6. Agatha Christie - Eikä yksikään pelastunut

Tällä kirjalla oli ennen rasistinen nimi. Taisi muuten olla ensimmäinen kirja mikä meidän piti koulussa lukea ja ymmärrän kyllä miksi. Agatha Christie on klassikkokirjailija ja etenkin tämä kirja on hänen tunnetuimpiaan. Lisäksi Eikä yksikään pelastunut ei ole liian pitkä tai monimutkainen, kieli on selkeää ja tarina on tarpeeksi jännä ja mielenkiintoinen ja kulkee nopeasti eteenpäin jotta flegmaattiset 13-vuotiaatkin tämän jaksavat lukea. Toivottavasti. 

Juoni etenee kun 10 toisilleen tuntematonta ihmistä kutsutaan yksityiselle saarelle mysteerisen henkilön kutsumana. Yksi toisensa jälkeen he kuolevat vanhan lorun mukaisesti. En oikein tiedä mitä sanoa tästä kirjasta, sillä tällä lukukerralla se ei herättänyt minussa mitään sen kummempia tunteita. Muistin tapahtumat suurinpiirtein ja mikä loppuratkaisu oli vaikka en muistanutkaan kuka oli murhaaja. Vaikka pidin tästä kirjasta, etenkin ekalla lukukerralla ja olen lukenut muitakin Agatha Christien kirjoja lukenut, en ole ikinä ollut mikään hard core -fani niinkuin jotkut muut. Kuitenkin suosittelen tätä kirjaa kaikille, sillä se on mukava lukukokemus. 

***

Listan ulkopuolelta: Tuomas Kyrö - Kunkku

Kunkku on ehkä Tuomas Kyrön paras kirja. Se on selvää heti alusta. Kyrö on kirjoittanut Suomen, ja oikeastaan koko maailman historian uusiksi tekemällä Suomesta monarkian ja vieläpä onnistuneen sellaisen. Kyrön kehittämässä todellisuudessa Suomi on taloudellisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti maailman vahvimpia maita, tennis on kaikkien rakastama kansallislaji, naapurimaat Ruotsi ja Neuvostoliitto ovat vähän kaikessa epäonnistuneita rähmäkäpälöitä, joita Suomi yrittää aina vähän avittaa nousemaan mudasta. Työttömiä on vain 7 kpl, kansantalous kukoistaa ja viina ei maistu. Tätä iloista ja ei-masentunutta kansaa johtaa Penttisen kuningasperhe, jonka keskiössä on Kunkku, jonka elämä Suomen kruunuprinssinä ja myöhemmin kuninkaana päälle 500 sivuisessa kirjassa käydää läpi aina syntymästä eläke-ikään asti. Mutta Kunkku on myös toisessa elämässä Pena, elektroniikkaliikkeen varastotyöntekijä, joka yrittää saada perheensä kasaan. 

Kunkku-romaanin kirjoittamiseen on luultavasti mennyt niin järjetön määrä taustatyötä ja ennenkaikkea mielikuvitusta, etten pysty edes käsittämään. Hieman historiasta itse tietävänä huomasin kuinka hauskasti historian tapahtumat ja pienet käänteet on muutettu Suomelle postiviisiksi ja muille maille huonoksi, ja muutenkin pistetty päälaelleen. Myös historian merkkihenkilöitä vilahtelee joko omilla nimillään tai asemillaan tai vähän muunneltuina: Kunkun lempiamerikkalainen on John F. Kennedy, ja Penan kanssa elektroniliikkaliikkeen varastolla työskentelevät Lipponen ja Ahti Martti. Myös hienovaraiset ja ei-niin-hienovaraiset yhteydet Suomen fiktiivisen kuningasperheen ja Ruotsin oikean kuningasperheen välillä ovat hauskoja lisäyksiä. Kaikki nämä pienet ja isot jutut ja muutokset tekevät kirjasta ERITTÄIN hauskan. Ei räkä poskella naurettavan -hauskan, mutta hiljaa itsekseen nurkassa hihittävän -hauska. Kyllä silläkin sisarukset saa kysymään, että mikä sua taas vaivaa? 

*****

Listan ulkopuolelta: Tuomas Kyrö - Liitto

Liitto on kirja jonka nappasin kolmanneksi kerran jostakin Suomalaisen Kirjakaupan 3 pokkarin tarjouksesta. Kirjan ostamisen syy ei siis ollut mikään muu kuin se että tarvitsin kolmannen, ja katsoin että kappas Tuomas Kyrö, se on varmaan hauska kirja. Peruste tälle oli se, että tiesin Tuomas Kyrön Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmasta ja olen lukenut Mielensäpahottajan. Joten luonnollisesti ajattelin, että aaa, tää on varmaan hulvattoman hauska. 

How wrong was I. Ei Liitto sinäänsä mitenkään masentava tai synkkä ole, mutta hulvattoman hauska ei ole sanapari jolla sitä kuvailisin. Tarina sijoittuu pitkälle aikavälille, mutta lähinnä sota-aikaan. Yhtenä päähenkilöistä toimii Lyydia joka rakastuu Urhoon. He menevät naimisiin, ja Urho joutuu sotaan. Lyydia tulee läheiseksi Urhon siskon, Annan kanssa, jolla on salainen rakkaus on diktaattori. Kaikki kirjan hahmot tuntuvat selviävän vastoinkäymisistä vain kohdatakseen uusia. Pidin siitä, että Liitossa on monia eri "päähenkilöitä", jotka ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Kirjan idea on suhteellisen kiehtova ja varsinkin Annan hahmo ja hänen rakkautensa tai oikestaan pakkomielteensä erästä diktaattoria kohtaan on oudon mielenkiintoista. Annan hahmo on hienosti rakennettu, sillä toinen puoli hänestä tulee esiin itse tarinassa ja vuorovaikutuksessa muiden henkilöiden kanssa, ja toinen puoli tulee esiin Annan omissa kirjoituksissa. Tämä kahtiajako on oikestaan se asia joka pitää kirjassa mielenkiinnon yllä. 

Vaikka Liitto ei ollutkaan aivan sitä mitä odotin, lukukokemuksena se oli mukavan erilainen ja kivaa vaihtelua. Kyllä Tuomas Kyrö vain taitaa Mielensänpahoittajaakin vakavamman lajityypin. 

Listan ulkopuolelta: Eve Hietamies - Puolinainen

Olen lukenut aiemmin kaksi Eve Hietamiehin kirjaa, Yösyötön ja sen jatko-osan Tarhapäivän, jotka olivat molemmat erittäin hauskoja, vaikka käsittelivätkin aika vakavia aiheita. Jotakin samanlaista odotin Puolinaiselta, mutta se olikin sitten vähän erilainen. 

Puolinainen kertoo Ilonasta ja Iivarista, joiden elämästä on viiden yhdessäolovuoden jälkeen tullu tavallista. Ilona on marketin kanssa ja Iivari hanafirman myyntimies. Onnellisesta arjesta puuttuu enää lapsi. Kaikesta toivomisesta ja yrittämisestä huolimatta, Ilona ja Iivari pettyvät kerta toisensa jälkeen ja elämästä tulee vain itkun täyttämää seuraavan keskenmenon odottamista. 

Kirjan aihekin oli paljon rankempi kuin kahdessa edellisessä lukemassani, joten mitään suuria naurun pyrskähdyksiä ei lukiessa tullut. Mutta Hietamiehin tyyli kirjoittaa on mukavan sujuva ja jotenkin helppolukuinen. Vaikka juonessa ei sinäänsä ole mitään suuria käänteitä, Ilonan ja Iivarin arjen kamppailut ovat niin realistisen oloisia, että ihan lukijaankin sattuu. Kirja tuli myös tästä syystä luettua aika nopeasti. 

Ihan näin asiasta toiseen: olen taas (varmaan sadannen kerran) yrittänyt jatkaa Sotamies Svejkiä, mutta ei se vaan lähde. Taidan nyt luovuttaa vähän pidemmäksi aikaa ja valkata listalta jonkun vähän "helmpomman" kirjan luettavaksi, jotta pääsisi joskus sitäkin tässä eteenpäin. Ehdotuksia? 

Listan ulkopuolelta: Lauren Graham - Someday Someday Maybe

(Kuva: amazon.com )

Lauren Graham on yksi lempinäyttelijöistäni ja todella hauska ja lahjakas nainen. Hän tähditti seitsemän vuotta Gilmore Girls -nimistä sarjaa ja nykyään näyttelee Parenthood-nimisessä sarjassa. Sarjansa kuvaustauolla monilahjakas Graham päätti kirjoittaa kirjan, jonka halusin tietysti heti lukea.

Someday Someday Maybe pohjautuu osin Grahamin omiin kokemuksiin aloitellevana näyttelijänä 90-luvun alun New Yorkissa. Kirjan päähenkilö ei kuitenkaan ole Lauren Graham, vaan Franny Banks, joka on New Yorkiin muuttaessaan asettanut itselleen aikarajan mihin mennessä hänellä pitäisi olla jonkinlaisia todisteita etenemisestään kohti unelmaansa olla näyttelijä. Nyt tuosta aikarajasta on enää 6 kuukautta jäljellä ja Franny viettää edelleen päivänsä tarjoillen komediaklubilla. Vaikka Frannyn kämppikset Jane ja Dan jaksavat kannustaa huumorintajuista, mutta hiljalleen epätoivoisuuteen vajoavaa ystäväänsä, Franny toivoo päivitääin jonkinlaista onnen potkua olemattomalle uralleen. Ja kuinkas sitten käykään: näyttelijäkurssin esityksessä yksi epäonnistunut esitys poikii Frannylle muutaman tapaamisen, jonka tyttö epätoivoisesti toivoo olevansa se tarvittava sysäys kunnon uralle. 

Someday Someday Maybe -romaania ei ole (ainakaan vielä) käännetty suomeksi, joten luin sen alkuperäisellä Lontoon kielellä. Kirjasta paistaa Graham ihastuttava huumorintaju ja etenkin Frannyn hahmosta näkee selvästi, että se perustuu kirjailijaan itseensä. Franny on kaikessa hermostuneisuudessaan ja hurmaavudessaan kuin sen Lauren Grahamin kopio, jonka näkee talk show ohjelmissa ja muissa haastatteluissa. Suurimmat naurunhymähdykset tulevatkin juuri silloin kun Franny sanoo tai tekee jotain, jota hän ei todellakaan tarkoita tehdä, mutta tekemällä niin hurmaan niin roolittajat kuin agentitkin. 

(Kuva: Barnes&Noble )

Jotenkin Frannyn unelmien tavoittelu on niin ihanan realistista, että missään vaiheessa ei tule sellaista myötähäpeän oloa, että 'etkö sinä nyt hyvä tyttö ymmärrä, että kaikki eivät menesty?'. Totta kai on aika lailla selvää alusta asti, että ei kirja voi päättyä siihen että Franny joutuu täysin hylkäämään unelmansa, mutta koska hänen ajattelutapansa on jotenkin niin maanläheinen, lukija uskoo että Franny voi jopa saavuttaa tavoitteensa. Mukavaa on myös mielestäni se, että loppu jätetään tavallaa avoimeksi moneltakin osalta. Lukija saa itse miettiä johtiko Frannyn onnistumiset kuuluisuuteen kuten Grahamille itselleen kävi vai joutuiko tyttö muutaman onnistuneen roolin jälkeen palaamaan tarjoilijaksi?

Selvästikin Graham on siis myös lahjakkaan näyttelijän lisäksi lahjakas kirjoittaja. Vaikka juoni on aika simppeli eikä kirja sinänsä sisällä mitään suuria yllätyksiä tai dramaattisia juonenkäänteitä, on se mukavaa viihdettä iltoihin. Graham on sujuva ja hauska kirjoittaja ja se, että tarina osittain pohjautuu hänen omaan elämäänsä tekee kirjasta vielä mielenkiintoisemman. Odotan innolla naisen seuravaan kirjaa, jota on jo lupailtu. 

Listan ulkopuolelta: Miika Nousiainen - Metsäjätti

(Kuva: Elisa Kirja)

Metsäjätti on Miika Nousiaisen kolmas romaani. Kaksi ensimmäistä olivat Vadelmavenepakolainen ja Maaninkavaara. Koska molemmat olivat hyviä kirjoja, odotukset kolmannelle teokselle olivat kovat. Sanottakoon myös että Miika Nousiainen on ehdottomasti suosikkipanelistini Nelosen Hyvät ja Huonot Uutiset ohjelmasta kuivan huumorinsa vuoksi, joten senkin vuoksi odotin Metsäjätiltä paljon. 

Metsäjätti kertoo pienestä suomalaisesta Törmäälän kylästä, joka on täysin riippuvainen isosta vaneritehtaastaan. Törmäälästä ei niin vaan isoille kylille lähdetä elämään, mutta Pasi Kauppi lähti. Helsingin kauppakorkeakoulussa opiskellut Pasi on noussut nopeasti Metsäjätti -nimisessä yhtiössä johtoportaaseen, ja joutuu tilanteeseen jossa hänen on matkustettava takaisin kotikaupunkiinsa päättämään kylää elossa pitävän tehtaan irtisanomisista. Vastassa Pasilla on vanhoja tuttuja ja traumoja, sekä uusia tilanteita ja ongelmia Helsingissä olevan vaimon ollessa raskaana. 

Tykkään yleensäkin kirjoista, joissa menneitä tapahtumia paljastatetaan pikkuhiljaa, koska se ruokkii lukijan mielenkiintoa jatkaa eteenpäin kun kaikki kortteja ei paljastetakkaan heti alussa. Metsäjätissä Pasiin menneisyys, etenkin tämän suhde isäänsä on tälläinen asia. Samoin kirjan toisen päähenkilön, Pasin lapsuudenystävän Jannen, menneisyyttä valotetaan pikkuhiljaa. 

Kun Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran pohjavire oli humoristinen ja monesti nauroin ääneen, Metsäjätti on pohjimmiltaan melanolinen ja jotenkin harmaa, jos niin voi sanoa. Suuria nauruja ei todellakaan tule vastaan, onhan aihe vakavakin. Mutta toisaalta niin on aiheet kahdessa aiemmassakin kirjassa, niitä on vain käsitelty enemmän humoristisesti. Vaikka Metsäjätti on hyvä kirja ja pidin tarinasta ja kerronnasta, ei se ihan täysin täyttänyt odotuksiani. Maaninkavaara on edelleen suosikkini Nousiaisen tuotannosta. 

Listan ulkopuolelta: Tuija Lehtinen

Viime viikkoina olen palannut taas kirja per ilta tai yö -vauhtiini ja siitä on kiittäminen ikuista suosikkikirjalijaani, Tuija Lehtistä. Oon täällä blogissakin moneen kertaan varmaan muistanut kertoa, että olen lukenut Lehtisen tuotannon monen monituiseen kertaan. Joskus kakarana aloitin nuortenkirjoilla ja myöhemmin siirryin aikuisten romaaneihin. Viime vuosina olenkin lukenut nimenomaan niitä aikuisten romaaneja uudestaan ja uudestaan. Vaikkakin ne toistavat samaa kaavaa kirjasta toiseen, en ole vielä kyllästynyt. Melkeimpä poikkeuksetta Lehtisen romaanissa päähenkilönä on nuori, itsenäinen ehkä vähän kärkässanainenkin nainen, joka heitetään tahtomattaan johonkin uuteen tilanteeseen ja uusien ihmisten keskelle. Kuviossa on yleensä myös mies, tai kaksi, joista toisen kanssa päähenkilön aluksi ei tule toimeen ollenkaan, mutta lopuksi he tajuavat kuuluvansa yhteen ja loppu on totta kai onnellinen. Yksinkertaista, mutta toimivaa.

Rosan talo on Lehtisen ihka ensimmäinen romaani vuodelta 1984, ja se on mielestäni yksi Lehtisen parhaita, koska siinä on osallisena pieni mysteeri. Päähenkilönä on kustannustoimittaja, joka joutuu muuttamaan keskelle korpea ja vahtimaan eksentrisen entisen näyttelijän muistelmien kirjoittamista. Rosan talossa asuu myös kummallinen kokoelma mitä kummallisempia hahmoja, joista yksi on syyllinen talossa tapahtuviin kummallisuuksiin. Tähtilinna kertoo Juliasta ja Jukasta, jotka perivät enonsa kartanon. Näiden lisäksi olen viime aikoinan lukenut Lehtisen tuotannosta Kulkurilinnut, Mies vailla sydäntä ja Viiden tähden tuhkimo. Vaikka yleensä Lehtisen kirjoista suosikkini ovat niitä joissa on jonkinlainen arvoitus tai mysteeri jota päähenkilö yrittää selvittää, Viiden tähden tuhkimo nousi tällä lukukerrralla suosikikseni, sillä hymyilin typerästi koko sen ajan kun luin sitä, luin tosiaan sen yhdeltä istumalta. Kirjassa kirjastonhoitajana työskentelevä Satumarja joutuu rikkaan enonsa huolehtijaksi uudelle paikkakunnalle. Siellä hän tapaa omalaatuisen enonsa lisäksi, enon taludenhoitajan ja tämän komen pojan sekä pääsee piireihin, mutta kyseenalaisista syistä. En oikein tiedä mikä tässä kirjassa nyt viehätti niin kovasti, etä piti koko ajan hymyillä, en muista että se olisi aikasemilla lukukerroill tehnyt kovin suurta vaikutusta. Mutta jotakin hauskaa ja vetoavaa Satumarjan ja Petrin keskinäisessä sanailussa, että kirja jäi mieleen. 

Näiden lisäksi luin myös kaikki Lehtisen Laura -kirjat noin miljoonanteen kertaan. Jotenkin tuli taas yhtäkkiä sellainen olo, että ne on pakko lukea taas uudestaan. En tiedä mikä niissä vieläkin jaksaa viehättää. Muistan kun olin nuorempi ja äiti vauhkosi mulle Tiina -kirjoista, joita se oli lukenut pienenä. Luinkin niitä muutaman, mutta en ikinä pikein tajunnut mikä se juttu niissä oli, miksi ne oli sen mielestä niin hyviä. Mutta lukiessani Laura -sarjaa uudelleen ymmärsin, että ne ovatkin aika pitkälti samanlaisia kuin Tiina -sarja, ainakin niiltä osin mitä Tiina kirjoista muistan. Ja varmasti Laura -sarja edustaa mulle sitä mitä Tiina -sarja edustaa äitille. Ehkä joskus itekin yritän pakottaa omia lapsia tai jonkun toisen lapsia lukemaan Laura -kirjoja. 

Listan ulkopuolelta: John Irving - In One Person

Vihdoin ja viimein sain luettua John Irvingin In One Person, joka on ollut mulla kesken oikeastaan koko kesän. Luin kirjan siis englanniksi, enkä edes itse asiassa tiedä, onko sitä vielä edes käännetty suomeksi. Sanottakoon nyt näin heti, että kirja ei nouse suosikikseni kaikista lukemistani Irvingeistä. 

Kuten melkeimpä kaikki Irvingin romaanit, In One Person kertoo päähenkilönsä tarinan alusta melkeimpä loppuun. Muutenkin romaanissa on suuri osa Irvingin normaaleista maneereista: päähenkilö on miespuolinen, vähän eksyksissä oleva, kyseenalaistaa seksuaalisuutensa, päätyy kirjailijaksi ja ympärillä häärii omalaatuinen perhe. Wieniinkin päästää jälleen kerran. In One Personin päähenkilö on William "Bill" Abbot, joka viettää lapsuutensa ja nuoruutensa Vermontissa, First Sister -nimisessä paikassa. Yksinhuoltajaäidin poika tustuu kirjallisuuteen ja lukemiseen, ja etenkin paikallisen kirjastonhoitajaan, tulevan isäpuolensa avulla, ja tästä alkaa nuoren Billin tutustuminen klassiseen kirjallisuuteen ja tarinoihin, jotka sivuavat aihepiiriä "crushes on the wrong people". Koska aikakausi on Irvingille tyypillisesti 60-, 70-, ja 80-lukua, Billin taipumusta ihastua miehiin, ei katsota hyvällä pikkukaupungissa. Koska kirja käsittää niin pitkän ajan käsitellään siinä niin päähnekilön lapsuus ja nuoruus sisäoppilaitoksessa, opiskeluvuodet Euroopassa, ensirakkaudet sekä 80-luvun AIDS kriisi New Yorkissa. 

Kirjan aiheet olivat jotenkin vieraita itselle, joten kesti pitkään, että pääsin tarinaan niin sanotusti kiinni. Irving kirjoittaa asiat tapansa mukaan tarkasti ja moneen kertaan, ja pitkään odotin, että milloin tässä alkaa tapahtua. Oikeastaan vasta sitten kun tarinassa päästiin 80-luvulle ja New Yorkia ja hahmojen elämää ravisuttavaan AIDS kriisiin, alkoi tuntumaan siltä, että nyt tässä jotakin tapahtuu ja kirjalla on oikeasti jotakin sanottavaa. Vaikka kirja ei todellakaan kivunnut suosikki listalleni, on se taattua Irvingiä ja kuten jo aiemmin sanoin, toistaa paljon samoja aihepiirejä ja teemoja kuin kaikki aiemmatkin Irvingin kirjat. Jotenkin alkaa tuntumaan, että kaipaisin jo jotakin vaihtelua aiheisiin Irvingiltä. 

Mitä olen tehnyt viimeisen 7 kuukauden aikana?

Koska siitä on niin kauan kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Olen käynyt koulussa, baarissa, lenkillä, BodyPumpissa, töissä, kavereiden luona, mummolassa, kummitytön kanssa leikkimässä. Olen katsonut leffoja, O.C:t miljoonanteen kertaan samoin Roswellit ja Veronica Marsit, Netflixiin olen tullut riippuvaiseksi. Olen reputtanut melkein jokaisen tentin ja kurssin ja silti jotenkin kuin ihmeen kaupalla saanut kasaan 70 opintopistettä vähän yli kolmosen keskiarvolla. Olen lukenut pääsykokeisiin, käynyt pääsykokeissa ja pettynyt jälleen kerran omaan kykyyni päästä yliopistoon. Olen tienannut rahaa, kuluttanut rahaa ja viettänyt kesää kotona, poissa kaupungista. 

Vaikka olen huomannut mielummin viettäväni iltani katsomalla jotain sarjaa kuin lukemalla kirjaa, olen silti saanut aikaseksi lukea edes jotakin. Joskus keväällä kävin taas läpi Tuija Lehtisen tuotantoa, ja kerran ostin Suomalaisen kirjakaupan alesta Venla Hiidensalon Mediahuora nimisen kirjan. Odotin Mediahuoralta todella paljon, sillä mediasta ja journalismista kiinnostuneena odotin jotakin kovatasoista satiiria nykyajan mediayhteiskunnasta, mutta petyin. Kirja olikin harvinaisen sekava selitys muutaman päästään viallisen ihmisen kertomani, joista yksi nyt vain sattui olemaan toimittaja. Kyllä se Sotamies Svejkin oli tässä kerran taas työn alla, mutta kuten niin monta kertaa aiemminkin, luovutin. 

Toinen kirja jonka muistan viime aikoina lukeneeni oli Cecelia Ahernin Sateenkaaren tuolla puolen, jonka olen lukenut joskus aiemminkin. Kirja on siitä jännä, että se koostuu kokonaan kirjeistä, sähköposteista ja pikaviestikeskusteluista päähenkilöiden välillä. Päähenkilöt ovat Rosie ja Alex ovat olleet parhaita ystäviä lapsuudesta saakka, mutta elämä on vienyt heidät erilleen. He ovat kuitenkin pitäneet yhteyttä kaikki vuodet ja olleet mukana toistensa elämien mullistuksissa, niin iloissa kuin suruissakin. Syy miksi yhtäkkiä päätin tarttua tähän kirjaan uudestaan on se, että näin kirjan pohjalta tehdyn elokuvan trailerin. Traileri vaikutti ainakin silti, että aion kyllä ehdottomasti mennä katsomaan leffan kunhan se joskus saapuu tänne asti. 

Nyt koko kesän ajan olen lukenut John Irvingin uusinta, In One Person, englanniksi tietysti, joka voi olla osasyy siihen, että olen vasta puolessavälissä. Jotenkin ei nyt ole vaan lähteny käyntiin sen kanssa. Nyt mulla on vielä tämä viikko töitä, jonka jälkeen olen kokonaiset neljö viikkoa ihan oikealla lomalla, jonka aikana aion tehdä kaiken mitä tänä kesänä pitikin tehdä: lenkkeillä, käydä salilla, ruskettua, lukea monta kirjaa, katsoa kaikki digiboksile tallennetut ja Netflixin omaan listaan lisätyt leffat, viettää aikaa kaveriden kanssa ja reissata. Katsotaan mitä näistä toteutan ja mitkä jäävät taas odottamaan ensi kesää. Toivottavasti luen ainaki yhden kirjan josta saisin kirjoitettua tänne. Mutta nyt en kuitenkaan sano, että "jatkossa postailen enemmän" vaan olen realisti ja sanon, että palaillaan taas puolen vuoden päästä. Loppuun vielä tän hetken suosikkibiisi, jonka tahtiin lähden nyt iltalenkkeilemään ja syöttämään hyttysiä. 

Vuoden viimeiset löpinät

Nyt tulee vähän sekalaista settiä, että varokaa vaan!

Ilmeisesti otin jonkinlaisen loppukirin tän lukemisen kanssa näin vuoden viimeisinä päivinä. Yösyötön jälkeen palasin tutun ja turvallisen Tuija Lehtisen pariin. Oon varmaan joskus ennenkin täällä blogissa maininnut, että Lehtinen kuuluu yksi ehdottomiin suosikkeihini. Hän on erittäin tuottelias kirjailija, ja olen lukenut melkeimpä kaikki Lehtisen nuorten - ja aukuistenromaaniit, ja useammat vielä moneen kertaan. Nämä Lehtisen kirjat, jotka nyt lukaisin, Pirunsaaren veljekset ja Taimitarhan lapset, kuuluvat Lehtisen vanhempaan tuotantoon, molemmat on julkaistu 80-luvulla, ja nämäkin olen lukenut monen monta kertaa aiemmin. 

Pirunsaaren veljekset kertoo eläinlääkäri Sarista, joka tulee pienelle paikkakunnalle äitiyslomasijaiseksi. Sari aikoo selvittää sijaisuutensa aikana kuka ajoi hänen äitinsä ylitse pienellä kylätiellä muutamaa kuukautta aiemmin ja pakeni paikalta. Samalla Sari tutustuu pienen kylän ja etenkin siihen kuuluvan Pirunsaaren värikkääseen historiaan, ja Pirunsaaressa nykyään asusteleviin viiteen Pirunsaaren veljekseen. 

Taimitarhan lapset taas kertoo Mariasta, joka on päiväkodissa töissä, mutta vailla omia lapsia tai puolisoa. Kun päiväkotiin tulee kaksi uutta pikkutyttöä, Paula ja Bella, Maria huomaa tuntevansa Paulan isän ja kiinnostuvansa Bellan mielenkiintoisesta perhetilanteesta. Tyttö on nimittäin hiljattain jäänyt orvoksi ja on nyt paikkakunnan suurimman yrityksen ja rikkaimman perheen ainut perillinen. 

Vaikka oon molemmat kirjan lukenut aiemminkin monta kertaa, en silti voinut laskea kumpaakaan kädestäni kun kerran aloitin. Ja koska aloitin aina illalla nukkumaan mennessä, yölukemiseksihan se meni. Monena yönä. Pitäis varmaan lukea paskempia kirjoja niin sais kunnolla nukuttua. Mutta tosiaan, Lehtinen ei pettänyt. Molemmat oli edelleen todella hyviä ja mukanaan vieviä. Ja molemmissa on pientä mysteeriä, jota päähenkilö selvittää joten sekin osaltaan auttaa siinä mukanaan pitämisessä. 

Näiden jälkeen yritin aloittaa Claire Messudin The Emperor's Children -kirjaa, mutta ei oikein nyt lähtenyt. Jotenkin tuo englanniksi lukeminen tökki nyt, varmaan siksi että suomeksi lukeminen on vain yksinkertaisesti nopeampaa, ja kun koulu alkaa tasan viikon päästä saa taas lukea englanniksi niin paljon että korvat savuaa. Ehkä yrtin joskus myöhemmin paremmalla fiiliksellä.

Ja koska en sitä jaksanut lukea ja en saanut untä eilen illalla, katselin kirjahyllyäni ja mietin mitä lukea. Nappasin sitten Anu Jaantilan Sannan Jenkkivuosi opuksen, jossa on kolme erillistä kirjaa. Ekan sitten luinkin melkein saman tien (taas yölukemista) ja toinen on nyt melkein luettu. Tänkin oon lukenut moneen kertaan aiemmin. 

Tätin kysyi tässä joulun aikaan, että miten jaksan lukea samoja kirjoja uudestaan ja uudestaan, ja se pisti ihan miettimään. Miksi tosiaan tykkään lukea samoja kirjoja moneen kertaan? Ehkä siinä on joku tyytyväisyystakuu juttu. Että tietää saavansa hyvän lukukokemuksen. Ja vaikka on lukenut kirjan aiemmin ei välttämättä muista kaikkia yksityiskohtia. En tiedä. Tälläsiä mietiskelin. 

Pitäisi listan pariinkin palata. Mutta jostakin syystä tuntuu, että oon jo lukenut kaikki hyvät siitä. Mikään ei oikein sytytä. Mutta aion vakaasti yrittää heti ensi vuoden alkuun. En tiedä aloittaisko jostakin ihan uudesta kirjasta vai yrittäisikö taas sitä Sotamies Svejkiä. Pidemmittä puheitta,

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!!

Listan ulkopuolelta: Eve Hietamies - Yösyöttö

Nyt oli muuten ihan älyttömän hyvä lukukokemus. Sain jouluaattoiltana tädiltä lainaan Eve Hietamiehen Yösyötön, kirjan jonka olin halunnut lukea jo vähän aikaan. Kävi sitten niin, että kun sitä illalla aloitin, piti samoilla lämpösillä se lukea loppuun asti. Kahteen asti yöllä siihen meni, mutta oli kyllä sen arvoista. 

Jo Yösyötön alku-asetelma on erikoinen ja hauska: kolmekymppinen Antti on jätetty vastasyntyneen poikavauvan kanssa kahdestaan, kun lapsen äiti on hypännyt synntyssairaalan edestä taksiin ja jättänyt pojat kahdestaan. Tästä alkaa Antin haparoiminen vaipanvaihtojen, äidinmaidonkorvikkeiden ja leikkipuistojen maailmassa. 

Vaikka Yösyöttö on ihan älyttömän hauska, se ottaa kuitenkin aika ajoin paljon vakavemman sävyn kuin mitä olisin alussa uskonut. Paavo-vauvan äidin häipymistä kuvioista ei ohiteta noin vaan, vaan selvitellään koko kirjan ajan, ja Pia-äidin mielenterveysongelmat ovatkin se vakavempi sivujuoni koko kirjan ajan. Samoin hetket jolloin Paavo-vauva on sairas (välillä aika vakavastikin) Antin isän huoli on niin sydäntäriipaisevaa, että ihan meinaa itkettää.

Suurimman osan ajasta Yösyöttö on kuitenkin aivan naurettavan hauska. Antin yleinen hukassa oleminen asioiden kanssa on joten sympaattista ja huvittavaa. Myös yksinhuoltajaisän leikkipuistossa tapaamat äidit tarjoavat suurimman osan kirjan huumorista ollessaan niin karikatyyrisiä kuin vain olla ja voi. 

Kokonaisuudessaan tämä oli varmasti paras ja mukanaan vievin kirja, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Aioin ehdottomasti lukea Yösyötön jatko-osan, Tarhapäivän heti kun vaan sana sen käsiini. Suosittelen ehdottomasti jokaisella jota vain yhtään kiinnostaa. 

Listan ulkopuolelta: Leena Lehtolainen & Craig Ferguson

Viime viikonloppuna luin yhden kirjan niin nopeasti, etten edes muista milloin olen lukenut kokonaisen kirjan noin lyhyessä ajassa. Äiti oli ostanut mummolle joululahjaksi Leena Lehtolaisen uusimman, Rautakolmion. En edes heti tajunnut, että kyseessä on uusin Maria Kallio -dekkari, vaan asia valkeni vasta kuin takakantta aloin lukemaan. Tarkoituksenani oli vain vähän vilkaista mistä se kertoo, mutta niinhän siinä sitten kävi, että lauantain istuin tuossa sohvalla ja luin kirjan kannesta kanteen ennen kuin se paketoitiin mummoa varten. 

Rautakolmio on kahdestoista Maria Kallio -romaani. Kun pari edellistä kirjaa vei Marian vähän eri suuntaan Espoon poliisista, Rautakolmiossa Maria ratkoo taas murhia Espoon poliisissa vanhojen työtovereidensa kanssa, ainoastaan työnimike on muuttunut. Marian epätyypillisiin rikoksiin erikoistunut yksikkö saa tutkittavakseen kaksi vedestä löytynyttä ruumista. Toisen ruumiin tiimoilta Maria joutuu tutkailemaan julkisuudesta tutun jääkiekkoilijan perheen sekä julkisuudessa että kulissien takana tapahtuvia sattumuksia. Lisäksi Marian juttuun liittyy mies Marian menneisyydestä, joka saapuu kuvioihin juuri sopivaan aikaan kun Marian perhe on kesäpurjehduksella Euroopassa. 

Muistaakseni en kauheasti välittänyt edellisestä Maria Kallio -romaanista, mutta Rautakolmio muistutti mukavasti Lehtolaisen vanhempaa tuotantoa. Ja se oli jotenkin niin helppolukuinen. Ja mukaansa vievä. Istuin tosiaan sen 4-5 tuntia sohvalla ja luin Rautakolmiota, koska en vaan voinut jättää sitä kesken (muulloin kuin syödäkseni kerran). 

Rautakolmion jälkeen luin uudestaa suosikkikoomikkoni Craig Fergusonin omalämänkerran, American on Purpose -kirjan. Juttua siitä voitte lukea täältä. Se oli ihan yhtä hyvä kun sillä ekallakin kerralla, ja Fergusonin talk show The Late Late Show with Craig Ferguson on edelleen lemppari talk show'ni.

Listan ulkopuolelta: Donna Tartt - Jumalat juhlivat öisin

Nyt oli pitkästä aikaa ihan suhteellisen hyvä ja mielenkiintoinen lukukokemus. Jumalat juhlivat öisin kertoo kalifornialaisesta Richardista, joka muuttaa apurahan Vermontiin Hampden Collegeen opiskelemaan. Siellä hän pääsee mukaan viiden kreikan kielen ja heidän opettajansa muodostamaan kiehtovaan sisäpiiriin. Ensimmäisten kuukausien aikana kuuden opiskelijan rivit vain tiivistyvät ja lopulta Richardkin päästetään mukaan ryhmän yhteiseen salaisuuteen: kamalaan rikokseen jonka hänen uudet ystävänsä ovat eräänä yönä syyllistyneet ja tähän asti onnistuneet salamaan. Mutta kun yksi heistä osoittaa murtumisen merkkejä, myös Richard joutuu osalliseksi tapahtumien vyyhtiin. 

Heti alusta asti oli selvä, että tämä kirja on juurikin sellainen jännitystarina joka ei päästä ihan heti otteestaan. Juoni on aika simppeli, mutta tapahtumia ja vaiheita on sen verran paljon, että tarina oli supermielenkiintoinen. Myöskään henkilöt eivät jääneet tapahtumien varjoon, vaan ne olivat moniulotteisia ja kirjassa käytettiin aikaa heidän kuvailemiseensa ja pääjuonen ulkopuolisten tapahtumien kertomiseen ja henkilöistä muodostuisi lukijalle parempi ja kokonaisempi kuva. 

Mielestäni monista mielenkiintoisista henkilöistä kaikista kiehtovin oli kuitenkin päähenkilö Richard. Richard ei ole ikinä tuntenut kuuluvansa Kaliforniaan tai oikeastaan mihinkään ja tottakai muulta maailmalta ja collegelta sulkeutunut muutaman ihmisen sisäpiiri kiehtoo häntä alusta asti. Ja kun hän sitten pääsee mukaan porukkaan, tuntee hän olonsa erityiseksi, ja kuuluvansa ensimmäistä kertaa elämässää johonkin ryhmään. Ja vielä millaisten ihmisten ryhmään: Richard itse on täysin rahaton, mutta hänen uudet ystävänsä ovat rikkaiden perheiden lapsia ja elävät ylellistä elämää. Torjunnan pelossa Richard haluaa viimeiseen asti, että muut eivät saa tietää hänen todellista raha- tai elämäntilannettaan. Myös osittain torjunnan pelossa, Richard lopulta syyllistyy siihen mihin syylistyy. Vaikka tarinasta voisi luulla, että muut vain käyttivät Richardia omaa hyötyään ajatellen, muut todella pitivät hänestä rahattomuudesta huolimattakin. 

Jumalat juhlivat öisin oli tosiaan pitkästä aikaa todella miellyttävä lukukokemus. Vaikka englannin kielellä lukeminen ei ole minulle mikään ongelma, kyllä äidinkieli on silti aina äidinkieli ja luulen, että se oli osasyy sille miksi tämä tuli luettua paljon nopeammin kuin vaikka The Marriage Plot. Suosittelen ehdottomasti kaikille innokkaille ja vähemmän innokkaille lukijoille. 

Listan ulkopuolelta: Jeffrey Eugenides - The Marriage Plot

Sain kirjan luettua! Jotenkin surullista, että tää on nykyään mulle saavutus. Odotin aika paljon tältä kirjalta, koska halusin pitkästä aikaa lukea sellaisen kirjan joka veisi mukaanaan ja jättäis vaikutuksen. Mutta valitettavasti Marriage Plotin kanssa näin ei nyt käynyt.

(Kuva: The New York Observer)

The Marriage Plot, suomeksi siis Naimapuuhia (sori, tulee nyt Lontoon kielellä, koska luin tän myös Lontoon kielellä) kertoo kolmesta henkilöstä: Madeleinesta, Mitchellistä ja Leonardista. He kaikki ovat valmistumassa 80-luvulla Brownin yliopistosta. Madeleine, ikuinen romantikko, opiskelee kirjallisuutta ja kirjoittaa lopputyötään suurista marriage ploteista, eli suomeksi (ilmeisesti) "kosiskelu kaavoista". Luettuaan lopputtomasti esimerkiksi Jane Austenia, Madeleinella on selkä käsitys siitä, miten hänen loppuelämänsä rakkauden ja romantiikan saralla tulee menemään. Madeleine rakastuu kuitenkin maanis-depreeviseen ja komeaa biologiin, Leonardiin, joka ei kuitenkaan pysty vastaamaan Madeleinn rakkauteen tai hänen oletuksiinsa parisuhteesta. Madeleinella on myös toinen ihailija: hänen hyvä ystävän Mitchell, joka kamppailee uskonnollisten kysymysten kanssa. Valmistumisen jälkeen Madeleine kamppaillee omien ura - ja parisuhdepettymysten kanssa ja hoivaa maanis-depressiivistä Leonardia samaan aikaan kun Mitchell repäisee irti tavallisesta elämästään ja lähtee matkustelemaan Eurooppaan lopulta päätyen Intiaan työskentelemään Äiti Teresalle. 

Vähän aika sitten näin elokuvan nimeltä Argo, ja siitä sanottiin, että se on "elokuva tapahtumista eikä henkilöistä". Marriage plotissa asia menee vähän toisinpäin. Se on kirja henkilöistä eikä tapahtumista. Kirja kyllä kattaa parin vuoden ajan tapahtumat ihmisen elämässä, mutta mitään ihmeellistä ei tapahdu. Tai tapahtuu kyllä, mutta enemmänkin mielestäni kirja oli kertomus henkilöistä. Samat tapahtumat kerrotaan kolmen ihmisen silmin, ja se miten kukin näkee asiat, kertoo paljon ihmisestä. Mutta silti koko ajan odotin, että kirja ja tarina alkaa.  

Joten tämä kirja oli pienoinen pettymys, koska halusin nimenomaan lukea kirjan joka veisi samantien mukaanaan ja niin ei nyt käynyt. Vaikka Marriage Plot ei missään nimessä ollut huono kirja, meni minulla sen lukemiseen yllättävän kauan, koska en jaksanut innostua siitä niin kamalasti. Toivottavasti seuraava luku-urakkani tuottaisi paremmin tulosta.

Välisarjan avioliitto ja muita kuulumisia

Alkaa olla jo aika tragikoomista tää mun blogin päivittely, postauksia parin kuukauden välein ja aina saa aloittaa selittelemällä, että miksi en on ole kirjoittanut. Noh, nyt olen kuitenkin syyslomalla ja sain vihdoin luettua John Irvingin Välisarjan avioliiton, josta jo silloin elokuussa kirjoittelin. Vähän oli kyllä ihmeellinen kirja, en oikein tykännyt. Enkä osaa sanoa siitä sen enempää, että miksi en tykännyt. En vaan tykännyt.

Mutta mitäs muuta? Aloitin tosiaan opiskelut Jyväskylän ammattikorkeakoulussa elokuun loppupuolellaja samassa rytäkässä muutin kaupungin keskustaan omaan kämppään. Alkusyksy onkin sitten mennyt enemmän tai vähemmän (vähemmän) opiskellessa ja muussa opiskeljaelämän oheistoiminnassa.;) Aina välillä tulee sellainen fiilis, että haluaisi kovasti lukea jotakin superhyvää kirjaa, mutta koska luonto ei ole antanut periksi aloittaa mitään uutta ennen kuin tuo Välisarjan avioliitto oli luettu, niin ei ole sitten tullut luettua muuta kuin sitä ja satunnaisesti muutama sivu koulukirjojakin. 

Nyt on kyllä sellainen olo, että haluaa oikeasti lukea jonkun hyvän kirjan joka veisi saman tien mukanaan, ja saisi ajatukset pois kaikista tylsistä ja arkisista asioista. Tuomas Kyrön Benjamin Kivi odottaa edelleen lukijaansa, samoin Irvingin uusin In One Person. Uutena lisäyksenä listaan sain Jeffrey Eugenidesin The Marriage Plotin, muutaman Nick Hornbyn sekä Donna Tarttin mielenkiintoiselta kuulostavan opuksen, Jumalat juhlivat öisin. Saa nähdä mikä näistä valikoituisi seuraavaksi uhrikseni. Olisihan se Sotamies Svejkin edelleen pahasti kesken, mutta voi olla että se palaa taas hetkeksi kirjastoon hengähtämään...

Listan ulkopuolelta: F. Scott Fitzgerald - The Great Gatsby-Kultahattu

No nyt vihdoin sitä juttua Gatsbystä. Fitzgeraldin kertoo 1920-luvun Amerikasta ja rikkaista ja levottomista nuorista aikuisista, tuon ajan seurapiirijulkkiksista, joilla on aikaa juhlia ja järjestää juhlia ja kutsuja. Vaikka kirjan "päähenkilö" on Jay Gatsby, kertojana toimii kuitenkin nuori Nick Carraway, joka muuttaa itärannikolle luodakseen uraa rahoitusmaailmassa. Hän vuokraa pienen huvilan, jonka naapurina on mysteerinen mies, Jay Gatsby. Gatsby on jonkinlainen julkkis itärannikon pienissä piireissä, sillä hän järjestää usein suuria ja hulppeita juhlia massiivisessa kartanossaan. Kukaan ei kuitenkaan tunnu tuntevan tai edes nähneen Gatsbyä sen paremmin. Gatsby kuitenkin ottaa uuden naapurinsa siipiensä suojaa, ja pikkuhiljaa Nick tutustuu salaperäiseen mieheen paremmin. Käy ilmi, että Gatsbyn ylellisen elämäntyylin takana on nainen: kaunis ja rikas Daisy Buchanan, joka elää suuressa huvilassa vastarannalla, ja on naimisissa toisen miehen kanssa. 

Tätä tosiaan kaverit lukivat viime keväänä koulussa samalla kun itse luin maailman typerintä kirjaa. He kehuivat tätä kovasti ja ehkä sen takia odotinkin tältä jotakin suurta. Vaikka The Great Gatsby on hyvä, ja viihdyttävä kirja ja juonellisestikin kiinnostava, olin ehkä vähän pettynyt. Kai odotin jotakin ihmeellistä. Jännä muuten, ettei Gatsby ole tällä meidän sadan kirjan listalla. Se on kuitenkin aika suurikin klassikko, ainakin lammikon toisella puolen. Ei sitten ilmeisesti ole kuitenkaan saavuttanut niin suurta mainetta Suomen puolella, että olisi listalle selvinnyt. 

Long time no see...

Jaa, blogia on viimeksi päivitetty toukokuussa. Ja mikäs vuoden aika nyt on? No syksy. Elokuu pukkaa päälle ja kesä alkaa olla ohi. Tässä vaiheessa joku näsäviisas voisi kysyä, että mitä tapahtui sille aikomukselle lukea kesällä paljon kirjoja ja päivitellä blogia? Noh, aloitetaampa sitten pitkä ja tuskainen selittely...

Koska totuushan on se, näin 20-vuotiaana opiskelijana oli pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä ensimmäistä kertaa kesätöihin! Siinäpä se aika sitten vierähtikin mansikoita myydessä. Vasta oli toukokuu ja vakaa aikomus lukea ja lenkkeillä koko kesä, mutta niin se vaan on elokuu ja molemmat on jääneet vähän retuperälle. Ja vaikka työt on tältä kesältä ohi, koulun alku häämöttää jo uhkaavana horisontissa... Pääsin tosiaan Jyväskylän ammattikorkeakouluun International Business -linjalle opiskelemaan kevään yhteishaussa, ja vaikka kuinka iloinen olenkin opiskelupaikastani, aina se loman loppuminen ja koulun alkaminen vaan ahdistaa samalla tavalla. 

Mutta ihan nollille ei kirjasaldossa tänä kesänä ole onneksi jääty. Heti kesän alkuun luin F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbyn eli Kultahatun. Blogipostaus kyseisestä opuksesta on ollut tulossa jo pidemmän aikaa, mutta jotenkin se on vaan jäänyt... Ehkä nyt otan itseäni niskasta kiinni ja kirjoitan sen loppun. Gatsbyn jälkeen jatkoin (jälleen kerran) listalta löytyvää Sotamies Svejkiä. Tarinahan tässä taustalla on se, että olen muutamaan kertaan sitä aiemminkin yrittänyt jatkaa siitä mihin se edellisellä yrityskerralla jäi, mutta aina se vaan jää kesken ja palautuu kirjastoon odottamaan inspiraatiota. Jotenkin se vaan on niin tylsä ja puiseva, ettei jaksa kiinnostaa sitten mitenkään. Ehkä kohta taas yritän uudelleen. 

Keksittyäni, että lukemisesta ei todellakaan tule yhtään mitään jos en löydä kirjaa joka oikeasti veisi mukanaan, käännyin vanhan suosikkini Tuija Lehtisen puoleen. Vaikka olen suurimman osan hänen kirjoistaan lukenut useampaan kertaan, aina ne jaksavat viehättää ja viedä mukanaan. Mallitoimisto Pandoran ja Lumiruusun luin molemmat muutamassa päivässä. Löysimpä kirjastosta yhden sellaisenkin, jota en ollut aiemmin lukenut, nimeltään Tuhansien aamujen talo, joka on Lehtisen uudempaa tuotantoa. Vaikka armeija-aika onkin meidän perheessä aika ajankohtainen asia tällä hetkellä, en tuntenut juoneen samanlaista vetoa kuin aiempiin kirjoihin. 

Tällä hetkellä luvun alla on John Irvingin Välisarjan avioliitto, joka ei ainakaan vielä ole osoittautunut miksikään mestariteokseksi. Seuraavana vuorossa voisi olla hyllyssä odottavat Tuomas Kyrön Benjamin Kivi, Irvingin uusin In One Person tai se surullisen kuuluisa Sotamies Svejk. Eiköhän tämä luku - ja kirjoitus innostus tästä palaa kun pääsen taas normaalin syksyarkeen kiinni!

Listan ulkopuolelta: Suzanne Collins - Catching Fire & Mockingjay

Ompa tullut taas laiminlyötyä tätä blogia viime aikoina. Tätäkin postausta aloitin jo tossa kuukausi sitten, mutta jäipä sitten kirjoittamatta. Syyksi voin kertoa kamalat kiireet koulujuttujen ja pääsykokeiden kanssa (ensimmäiset on jo viikon päästä, iiikkk!). Anyways, luin siis samantien tuon ekan Hunger Gamesin jälkeen nuo kaksi muutakin. Ja oli muuten mahtavia!

Catching Fire -kirjan kanssa kävi niin, etten kirjaimellisesti voinut laskea sitä kädestäni. Luin sitä mm. aamupalaa syödessä, hampaita pestessä ja kaikilla mahdollisilla tauoilla kouluissa. Se oli niin kuoukuttava! Ja jännä. Ja jokainen luku päättyi todella jännään kohtaan niin että oli pakko aina samantien aloittaa seuraava. Mockingjay ei ollut ihan yhtä paljon otteessaan pitävä, mutta kyllä sekin oli todella hyvä ja todella jännittävä. En malta odottaa, että näen nämä leffat. Hyvin nopeasti siis Hunger Gamesista tuli uusi lempparikirjasarjani, jota voin lämpimästi suositella aivan kaikille!

Listan ulkopuolelta: Suzanne Collins - The Hunger Games

The Hunger Games eli Nälkäpeli on kirjasarja, joka tuli suuren yleisön tietoisuuteen viime vuonna kun ensimmäisestä kirjasta tehtiin elokuva. Koska olen päättänyt, että Jennifer Lawrence on mun uusi lemppari näyttelijä ja - ihminen koko maailmassa, haluan nähdä kyseisen leffan, jossa Lawrence esittää päähenkilöä, Katniss Everdeeniä. Ja koska seepra ei raidoistaan pääse, oli kirja luettava ensin. 

Jostakin syystä vuosi sitten kun tästä kyseisestä sarjasta alettiin kohista, ajattelin, että ehkä tämä ei ole mulle enkä viitsi syventyä taas yhteen vähän yliluonnolliseen kirja/elokuva -maailmaan, kun juuri Pottereista ja Twilighteista on päästy yli. Tällä hetkelllä olen kuitenkin ihan  superonnellinen, että lainaisin hiihtolomalukemiseksi kaverilta tämän sarjan ensimmäisen kirjan. 


The Hunger Games kertoo Pohjois-Amerikan rauniolle syntyneestä valtiosta nimeltä Panem, joka on jaettu kahteentoista vyöhykkeeseen. Joka vuosi järjestetään kilpailu nimeltä Hunger Games, johon jokaiselta vyöhykkeeltä valitaan yksi poika ja yksi tyttö edustamaan omaa vyöhykettään, ja taistelemaan toisiaan vastaan kuolemaan saakka. 16-vuotias Katniss Everdeen ilmoittautuu vapaaehtoiseksi kilpailijaksi 12-vuotiaan pikkusiskonsa tilalle. Voimakastahtoinen Katniss joutuu kohtaamaan elämänsä suurimman haasteen kun hän lähtee kilpailemaan 23 muuta nuorta vastaan kisassa, jossa viimeinen eloonjäänyt voittaa. 

Kirjan ideahan on todella mielenkiintoinen. Luulisin, että syy miksi en alunperin innostunut kamalasti tästä oli se, että ajattelin, että tämä on liian sci-fiä mun makuun ja että, toisaalta tämä on samanlainen siiraappinen teinirakkaustarina kuin esim. Twilightit. Mutta yllätyin positiivisesti. Hunger Gameshan oli ihan mielenkiiintoinen kirja, jännittävä ja oli siellä sitä pienoista romanssipoikastakin, mutta ei liian siirappista. Ovelasti oli myös lopetettu melkein jokainen luku niin jännään paikkaan, että on melkeimpä pakko jatkaa samoilla vauhdeilla loppuun asti. Myös koko kirja loppuu sillä tavalla, että en malta odottaa, että saan maanantaina kaverilta seuraavat osat lainaan. En olekaan taas hetkeen lukenut näin helppolukuista ja jotenkin mukavasti ja nopeasti etenevää kirjaa (voi johtua siitä, että olen taas viime aikoina lukenut pelkästään koulukirjoja). Vaikka luin tämän englannin kielellä ei tuntunut yhtään niin haastavalta ja vaikealta kuin olisi voinut kuvitella. On muuten myös todella jännittävää kirjoittaa kirjasta suomeksi kun sen on lukenut englanninksi. Seuraavaksi sitten vaan leffaa katsomaan. 

Listan ulkopuolelta: Gillian Slovo - Every Secret Thing

Kouluun jouduimme erästä kurssia varten lukemaan Gillian Slovon kirjoittaman romaanin Every Secret Thing, joka kertoo Gillianin vanhemmista ja hänen omasta lapsuudesta ja nuoruudestaan aparteheid -aikaisessa Etelä-Afrikasssa. Gillianin vanhemmat, Ruth First ja Joe Slovo olivat molemmat ahkeria aktivisteja, jotka vastustivat apartheid -ajattelua Etelä-Afrikassa. Molemmat toimivat ANC:n riveissä ja Joe oli mukana apartheidin loppuvaiheissa 90-luvun lopussa, sekä toimi ministerinä uudessa Etelä-Afrikan hallituksessa.

Kirja keskittyy pitkälti Ruthin ja Joen elämänvaiheiden selostamiseen sekä historiallisten tapahtumien linkittämiseen Slovojen perhe-elämään. Gillian pohtii myös sitä, miten hänen vanhempiensa aktivisti elämä ja epätasapainoinen lapsuus Etelä-Afrikassa on vaikuttanut häneen ja hänen ajattelutapaansa. Etenkin Gillianin suhdetta hänen äitiinsä, Ruthiin pohditaan ja käydään läpi useampaan otteeseen.

Täytyy sanoa, että Every Secret Thing -kirjan lukeminen on ollu mukavaa vaihtelua muuten niin tylsien koulukirjojen lukemiseen. Tätähän luki jopa ihan mielellään. Historiasta kiinnostuneena ihmisenä aihepiirikin vetosi. Gillian Slovo kirjoittaa selkeästi ja tarina etenee vauhdilla. Miinukseksi on luettava jatkuva hyppiminen ajasta ja paikasta toiseen, joka tekee kirjasta paikoin sekavan. Välillä on palattava muutama sivua tai luku taaksepäin, jotta lukija saisi mahdollisimman selkeän kokonaiskuvan muodostettua omaan päähänsä.