keskiviikko 27. toukokuuta 2009

29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja


Okei, myönnettäköön. Huijasin vähän. En todellakaan lukenut kaikkia Asterix -sarjan sarjakuvia. Niitähän on varmaan sata. Luin kaksi ja niiden pohjalta pystyin hyvin muodostamaan mielipiteeni. Sarjakuvat ei ole mun juttu. Aku Ankka menee joka keskiviikko, ja aamun Keskisuomalaisesta tulee luettua Fingerpori, mutta ei tän tyyliset oikein jaksa kiinnostaa.

Asterix -sarjan idea taitaa olla kaikille tuttu: Asterix ja Obelix ovat kaksi sankaria, jotka taikajuoman avulla taistelevat pahoja ja tyhmiä roomalaisia vastaan. Mukana hyörii myös lukematon määrä hassuja sivuhenkilöitä ja Obelixin Idefix koira. Asrterixista ja Obelixista on olemassa myös piirrettyjä ja elokuvia.

Nämä kaksi kyseistä sarjakuvaa, jotka luin olivat harvinaisen juonettomia ja tylsiä. Muutamat suht hauskat jutut eivät todellakaan riitä pelastamaan koko sarjakuvaa.

**

72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa

Nimen perusteella voisi luulla, että kirja kertoo vaikkapa aavikoista. Vaan ei, kirja kertoo ihmiskuntaa uhkaavasta todellisesta vaarasta: siitä, että ilmasto lämpenee, ja napajäätiköt sulavat.

Kirjan aihe oli loistava, ja siinä pohdittiin moneltakin kantilta sitä, että jos napajäätiköt oikeasti sulavat, niin mitä tapahtuu. Mutta sitten sen kirjan varsinaisen aiheen lisäksi kirja oli täynnä eri henkilöitä, ja niissä meni alussa sekaisin. Lisäksi kaikki rakastu kaikkiin ja sai toisensa, niin mulle tuli pahaolo, kun oma poikaystävä on kaukana.

Kirjassa oli monta asiaa, jotka sai oikeasti miettimään. Siinä oli hyvin perustellusti selitetty, miten mahdollisesti suurin osa eurooppalaisten ''keksinnöistä'' onkin oikeasti intialaisia. Esimerkkinä Antlantiksen kadonnut kaupunki.

Mielestäni kirja oli hyvä, siinä oli pari jännääkin kohtaa, mutta se kaikki suhdehöttö oli liikaa siinä.

***

94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu


Tim K. Mukka oli lappilainen kirjailija, joka eli vuosina 1944 - 1973. Mukka on arvostettu ja nuoresta iästään kypsänä pidetty suomalainen kirjailija. Mukan esikoiteos Maa on syntinen laulu ilmestyi vuonna 1964, jolloin kirjailija oli vain 19 -vuotias.

Kirja kertoo 1940 -luvun pienestä lappilaisesta kylästä, jossa elää nuori, kohta kaksikymmentä täyttävä Martta perheensä kanssa. Maa on syntinen laulu -romaani kuvaa kylän elämää, ja siinä käsitellään muun muassa perhettä, seksuaalisuutta, väkivaltaa ja luontoa.

Maa on syntinen laulu on ensisijaisesti erittäin outo kirja. Siinä puhutaan paljon seksuaalisuudesta ja väkivallasta ja näitä aiheita käsitellään mielestäni erittäin oudolla tavalla ja oudolla kirjoitustyylillä. Omasta mielestäni kirja oli aika huono. Henkilöt olivta tyhjiä, eikä niistä saanut oikein mitään erikoista irti. Juonta ei ollut oikein nimeksikään ja kirjoitustyyli oli jotenkin oudon tuntuinen ja hassu. Tämä on taas niitä opuksia joista jotkut tykkäävät ja jotkut eivät.

*

torstai 21. toukokuuta 2009

79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira


Mitähän tästä nyt sanois... Periaatteesa ihan hyvä kirja. Olen lukenut tämän kerran aiemmenkin, oli pakollisena koulussa varmaan joskus kasilla. Kirja kertoo Sherlock Holmesista ja hänen apuristaan tohtori Watsonista. Kaksikko saa selvitettäväkseen Baskerville Hallin isännän, Charles Baskervillen kuoleman selvittämisen. Juttuun liittyy vuosia vanha kauhutarinan hirviömäisestä Baskervillen koirasta, joka on aikoinaan säikyttäny erään Baskervillen suvun edustajan kuoliaaksi. Tohtori Watson matkustaa Baskerville Halliin tarkkailemaan tapausta Holmesin puolesta, mutta pian salapoliisi itse joutuu saapumaan tapahtumapaikalle.

Ensimmäisellä lukukerralla Baskervillen koira oli sellanen mukavan jännittävä salapoliisiromaani, eikä lopputulosta voinut arvata. Tässä oli nyt se huono puoli, että tiesin kuka oli murhaaja, ja muutenkin muistin suunnilleen juonen kulun. Joistakin kirjoista paljastuu toisella lukukerralla uusia puolia, tästä ei. Koulun pakollisena kirjana varmasti yksi parhaita, mutta muuten Baskervillen koira oli aika mitäänsanomaton.


**

perjantai 15. toukokuuta 2009

99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän

Mulla oli hirveät ennakkoluulot ennen tämän kirja lukemista. Tuo nimi kun kuulostaa vähän siltä, että kirja kertoisi jonkun nyyhkytarinan. Takakansikaan ei minulle juuri avautunut.

Tämä tarina ei todellakaan ole mikään nyyhkynyyhkylässynlää-juttu. Kirja kertoo kahta eri tarinaa, kahden eri henkilön silmin. Nämä henkilöt liittyvät kummatkin enemmän tai vähemmän Suvi Vaahteraan, tai Summer Mapleen, niinkuin Amerikoissa sanotaan. Kirja alkaa sillä, että Suvi katoaa Afrikkaan.

Toinen näistä kirjoittajista on Suvin äiti, Leena. Hän kertoo elämäntarinansa, joka on melko tavallinen: tyttö rakastuu poikaan, he muuttavat yhteen, menevät naimisiin, saavat lapsen.. Sitten lapsi muuttaa pois kotoa ja hänestä tulee kuuluisa. Vanhempia härnätään puhelinsoitoilla ja haastattelupyynnöillä.

Toinen, mielenkiintoisempi kirjoittaja kirjassa on Antti, Suvin ex-poikaystävä. Heillä oli oma koti, oma bändi ja sitten kaikki vain hajosi. Antti kertoo kirjassa mielenkiintoisen tarinansa. Hän on keski-ikäinen, masentunutkin mies.

Alussa en tuntenut pääseväni kirjaan kiinni millään. Se tuntui päämäärättömältä ja huonosti kirjoitetulta. Kirjan kertojana on nimittäin läheskaikkitietävä minä. Tämä hämmentää lukijaa, ja kirja tuntuu samalla luotaantyöntävältä, mutta siltä että sitä on pakko lukea, on pakko saada tietää, että mitä tapahtuu.

 Äidinkielen opettajamme on muistaakseni maininnut joskus äidinkielentunnilla, että miksi tätä kirjantyyliä kutsutaan. Se taisi olla joku modernismi tai vastaava. Kirjassa huijataan lukijaa niin maan perusteellisesti, että lopussa tuntee itsensä hiukan tyhmäksikin. Pari kertaa kirjassa myös mainitaan, että "HALOO, ei tämä ole totta", mutta silti ei voi olla uskomatta kirjoittajaa.

Aina välillä kirjassa on sanomalehtileikkeitä. Ne on kirjassa sitä ainutta totuutta. ;) Antoisia lukuhetkiä, tämä on hämmentävä kirja.

***½

torstai 14. toukokuuta 2009

83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia

Yrjö Kokon Pessi ja Illusia on kyllä mielenkiintoisin kirja, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Kirja alkaa sillä, kun Kokko kertoo tyttärensä ja itsensä uskosta keijuihin. Tämän jälkeen kirjoittaja joutuu lähtemään sotaan, ja jättämään perheensä yksin. Kokko kirjoittaa tarinansa sodassa, ikään kuin ympärillä tapahtuvista asioista. Välillä kirjassa Kokon kaverit eksyvät tarinaan. Tällä tavalla Kokko saavuttaa lukijan. Tarina tuntuu todellisemmalta.

Sodassa ollessaan Kokko alkaa kirjoittamaan lapsilleen joululehteä, ja näin syntyy Pessi ja Illusia. Pessi ja Illusia ovat metsänpeikko ja keijukainen, jotka kohtaavat, kun Illusia on karannut kotoaan sateenkaarelta katsomaan maailmaa ja ihmisiä. Pessi ja Illusia tutustuvat, ja Pessi alkaa pitää Illusiasta huolta, kun sateenkaarta ei enää ilmestykään, vaan Illusia joutuu jäämään maan päälle.

Pessi opettaa Illusialle asioita luonnosta, kuten mitä on nälkä ja jano, ja mitä kaikki eläimet ovat. Eräänä päivänä he kohtaavat Ristilukin, jolla on kaunoja Illusian isää, Illusionia kohtaan. Ristilukki käy ilkeäksi ja puree Illusian nukkuessa tämän keijusiivet poikki, jottei hän pääsisi enää kotiinsa. Illusia hätääntyy, kun huomaa ettei pääsekään enää ikinä kotiinsa, mutta alkaa sitten sopeutua. Kirjan aikana he pähkäilevät vielä Pessin kanssa sitä, että miten Illusia pärjää talven yli.

Kokko on ilmeisesti kirjoittanut kirja aikuisille ja lapsille, ja siksi kirja olikin mukava lukuelämys. Pessin ja Illusian tarina kestää vuoden. Se on kuin ihmiselämä tiivistettynä, lapsen kasvu nuoreksi aikuiseksi. Kirja ei kerro koko ajan siitä, mitä Pessi ja Illusia tekevät, vaan siinä on myös tarinoita heidän ympärillään olevista eläimistä, jotka jollain tavalla kohtaavat metsänpeikon ja keijukaisen. Nämä eläimet ovat heijastuksia erilaisista ihmisluonteista. Kirjassa on mm. kiistelevät naapurukset, äyriäinen ja simpukka, itsekäs ja ''sivistynyt'' käki ja rouva leppälintu, ymmärtäväinen vanha rouva, joka kertoo Illusialle kaiken näköistä.

Tarinan sekaan oli laitettu hyvin paljon sellaisia ''opettavaisia'' viittauksia. Esimerkki: ”Katkeruus antaa useasti joksikin aikaa voimia, jollei siihen kohta sorru. Katkerat oliot eivät katso olevansa kiitollisuuden velkaa ystävilleen, vaan käyttävät heitä hyväkseen. Ystävät eivät osaa olla varuillaan. Heihin pääsee käsiksi.” Aina sellaisen huomatessaan sitä pysähtyi ajattelemaan. Samalla myöskin Kokon oveluus oli hauskaa, se sai aina hymyn huulille.

Kirjan lukemisen jälkeen nämä kohdat erityisesti palautuvat välillä mieleen. On hauskaa aina välillä huomata, miten hyvin Kokko on tuntenut ihmisiä. Sota on varmasti vaikuttanut kirjan sisältöön olennaisesti.

Kirjassa ei paljon huonoja puolia ollut, mutta löysinpä sellaisenkin. Nimittäin minun on pakko tunnustaa, etten tiennyt paljon mitään eläimistä ennen tätä kirjaa. Luulen, että silloin kun Kokko on tätä kirjoittanut, niin kaikki lapset ja aikuiset on tienneet aika paljon luonnosta ja eläimistä. Silloin ne ovat liittyneet ihmisiin niin vahvasti ja niitä näki joka paikassa. Nykyään lapset istuu sisällä ja pelaa, ei sillä tavalla voi oppia luonnosta mitään.

Tämä on ehdottomasti sellainen kirja, jota aion aikuisena omille lapsilleni lukea. Toivottavasti sen sukupolven lapset eivät vielä ole menettäneet kaikkea tietoa ympäröivistä eläimistä.

****½

torstai 7. toukokuuta 2009

1. Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltarin tiiliskivi Sinuhe egyptiläinen oli oikeastaan aika hyvä kirja. Kuten nimikin kertoo, kirja kertoo Sinuhe egyptiläisen elämän lapseta melkein hautaan saakka.

Sinuhe egyptiläinen tuli kaislaveneessä Niilin virtaa pitkin vanhemmilleen. Hänen ''isänsä'' oli köyhien lääkäri ja ''äitinsä'' lempeä sadunkertoja. Sinuhen oikeat vanhemmat selviävät kyllä kirjassa, mutta en paljasta niitä, koska se on aika jännä käänne siinä tarinassa.

Sinuhesta tulee ensin Ammonin pappi, ja sitten hän kouluttautuu lääkäriksi. Opiskellessaan Sinuhe tapaa Neferneferneferin, joka on hänestä todella kaunis. Parin, kolmen vuoden päästä Sinuhe tapaa neferneferneferin uudestaan ja lahjoittaa hänelle kaiken omaisuutensa, sekä äitinsä ja isänsä omaisuuden, jotta saisi naisen. Nefernefernefer on kuitenkin ovela, ja pettää Sinuhea.

Sinuhen vanhemmat kuolevat, mutta heillä ei ole enää hautapaikkaa, eikä Sinuhella ole varaa maksaa heille ikuista elämää, eli kunnon balsamointia. Jotta Sinuhe pystyisi maksamaan heille ikuisen elämän, hän menee Kuolemantaloon töihin. Kuolemantalossa Sinuhe oppii hyödyllisiä taitoja, ja lähtee sieltä vähän ajan kuluttua pois.

Sinuhe hautaa vanhempansa, ja alkaa keräämään rahaa. Sitten hän häpeissään lähtee kiertämään maailmaa orjansa Kaptahin kanssa. Kaptah on suulas ja mukavuudenhaluinen puolisokea mies, joka myikin itsensä Sinuhelle sanomalla, että hänellä on toinen silmä vielä näkevä, ja voi mainostaa Sinuhen lääkärintaitoja sanomalla tämän parantaneen silmän. Maailmalla ollessaan Sinuhe tajuaa, että jumalia ei ole.

Mika Waltarin kirjoitustyyli on hyvin pikkutarkkaa, ja asioita kerrotaan melko yksityiskohtaisesti. lisäksi kieli on hyvin rikasta. Tämän takia kirjassa on mielestäni monta teemaa. Syvin merkitys kirjassa varmaan on se, että miten mies voikaan tehdä vääriä valintoja.

Koko kirjan ajan Sinuhella menee huonosti naisten kanssa. Ensin hän tapaa kavalan Neferneferneferin, joka vie häneltä kaiken omaisuuden. Sitten hän tapaa kreikkalaisen Minean, jonka menettää. Sitten viimeiseksi hän tapaa Minean, joka merkitsee hänelle hirveästi.

Kirjassa tarkastellaan myös sotaa. Sinuhe lähtee sotaan katsomaan, että minkälaista se on, kun ei ole sitä koskaan nähnyt. Hän tarkastelee asiaa monelta kantilta, ja huomaa mielenkiintoisia piirteitä.

Yksi kirja tärkeimpiä aiheita ovat myöskin uskonnot. kirjan alussa Thebassa palvotaan Ammonia ainoana oikeana Jumalana. Myöhemmin farao vaihtuu ja hän yrittää pakottaa kansan uskomaan Atoniin. Tästä johtuen Theba melkein uhoutuu kokonaan.

Monasti kirjaa lukiessa unohdin, että se on fiktiota. Waltari on tehnyt valtavan pohjatyön, lukenut aivan hirveästi aiheesta kirjoittaessaan. Kirjassa on 15 kirjaa, eli egyptiläistä kääröä, jotka on vielä jaoteltu lukuihin. Ainakin pari näistä kirjoista tai kääröistä pitäisi koulussa lukea. Kirja olisi ihan hyvin voinut päättyä mielestäni kuudenteen kirjaan. Toisaalta silloin olisi pari asiaa jäänyt melkolailla auki.

Kirjaan voi helposti eläytyä, ja Sinuhe on kirjoitettu inhimilliseksi hahmoksi, jolla on aivan normaaleja tunteita.

****½