maanantai 10. toukokuuta 2021

Allen Carr - Stumppaa tähän

Olen kirjoittanut seuraavasti joulukuussa 2020: 

"Edellinen postaus tästä kirjasta alkoi mahtipontisesti sillä, että "hähää, minäpä en olekaan tupakoija". No. Tämä postaus voikin sitten alkaa sillä, että myönnän ja tulen kaapista ulos: olen taas tupakoija. Eksän kanssa seurustellessani oli helppoa pitäytyä pois röökistä. Hän poltti ihan helvetisti ja se kuului ja näkyi. Ei tehnyt mieli polttaa. Sitten me erottiin ja tupakointi poistui mun elämästä sen mukana. 

Kolmisen vuotta sitten olin työpaikassa, jossa tuli aivan helvetinmoinen selkkaus, huutoitkin, kun minulle huudettiin. Se oli kunnon farssi. Yksi työkavereista vei mut pihalle ja tarjosi röökiä, että rauhottuisin. Siitä se sitten lähti. En heti polttanut säännöllisesti, mutta viime vuotena määrät on kasvaneet ja olo huonontunut. 

Mulla on osteoporoosi, joten en todellakaan saisi polttaa. Ei se silti estä. Se vaan lisää sitä vaikeutta, koska on sellainen olo, että on ihan idiootti paska, kun polttaa, vaikka tietää, ettei todellakaan saa. 

 Tämä kirja oli helvetin vaikea kahlata läpi. Pääasiassa siksi, että pelkäsin, että joudun lopettamaan, jos kuuntelen tämän kirjan. Samalla myös toivoin, että viimeinkin löytäisin jonkun salaisen viisauden, jonka avulla saisin lopetettua. Kyllä tämä kirja sen tarjosi, tosin toisinaan jotenkin todella ärsyttävällä tavalla. Viime postauksessa tästä kirjasta puhuin ostos-tv:mäisyydestä, ja se on kyllä tosiaan helvetin rasittavaa tässä kirjassa. Toisaalta se toimii.  

Carr tarjoaa lopettamiseen yllättävää keinoa. Monet keinot nojaavat ihmisen syyllisyyden tunteeseen, häpeään ja itseinhoon. Koitetaan tarjota tupakoijille keuhkosyövän kuvia, jotta he lopettaisivat. Syyllistetään hajusta ja rahanmenosta. Jotenkin sitten ajatellaan, että näin sitä saadaan ihmiset lopettamaan. Tosiasiassa näillä keinoin syyllisyys kasvaa niin isoksi, että sitä jotenkin kokee ansaitsevansa keuhkosyövän ja kaiken pahan. Carr on myös täysin nikotiinikorvaustuotteita vastaan, sillä ne vain pitkittävät riippuvuutta. 

Carrin mukaan paras keino lopettaa on iloita lopettamisesta, vapaudesta ja siitä, että rahaa ei enää mene. Ei ole pakko lopettaa, kun haluaa  lopettaa. Carr myöskin painottaa sitä, että tupakointia ei pidä lopettaa liian ajoissa. Koko kirjan lukemisen ajan tulisi tupakoida. "

En tällöin tiennyt, miksi kirja ei toimi minulla. En saanut tämän avulla lopetettua. Miksi olen niin huono ihminen, että en voi lopettaa, vaikka minulle tarjotaan hopeatarjottimella savuttomuutta? En uskonut kirjaan, ja siihen tämä kirja vahvasti nojaa. Jos uskot, että tämä auttaa, niin se auttaa. Jos et, niin ei se auta, vaikka sitä sulle pakotettaisiin kolmekymmentä vuotta. 

Tässä kirjassa on hyvin luontaantyöntävä tapa iloita siitä, että kunhan saat lopetettua, voit sääliä kaikkia niitä, jotka edelleen tupakoivat. En minä halua kokea mitään ylemmyydentunnetta, se ei motivoi minua. 

Keväällä rintani tulehtui taas. Se tulehtui viime vuonna jo muutamia kertoja, ja voin kertoa, että se ei ole mikään kivuttomin juttu. Ja enpä ole ennen tiennyt, missä kaikkialla tissit on mukana (jännästi tulevat joka paikkaan, mihin minäkin menen). Se vaikutti elämääni paljon, ja lopulta aloin miettimään, että lieneekö rööki jatkuvien tulehdusten syynä. Pyysin lääkäriltä reseptilääkkeen tupakoinnin lopettamiseen, ja siitä se sitten pikkuhiljaa lähti. Kun kävin kirurgilla, joka tarkisti, että pitääkö rintaa (taas) leikata, hän sanoi, että hyvä, kun olen lopettanut tupakoinnin, sillä nämä rintatulehdukset tuppaavat kroonistumaan tupakoivilla naisilla. Se on mun motivaatio.

En usko, että ihminen voi lopettaa tupakointia ilman kunnon motivaatiota. Jollekin motivaation tuo raha, jollekin terveys. Toiselle se voi olla se ylemmyydentunto, kun kokee nyt olevansa parempi ihminen, kuin mitä ne ihmiset on, jotka edelleen tupakoivat. Ehkä se motivaatio sulle löytyy tästä kirjasta. Ei sitä tiiä. Jos haluat lopettaa, niin kokeile, etsi. Kyllä se löytyy. Jos ei muuten niin jonkun sairauden myötä. Tai sitten ei löydy. Sekin on ihan ok.

Mulla jäi lopulta se reseptilääkekuurikin kesken, mutta terveyden paranemisen myötä en aio enää altistaa itseäni sille riippuvuudelle. Rinnasta on hävinnyt se tulehduspatti, ekaa kertaa pariin vuoteen. Se on aika siistiä. Isoin motivaatio mulle on kuitenkin se, että hetken oltuani tupakoimatta pohdin, että miksi on niin kevyt olla. Tanssin spontaanisti ja muutenkin oli helppoa. Sitten huomasin, että olin tupakoidessani hokenut päässäni mantraa siitä, miten olen paska ja luuseri ja idiootti, kun tupakoin. "pitäisi lopettaa, pitäisi lopettaa, pitäisi lopettaa". Se oli jo niin automatisoitunut ajatuskehä, että en enää huomannut sitä. Sen vain tunsi. Ja kun se viimein loppui, sen keveys oli uskomatonta.

Vaikka tupakoit, et ole idiootti tai tyhmä. 

Toistan.

Vaikka tupakoit, et ole idiootti tai tyhmä.

lauantai 1. toukokuuta 2021

Sayaka Murata - Lähikaupan nainen

Kirja kertoo kolmekymppisestä naisesta, joka tekee osa-aikatöitä kaupan kassalla ja elää yksin. Nuorena tyttönä päähenkilö oppi, että hän on liian outo yhteiskuntaan, ja että pärjätäkseen hänen on oltava hiljaa ja mukailtava toisten käytöstä. Tarina pyöriikin pitkälti sen dilemman ympärillä, että mitä pitää tehdä ja olla, että kelpaa yhteisön jäseneksi.

Kirjassa tuodaan myös nerokkaasti ilmi, miten ristiriitaisia ja epäselviä sosiaalisten tilanteiden säännöt ovat. Miten ihmisille hoetaan, että pitää puhua suoraan, mutta jos puhuu liian suoraan, joutuu ulos yhteisöstä. Miten on epänormaalia, jos ei ole parisuhteessa, tai pyri hakeutumaan parisuhteeseen. Eräässäkin kohtaa päähenkilölle sanotaan, että "hanki mies, ihan sama mikä mies, kunhan olisi mies". Kirjassa tuotiin moneen otteeseen esille se, että päähenkilö piti kaupassa työskentelystä, koska siellä oli selkeät säännöt ja aina pystyi katsomaan ohjekirjasta, jos ei tiennyt miten jossain tilanteessa piti toimia. Ihmissuhteisiin ei tällaisia opuksia ja ohjevihkoja ole, joten monet varmasti kokevat enemmän tai vähemmän hämmennystä sen suhteen, että miten kuuluu - ja toisaalta, miten saa käyttäytyä.

Tarinassa esiintyy myös mieshenkilö. Hän on hakeutunut kauppaan töihin, koska tahtoo löytää puolison. Lopulta hän saa potkut ahdisteltuaan asiakkaita ja selviteltyään asiakkaiden yhteystietoja. Hän tilittää, miten on epäreilua, ettei kukaan nainen kiinnostu hänestä ja miten hänen elämänsä on vääränlaista, koska hän ei käy töissä, eikä hänellä ole perhettä. Hänen perheensä suunnalta tullut painostus oli osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että hän ylipäätään oli etsimässä puolisoa. 

Kertomuksessa kuvaillaan ulkopuolisuutta ja outoutta niin osuvasti ja luontaisesti, että kirjan myötä minussa vahvistui ajatus siitä, että kaikki me olemme outoja ja ulkopuolisia. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Toisaalta, somen ja muun myllytyksen myötä meillä on myös kestettävänä paljon erilaisia olemisen odotuksia. Eikai ennen  ole tiedetty niin tarkkaan, mitä muut syö, miten muut liikkuu ja miten muut elää ylipäätään. (Ei sitä siis nytkään tiedetä, some on vain pintaraapaisu, mutta kun se tuntuu todelliselta ja Totuudelta, niin paineitahan siinä tulee yhdelle jos toisellekin) Kirjassa pohditaan myös paljon sitä, että mitkä tavoitteistamme ja unelmistamme ovat omia, mitä teemme vain, koska niin kuuluu tehdä ja elää. Ja mitä teemme vain, että emme erottuisi joukosta liikaa?

Rakastin Muratan kirjoitustyyliä. Se miten tartkkaan hän osasi kuvata ilmeiden muutoksia kasvoilla, oli hämmentävän upeaa! (ja myös pelottavaa, toivottavasti kukaan ei katso minua niin tarkkaan). Kirja on erittäin hauska, vaikka käsitteleekin paikoin todella vaikeita ja raskaita aiheita. Tässä on aineista seuraavan sadan kirjan listalle, suosittelen!

lauantai 12. joulukuuta 2020

Paulo Coelho - Alkemisti

 Meidän piti miehen kanssa ottaa tauko siitä toisesta Pohjantähden osasta. Se kirja käy todella raskaaksi, kun niihin hahmoihin kiintyy ja sitten tapahtuu kaikkea. Etsittiin jotain tosi kevyttä siihen vastapainoksi, ja päädyimme Alkemistiin. Onhan se klassikko ja vieläpä melko lyhyt kirja. 

Alkemisti kertoo pojasta, joka näkee unen. Unessa hän näkee aarteen ja kun uni toistuu, poika toteaa, että hänen on pakko mennä unen osoittamaan paikkaan. Siitä alkaa matka, joka on täynnä yllätyksiä ja oppimista. 

Alkemisti on aika korkealentoinen kirja, siinä puhutaan paljon mystisistä asioista ja maailman kielestä, jonka jotenkin ehkä tulkitsisin intuitioksi. Tosin mun tulkinta johtuu tosi paljon mun omasta elämäntilanteesta kirjan lukuhetkellä. Tarina on tosiaan kirjoitettu niin, että halutessaan sitä voi paljon tulkita ja pyöritellä. Siinä puhutaan paljon merkeistä ja myös etsitään ja löydetään niitä. Kyllä sitä väkisinkin alkaa itsekin etsimään kirjailijan jättämiä merkkejä. 

Toisaalta kirjan sanoma, pidä unelmistasi kiinni, oli todella ahdistava. Eräs yö käytin pari tuntia googlettamalla ja pohtimalla, että mistä edes tiedän mikä on unelmani. Enhän mä unelmoi, pitäiskö mun? Mistä mä jään paitsi, jos unelmointi ja haaveilu on niin tärkeää, ja minä en sitä tee? ET-lehden haaveohje oli oikeastaan ihan hyvä ja sain jotenkin kiinni unelmistani. Toisaalta tajusin myös, että olin monta haavettani haudannut ja luovuttanut niiden suhteen. Sattuipa vielä sopivasti niin, että joitain unelmia oli toteutumassa juurikin kirjan ollessa kesken, enkä olisi ehkä tajunnut unelmieni toteutuneen, jos en tietoisesti olisi pohtinut omia unelmiani juuri silloin. 

Muistan jotenkin hämärästi sen mielentilan, miten Veeran kanssa puhuimme 100 kirjan -listalla olevasta Coelhon kirjasta Piedrajoen rannalla istuin ja itkin (mulla on tossa postauksessa toi kirjan nimikin väärin, voi hohhoijjaa). En muista sitä kirjaa yhtään. Muistan, että siitä tuli ällöttävä olo. Luulen, mutta en ole varma, että olisimme naureskelleet Alkemistille samoin, jos se olisi ollut Piedrajoen tilalla. Omalta osaltani voin vain todeta, että jos ei elämässään ole tottunut positiivisiin tunteisiin, niin kaikki positiivinen ja herkkä tuntuu valehtelulta. 11 vuotta sitten en uskonut rakkauteen, iloon tai vilpittömyyteen. Koska en itse kokenut niitä tunteita, luulin, että on joku salaliitto, jos joku väittää tunteitaan edellämainituiksi. Oli helpompi uskoa, että niitä tunteita feikataan ja esitetään, jotta niillä saisi muista ihmisistä jotain hyötyä. Se on todella surullinen ajatusmaailma, mutta todellinen. 

Tykkäsin Alkemistista paljon. Se haastoi minua ajattelemaan,
uskomaan ja nimeämään unelmani. Tämä oli ihan todella hyödyllinen kirja, joka muistutti minua siitä, että osaan unelmoida, olen unelmoinut ja että olen myös menossa siihen suuntaan, jossa unelmani käyvät toteen.

maanantai 30. marraskuuta 2020

Bill Bryson - Lyhyt historia lähes kaikesta

 Siitä on jo muutama hetki, kun sain tämän tiiliskiven kuunneltua, mutta mun on pitänyt vähän reflektoida, jotta saan tästä tekstiä ulos. Kuuntelin tätä kirjaa usein kävellessäni ajotunneille. Ajokorttini on nyt kaksi kuukautta ja pari päivää vanha, joten se kertonee siitä, että tähän kirjaan meni aikaa. Teos on pitkä, mutta se vei aikaa ennenkaikkea sen takia, että se on todella tiivis ja täynnä tietoa. Monesti kuunteluissa piti pitää taukoja, jotta kerkesi hetken miettimään ja sisäistämään kaikkea sitä tietoa, jota kirja tarjoili.

Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta on nimensä mukaisesti lyhyt historia lähes kaikesta. Siis oikeasti. Kirjassa käydään läpi mm. fysiikan, kemian, biologian ja ihmisen historiaa. Isot yläkategoriat on pilkottu pienempiin, ja mielestäni mielenkiintoisimpia asioita kirjassa oli ehdottomasti säieteoria ja biologian eri osa-alueet. Kirja on kirjoitettu 2003, joten osittain tieto on varmastikin vanhentunutta. Toisaalta tämän pohjatla on hyvä lähteä päivittämään niitä tietoja, jotka todella kiinnostavat, onpahan ainakin hakusanoja, joilla hakea.

Kirjan esipuheessa Bryson kertoo lapsen aina janonneensa lisää tietoa ja turhautuneensa koulussa siihen, kun aina sanottiin, että "opitte tämän sitten myöhemmin" tai "tämä on liian syvällistä tietoa, jotta voisitte vielä ymmärtää sitä". Samaistun! Muistan koulussa, kun opettelimme murtolukuja ja niitä piti aina supistaa. Jossain kohtaa aloin supistamaan murtolukuja murtoluvuiksi, johon opettaja totesi, ettei niin saa tehdä. Hyväntahtoisesti toki, mutta ei hän koskaan oikein selittänyt, että miksi ei saa. Minusta se oli kauhean loogista, mutta se oli kiellettyä. 

Kirja on kirjoitettu paikoin humoristiseen sävyyn, ja esimerkiksi luusodat oli mielestäni todella huvittavasti kirjoitettu. Samalla, kun äijät on tehneet ihan valtavasti arkeologisia löytyjä, niin ne on suurinpiirtein hakanneet toisiaan lapioilla siellä kaivauksilla, koska kisa suurimmista löydöistä näiden arkeologi-äijien välillä on ollut niin kiivas. Ihmisten hölmöilystä kerrottiin myös hauskasti, kun pureuduttiin taksonomiaan. Musta on jotenkin todella ihanaa, että jengi tappelee siitä, onko joku eliö enemmän kasvi, kuin eläin. 

Tässä kirjassa ei juurikaan tosin sitä sellaista historiaa, jota koulussa opetettiin, vaan tämä kirja on enimmäkseen luonnontieteiden historiaa. Toki näitä aiheita käsiteltäessä on väkisinkin sivuttava historiallisia tapahtumia, mutta kuninkaat ja sodat öljystä eivät ole tässä kirjassa juurikaan esillä (joo, en oo koskaan ollut kouluhistorian ylin ystävä). 

Tämä kirja tuotti minulle paljon iloa ja oivalluksia, tekisi melkein mieli kuunnella tämä heti uudestaan.

torstai 5. marraskuuta 2020

Kirjamessut ja pientä pohdintaa true crimesta

 Kirjamessuista on kohta kaksi viikkoa ja tallenteet katoavat näkyvistä. Katselen tässä loppuja haastatteluita, niitä mitä en kerennyt suorana katsomaan, tai jotka menivät ohi jonkin toisen mielenkiintoisen haastattelun sattuessa päällekkäin. Tämä onkin varmaan ensimmäinen hyvä puoli, joka tulee mieleen, kun miettii verkkomessujen etua verrattuna livenä paikan päälle koettaviin messuihin. On ollut upeaa nautiskella messujen annista kotona kahvikupin, kissan ja koiran kanssa. 

En ole koskaan aiemmin osallistunut kirjamessuille. Sosiaaliset tilanteet on joskus mulle aika haastavia ja messuilla oleva ihmistungos pelottaa. Olinkin siis aivan täpinöissäni, kun Aula & Co tarjosi minulle lippua ja pääsyä verkkomessuille. Kiitos vielä, tämä on ollut todella mielenkiintoista!

Tajusin tässä haastatteluja katsoessani ja twitterissä keskustellessani, että olen todella kaivannut tällaista sisältöä mun elämään. On ihana katsoa, kun kirjailijat puhuvat kirjoistaan, avaavat näkökulmiaan ja todella antavat itsestään jotain. Haastattelijoiden kysymyksiä on ollut ilo kuunnella, niistä selviää minkälaisia asioita muut ihmiset miettivät. 

Tänä vuonna messujen teemana oli tulevaisuus, joka näkyikin monessa haastattelussa. Keskusteluissa on puhuttu paljon teknologiasta ja sen tuomista uhista ja mahdollisuuksista. Toisaalta keskusteluissa on ollut myös mukana vihapuhe, solvaukset ja tiedon tulevaisuus. Esimerkiksi koronan aiheuttamaa ahdistusta on myös käsitelty ja pohdittu toivoa ja elämästä selviytymistä. Yksi rankimpia haastatteluja, joita katsoin, oli Vahvaksi rikotut -tekijöiden haastattelu. Kirjassa kerrotaan naisista, jotka ovat joutuneet seksuaalisen väkivallan uhreiksi ja painotetaan nimenomaan näistä traumoista selviämistä ja sitä, mihin kaikkeen ja miten laajasti tällainen tapahtuma vaikuttaa elämään. Vaikka minun tekisi hirveästi mieli lukea tuo kirja, en usko että pystyn, jo haastattelu toi kyyneleet silmiin. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta puhui myös Mercedes Bentso, jonka kirjat odottelevat bookbeatissa sitä hetkeä, kun on vähän vahvempi mieli. 

Mun tekis mieli puhua jotain True crimesta. Kuuntelin niitä podcasteja aikoinaan paljon ja nyttemmin se on vähentynyt. Kirjamessuilla oli Late Johanssonin haastattelu, jolta on juuri ilmestynyt kirja. Mä oon lueskellut noita rikollisten kirjoja jonkun verran, ja vaikka mä pystyn ymmärtämään, että rikollisen elämä on rankkaa ja perseestä ja siihen liittyy paljon mielenterveysongelmia ja muuta, niin jotenkin mua vähän pohdituttaa, että miten oikein on kuluttaa true crimea. Varsinkin, kun true crime pyörii paljon rikollisten ympärillä. Heitä nostetaan jollekin ihme jalustalle ja suitsutetaan, siinä missä uhrit jää paitsioon. Mä luin yhden rikollisen kirjan kuukausia sitten, ja se aiheutti tän pohdinnan, joka on edelleen vähän kesken. Siitä kirjasta en aio kirjottaa mitään, sillä mun mielestä semmonen kirja, jossa todetaan, että "ei sillä oo mitään välii et oon tehnyt henkirikoksia" ja hehkutetaan piripäissään sekoilua, ei ansaitse lukukertoja. Toisaalta joo, mutta ei. 

Messuilla on ollut myös jonkin verran erilaisia taiteilijoiden tarinoita esillä, yhtenä mieleenpainuvimmista mainittakoon Mikko Alatalon haastattelu, jossa puhuttiin paljon myös Juicesta. Tämä oli todella mielenkiintoinen haastattelu, ja alkoi vähän jopa hävettämään, miten vähän olenkaan Alatalosta tiennyt. Nyt olenkin yrittänyt tutustua Alatalon musiikkiin, mutta se ylenpalttinen positiivisuus on kyllä melko vaikeaa ottaa vastaan. Kari Tapiosta kertovan kirjan haastattelu on kyllä vielä pakko katsoa! 

Kirjamessut on siis olleet minulle todella positiivinen kokemus ja aion ensi vuonnakin osallistua, ainakin jos pääsen verkon kautta niitä seuraamaan. Ihmismassaan en uskalla lupautua lähtemään, mutta vuoden päästä tilanne voi jo olla eri.