perjantai 11. maaliskuuta 2011

Listan ulkopuolelta: Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja 3: Raskausarpia


Juoppohullun päiväkirjat löysin nelisen vuotta sitten. Olen siitä lähtien rakastanut Juha vuorisen tapaa kirjoittaa. Hän saa lukijan nauramaan puhumalla paskasta, ja se on miun mielestä helvetin hieno taito.

Juoppohullun päiväkirjat 1 & 2 ovat täynnä rietastelua ja juopottelua. Tämä kolmas kirja on ensimmäinen, jossa käsitellään muitakin tunteita kuin vitutusta. Tässä on selkeä juoni ja johdonmukainen kerronta. Tämä on itseasiassa ensimmäinen Juoppohullun päiväkirja, jonka aikana olen sekä itkenyt että nauranut.

Toisaalta se, että kirja on mennyt syvällisemmälle tasolle, on huono asia. Mitä on tapahtunut? Juha Vuorinen esittää Juhan, kirjan päähenkilön, ensimmäistä kertaa miehenä, jolla on tunteet (ja se ei ees ryyppää!!). Ensimmäisiä juoppohullun päiväkirjoja pystyi lukemaan ja ajattelemaan, että "ah, miehet, just tommosia tunteettomia ääliöitä ne on". Mutta nyt! Yhtäkkiä Juhalla on tunteet, yhtäkkiä se ei enää olekaan niin tunnevammainen kuin se oli! Tällä ruokintaan naisten uskoa siitä, että he voivat muuttaa miehen.

Onneksi Vuorinen ei ole jättänyt kirjastaan pois sitä hulvattoman hauskaa huumoria ja kielenkäyttöä, joka sai miutkin syttymään näille kirjoille ensin. Tässä kohta, jolle nauroin vedet silmissä vaikka kuinka kauan:

" -- Samassa ohjaamossa kapteeni hyppäsi koko voimallaan jarrujen päälle ja käänsi virtauksen täysillä taakse. viereisellä rivillä istuvan liikemiehen skraga sojotti eteenpäin kuin sisiliskon kieli. kone pysähtyi kuin seinään. Koko matkustamo kiitti lennosta itämaisella pikakumarruksella iskemällä päänsä etummaisen penkin selkänojaan. Varauloskäyntien kohdalla istuneet tekivät japanilaisen keisarikumarruksen koskettamalla otsillaan lattiaa. Eturivi puolestaa osoitti kiitollisuuttaan iskemällä päät yhteislaukauksella väliseinään. --"

Pitänee myöhemmin kirjoittaa myös 1 & 2 kirjoista.

****

torstai 10. maaliskuuta 2011

54. Hergé - Tintti-sarja

Kuvaa voi klikata isommaksi

Sarjakuvat ei oikein koskaan oo ollut mun juttu. Joskus pienenä luin Aku Ankkaa, mutta that's it.

Kuten Veeran kanssa sovittiin, ei tässä kohtaa listaa tarvinnut lukea kaikkia sarjakuvia, vaan vain kaksi. Minä luin Tintti Afrikassa (1931) ja Yksisarvisen salaisuus (1943) -nimiset sarjakuvat.

Ero näiden kahden teoksen välillä oli ilmeinen. Kun tuossa 1931 ilmestyneessä Tintti Afrikassa -kirjassa Tintti vain juoksentelee ympäriinsä ja hänelle sattuu kaikkea kummaa, on Yksisarvisen salaisuudessa selkeä juoni ja tarina.

Minun mielestä Tintti Afrikassa oli näistä kahdesta parempi.  Se oli kepeää, hieman hassua luettavaa. Tapahtumissa pysyi hyvin mukana.

**

tiistai 8. maaliskuuta 2011

65. Franz Kafka - Oikeusjuttu



Unenomainen syytös

Franz Kafkan Oikeusjuttu (1925) on yksi modernismin ja surrealismin merkittävimmistä teoksista. Kirja kertoo K:sta, joka käy läpi oikeusjuttua. K. on mies, joka ei tahdo alistua ylempien tahojen tahtoon ja joka siksi kapinoi.

Kafka on merkittävä kirjailija, jonka teokset ovat niin ainutlaatuisia, että niiden pohjalta on syntynyt uusi termi: kafkamaisuus. Kafkamaisuudella tarkoitetaan sitä, että teksti ja tapahtumat ovat surrealismin tyylille uskollisesti unenomaisia ja päähenkilö on hyvin ulkopuolisen oloinen, eikä oikein ymmärrä muita ihmisiä ja heidän tekojaan.

Oikeusjuttu on varmasti kirjoitettu siksi, että on haluttu ottaa kantaa yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Oikeusjuttu kuvataan asiaksi, jonka voi voittaa vain keinottelemalla ja hyvällä tuurilla. Vaikka koko kirja nivoutuu K:n oikeusjutun ympärille, ei sen syytä koskaan kerrota. Lukija ei voi olla edes varma, että tietääkö K. itsekään, että mistä häntä syytetään.

Lukiessani Oikeusjuttua huomasin muutamia hyvin mielenkiintoisia seikkoja. Ennen Kafkaa romaaneissa on kerrottu yksinkertaisesti, että ”He menivät sisälle taloon ja heti taloon päästyään K. kiinnitti huomiota kauniiseen sisäkköön”. Oikeusjutussa on niin, että K. menee setänsä kanssa asianajajan luokse ja lukijan kummastukseksi K. häviää kesken keskutelun ja menee rakastelemaan sisäkön kanssa. Tapahtumaa ei pohjusteta mitenkään, se vain tapahtuu.

Vaikka usein tuntuu siltä, että K. on hyvin ulkopuolinen eikä oikein ymmärrä ihmisiä, niin joskus tuntuu, että K. lukee ajatuksia tai että ihmiset vain yksinkertaisesti tietävät ilman sanoja, mitä toiset ajattelevat. Ikään kuin tunteet olisivat jonkinlainen normijärjestelmä, jonka kaikki ovat sisäistäneet.

Kirjan kieli on selkeää modernismia: siinä todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat toisiinsa, mutta teksti on silti kovaa ja suorapuheista. Kappalejaot ovat hämäriä, joistakin kohti ne puuttuvat kokonaan, joka aiheuttaa sen, että kirjaa on hieman vaikea lukea.

Tämä kirja on yksi niistä, joka on jäänyt kesken kun Kafka on kuollut. Niinpä tarina on kokonaisuutena melko hajanainen, mutta se sopii kirjan tyyliin.

Kafkan ironia ihmisiä ja ihmiskuntaa vastaan on mukaansa tempaavaa. Kirja saa lukijan vihastumaan yhteiskuntaan, mutta myös nauramaan sille. Vaikka oikeusjärjestelmä on sadassa vuodessa varmasti muuttunut paljon, ei tämä kirja koskaan vanhene. Ihmistä sorretaan aina, oli hän missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa.  

Tämä kirja on paikkansa listalla ansainnut. 

****½