tämä oli ihan todella hyödyllinen kirja, joka muistutti minua siitä, että osaan unelmoida, olen unelmoinut ja että olen myös menossa siihen suuntaan, jossa unelmani käyvät toteen. <br /></p>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-71341846974012263722020-11-30T12:49:00.002+02:002020-11-30T12:49:16.076+02:00Bill Bryson - Lyhyt historia lähes kaikesta<p> Siitä on jo muutama hetki, kun sain tämän tiiliskiven kuunneltua, mutta mun on pitänyt vähän reflektoida, jotta saan tästä tekstiä ulos. Kuuntelin tätä kirjaa usein kävellessäni ajotunneille. Ajokorttini on nyt kaksi kuukautta ja pari päivää vanha, joten se kertonee siitä, että tähän kirjaan meni aikaa. Teos on pitkä, mutta se vei aikaa ennenkaikkea sen takia, että se on todella tiivis ja täynnä tietoa. Monesti kuunteluissa piti pitää taukoja, jotta kerkesi hetken miettimään ja sisäistämään kaikkea sitä tietoa, jota kirja tarjoili. <br /></p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://lh3.googleusercontent.com/-AJmxnV7ji_Y/X8TNzcs5woI/AAAAAAAACPo/vMx1Xs_ZV9MYkZCQYY7fIRLTGNLq6sogQCLcBGAsYHQ/lyhythistoria%2B%25283%2529.jpg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img alt="" data-original-height="894" data-original-width="893" height="320" src="https://lh3.googleusercontent.com/-AJmxnV7ji_Y/X8TNzcs5woI/AAAAAAAACPo/vMx1Xs_ZV9MYkZCQYY7fIRLTGNLq6sogQCLcBGAsYHQ/w320-h320/lyhythistoria%2B%25283%2529.jpg" width="320" /></a></div>Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta on nimensä mukaisesti lyhyt historia lähes kaikesta. Siis oikeasti. Kirjassa käydään läpi mm. fysiikan, kemian, biologian ja ihmisen historiaa. Isot yläkategoriat on pilkottu pienempiin, ja mielestäni mielenkiintoisimpia asioita kirjassa oli ehdottomasti säieteoria ja biologian eri osa-alueet. Kirja on kirjoitettu 2003, joten osittain tieto on varmastikin vanhentunutta. Toisaalta tämän pohjatla on hyvä lähteä päivittämään niitä tietoja, jotka todella kiinnostavat, onpahan ainakin hakusanoja, joilla hakea. <br /><p></p><p>Kirjan esipuheessa Bryson kertoo lapsen aina janonneensa lisää tietoa ja turhautuneensa koulussa siihen, kun aina sanottiin, että "opitte tämän sitten myöhemmin" tai "tämä on liian syvällistä tietoa, jotta voisitte vielä ymmärtää sitä". Samaistun! Muistan koulussa, kun opettelimme murtolukuja ja niitä piti aina supistaa. Jossain kohtaa aloin supistamaan murtolukuja murtoluvuiksi, johon opettaja totesi, ettei niin saa tehdä. Hyväntahtoisesti toki, mutta ei hän koskaan oikein selittänyt, että miksi ei saa. Minusta se oli kauhean loogista, mutta se oli kiellettyä. </p><p>Kirja on kirjoitettu paikoin humoristiseen sävyyn, ja esimerkiksi<a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Luusodat"> luusodat</a> oli mielestäni todella huvittavasti kirjoitettu. Samalla, kun äijät on tehneet ihan valtavasti arkeologisia löytyjä, niin ne on suurinpiirtein hakanneet toisiaan lapioilla siellä kaivauksilla, koska kisa suurimmista löydöistä näiden arkeologi-äijien välillä on ollut niin kiivas. Ihmisten hölmöilystä kerrottiin myös hauskasti, kun pureuduttiin taksonomiaan. Musta on jotenkin todella ihanaa, että jengi tappelee siitä, onko joku eliö enemmän kasvi, kuin eläin. </p><p>Tässä kirjassa ei juurikaan tosin sitä sellaista historiaa, jota koulussa opetettiin, vaan tämä kirja on enimmäkseen luonnontieteiden historiaa. Toki näitä aiheita käsiteltäessä on väkisinkin sivuttava historiallisia tapahtumia, mutta kuninkaat ja sodat öljystä eivät ole tässä kirjassa juurikaan esillä (joo, en oo koskaan ollut kouluhistorian ylin ystävä). </p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">Tämä kirja tuotti minulle paljon iloa ja oivalluksia, tekisi melkein mieli kuunnella tämä heti uudestaan. <br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><p></p>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-28072150378197905242020-09-22T13:04:00.000+03:002020-09-22T13:04:06.912+03:00Vesa Sisättö - Tuhansien mokien maa<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://1.bp.blogspot.com/-UU9dRnwU7uQ/X2nIeKIR_FI/AAAAAAAACM0/QE9gxRdvZuA_LY8AfPwDBYVROX8FedPZACLcBGAsYHQ/s1005/tuhansien%2Bmokien%2Bmaa.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1005" data-original-width="898" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-UU9dRnwU7uQ/X2nIeKIR_FI/AAAAAAAACM0/QE9gxRdvZuA_LY8AfPwDBYVROX8FedPZACLcBGAsYHQ/w286-h320/tuhansien%2Bmokien%2Bmaa.jpg" width="286" /></a></div><p>Luin tämän e-kirjana. Puhelimen näytöltä. Ajattelin aluksi, että ei niin voi tehdä, siinähän kuolee silmät ja aivot ja kaikki, kun jostain puhelimen näytöltä tihrustaa. Sitten vähän puntaroin sitä, että paljonko käytän aikaa tuijottaen puhelimen näyttöä, avaten ja sulkien instagramin, facebookin, twitterin ja kaikki muut, kuitenkaan oikeastaan käyttämättä näitä sivustoja juurikaan. Näiden appien avaaminen on tapa, jolla vain kulutan aikaa ja energiaa. Kun olin saanut itselleni perusteltua kirjan lukemisen kännykän näytöltä, oli se menoa. Pitkästä aikaa palasin siihen tunteeseen, kun ajattelee, että "no vielä yksi sivu/luku". Se oli aivan ihanaa. Puhelimesta lukeminen on siinäkin mielessä kivaa, että puhelin ei paina paljoa. Jonkun Sinuhen kanssa sängyssä pyöriminen käy ihan treenistä, kun se on (varsinkin kovakantisena) niin painava ja paksu opus. Kännykän kanssa voi pyöriä miten vaan, eikä siitä juurikaan ruumis rasitu, joka tietenkin on plussaa. (höhö)</p><p> Tuhansien mokien maa on kirja, jossa on lyhyitä kertomuksia Suomen historian mokista. Kirja on kirjoitettu hyvin humoristiseen tyyliin ja siitä on jätetty ihan uusimmat mokat pois. Tämä on hyvä, koska kyllä mä pystyn nauramaan nuijasodille, mutta esimerkiksi Talvivaaran mokailu on niin lähellä, että se vaan vituttaisi. Ei sitä vielä voi ottaa huumorilla, vaikka siinäkin paljon huumorin aineksia on. </p><p> En ole koskaan ennen elämässäni puhunut kaveriporukalla Nuijasodista. Mutta niinpä vain tämä kirja sattui puheenaiheeksi kaveriporukassa, kun olin juuri lukenut Nuijasodista. Siinä me sitten kesken festaroinnin pohdittiin talonpoikain kapinaa. Nuijasotien lisäksi kirjassa kerrottiin Jäätteenmäen papereista (ihan mahtavaa, koska tämän vuoksi ymmärsin BB-Minnan letkautuksen ensimmäisessä BB-livelähetyksessä), Pispalan uittotunnelista ja Kekkosesta. Bonuksena kirjassa oli myös pieni luku Suomen alkoholipolitiikan suurimmista mokista, jotka olivat kyllä jotain aivan omaa luokkaansa järjettömyydessään.<br /></p><p> Kirjan mokat olivat vähän laidasta laitaan, mutta pääasiassa toki kyseessä oli poliittisten päätösten tekemiseen liittyvät mokat. Osa mokista oli ajalta, kun Suomi ei ole ollut itsenäinen valtio. Se oli mielestäni ihan hyvä asia, sillä se maalasi hyvin kuvaa siitä, millaisessa asemassa Suomi on ollut, kun se ei vielä ole ollut itsenäinen. </p><p>Sisättö on näemmä kirjoittanut aika paljon kaikkea, ja ihan pelkästään <a href="https://100kirjaa.blogspot.com/2020/04/arto-paasilinna-janiksen-vuosi.html">Jäniksen vuodessa</a> esitellyn Kekkos-salaliittoteorian takia haluaisin kyllä tutustua Operaatio Kekkoseen, jonka kirjoittamisessa Sisättö on mös ollut osallisena. </p><p> Tämä on mahtava kirja ja suosittelen tätäkin suurella innolla. Tämä sopii hyvin kevyemmäksi lukemiseksi esimerkiksi jos kahlaa läpi jotain vähän vaikeampaa venäläistä romaania tai haluaa vähän kepeämpää ja humoristista luettavaa. Tämä oli myös jotenkin aika lohdullinen kirja, kun mokia tuntuu nyt olevan ilmassa enemmän kuin koskaan. Onhan sitä ollut kaiken maailman Kuuban ohjuskriisejäkin, eiköhän tästä selvitä vielä.<br /> <br /></p>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-27260960274250323372020-09-09T14:18:00.000+03:002020-09-09T14:18:21.665+03:00Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla, osa 1 (äänikirja)<p> Bookbeatin myötä pääsin mieheni kanssa kuuntelemaan äänikirjoja. Ihan mahtavaa, hänkin on jotain lukenut, mutta hirveästi emme ole lukeneet samoja kirjoja. Halusinkin siis ehdottomasti tutustuttaa hänet minun kaikkien aikojen lempikirjaani, kun se bookbeatista löytyi. </p><p>Jo heti aluksi innostuin, sillä Veikko Sinisalon lukijatyyli on aivan mahtava! Hän eläytyy tarinaan, vaihtelee äänenpainoja, väriä ja<i> </i>sävyä. Hän todella <i>ääninäyttelee </i>kirjan. Repeilimme miehen kanssa Sinisalon esittäessä mm. humalaisia lauluja ja Jussin mörähtelyä. Leppäsen Hennan hän ääninäytteli juuri sillä äänensävyllä, jolla olin aina hänet lukenut. Tämä myös varmasti osoittaa sen, miten hyvin Linna on onnistunut kirjoittamaan eri henkilöt. He kuulostavat kirjoitettunakin omilta itseiltään, eikä äänikirjassakaan mennyt sekaisin siitä, että kuka puhuu nyt ja kuka puhui äsken. </p><p>Mulla on varmaan vaaleanpunaiset lasit silmillä tämän trilogian suhteen, mutta siis onhan tämä aivan huikea! Linna tekee ihmisistä, suhteista ja elämästä niin teräviä, tarkkoja ja päteviä havaintoja, että ne sopivat vaivattomasti myös nykypäivään. Edelleen, 60 vuotta myöhemmin, Linnan kuvaamia karikatyyreja voi bongailla omista tutuistaan ja vaikkapa bb-talosta. </p><p>Mies vähän turhautui, kun nämä ovat niin pitkiä kirjoja (lupasin, että hän saa sitten päättää viisi seuraavaa kirjaa, niin ollaan tasoissa, heh). Ja joo, ymmärrän sen, onhan tämä ensimmäinen osa vain pohjustus kaikelle tulevalle. Mielestäni tämä pitkä pohjustus on kyllä tarpeen, sillä se syventää seuraavien osien tapahtumia, kun on jo kiintynyt hahmoihin ja tuntuu kuin tuntisi heidät. Aina voi palata muistelemaan miten Akseli poikasena paini karanneen vuohen kanssa (vai oliko se lammas) ja huusi perkelettä pienenä voimamiehenä. Se jos jokin aiheuttaa sitten myöhemmissä osissa haikeutta ja surua. Vahvoja tunteita, jonka takia pidän tästä niin paljon. </p><p>Kakkososaan siirtyminen hirvittää, mutta myös innostaa. Muistan sen olevan niin sanottu itkukirja, jonka äärellä on tullut nyyhkittyä aivan huolella. Näin vanhemmalla iällä on ollut kiva päästä uudelleen tutustumaan Koskeloihin, sillä nyt tunteet eivät ehkä tule aivan niin voimalla ja raivolla, vaan voin vain kuunnella. Nykyään myös ymmärrän, että siellä jossain Tampereen huudeillahan ne asustelee, puhuvat aivan selkeästi tampereen murretta ja toisinaan paikat kuulostavat tutuilta. Ihanaa on myös se, että koska mieheni on Tampereelta, on hilpeää löytää hänen ja hahmojen puhetyyleistä yhteneväisyyksiä. </p><p>Tämän kirjan myötä olen taas innostunut myös historiasta. Oijoi. Jatkoa seurannee. </p><p> </p><p>Mun arvostelun kirjasarjasta kymmenen vuoden takaa pääset lukemaan <a href="https://100kirjaa.blogspot.com/2010/11/5-vaino-linna-taalla-pohjantahden-alla.html">täältä</a></p><p>Veera on myös arvostellut kirjasarjan ja arvostelun voit lukea <a href="https://100kirjaa.blogspot.com/2009/07/5-vaino-linna-taalla-pohjan-tahden-alla.html">täältä </a><br /></p>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-83030906602556183762020-08-27T09:02:00.001+03:002020-08-27T09:02:01.114+03:00Trevor Noah - Laiton lapsi<p> Tätä hehkutettiin suomennoksen ilmestymisen aikaan niin paljon kirjainstassa, että mulla melkein tuli vastareaktio. Päätin kuitenkin taas haastaa itseni tarttumalla johonkin, mikä tuntuu jotenkin luotaantyöntävältä. Ja voi pojat, kun se olikin kannattavaa. </p><p>Laiton lapsi on Trevor Noahin elämäkerta. En tiennyt kuka tää tyyppi on, ennenkuin aloin kirjan lukemisen jälkeen googlettelemaan häntä. Olenhan mä jotain hänen komediapätkiä nähnytkin, en vain tiennyt, että kyseessä on tämä tyyppi. Noah on syntynyt ja elänyt nuoruutensa Etelä-Afrikassa apartheidin aikaan. Kirja alkaa lennokkaalla kuvauksella siitä, miten Noahin äiti heitti lapsensa ulos liikkuvasta autosta lasten ollessa nuoria. Se kuulostaa epäuskottavalta näin kirjoitettuna, ja luettuna (okei kuuntelin tän äänikirjana) se tuntuu vieläkin epäuskottavammalta. Lähinnä siis siksi, että en oo koskaan osannut kuvitella mitään tuollaista tapahtuvan. </p><p>Noahin kirjoitustyyli on todella humoristinen ja brutaalin rehellinen. Hän ei kaunistele asioita, mutta ei myöskään kauhistele. Hän kertoo miten asiat ovat menneet ja mikä on hänen ajatuksensa niiden alkusyistä, mutta ei putoa semmoiseen voivottelun kuoppaan. Häneen oli helppo samaistua, joskin huumorin käyttäminen ns. selviytymismekanismina oli toisinaan vähän liian lähellä omaa elämää ja jouduin pitämään taukoja kuuntelusta, kun heräsi liikaa ajatuksia, enkä voinut enää keskittyä. </p><p>Kirjassa oli pari tarinaa, jotka herättivät minussa niin kovaa hilpeyttä, että nauroin ääneen. Toinen näistä oli kakka keittiön lattialla ja toinen kertoi tanssijasta nimeltään Hitler. Tuntuu tyhmältä, että kauhistuin, kun kuulin, että Afrikassa lapsia nimetään Hitlereiksi. Se toki selitetään kirjassa auki ja varmasti enemmän matkustaneet ihmiset eivät pidä tätä niin ihmeellisenä. Mulle tuli vähän tyhmä olo, että miten voin kuvitella jonkun Hitlerin olevan koko maailman yhteinen pahis. Miksen tiedä enempää apartheidistä, miksen ole ennen kiinnostunut siitä. </p><p>Tämä avarsi mun maailmaa tavalla, jota en osannut kuvitella mitenkään, ennenkuin luin kirjan. Koitin vähän googletella, että mitä Etelä-Afrikkalaiset on ajatelleet tästä. Ilmeisesti jengi on ollut iloisia, kun Etelä-Afrikan historiaa on tuotu julki ja muuta maailmaa on kiinnostanut se. Jos ymmärsin oikein, osa porukasta on ollut sitä mieltä, että apartheidia ja sen vaikutuksia liioitellaan kirjassa, mutta onhan meilläkin täällä Euroopassa jengiä, jotka ajattelee juutalaisten massamurhan olevan salaliitto ja huijaus. </p><p>Tästä on tekeillä elokuva, jota kyllä odotan innolla! Ihan mahtava teos, suosittelen vahvasti tämän lukemista. </p><p style="text-align: center;">***** <br /></p><p style="text-align: center;"><span></span><span></span><br /></p><p>Trevor Noahin haastattelu: <a href="https://www.youtube.com/watch?v=_hfMNTnBM4I&feature=emb_logo">https://www.youtube.com/watch?v=_hfMNTnBM4I&feature=emb_logo</a></p><p><br /></p>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-26899174474051754282020-08-19T09:06:00.001+03:002022-12-10T17:47:21.314+02:00Pirjo Tuominen - Opettajatar<div class="separator"><div><div style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em; text-align: center;">Usein selailen BookBeatia ja etsin kirjoja, joita haluaisin tulevaisuudessa kuunnella, mutta en nyt.</div></div><div> </div><div> </div><div>Sitten kun saan edellisen kuunneltua, etsin uuden kirjan ja niitä tallennettuja "haluaisin joskus kuunnella tämän" -osaston kirjoja kertyy aivan tolkuttomasti odottamaan sitä hetkeä, kun oikeasti haluan kuunnella sen kirjan. Tämä oli siltä osastolta, valitsin randomilla jonkun, enkä edes muista, miksi tämän alun perin edes tallensin odottamaan. <br /></div><div><br /></div><div>Hyvä, että tallensin, sillä tämä oli aivan upea kuuntelukokemus. Ensinnäkin Krista Putkonen-Örnistä on pikkuhiljaa tullut mun lempiääneni näissä äänikirjoissa. Genre kuin genre, Putkonen-Örn saa kirjan eloon. Pirjo Tuominen kirjailijana on minulle aivan uusi nimi. En ole ennen lukenut hänen tuotantoaan, mutta luulen, että haluan lukea lisää. Voinko mä edes puhua lukemisesta, jos kuuntelen äänikirjana? Ihan sama, puhun (tai kirjoitan) kuitenkin. <br /></div></div><div><br /></div><div>Opettajatar kertoo perheestä, jossa on neljä tytärtä ja isä. Heidän isänsä on opettaja ja on opettanut myös kaikki neljä tytärtään opettajiksi. Isä on kurinpidollaan kadettikoulussa onnistunut suututtamaan erään pikkumielisen jätkän, joka sitten päättää kostaa perheelle ja onnistuukin sitten saattamaan perheen vanhimman tyttären, Rosan, erittäin huonoon maineeseen. Kirjan tapahtumat pyörivät näiden seurausten ympärillä. <br /></div><div><br /></div><div>Kirja tempaisee nopeasti mukaan maailmaansa ja hahmojen tunteisiin on helppo samaistua. Välillä kulkiessani töihin ja kuunnellessani tätä huomasin puolihuudahtavani ääneen jotain, kun kirjan tapahtumat imaisivat niin mukaansa. Se on aina hieno piirre kirjassa ja mitä parhainta eskapismia. <br /></div><div><br /></div><div>Ennakkoluuloistani huolimatta kirja ei ollut mitään hömpänpömppää, vaan kertomus siitä, miten ilkeät ihmiset vaikuttavat elämään ja toisaalta, miten ovat vaikuttamatta. Tarina oli vahva kasvukertomus ja jotenkin aivan ihanalla tavalla maanläheinen. Feminismi on kirjassa läsnä, mutta ei puskevasti vaan toteavasti, tyyliin "näin on, ajattele mitä ajattelet, mutta onkohan tämä nyt ihan oikein". <br /></div><div><br /></div><div>Koska tarinassa käydään läpi tapahtumia monelta vuosikymmeneltä, yksittäiset aivan hirveät tapahtumat asettuvat jotenkin eri perspektiiviin. Tämä sai minut myös miettimään oman elämäni suuria käännekohtia, niitä hirveitä ja hyviä. Ne tulee näyttämään mun silmiin ihan erilaisilta sitten joskus, kuin miltä ne näyttää nyt tai näyttivät kymmenen vuotta sitten. Se on jotenkin lohdullista ja juuri tällaisia kirjoja rakastan. Niitä, jotka saavat minut oivaltamaan jotain vähän syvemmällä tasolla. <br /></div><div><br /></div><div style="text-align: center;">*****<br /></div>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-68096723649809852192020-08-06T09:55:00.001+03:002020-08-06T09:55:00.277+03:00Jonas Bonnier - Lahkomurhat<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://lh3.googleusercontent.com/-yXHFIpZQipw/XykGcoFJBKI/AAAAAAAACLY/oJ72msGoeEkfxzq1hi5zNbOAaNlFEX6nACLcBGAsYHQ/s1600/1596524143578050-0.png" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;">
<img border="0" src="https://lh3.googleusercontent.com/-yXHFIpZQipw/XykGcoFJBKI/AAAAAAAACLY/oJ72msGoeEkfxzq1hi5zNbOAaNlFEX6nACLcBGAsYHQ/s1600/1596524143578050-0.png" width="400" />
</a>
</div>Lahkomurhat on tositapahtumiin perustuva romaani, jossa käsitellään Knutbyn pienen vapaakirkon (lahkon) henkilöitä ja tapahtumia. Törmäsin tähän sattumalta ja aloin kuuntelemaan tätä nimen takia, en ollut aiemmin muistaakseni kuullut tapauksesta, vaikka mun on vaikea uskoa, etten olisi.<div><br /></div><div>Mä kuuntelen todella paljon true crime - podcasteja. Jotenkin ne kuitenkaan eivät ole niin jännittäviä, ehkä olen turtunut niihin. Tämä kirja taas muistutti, että ne ihmiset, jotka joutuu uhreiksi ja toisaalta myös rikoksentekijät, ovat ihmisiä siinä missä minäkin. Täällä ne istuu junassa ja käy töissä, ei kaikki tosin, mutta kuitenkin. True crime - podcasteissa usein pohditaan kyllä, että mitähän tässä kohtaa on ajateltu, mutta koska niissä ei ole tarinasta kuin se rikososa, niin ne ihmiset niissä tarinoissa tuntuvat usein tosi etäisiltä ja epäinhimillisiltä. Romaani vei kuitenkin lähelle hahmoja. <br /></div><div><br /></div><div>Tässä kirjassa on ne kaikki perus lahko"hahmot". Pari todella dominoivaa ja manipuloivaa johtohahmoa ja sitten ne ihmiset, jotka on niin rikki, että niitä on helppo manipuloida. Hahmot on mielestäni kirjoitettu hyvin ja uskottavasti. Erityisesti pidin siitä, miten Eevan hahmoon oli osattu kirjoittaa ne semmoiset aivan kauhean manipulaation pienet vivahteet aivan normaalin kuuloisien lauseiden keskelle. Sindre, Eevan lisäksi toinen johtohahmoista taas oli kirjoitettu niin, että koko ajan tuli pohtineeksi sitä, että mitähän nyt ei kerrota.</div><div><br /></div><div>Knutbyn lahkossa elämää varjostavat alituinen pelko siitä, että paholainen riivaa ja ettei oma usko riitä. Ihmiset joutuvat myös pelinappuloiksi Eevan ja Sindren valtapeliin, jossa taistellaan siitä, kuka uskoo koviten ja kuka saa parhaat viestit Jeesukselta. Meininki on aika sairasta ja siksi hyvin mielenkiintoista. </div><div><br /></div><div><div>Tämä oli jännittävä lukukokemus ja oli pakko kuunnella tämä
kaksinkertaisella nopeudella, ettei tarvitse jännittää niin paljoa sitä,
että mitä tapahtuu seuraavaksi. Tosin, kun kuuntelee kaksinkertaisella
nopeudella, niin lukijasta tulee hätääntynyt viba, joka toisaalta lisää
jännitystä.</div><div><br /><br /></div></div><div style="text-align: center;">****</div><div><br /></div>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-11923804592659717542020-07-04T15:49:00.003+03:002022-12-23T14:24:36.649+02:0013. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys<div>Nyt on kyllä taattua 100 kirjaa laatua! Vaikka tän listan kanssa on kiukuteltu, itketty ja hammasta purren luettu kirjoja loppuun, niin on tältä listalta löytynyt myös paljon semmoisia kirjoja, joiden jälkeen on voinut todeta maailmankuvan taas laajenneen. Tää on ehdottomasti yksi niistä. Itse asiassa tässä kirjassa jo alku oli sellainen, että melkein teki mieli itkeä ilosta, koska tuntui siltä, että nyt on löytynyt taas jotain uutta ja jännittävää. Ihanaa ja hirveää, asioita joita saa pohtia. Maaginen realismi taitaa olla mulle ihan uus tuttavuus, ainakin noin terminä. <br /></div><div><br /></div><div>Joku vois kuvitella, että kun on kirjabloggaillut yli kymmenen vuotta (vaikkakin epäsäännöllisesti) niin tietäisi jotain perusasioita klassikkoteoksista. No näin ei ole. Kirjan alussa ihmettelin, että miten Espanjassa voi olla intiaaneja, eikö ne olleet Amerikassa. Googlettelin asiaa ja sitten oli pakko kysyä ystävältä (onneksi on tämmöisiä muita kirjaihmisiä lähipiirissä <3), että siis mikä homma tää on, niin hän sitten kertoi mulle kirjan sijoittuvan Kolumbiaan, ei suinkaan Espanjaan. Voi facepalm. Mä yleensä luen kirjan taustoista vasta, kun olen lukenut sen kirjan tai siinä tulee vastaan jotain kummallista, johon haluan selityksen. <br /></div><div><br /></div><div>Sadan vuoden yksinäisyys on teos, joka kertoo Ursulasta ja Jose Arcadio Buendiasta jotka lähtevät kotikylästään paetaakseen menneisyyden haamuja ja päätyvät sitten perustamaan Macondon kylän. Kirjassa käydään läpi monen sukupolven vaiheet ja elämä ja yhtenä kantavista teemoista on se, miten kaikki tapahtumat toistuvat uudestaan ja uudestaan, ihmiset vain vaihtuvat. Tyypit nimeää lapsensa omilla ja vanhempiensa nimillä, ja kyllä sitä menee ihan sekaisin, että kuka näistä Joseista tää on ja moneshan Aureliano tässä nyt sitten taas seikkailee. Se ei haittaa, sillä se sopii tähän "kaikki toistuu" -teemaan loistavasti. Usein tuli ajateltua, että "aivan aivan, eikös se edellinenkin Arcadio tehnyt jotain tällaista vai onkohan tää nyt vielä se sama". Jotkut henkilöt elivät 150-vuotiaiksi ja kerkesivät elää rinnan vaikka kuinka paljon nuorempien sukupolvien kanssa. Kun kaikki oli muutenkin aika maagista, niin sitä ei edes tehnyt mieli kyseenalaistaa. Toisin kuin niitä intiaaneja Espanjassa. <br /></div><div><br /></div><div>Maaginen realismi on kyllä mielenkiintoista. Miten Márquez onkin osannut kirjoittaa juuri tietyt maagiset tapahtumat niin, että niitä ei edes kyseenalaista ja ne sopivat tähän maailmaan? Esimerkiksi yhdessä kohtaa ikkunan ohi lentää lentävä matto. Ja se vain menee niin, eikä sitä tule yhtään pohtineeksi, että "voiko noin muka käydä". Niin vain käy, piste. Toteava kirjoitustyyli on jotenkin lohdullista ja maanläheistä. Se luo kirjaan erikoisen tunnelman, mitä monet kirjasta kirjoittaneetkin ovat kuvanneet. Tätä oli mukava kuunnella työmatkoilla, tämä veti jalat maahan kaikella maagisuudella ja toteavuudellaan. <br /></div><div><br /></div><div>Syvemmällä tasolla tässä kirjassa käsitellään kuolemaa aika paljon. En tiedä onko se kulttuurihomma vai Márquezhomma, mutta kuolema maanläheistetään ja perustellaan tässä kirjassa hyvin. Kaikilla on aikansa, kaikilla on paikkansa. Kuolema kuuluu elämän kiertokulkuun ja se on jämpti. Se ei silti tarkoita, etteikö kuolemaa kunnioitettaisi. Suruajat ovat pitkiä ja hiljaisia, mutta niin sen kuuluu mennäkin. Eikä kuolema tarkoita sitä, että henkilö poistuisi elämästä kokonaan. Hän saattaa haamuna tulla kertomaan, että mitä nyt kannattaisi tehdä, tai mikä kohtalo sinua odottaa. <br /></div><div><br /></div><div>Kirjassa on paljon seksiä. Siis todella paljon. Milloin joku hyppää baarin pöydälle esittelemään jättikaluaan ja milloin taas köyritään viikkoja ympäri taloa niin, että kaikki huonekalut menevät paskaksi. Seksi on kuvattu hyvin visuaalisesti, mutta silti vähän kiertoteitse. Tavallaan tässä kirjassa on paljon samaa, kuin Täällä Pohjantähden alla - tai Eedenistä Itään -kirjoissa, mutta tällaista seksillä mässäilyä ei kyllä näistä edellä mainituista löydä. <br /></div><div><br /></div><div>I*sesti on vahvasti läsnä Buendiojen perheessä. Ei se sillä tavalla hyväksyttyä ole, koko ajan pelätään, että lapsia syntyy siansaparon kanssa, mutta jokin siinä kielletyssä hedelmässä vetää puoleensa tämän suvun ihmisiä. Yleensä tätä perustellaan himoilla. R*iskausta on kirjassa myös paljon ja se vähän häiritsi minua, se oli liian normaalia ja usein r*iskaus johti naisen himojen heräämiseen tätä r*iskaajansa kohtaan. Se ei ole maagista, eikä realismia, joten se vähän välillä rikkoi sitä lukukokemusta. Ehkä myös siksi, että aihe on ollut tapetilla ja minua kauhistuttaa, että jotkut ihmiset ajattelevat naisen kieltäytymisen seksistä olevankin joku salainen lupaus. <br /></div><div><br /></div><div>Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea, tässä on niin monta tasoa, että niitä ei mitenkään voi kaikkia eritellä tällaiseen blogitekstiin. Kuten monen muunkin kirjan kohdalla, niin pakko sanoa tästäkin, että tämä pitänee lukea uudestaan saadakseen tästä vielä enemmän irti. Kirjassa oli sotaa ja kapitalismia, mutta en kerennyt oikein edes käsittelemään niitä, kun tuo kuolema vei iso osan mun huomiosta. <br /></div><div><br /></div><div style="text-align: center;"><b>****</b><br /></div>I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-65691772581626093962020-04-14T05:16:00.001+03:002020-04-14T05:16:45.587+03:00Arto Paasilinna - Jäniksen vuosiAloin kuuntelemaan tätä, koska tämä on tuttu ja turvallinen. Hämmästyin suuresti, kun en löytänyt tätä kirjaa arvosteltuna täältä, enkä edes tuolta sadan kirjan listalta. Löysin suursiivousta tehdessäni tuon paperisen tulosteen noista sadasta kirjasta, saattaisi olla syytä vilkaista sitä pitkästä aikaa. Koetin palata sataan kirjaan aloittamalla Sodan ja Rauhan, Kuuntelin sitä kymmenen minuuttia, kuuntelematta sitä. Ehkä se ei ole se paras mahdollinen tapa palata tähän projektiin, josta vuosien saatossa on tullut enemmän pakko, kuin vapaus tehdä asioita, mistä tykkää. <br />
<br />
<a href="http://2.bp.blogspot.com/-tAzxsX8NCZk/XpUctGaOruI/AAAAAAAACIQ/WCvT_CkES0YrNaWALy4F95vg87Bk80HXgCK4BGAYYCw/s1600/j%25C3%25A4niksen%2Bvuosi.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://2.bp.blogspot.com/-tAzxsX8NCZk/XpUctGaOruI/AAAAAAAACIQ/WCvT_CkES0YrNaWALy4F95vg87Bk80HXgCK4BGAYYCw/s320/j%25C3%25A4niksen%2Bvuosi.jpeg" width="317" /></a>Ensimmäisen kerran olen tämän kirjan lukenut joskus 12-vuotiaana ja toisen kerran jossain kohtaa nuorta aikusuuttani, kun olen paennut maailmaa ottamalla vain jonkun kirjan hyllystä. Se on lienee ollut aikaa, kun en ole jaksanut kirjoittaa tänne mitään. Tämä on helppo kirja siinä mielessä, että se on minulle tuttu ja turvallinen. Alun pelko ja pakeneminen on samaistuttavaa. Vatanen, toimittajamies Helsingistä, on ajamassa kuvaajansa kanssa Heinolan kohdilla takaisin kotiin, kun auto törmää jänikseen, ja Vatanen lähtee pelastamaan jänistä. Hän menee metsään, etsii jäniksen ja päättää karata.<br />
<br />
Karkaamisessa on jotain todella puoleensavetävää, se on koomista ja samaan aikaan minäkin olen halunnut karata. Nyt kuuntelin tämän, kun en uskaltanut aloittaa mitään muutakaan kirjaa, koska aina voi olla, että tarttuukin hyvään kirjaan, ja sitten kun se loppuu, niin se on ohi. Se on kauheaa.<br />
<br />
Vatanen pyöriikin sitten jäniksensä kanssa ympäri Suomea, tekee raksa- ja metsätöitä pysyäkseen leivässä ja kohtaa erilaisia eläimiä ja ihmisiä matkallaan. Tässä kirjassa törmäsin ensi kertaa Kekkossalaliittoteorioihin, ja muistan jo 12-vuotiaana pitäneeni niitä hulvattomina, vaikken edes tainnut kunnolla tietää, kuka Kekkonen on. Kuuntelin tämän kirjan tuplanopeudella, ja se tuntui tekevän kirjan huvittavuudesta vielä huvittavampaa.<br />
<br />
Tässä kirjassa on varmaan eeppisin krapulakuvaus, mitä muistan lukeneeni. En muistanut sitä aiemmilta lukukerroilta, mutta tällä kuuntelukerralla se oli todella vaikuttava ja sai minut nauramaan jopa ääneen.<br />
<br />
Kävellessäni ulkona ja kuunnellessani tätä mietin, että tämä on vähän niinkuin Havukka-ahon ajattelija ja Juoksuhaudantie. En tosin tiedä miten paljon tämä ajatus pohjaa toteen, mutta tästä minulla heräsi hirveä himo löytää Jäniksen vuosi, mutta naispääosalla. Tuntuu, että minä aina innostun näistä vapautensa ottavista miehistä, mutta missä ovat vapaiden naisten tarinat? Kotiopettajattaren romaanissa vapaus on silti aika pitkälti miehen seuraamista, joten en tiedä laskisinko esimerkiksi sitä. I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-59107385340811108132020-04-10T09:51:00.001+03:002020-04-10T09:51:25.933+03:00Kolme rikoskirjaaHurahdettuani äänikirjoihin, oli minulle luonnollista lähteä kahlaamaan niitä rikoskirjallisuudesta käsin (vai korvin). Olinhan ennen äänikirjoja kuluttanut valtavasti rikospodcasteja, joissa ruodittiin tosielämän rikoksia, selvinneitä ja selvitettyjä.<br />
<br />
<a href="http://3.bp.blogspot.com/-44vGxwGLEbk/XpAXJBY8wZI/AAAAAAAACG0/jZNiv-qLVZgsP9g8qRDpSWUO1-lRv2qAgCK4BGAYYCw/s1600/murhahistoria.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://3.bp.blogspot.com/-44vGxwGLEbk/XpAXJBY8wZI/AAAAAAAACG0/jZNiv-qLVZgsP9g8qRDpSWUO1-lRv2qAgCK4BGAYYCw/s320/murhahistoria.jpeg" width="300" /></a>Ensimmäisenä kuuntelin <i>Pauli Jokisen Helsingin murhahistoria - 110 tarinaa henkirikoksista</i>. Tämä oli pehmeä lasku äänikirjoihin, sillä tarinat ovat melko lyhyitä ja eivät sinänsä liity toisiinsa, joten ei haitannut, jos keskittyminen hetkeksi herpaantui, mukaan juoneen pääsi taas pian, kun kertomus vaihtui. En tosin pitänyt siitä, että tarinat eivät tuntuneet olevan missään järjestyksessä. Jossain kohtaa tuli kyllä semmoinen olo, että tarinat olivat jotenkin järjestetty tapahtumapaikkojen mukaan, mutta en ole ihan varma.<br />
<br />
Helsingin murhahistoria ei ollut loistava, mutta ei myöskään täysin paska. Se toimi hyvin ihmiselle, jolla on välillä vaikeuksia keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Se oli myös hyvä pohja lähteä kuuntelemaan näiden poliisiammattilaisten elämäkertoja, sillä monesti tuli elämäkerroissa vastaan juttuja, joista oli kirjoitettu tässä Pauli Jokisen teoksessa. <br />
<br />
<a href="http://2.bp.blogspot.com/-EvO90sJVzxU/XpAXGsUtH5I/AAAAAAAACGk/3AHzj-ACgjIoQJ5utufjQwky0rijrAL2ACK4BGAYYCw/s1600/karhuryhm%25C3%25A4.jpeg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://2.bp.blogspot.com/-EvO90sJVzxU/XpAXGsUtH5I/AAAAAAAACGk/3AHzj-ACgjIoQJ5utufjQwky0rijrAL2ACK4BGAYYCw/s320/karhuryhm%25C3%25A4.jpeg" width="298" /></a>Seuraava rikoskirja, johon tartuin, oli <i>Harri Gustafsbergin ja Heidi Holmavuon kirjoittama Karhuryhmä</i>. Kirja on kirjoitettu Gustafsbergin kokemuksista Karhuryhmässä. Odotin tältä kirjalta tarinoita rikollisten pahoinpitelystä ja kunnon machoilua, mutta ei tämä ollut yhtään sitä, mitä odotin. Tämä oli paljon parempaa. Kuuntelin tämän päivässä, niin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu tämä kirja oli.<br />
<br />
Gustafsbeg kertoo kirjassa aidosti ja samaistuttavasti ihmisen reaktiosta pelkoon, jännitykseen ja traumaan. Karhuryhmän jäsenet joutuvat työssään yhä uudestaan ja uudestaan painostaviin ja stressaaviin tilanteisiin ja heidän pitää myös oppia palautumaan niistä tunteista. Tämä kirja lievensi minun traumojani. Ei se tehnyt niistä yhtään vähäpätöisempiä, mutta tämä kirja normalisoi tunteita ja niiden käsittelyä. Yksi vaikeimmista asioista traumassa on hyväksyä se, että ne oikeasti satuttavat ja jättävät jäljen ja että ne pitää käsitellä, ennenkuin niiden kanssa voi oppia elämään. Tämä lievensi häpeää niitä ihan normaaleja, mutta usein vaiettuja tunteita kohtaan - vihaa, surua ja häpeää. <br />
<br />
Karhuryhmä-kirja oli aivan loistava, ja aion kuunnella sen vielä uudestaan. Lukijan (Aku Laitisen) ääni sopi tähän erittäin hyvin, kirjasta tuli turvallinen olo. Vahva suositus!<br />
<br />
<a href="http://1.bp.blogspot.com/-GPOWxti8iso/XpAXHuH4z6I/AAAAAAAACGs/o_wKeFFEwxMPjZTKzHuqnsHFSRfNnjm8ACK4BGAYYCw/s1600/hermo.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-GPOWxti8iso/XpAXHuH4z6I/AAAAAAAACGs/o_wKeFFEwxMPjZTKzHuqnsHFSRfNnjm8ACK4BGAYYCw/s320/hermo.jpeg" width="292" /></a>Viimeisin rikoskirja, jonka kuuntelin, on <i>Juha Rautaheimon elämäkertateos Hermo</i>. Rautaheimo toimi murharyhmän pomona ennen jäämistään eläkkeelle ja kertoo kirjassaan siitä, miten päätyi poliisiksi ja muistelee mieleenjääneitä tapauksia vuosien varrelta. Yksi parhaimpia ja mielenkiintoisimpia tarinoita kirjassa oli tapaus Jalmari Koiranen. Tämän (kuten monen muunkin) tapauksen kohdalla Rautaheimo kertoi, että tästä voisi kirjoittaa kirjan, joten toivon tosiaan, että tämä kirja kirjoitetaan. Ei tuollaisia hahmoja voi luoda uskottavasti fiktiossa, ne menee jo niin yli.<br />
<br />
Tässä kirjassa oli paljon huumoria ja källejä, mutta myöskin painavia mielipiteitä esimerkiksi Suomen rikostuomioista. Oli jännittävää kuulla, minkälainen poliisin näkemys näistä asioista on. Varsinkin, kun kuuntelin näiden ohessa rikollisten kirjoittamia kirjoja, joissa näkemys on usein vähän erilainen. Mutta niistä lisää toiste. I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-65990653066694956132020-03-16T19:00:00.000+02:002020-03-16T19:00:13.387+02:00Paula Noronen - Tarja Kulho<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://1.bp.blogspot.com/-PMI1EnbpdWc/Xm-m5CT4FgI/AAAAAAAACFs/bz6JJpM8qA42j2Oc62jLN1wbtFwt-FWvQCLcBGAsYHQ/s1600/r%25C3%25A4kk%25C3%25A4rimarketinkassa.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1085" data-original-width="1080" height="320" src="https://1.bp.blogspot.com/-PMI1EnbpdWc/Xm-m5CT4FgI/AAAAAAAACFs/bz6JJpM8qA42j2Oc62jLN1wbtFwt-FWvQCLcBGAsYHQ/s320/r%25C3%25A4kk%25C3%25A4rimarketinkassa.jpg" width="316" /></a></div>
"Tää on niinku ihana, mut sit tää on ihan kauhee" laitoin miehelle viestiä kuunnellessani tätä kirjaa. Niinjoo, hehkutinkin jo <a href="https://www.instagram.com/100kirjaa/">instan</a> puolella, mutta siis tosiaan, innostuin äänikirjoista. Ja siis ihan todella innostuin, oon viimeisen viikon aikana kuunnellut äänikirjaa lähes aina, kun mahdollista. Tämä oli toinen kirja, jonka kuuntelin, ja tykkäsin tästä!<br />
<br />
Mä olen niin nuorta sukupolvea, että Tarja Kulho ei ollut mulle tuttu entuudestaan. Paula Noronen sen sijaan oli, telkkarista tosin. Hänen aiempi kirjallinen tuotanto ei ole ehkä ihan mun ikäisille tarkoitettu, vaikka nuoreksi tässä kontekstissa itseni tunnenkin. Tarja Kulho on ollut joskus ihan 2000-luvun alussa <a href="https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/05/25/rakkari-marketin-kassa">radiossa seikkaileva kaupan kassa</a>, joka on syntynyt vastaiskuna ylipirteille ja aina iloisille radiohahmoille. Tarja Kulho on ihminen. Hän keskustelee asiakkaiden kanssa ihan kaikesta ja kertoilee elämästään.<br />
<br />
Kulho on paljasjalkainen korsolainen, joka on töissä jo ties monetta kymmenetta vuotta Korson Räkkärimarketin kassalla. Hänellä on lapset Pyry 17-v ja Ula 8-v, sekä mies Reijo Perniö. Eräänä iltana hän maistelee vähän viintä ja Reijon mentyä nukkumaan ilmoittautuu Vantaan harrasteopiston kirjoituskurssille, jolla käsitellään työelämää ja siinä kasvua. Hänen kirjoittamansa tekstit ja harrasteopiston kanssa käydyt sähköpostikeskustelut rytmittävät kivasti kirjaa ja tuovat siihen selkeän rakenteen. <br />
<br />
Kuten sanottua, tää kirja on ihana, mut tää on ihan kauhee. Annoin tälle Bookbeatissa viisi tähteä, joten kaiketi tämä on kauhea ihanalla tavalla. Myötähäpeä vyöryi ylitseni toisinaan niin suurella voimalla, että se tärisytti. Toisaalta Tarja Kulho oli jotenkin tosi samaistuttava ja semmonen, että varmaan suhtautuisin siihen lempeydellä, jos näkisin, mutta en kyllä jaksaisi kuunnella sen selitystä. Tai lähinnä en jaksaisi sitä kauheutta, kun ei tiedä miten pitäisi reagoida silloin, kun joku ei vaan lopeta sitä selittämistään ja pitäisi jo mennä.<br />
<br />
<a href="https://areena.yle.fi/1-50473006">Paula Norosen haastattelu Ylen aamussa</a> toi hänestä esiin ihan erilaisen puolen, kuin mitä aiemmin olen televisiossa hänestä nähnyt. Hänen positiivinen näkemyksensä audion nykytilasta sai mut todella hyvälle tuulelle.<br />
<br />
<div style="text-align: center;">
<b>*****</b></div>
<br />
<br />I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-22453408335575040012019-11-12T22:09:00.001+02:002019-11-12T22:09:47.067+02:00Muu: Veikko Huovinen - Lemmikkieläin<a href="http://4.bp.blogspot.com/-SIUAijiD8RU/XcsMLLGa-xI/AAAAAAAACEI/pIl9RB5JqkgdQenBWx3o1vurrU9tO0zOwCK4BGAYYCw/s1600/WhatsApp%2BImage%2B2019-11-12%2Bat%2B9.45.36%2BPM.jpeg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" height="400" src="https://4.bp.blogspot.com/-SIUAijiD8RU/XcsMLLGa-xI/AAAAAAAACEI/pIl9RB5JqkgdQenBWx3o1vurrU9tO0zOwCK4BGAYYCw/s400/WhatsApp%2BImage%2B2019-11-12%2Bat%2B9.45.36%2BPM.jpeg" width="225" /></a>Mulla tulee Veikko Huovisesta mieleen semmonen pujopartainen, solakka ja iloinen setä, joka tietää maailman olevan paha paikka, mutta joka siitä huolimatta aina hymyilee. Mun kuva perustuu täysin siihen, että oon lukenut kaks hänen kirjaansa, eli se voi olla jotain ihan muuta, kuin todellisuus. Huovisen kirjat, nämä kummatkin, on saaneet mut jotenkin mystisellä tavalla innostuneeksi ja kiinnostuneeksi.<br />
<br />
Lemmikkieläimen löysin kirpparilta, takakannen luettuani olin varma, että kyseessä on hyvä kirja ja onnekseni olin oikeassa. Kirja kertoo teollisuuspohatasta, jolla on niin paljon kaikkea, että saadakseen tyydytystä jostain, hän haluaa jotain, mitä ei ole kenelläkään muulla, lemmikkieläimen, joka onkin ihminen. Vaikka puhunkin tyydytyksestä, niin kyseessä ei ole missään määrin mikään seksuaalinen, vaan omistamisen ja vallan tuoma tyydytys.<br />
<br />
Kuten sana teollisuuspohatta antaa ymmärtää, perustuu kirjan tapahtumat jonnekkin 60-luvulle. Kirjan alussa kuvataan, kun pohatta-Johnson saapuu köyhän perheen luokse ja puhuu lemmikkieläimeksi ottamisen ehdoista. Lemmikkieläimeksi kaavaillulla Jacobilla on tietenkin nyky<i>suomeksi</i> sanottuna back-uppi mukana, työväenliikkeen edustaja. Tämä pitää huolen siitä, että Jacobille taataan terveydenhuolto ja muut asiaankuuluvat lievitykset. Miehet solmivat sopimuksen, jonka mukaan Jacob suostuu asumaan vuoden Johnsonin määräämässä lasihäkissä, esiintymään kolmasti päivässä lasin takana ja saamaan tästä aimo summan rahaa. Tämä on tietenkin iso plussa koko hommassa, asuuhan Jacob ennen koko hommaa perheineen jossain pimeässä kellarissa.<br />
<br />
Loppukirjassa kuvataan, miten elämä lasihäkissä sujuu, eihän se tietenkään ole mitenkään mutkatonta, vaikka siitä saisi kuinka paljon fyffeä. Tässä kirjassa on jännä sävy. Toisinaan tuntuu, että Huovinen on vihainen koko maailmalle. Toisinaan hän näkee kaikissa henkilöissä jotain inhimillistä ja tavallaan liikuttavaa. On jotenkin aivan hulvatonta, kun Johnson toisinaan soittelee Jacobille lasihäkkiin ja höpöttelee kuin suurikin hyväntekijä. Ja olihan hän, tavallaan. Hänen ja Jacobin suhde on kuvattu hauskasti.<br />
<br />
Havukka-ahon ajattelija oli hyvänmielen kirja, eikä missään määrin poliittinen (jos muistan oikein). No, ainakin se oli hyvänmielen kirja. Niin oli Lemmikkieläinkin, mutta se oli myös kannanotto. Lemmikkieläin on ilmestynyt 16 vuotta Havukka-ahon ajattelijan jälkeen ja ajan tuoman kyynisyyden huomaa selvästi. Vahva suositus, varsinkin jos sulla on viekkarit Big Brotherista. I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1084416312919992429.post-60828823534624656982019-09-27T12:14:00.001+03:002019-09-27T12:14:44.000+03:0038. William Golding - Kärpästen herra<a href="http://2.bp.blogspot.com/-uyTvQfoFIVk/XY3S8F4SVSI/AAAAAAAACDg/hMmh7GX3egwrMmUUK2YLbndaeCAdwJVmwCK4BGAYYCw/s1600/k%2527rp%25C3%25A4.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" height="400" src="https://2.bp.blogspot.com/-uyTvQfoFIVk/XY3S8F4SVSI/AAAAAAAACDg/hMmh7GX3egwrMmUUK2YLbndaeCAdwJVmwCK4BGAYYCw/s400/k%2527rp%25C3%25A4.jpg" width="225" /></a>Siitä asti, kun me aloitettiin tää projekti, oon aina kirjastossa käydessäni yrittänyt saada tätä kirjaa käsiini. Se on <b>aina </b>ollut lainattuna. Tälläkin kertaa ihmettelin tovin, että enkö enää osaa aakkosia, kun en löytänyt tätä kirjaa hakukoneen osoittamasta paikasta. Kirjastonhoitaja tajusikin sitten ohjata minut juuri palautettujen kirjojen hyllylle, jossa tämä kauan etsimäni teos nökötti. Nappasin sen mukaani ihmetellen sen lyhyyttä. Jostain syystä ajattelin aina, että kyseessä on kunnon tiiliskivikirja. Eipä ollut. Sivuja tässä pokkarissa oli vähän päälle 250, ja teksti oli helppolukuista.<br />
<br />
Miksi sitten halusin saada tämän kirjan käsiini? Meille näytettiin yläasteella tähän kirjaan perustuva elokuva. Niitä on muuten kaksi, vuosiltä -63 ja -90. Olen aika varma, että katsoimme koulussa tämän myöhemmän version, sillä tuo vuoden -63 elokuva on mustavalkoinen, ja minulla on hämärä muistikuva siitä, että tuo elokuva, jonka katsoimme, oli värimaailmaltaan hyvin vihreä ja tumma. Voi olla, että muistan ihan päin prinkkalaa. Elokuva on kuitenkin jättänyt minuun muistijäljen jostain todella kamalasta ja brutaalista. Enkä ihmettele, nyt kun olen lukenut kirjan.<br />
<br />
Kärpästen herra kertoo poikajoukosta, iältään 6-12, jotka haaksirikkoituvat autiolle saarelle. Saarella ei ole aikuisia, eikä tietenkään asutusta. Pojat saavatkin nopeasti aikaan jonkinlaisen hierarkian keskuudessaan ja kirjan tapahtumat pyörivät paljon sen ympärillä, miten eri henkilöt suhtautuvat vallanjakoon ja yhteiskunnallisen järjestyksen puutteeseen. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan, johon usein viitataan niin, että herää kysymys, onko poikien kuitenkin parempi olla saarella, kuin sodan runtelemassa yhteiskunnassa. Tai mikä ylipäätään on ero aikuisettomassa ja järjestyksettömässä yhteiskunnassa ja sotatilassa. <br />
<br />
Golding on kirjoittanut tämän kirjan sen jälkeen, kun hän itse on ollut sodissa taistelemassa. Hän on myös toiminut opettajana, ja joidenkin tarinoiden mukaan myös laittanut oppilaitaan erilaisiin valta-asetelmiin testatakseen, että miten pitkälle oppilaat menevät. Tätä en uskalla väittää todeksi sen vuoksi, että tähän väitteeseen törmäsin vain kerran tehdessäni taustatutkimusta. Kärpästen herra on syntynyt kuulemma tämän opettaja-aikoina tehdyn "tutkimuksen" jälkeen.<br />
<br />
Kirjassa kuvataan taitavasti trauman aiheuttamia oireita. Toisinaan kirjan tapahtumat tuntuvat liian brutaaleilta voidakseen toteutua oikeassa elämässä, toisinaan taas tuntuu siltä, kuin kirja olisikin faktaa. Tähän jälkimmäiseen tunteeseen saattaa myötävaikuttaa se, että olen kuunnellut truecrimepodcasteja ja katsellut minidokkareita ties mistä murhaajista ja kulteista tässä ollessani kipeänä.<br />
<br />
En ihmettele, että tämä kirja on tällä listalla, enkä että se on koko ajan lainattuna kirjastossa. Minä ahmaisin tämän parissa päivässä ja aion katsoa sen elokuvan seuraavaksi, jotta voin verrata kirjaa ja elokuvaa.<br />
<div style="text-align: center;">
<b><br /></b></div>
<div style="text-align: center;">
<b>*****</b></div>
I Ahttp://www.blogger.com/profile/13104581581774034467noreply@blogger.com0