Mitä olen tehnyt viimeisen 7 kuukauden aikana?

Koska siitä on niin kauan kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Olen käynyt koulussa, baarissa, lenkillä, BodyPumpissa, töissä, kavereiden luona, mummolassa, kummitytön kanssa leikkimässä. Olen katsonut leffoja, O.C:t miljoonanteen kertaan samoin Roswellit ja Veronica Marsit, Netflixiin olen tullut riippuvaiseksi. Olen reputtanut melkein jokaisen tentin ja kurssin ja silti jotenkin kuin ihmeen kaupalla saanut kasaan 70 opintopistettä vähän yli kolmosen keskiarvolla. Olen lukenut pääsykokeisiin, käynyt pääsykokeissa ja pettynyt jälleen kerran omaan kykyyni päästä yliopistoon. Olen tienannut rahaa, kuluttanut rahaa ja viettänyt kesää kotona, poissa kaupungista. 

Vaikka olen huomannut mielummin viettäväni iltani katsomalla jotain sarjaa kuin lukemalla kirjaa, olen silti saanut aikaseksi lukea edes jotakin. Joskus keväällä kävin taas läpi Tuija Lehtisen tuotantoa, ja kerran ostin Suomalaisen kirjakaupan alesta Venla Hiidensalon Mediahuora nimisen kirjan. Odotin Mediahuoralta todella paljon, sillä mediasta ja journalismista kiinnostuneena odotin jotakin kovatasoista satiiria nykyajan mediayhteiskunnasta, mutta petyin. Kirja olikin harvinaisen sekava selitys muutaman päästään viallisen ihmisen kertomani, joista yksi nyt vain sattui olemaan toimittaja. Kyllä se Sotamies Svejkin oli tässä kerran taas työn alla, mutta kuten niin monta kertaa aiemminkin, luovutin. 

Toinen kirja jonka muistan viime aikoina lukeneeni oli Cecelia Ahernin Sateenkaaren tuolla puolen, jonka olen lukenut joskus aiemminkin. Kirja on siitä jännä, että se koostuu kokonaan kirjeistä, sähköposteista ja pikaviestikeskusteluista päähenkilöiden välillä. Päähenkilöt ovat Rosie ja Alex ovat olleet parhaita ystäviä lapsuudesta saakka, mutta elämä on vienyt heidät erilleen. He ovat kuitenkin pitäneet yhteyttä kaikki vuodet ja olleet mukana toistensa elämien mullistuksissa, niin iloissa kuin suruissakin. Syy miksi yhtäkkiä päätin tarttua tähän kirjaan uudestaan on se, että näin kirjan pohjalta tehdyn elokuvan trailerin. Traileri vaikutti ainakin silti, että aion kyllä ehdottomasti mennä katsomaan leffan kunhan se joskus saapuu tänne asti. 

Nyt koko kesän ajan olen lukenut John Irvingin uusinta, In One Person, englanniksi tietysti, joka voi olla osasyy siihen, että olen vasta puolessavälissä. Jotenkin ei nyt ole vaan lähteny käyntiin sen kanssa. Nyt mulla on vielä tämä viikko töitä, jonka jälkeen olen kokonaiset neljö viikkoa ihan oikealla lomalla, jonka aikana aion tehdä kaiken mitä tänä kesänä pitikin tehdä: lenkkeillä, käydä salilla, ruskettua, lukea monta kirjaa, katsoa kaikki digiboksile tallennetut ja Netflixin omaan listaan lisätyt leffat, viettää aikaa kaveriden kanssa ja reissata. Katsotaan mitä näistä toteutan ja mitkä jäävät taas odottamaan ensi kesää. Toivottavasti luen ainaki yhden kirjan josta saisin kirjoitettua tänne. Mutta nyt en kuitenkaan sano, että "jatkossa postailen enemmän" vaan olen realisti ja sanon, että palaillaan taas puolen vuoden päästä. Loppuun vielä tän hetken suosikkibiisi, jonka tahtiin lähden nyt iltalenkkeilemään ja syöttämään hyttysiä. 

Listan ulkopuolelta: Cecelia Ahern - Mitä huominen tuo tullessaan

Normaalisti en tälläisestä kirjasta kirjoittaisi ollenkaan, mutta koska en ole viime aikoina paljon lueskellut ja kirjoitellut, kirjoitan nyt sitten tästä. Itse kirja ei ole kovin ihmeellinen tai mitenkään maailmaa mullistava, mutta jostain syystä luin sen yhdessä yössä loppuun. En muista milloin viimeksi olisi käynyt niin, että kun kirja etenee tiettyyn vaiheeseen, on se pakko lukea siltä istumalta loppuun saakka vain sen takia, koska haluaa tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Kirja kertoo Tamara Goodwinista, hemmotellusta dublinilaisesta teinitytöstä, jonka isä tekee itsemurhan talousvaikeuksien vuoksi. Tamara ja hänen äitinsä joutuvat myymään talonsa ja muuttamaan maaseudulle Tamaran enon ja tämän vaimon luokse. Kaiken haluamansa aina saanut Tamara kyllästyy oloonsa nopeasti ja saa vauhtia elämäänsä kun kirjastoauto pysähtyy paikkakunnalla. Sieltä Tamara löytää lukitun kirjan, jossa ei lue kirjoittajaa eikä teoksen nimeä, joka alkaa kiehtoa tyttöä. Kun Tamara vihdoin sa kirjan auki, se paljastuukin taianomaiseksi kirjaksi. Samalla paikkakunnan ja Tamaran enon vaimon Rosaleenin salaisuudet alkavat vaivata Tamaraa ja tämä päättää ottaa selvää, mitä hänen uudessa kodissaan tosiasiassa tapahtuu. 

Kuten huomaatte, ei vaikuta mitenkään elämää mullistavalta kirjalta, vaan uskomattomalta hölynpölyltä, jota kuitenkin voi tyytyväisenä lukea käyttämättä paljon aivojaan. Ja tälläinen se olikin. Mutta joku siinä itse tarinassa ja salaisuuksissa, joita Tamara alkoi selvittämään kiehtoi kuitenkin sen verran, että kirja oli tosiaan pakko lukea yhdeltä istumalta loppuun asti.