Kiera Cass - Valinta

Mikä on siistimpää ku se, et lukee kavereiden kaa samoja kirjoja ja sitä kautta löytää yhteisiä juttuja? No nyt viime aikoina aika harva asia. Sain tän kirjan luettavaksi mun ystävältä, se oli ahminut tän aika nopeasti ja lykkäsi sitten mulle. Samana päivänä tuli toiselta kaverilta viestiä, että se oli tykännyt kirjasta, jonka olin vinkannut sille. Silloin mun oli tartuttava tähän kirjaan, koska tajusin että ihmiset varmaan suosittelee kirjoja, jos ne on oikeesti hyviä. Sillonhan niihin kandee tarttua.

Luin bussimatkalla ensimmäiset 50 sivua, jonka kohdalla huomasin jo päässeeni niin sisään kirjaan, että seuraava isompi juttu kirjassa ois varmasti tuonut kyyyneleet silmiin. Oli pakko laittaa kirja pois, eihän julkisilla paikoilla saa itkeä. Tarinan maailmaan oli helppo sujahtaa sisään, kerronta on sujuvaa ja soljuvaa.

Kirja kertoo nuoresta naisesta nimeltään America. Kirjan alussa sattuu tällainen hieno juttu, että American kotimaan, Illéan, prinssi on tullut naimaikään. Tämän maan tapoihin kuuluu, että prinssille valitaan puoliso sellaisella prosessilla kuin Valinta. Valintaan voivat hakea kaikki tietyn ikäiset tytöt. Prosessiin valitaan 35 tyttöä, jotka pääsevät linnaan ja kilpailemaan prinssin rakkaudesta.

America, kirjamme päähenkilö on kuitenkin jo rakastunut kotipuolessa. Koska hänen rakastamansa poika kuuluu alempaan kastiin ja on köyhempi, tämä painostaa American osallistumaan Valintaan. Siitä nimittäin saa rahallisen korvauksen, jos pääsee linnaan asti. Koska raha on aina ihmissuhteissa jotenkin helvetin vaikea juttu, niin tälläkin kertaa nämä rakastavaiset lähtevät eri tielle juuri, kun America onkin valittu linnaan kilpailemaan prinssin suosiosta.

Kirjan teemoina on ystävyys, rakkaus ja ehkä myös tasa-arvo. Tämä on aika samanlaista kuin Nälkäpelit tai se Deliruim-kirja, johon mun piti palata, mutta en sitten kai koskaan palannutkaan. Saatoin lukea noita lisää dokumentoimatta sitä blogiini, mutta sitä on mahdotonta tietää. Nää on näitä kirjoja, mitkä kuuluu kesään. Tämmöstä vähän hömppää, mut ei kuitenkaan kauheen.

Anna-Leena Härkönen - Onnen tunti

Oon se lapsi, joka on viety pois kotoaan ja asutettu toiseen perheeseen, koska kotona ei syystä tai toisesta ole voinut asua. Oon se lapsi, joka on vuosia ja taas vuosia yrittänyt keksiä, kenen syytä se oli ja kenelle saa olla vihainen.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen pystynyt ymmärtämään elämääni vaikuttaneiden aikuisten puolta. Ei se varmasti ole helppoa ollut. Kenenkään kohdalla, ei yhdenkään aikuisen kohdalla, joka on joutunut toisen tai oman perheen kipeitä asioita avaamaan niin syvältä.

Anna-Leenä Härkösen Onnen tunti kertoo juuri tästä. Pääosassa on Tuula, kolmihenkisen perheen äiti, joka saa päähänsä, että hänestä on tultava sijaisäiti. Pääasiassa tarina keskittyy Tuulan näkökulmaan, siihen, miltä rikkinäinen perhe näyttää hänelle ja miltä tuntuu kohdata lapsia, jotka on rikottu jo pienenä. Kirjassa sivutaan vakuuttavasti myös sossutantan vaikeaa roolia kahden perheen välissä sekä huostaanotettujen lapsien äitien syvää surua ja itseinhoa.

Nautin kirjassa ennenkaikkea luontevasta ja aidontuntuisesta kerronnasta. Lasten reaktiot ja käyttäytyminen tilanteeseen vaikuttivat täysin mahdollisilta. Kirjasta ei jäänyt sellainen olo, että kirjoittaja ei olisi tietänyt mistään mitään. Ennemminkin tuli mieleen, että kuinka totta tämä tarina on?

Suosittelen lukemaan kirjan, jos sijaisperhetoiminta kiinnostaa. Kirjoitustyyli on myöskin perinteistä Härköstä, joten en näe mitään syytä jättää tätä kirjaa väliin, jos hänen muut teokset on kutkuttaneet jotenkin.

Tämä kirja on ollut hyvänä tukena siinä, että olen uskaltanut antaa jo vähän enemmän anteeksi kaikille. Pitäkää huolta toisistanne <3 p="">
Ja sijaisperheet! Iso iso iso hatunnosto ja kiitos teille.

Miten ravitsen sieluani tässä mediaa pursuavassa maailmassa

Uusimmassa Päivystävien dosenttien jaksossa oli kysymys siitä, pitääkö kotimaisen kaunokirjallisuuden lukemiselle antaa enemmän painoarvoa. Tätä oli sitten kysytty Johanna Laitiselta, Sivumennen-podcastista (En ollut ennen kuullutkaan, mutta joku kirjapodcast kyseessä, pakkohan siihen on sukeltaa joku päivä). Hän oli vastannut, että sen sijaan, että syyllistäisi itseään siitä mitä ei lue, tulisi tarkastella kuluttamaansa kulttuuria. Eli kysyä itseltään miksi katson näitä ohjelmia, miksi luen näitä kirjoja. Voitaisiin siis taas tarkastella sitä, että minkälaista mediaa ruudun tällä puolella tulee kulutettua. Teitä se ehkä kiinnostaa, saammehan säännöllisesti huolestunutta kommenttia siitä, että emmehän ole lopettaneet projektia. Ja vakuutan teille, että ei, emme ole jättäneet projektia kesken! Deadlinenahan meillä on kuolema, enkä ajatellut ihan heti tästä kupsahtaa.

Tämän blogin osalta täytyy sanoa, että nykyään lukemistani rajoittaa aika paljon se, että pitäisi lukea ja pitäisi kirjoittaa. Vaikka oikeasti haluaisin. Mutta jotenkin kummasti se ajatus siitä, että jotain pitäisi tehdä, vie sen innon siitä itse tekemisestä, vaikka haluaisi kyllä. Olenkin yrittänyt saada lukemiseen enemmän sellaista ajatusta, että haluan lukea, minun ei pidä. Olenkin saanut luettua viime aikoina, mutta en kirjoitettua tänne. Luin esimerkiksi Astrid Lindgrenin Meidän Marikin (upea kirja), mutta en jotenkaan saa kirjoitettua siitä, elän jossain megaitsekriittisyyden kuplassa.

Pyysin myös arvostelukappaleen kirjasta Yliluonnollinen kokemus. Se minulla on loppusuoralla, alle sata sivua enää. Se on ollut todella jotenkin ajattelua avartava lukukokemus, siitä toivottavasti lisää piakkoin. Tässä kohtaa myös suonette minun pyytävän anteeksi kaikilta heiltä, joilta arvostelukappaleen olen pyytänyt, mutta en ole siitä blogiin asti kirjoittanut. Yritän kahlata niitäkin kirjoja läpi, kunhan lukeminen sujuu paremmin.

Mutta itse asiaan, pohditaanpa hetki sitä, että millaista kulttuuria kulutan nykyään. Dokumentit on edelleen erittäin pop. Viimeksi katsotuista mainittakoon Areenasta löytyneet Empatia, Marshall-vahvistin ja Sturm und Drang -dokkarit. Kaikki olivat todella mielenkiintoisia, ja näyttivät sellaisen palan maailmaa, mitä en ehkä omin silmin näkisi. Se niissä onkin aina kiehtonut. Erilaisten elämäntyylien näkeminen ja osittain ehkä jopa kokeminenkin.

Olen ollut tämän syksyn harjoittelussa, toimistotyössä kuten aina, ja siellä sitä saa kulutettua audiota ihan huolella. Areenasta (taaskin) olen kuunnellut kaikki mahdolliset luonto-podcastit. Luontoiltaa ei voita mikään, mutta Luonto-Suomi tulee hyvänä kakkosena. Olen kokenut jopa jonkinlaista identiteettikriisiä siitä, että miksi minua kiinnostaa luontoradio-ohjelmat? Niissähän on vanhoja setiä puhumassa kaloista ja linnuista, mitä ne on jossain nähnyt. Mutta jumalauta millaisella omistautuneisuudella. Kadehdin sitä. Miten voikaan ihmiset uppoutua jonkun kalan tai linnun tai oravan sielunmaisemaan niin täysillä? Se on upeaa ja nuo luonto-ohjelmat tuntuu lataavan osan siitä energiasta minuunkin.

Päivystävät dosentit kuuntelen tietenkin aina, kun tulee uusi jakso. Samoin Vikasietotilan, se iskee mun nörttipuoleen aika kovaa. Noin viikon radiota tuli kesällä kuunneltua paljon, siinä oli semmoista kivaa toisen sieluun sukeltamista aika huolella ja jotenkin tosi avoimella tavalla. Alkusyksystä kuuntelin Spotifystä podcasteja jonkun verran. Sieltä löytyi muutama helmi, joiden nimiä en enää valitettavasti muista. Eräs todella hyvä oli podcast, jossa joku youtubeen videoita tekevä henkilö soitteli niille, jotka olivat laittaneet hänelle törkykommentteja, ja keskusteli heidän kanssaan. Se podcast sai usein uskon ihmiskuntaan palaamaan, mutta en voinut kuunnella sitä töissä kamalasti, koska alkoi aina itkettämään.

Syksyn aikana tietokoneeni on temppuillut ja laiskana ihmisenä en ole jaksanut lähteä selvittämään vikaa, van pistin sen sijaan digiboksin takaisin seinään. Telkkaria katsoessa on usein sekä minun, että puolison suusta kuulut kysymys: ”onko tämä oikeasti todellista”, kun sieltä tulee ihan ihme ohjelmia ja mainoksia. Olen kuitenkin löytänyt sekä vanhoja suosikkeja, että uusia tulokkaita. Edelleen mennään aika Yle-painotteisesti, mutta Sohvaperunat ja Sadan vuoden talo on olleet sarjoja, mitä on ollut ihana seurata. Sohvaperunoissa viehättää samaistuttavuus, Sadan vuoden talossa taas se, että siihen ei onneksi voi samaistua, ihan niin kaoottisesti asiat eivät ole.  Jos jotain epä-yleläistä koitetaan vähän mainita, niin Poliisit, vanha suosikki on viihdyttänyt. Ja Ensitreffit alttarilla, se on ihanaa sosiaalipornoa. Ja niin samaistuttavaa.

Netflixiä ei enää ole juurikaan tullut seurattua, tuntuu ettei ole aikaa. Ei sitä ole ikinä olevinaan mihinkään. Jos telkkari ei ole päällä, niin youtubesta tai spotifystä pyörii yleensä jotain. En tykkää, jos on ihan hiljaista, ei voi ajatella silloin. Last.fm, vaikka ei enää kauhean relevantti olekaan, palvelee hyvin siinä, että se pitää kirjaa siitä, mitä kuuntelen. Sieltä voi aina etsiä vanhat suosikit, jos ei muuten muista. Youtubesta eniten tulee seurattua Philip DeFrancoa, diggaan hänen online-persoonastaan.

Minkälaista sisältöä siellä ruudun toisella puolella on kulutettu? Mitkä on syksyn parhaat kirjat, sarjat ja podcastit?

LU: Lotta Uusitalo-Malmivaara (toim.) - Positiivsien psykologian voima

Terve pitkästä aikaa! Mulla alkoi kesäloma ja sen kunniaksi päätin lukea kesken olleen kirjan loppuun.

Tämän kohdallahan tarina menee niin, että mulla oli saatanan huono päivä menossa, kun kävelin kirjastoon. Siellä mun naamaan tuijotti tämä kirja värikkäine kansineen (unohdin tietysti ottaaa kannesta kuvan, ennenkuin palautin kirjan kirjastoon). Ajattelin, että maailmankaikkeus varmaan vittuilee mulle, okei, vittuilkoot sitten, mä lainaan ton kirjan ni osaanpahan sitten ainakin kertoa, että miks positiivisuus on hanurista. Ja sit tulin himaan, aloin lukemaan tuota kirjaa, ja jo kirjoittajien esittelyn aikana mulle tuli semmonen fiilis, että ei jumalauta mä oon löytänyt jotain siistiä. 

Kirjan on kirjoittanut joukko ihmisiä, jotka työkseen tutkivat, opettavat tai muuten työskentelevät positiivisen psykologian parissa. Kirjassa käsitellään aiheita opetusmenetelmistä ihmisen vahvuuksiin, ja jopa positiivisen psykologian osaksi saamaa kritiikkiä. (Sidenote: Äärimmäisen hyvä juttu, koska mikään, ei mikään ärsytä niin paljoa kuin se, että vaan käsketään olemaan positiivisia.) 

Erityisesti pidin osiosta, jossa käsiteltiin sitä, mistä ja miten ihmisen onnellisuus rakentuu. Myös vanhuutta käsittelevä osio oli mielenkiintoinen. Toisinaan mua jäi harmittamaan se, että joko kirjottaja selitti, ettei voi selittää asiaa enempää tai sitten hän vain jätti asioita auki. Esimerkiksi jossain kohtaa kirjaa sanottiin, että opiskelijoita pitäisi tukea oman motivaationsa mukaisesti kouluissa. Mutta sitä ei ihan avattu, että miten.

Kokonaisuutena kirja oli hieno johdatus siihen, mitä kaikkea positiivinen psykologia voi olla, ja että mitä se ei ainakaan ole. Suosittelen kyllä lämpimästi kaikille, jotka kokee suuren vastareaktion nähdessään kirjan kannen ja nimen. Muille myös, ei positiivisuus ollutkaan niin hanurista.

J.K. Rowling - Kirottu lapsi

SISÄLTÄÄ PIENIÄ SPOILEREITA 

En jotenkin osannut innostua, kun kuulin, että Pottereita on tulossa lisää. Lasketaanko tätä edes Potteriksi? Kai? Mummi oli ostanut tämän uuden itselleen ja antoi sen minulle, kun oli itse lukenut sen. Eräs ilta sitten menin sänkyyn kirjan kanssa aikomuksenani lukea parikymmentä sivua, mutta hotkaisinkin sitten koko kirjan kerralla. Näytelmä toki on helpompi ja nopeampi lukea, kuin romaani, mutta kyllä tässä kerralla hotkaisussa vaikutti todella paljon se, että vaikka kirjallisuuden laji oli totutusta poikkeava, oli Rowling onnistunut silti kirjoittamaan teoksen, joka vei mukanaan. 

 Pelotti aluksi, että osaanko enää lukea näytelmää, koska olen viimeksi lukenut lukiossa jotain Minna Canthia ja muistelisin että sen jälkeen myös tältä 100 kirjan listalta jonkun näytelmän, mutta en muistanut oliko se helppoa vai vaikeaa. Siihen onneksi tottui nopeasti. Vaikka kirja oli helppolukuinen ja vei mukanaan, en siltikään pitänyt siitä kauheasti. Mun on myös äärimmäisen vaikea kirjoittaa tästä spoilaamatta tai aiheuttamatta kauheita ennakkoasenteita, joten jos olet aikeissa lukea tämän ja haluat nauttia, niin älä lue tätä tekstiä pidemmälle. Yritän olla spoilaamatta, mutta tuskin onnistun siinä kauhean hyvin. 

Kirjassa seikkailee siis alkuperäisistä Pottereista tuttujen hahmojen lapset, eli Harryn ja Ginnyn, Hermionen ja Ronin sekä Malfoyn lapset. Toki heidän vanhempansa ovat tarinassa mukana. Suuren taistelun jälkeen velhomaailma on ollut jo vuosia rauhallinen ja pelko Voldemortista on väistynyt. Kunnes sitten löytyykin ennustus siitä, että Voldemort on palaamassa. 

Se mitä kirjassa sitten tapahtuu, teki mielestäni kaikki seitsemän Potter-kirjaa tyhjiksi. Näytelmän juonen perusteella voi ajatella, että oikeasti Pottereita ei edes koskaan tapahtunut. Se on paskaa. En tykkää. Jäin kaipaamaan Rowlingin taidokkaita tapahtumien ja ympäristöjen kuvausta. Hahmot olivat aika pintapuolisia, toki varmasti näytelmänä ne saavat sitten syvyyttä näyttelijöiden toimesta, mutta näin lukemisena ei toiminut kauhean hyvin. 

Jos pitää Pottereista kovasti, en suosittele tämän näytelmän lukemista. Jos sitä voisi päästä jossain katsomaan niin sitten ehkä, mutta sitä kai säädellään aika tarkkaan, että ketkä saa esittää näytelmää ja missä. Musitan kyllä, että silloin kuin olen saanut aina Potterit loppuun, on mielessäni ollut kysymys, että mitä sitten tapahtuu. Mutta se oli kysymys, johon en olisi halunnut tällaista vastausta. 

Mutta. Kun sain kirjan luettua loppuun, minulla oli ihan järjetön euforia päällä. Ja se johtui siitä, että Rowling tosiaan kiskaisee mukaansa. Kuulostanko liian ristiriitaiselta? No, joka tapauksessa hyvin hyvin hyvin hämmentävä lukukokemus oli tämä. Oletteko te lukeneet, mitä piditte? 

LU: Gary Lachman - Tajunnan alkemistit

Nyt vihdoin muistan, miksi rakastan lukemista. Toivottavasti tämä kipinä on herännyt roihahtaakseen.

Kaverin hehkuttamana hain tämän teoksen kirjastosta ja alusta asti pidin siitä, miten Lachman esittelee rennosti ja omin sanoin 60-luvun taikajuttuja ja -settejä. Tajunnan alkemistit kertoo siis 60-luvusta ja siitä, miten okkultismi, taikuus, magia ja hippiliikkeet ovat syntyneet ja/tai vaikuttaneet silloin populäärikulttuuriin. Kirjassa puhutaan niin lsd:n kuin satanismin ja skientologian synnystä ja siinä ohessa sitten sivutaan monen ison nimen, kuten Beatlejen elämää.

Sanoin jonkun listan kirjan kohdalla, että on jännä miten siinä kirjassa mainittiin monta listan kirjaa ja miten kaikki nivoutuu yhteen. Tämä kirja nitoo yhteen enemmän asioita, kuin mitä itse olisin ikinä, millään kirjatankkauksella pystynyt nitomaan. Tämän kirjan ansiosta en malta odottaa, että pääsen käsiksi Hessen ja Tolkienin tuotantoon ja toivottavasti löydän niistä jotain maagista.

Lachman on kirjoittanut kirjan vähän niinkuin hän kertoisi juttuja kaverilleen. Se johtaa siihen, että toisinaan kirjaa lukiessa huomaa, että ei enää yhtään muista, että miksi nyt puhutaan tästä henkilöstä ja miten tämä liittyi tuossa luvun alussa mainittuun jäbään. Mutta kerrontatyylissä on hyvätkin puolensa. Esimerkiksi se, että kuten kaverin kertoessa mehevää juttua, ei kirjaakaan halua jättää kesken. En ole ennen tätä ainakaan muistaakseni lukenut kauhean monta populäärikulttuurin syväluotaavaa kirjaa, mutta en osaisi kuvitellakaan tätä kirjoitettavan muuten, kuin miten Lachman on kirjoittanut. Toki kirjoitustyyli tuo ajoittain, varsinkin hulluimpien tarinoiden kohdalla mieleen, että haluaisinpa tietää tämänkin lähteen. Teoksen lopusta löytyykin kattava lähdeluettelo.

Vaikka kirja on jotenkin tavallaan melko masentava, synkistelevä ja paikoin raakakin, jäi minulle kuitenkin tästä hyvä mieli. En ole pitkään aikaan nauttinut lukemisesta, niinkuin nautin siitä nyt. Erityisesti nautin Anton Laveyn ja näiden 100 kirjaa -listalla olevien kirjailijoiden seikkailuista. Lähipiiri on myös kuullut minun sanovan sanan "kärpässienikultti" useammin kuin olen heitä tervehtinyt. Jo pelkästään kärpässienikultti on syy lukea tämä kirja.

Minulla oli lainassa toinen painos, jonka lopussa on suomentajan Ike Vilin lyhyt katsaus Suomen okkultismiin ja mm. Pentti Linkola ja Pekka Siitoin mainitaan. Se oli äärimmäisen hyvä lisäys ja sopi kirjan tyyliin. Suomentajalle pitää muutenkin antaa pisteet kotiin, koska hän oli lisännyt monta hyvää ja selventävää huomautusta sitä vaativiin kohtiin.

Hannu Rajaniemi - Kvanttivaras

Ei ei, ei olla lopettamassa blogia, vaikka postausväli on nykyään järkyttävä.

Päätin tuossa viime viikonloppuna (tämän tekstin aloittamisesta on nyt pari viikkoa niin ei ole enää viime vkl kyse) kaiken sosiaalisoimisen ja töiden väliin vetää lukubreikin ja kiskaisinkin sitten kunnon eskapismiannokset naamaan tämän kirjan avulla. Oli tehokasta, näin niin trippisiä unia, että aamulla meni hetki, että tajusi millä planeetalla sitä ollaankaan.

Hannu Rajaniemi ei ollut minulle ennen tämän kirjan aloittamista mitenkään tuttu nimi. Aloin joissain kohtaa lukemista googlettelemaan kyseisestä herrasta, koska minua häiritsi, että miksi suomalaisen kirjailijan kirja tuntuu siltä, niinkuin se olisi käännetty. Ja niin sitten selvisikin, että Rajaniemi kirjoittaa englanniksi. Hän asuu joko Skotlannissa tai San Fransiscossa (eri lähteet kertovat eri juttuja) ja on arvostettu tieteilijäjäbä, joka ilmeisesti tajuaa tosi paljon matikasta ja fysiikasta.

Kirja kertoo varkaasta, joka on vankilassa. Alussa sitten muija nimeltään Mieli pelastaa varkaan vankilasta ja aikoo käyttää häntä suunnitelmassaan apuna. Siitä alkaakin seikkailu pitkin Marsia ja ties mitä planeettoja.

Tämä lukukokemus oli aika haastava. Varmasti osin siksi, että on ollut vähän vähemmällä tämä lukeminen viime aikoina ja myös siksi, että mitään termejä ei selitetty kauheammin auki. Ne avautuivat siinä sitten lukiessa, kun palaset vähän niinkuin loksahtelivat paikoilleen. Toisaalta se oli tosi hyvä juttu, tulipahan ainakin heittäydyttyä messiin kunnolla, ei kerennyt juurikaan miettimään oikean maailman ongelmia silloin. Toisaalta se olisi voinut aiheuttaa sen, että kirja olisi lentänyt nurkkaan keskittymisongelmien takia.

Vaikka kirja vaatiikin hieman normaalia enemmän panostamista, suosittelen sitä kaikille scififriikeille. Kirjassa esiintyvä gevulot-systeemi antoi paljon ajattelemisen aihetta. Entä jos meilläkin olisi mahdollisuus päättää, miten paljon jokainen vastaantulija näkee meistä? Tai kuinka paljon he saisivat muistaa keskusteluistamme heidän kanssaan? Olisiko siistiä kulkea ulkona niin, että kukaan ei näkisi kuka olet? Toisaalta olisi varmaan äärimmäisen pelottavaa, että yhtäkkiä ei ulkona tunnistaisi ketään. Kaikki kulkisivat gevulotinsa suojissa ja piilottaisivat itsensä.

LU: Allen Carr - Stumppaa tähän!

Ei ei ei, en ole aloittanut tupakointia uudestaan, sen jälkeen kun sen  2013 lopetin viimeisen kerran. Nyt on ollut pöydällä jo vähän aikaa se, että läheinen yrittää lopettaa. Olepa siinä sitten tukena, kun oma päätös oli helppo, vaivaton ja tupakkaa ei edes tehnyt aluksi juuri mieli. Ei sitä vaan ymmärrä. 

Carrin kirjoittama kirja on eittämättä nerokas keino tienata rahaa. Vähän niin kuin ostos-TV:n maailmaa mullistavat höyrymopit ja vihannesten pilkkojat. Mainospuheita kuunnellessa tulee sellainen olo, että jumaleissön, tämä tuotehan ratkaisee kaikki mun ongelmat. Kirjan lopussa mainostettiin ympäri maailmaa järjestettävistä tupakoinnin lopettamisseminaareista, joista saa rahat takaisin, jos ei kolmessa kuukaudessa ole onnistunut lopettamaan. Oli pakko tsekata, että miten halpoja nämä seminaarit ovat. No, kevyet 499 euroa. En sano, että kirja olisi ollut huono ja laatu ostos-TV:tä. Sanon vain, että tässäpä on nerokas bisnessuunnitelma. 

Kirjasta itsestään ja sen sisällöstä on sanottava se, että en usko, että se toimii kyseessä olevalle läheiselleni. Kirjassa on paljon sellaista "seuraavassa luvussa paljastan salaisuuden x". Se ärsytti, mutta myös se ärsytti, että toisinaan kirjassa oli semmoisia pieniä yksittäisiä virkkeitä, jotka aiheutti halun väitellä kirjoittajan kanssa. Jos näistä pystyy menemään yli ja olemaan takertumatta näihin juttuihin, kannattaa kirja lukea. 

Kirjassa oli kyllä ajatuksia liittyen tupakoinnin lopettamiseen, joita en ole ennen ajatellut. Oma päätös siitä, etten enää ikinä polta enkä edes aio kaivata polttamista vahvistui. Sain myös uusia työkaluja läheisen tupakoinnin lopettamiseen ja siinä tukemiseen. 

Jos haluat lopettaa röökin vetämisen, ei tämän kirjan lukeminen ainakaan sitä vaikeuta. Netistä löytyy vertaistukea ja apua lopettamiseen, jos mietit lopettamista, tsekkaa ainakin Stumppi. 

LU: Jera Hänninen & Jyri Hänninen: Suomalainen velkakirja - Ihmisten elämä velkaantuvassa maassa

Arvostelukappale 

Tämä kirja herätti minussa niin paljon tunteita, että meinasin ensin tehdä siitä youtube-videon. Totesin kuitenkin, että siitä vois tulla vähän liian tunteikas, joten päädyin kuitenkin kirjoittamaan teille.

Mä olin lukioaikoina aika paljon mukana järjestötoiminnassa ja sitä kautta sit kiinnostuin politiikasta. Tai no ehkä enemmän kuitenkin vaikuttamisesta. Vaikka oon ollut lukioajoista lähtien semikiinnostunut uutisista ja siitä, että mitä ihmettä tässä maassa tapahtuu, on viime aikainen politikointi jäänyt mulle tosi hämäräksi. Tai siis mun on tosi vaikee saada nykyään enää otetta siitä, että mitä tapahtuu. Joka toinen päätös kumotaan ja sit maat x, y, z, ö tappelee keskenään, mut Suomi ottaa kantaa vaan maan y asioihin ja mitä ihmettä!? Talous kaatuu ja se on kreikkalaisten vika, mut mitä ne teki?

Tämä kirja avasi aika paljon sitä, että miten ja miksi Kreikan talous meni "hatuiksi" ja miten se vaikutti Suomeen ja miksi "meidän" piti laittaa "meidän" rahoja Kreikkaan. Kreikan lisäksi tässä kirjassa avattiin tosi paljon sitä, että minkä takia köyhimmiltä ei enää pitäisi leikata. Samalla avattiin myös sitä, että miten köyhien köyhtyminen vaikuttaa meihin koko Suomeen ja talouteen.

Kirjassa on paljon esimerkkejä ja haastatteluja. Yhden pätkän laitoin facebookkiin, koska argh.

Minun on oikeasti tosi vaikea kirjoittaa tästä neutraalisti. Siis tykkäsin tästä kirjasta, tosi paljon. Ja tämä selvensi monia asioita, niinkuin sitä, että miksi ja miten pikavippifirmat toimii. Tai että miten ihmisten luottotiedoilla tehdään kauppaa. Se mikä tässä herättää niin paljon tunteita on se, että en voi käsittää miten ja miksi jotkut kehtaavat tehdä rahaa toisten ihmisten huonolla elämäntilanteella.

En pysty enkä voi edes sanoa tästä enempää, kuin että lukekaa tämä. Tää on nopee kirja, selkeää kieltä ja tässä on esitetty asioita monelta kantilta. Ainoa mitä ehkä jäin vähän kaipaamaan, olisi semmoinen selkeä ratkaisu tilanteeseen. Jotenkin kirjasta jäi tosi lohduton fiilis, et tää nyt vaan on näin ja sille ei voi mitään. Toisaalta ei sille voikaan, ellei ihmiset tiedosta enemmän. Ja miten ne tiedostaa enemmän? En mä tiedä.

Äänestäkää. Lukekaa. Kuunnelkaa. Laajentakaa teidän kuplaa.

-Ida

Listan ulkopuolelta: Tuomas Kyrö - Kunkku

Kunkku on ehkä Tuomas Kyrön paras kirja. Se on selvää heti alusta. Kyrö on kirjoittanut Suomen, ja oikeastaan koko maailman historian uusiksi tekemällä Suomesta monarkian ja vieläpä onnistuneen sellaisen. Kyrön kehittämässä todellisuudessa Suomi on taloudellisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti maailman vahvimpia maita, tennis on kaikkien rakastama kansallislaji, naapurimaat Ruotsi ja Neuvostoliitto ovat vähän kaikessa epäonnistuneita rähmäkäpälöitä, joita Suomi yrittää aina vähän avittaa nousemaan mudasta. Työttömiä on vain 7 kpl, kansantalous kukoistaa ja viina ei maistu. Tätä iloista ja ei-masentunutta kansaa johtaa Penttisen kuningasperhe, jonka keskiössä on Kunkku, jonka elämä Suomen kruunuprinssinä ja myöhemmin kuninkaana päälle 500 sivuisessa kirjassa käydää läpi aina syntymästä eläke-ikään asti. Mutta Kunkku on myös toisessa elämässä Pena, elektroniikkaliikkeen varastotyöntekijä, joka yrittää saada perheensä kasaan. 

Kunkku-romaanin kirjoittamiseen on luultavasti mennyt niin järjetön määrä taustatyötä ja ennenkaikkea mielikuvitusta, etten pysty edes käsittämään. Hieman historiasta itse tietävänä huomasin kuinka hauskasti historian tapahtumat ja pienet käänteet on muutettu Suomelle postiviisiksi ja muille maille huonoksi, ja muutenkin pistetty päälaelleen. Myös historian merkkihenkilöitä vilahtelee joko omilla nimillään tai asemillaan tai vähän muunneltuina: Kunkun lempiamerikkalainen on John F. Kennedy, ja Penan kanssa elektroniliikkaliikkeen varastolla työskentelevät Lipponen ja Ahti Martti. Myös hienovaraiset ja ei-niin-hienovaraiset yhteydet Suomen fiktiivisen kuningasperheen ja Ruotsin oikean kuningasperheen välillä ovat hauskoja lisäyksiä. Kaikki nämä pienet ja isot jutut ja muutokset tekevät kirjasta ERITTÄIN hauskan. Ei räkä poskella naurettavan -hauskan, mutta hiljaa itsekseen nurkassa hihittävän -hauska. Kyllä silläkin sisarukset saa kysymään, että mikä sua taas vaivaa? 

*****

LU: Henry Aho - Karvat pesuvadissa

Henry Aho oli minulle nimenä ihan uusi tuttavuus, kun törmäsin tähän kirjaan. Tämä setä on Pohjanmaalta kotoisin oleva herra. Hänen sivujaan vilkaistessa huomaa, että tämä jätkä ei ole mikään huumorintajuton pönöttäjä, vaan rääväsuinen huumorimies. Toki tämän päätelmän voi tehdä jo kirjan nimestä, kannesta ja sisällöstä. Kun kirjan on saanut luettua, on henkilökuva vähintäänkin mielenkiintoinen.

Kirja kertoo Pekasta, jonka epäonnistunut autokauppiaan ura ajaa hänet yrittämään jotain muuta. Eli tietenkin strippibaarin pitoa horonkylällä. Bisnesten kasvaessa hän perustaa jos jonkinlaista yritystä ja niinpä sitten käykin, että puuhat lähtevät häilymään laillisuuden rajoille.

Tämä kirja on kategorisoitu huumoridekkariksi, ja sitä tämä eittämättä onkin. Kirjan alkupuolella mietin, että missä se dekkariosuus alkaa, mutta loppupuolella jännitin niin kovasti, että mietin että tämän voisi melkein laittaa kategoriaan jännitys. Mikään muu ei ole ikinä yhtä kuumottavaa ja jännittävää, kuin kasa toheloita suorittamassa tärkeää operaatiota.

Tässä kirjassa ei tunneta mitään siveellisyyden rajoja. Kuvailu on raisua ja suoraa, sanoisin että miesmäistä, jos en sillä saisi kaikkia maailman feministejä kimppuni. Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka kaipaavat piristystä, joiden huumorintaju on erittäin laaja ja ennen kaikkea miehille. Odotan innolla törmääväni Ahon kirjoihin jatkossakin.

****

Ps. Päivitin tuon omaa nimeäni kantavan välilehden ja lisäsin noita yhteystietoja tuohon sivupalkkiin. 

LU: Joan Winer Brown - Koira nimeltä Simon

Naapuri käski mun lukea tämän kirjan ja minähän tein työtä käskettyä. En ollut koskaan ennen kuullutkaan koko kirjasta, mutta saatesanat naapurilta olivat jotain siihen suuntaan, että odotin itkeväni alusta loppuun.

Koira nimeltä Simon -kirja kertoo pointterista, jonka nimi yllättäen on Simon. Simon on tullut omistajaperheeseen puolivahingossa ja muuttanut koko perheen ajatusmaailmaa. Simon on rohkea ja urhea koira, jolla on tärkeitä tehtäviä, kuten pesulassa käynti.

Vaan niinkuin joka koira, vanhenee Simonkin. Ja vanhuus tuo mukanaan vaivoja.

Kirja on kirjoitettu mielenkiintoisella tavalla koiran näkökulmasta. Tosin minusta kirja on enemmän ehkä kuitenkin kuvaus ihmiselämästä. Siitä, miten kaikilla on omasta mielestään joku tehtävä ja miten ajatusmaailma muuttuu, jos elämäntilanne muuttuu rajusti.

En itkenyt alusta loppuun, mutta viimeisillä sivuillla niin, että tyynykin kastui. Musta tuntuu, että luen tän vielä toisen kerran, että pääsen ineen.

Ps. pääkaupunkiseutulaiset, tsekatkaa HelMet-kirjastojen kesäkisa, kirjabingo.

Pps. Tässä mun elämän sankari, Sisu-poika.

Ihanaa alkavaa kesää, terkuin Ida

LU: Tomi Astikainen - Miten elää ilman rahaa

arvostelukappale

Kylläpä vaan olisi elämä helppoa, jos ei tarvitsisi miettiä rahaa. Vai olisiko? Tässä kirjassa Tomi Astikainen kertoo kokemuksistaan neljältä vuodelta, jotka hän eli täysin ilman rahaa.

Astikainen kertoo niin matkustamisesta, syömisestä, asumisesta kuin myöskin ihmissuhteista ilman rahaa. Samalla hän tarjoilee vinkkejä rahattomaan tai rahattomampaan elämään.

Mun odotukset tälle kirjalle olivat tosi korkealla. Oon kärsinyt tän koko alkuvuoden rahapulasta, ja toivoin että tämä auttaa. Ja auttoikin.

Vinkit ovat tosiaan jaoteltu maistiaisiin, matkaeväisiin ja mahan täydeltä -kategorioihin. Eli vaikka ei aio kokonaan rahattomaan elämään ryhtyä, niin tämä kirja antaa silti hyviä vinkkejä siihen, miten rahankäyttöä voi vähentää.

Kirja on kirjoitettu hyvin ja jaettu selkeisiin osioihin. Kirjassa on tehty paljon taustatutkimusta myös sen lisäksi, että rahatonta elämää on kokeiltu käytännössä. Toisinaan kirjaa lukiessa tulee semmonen fiilis et "ei jee mitä hippeilyä", mutta mitään elämäntapaa tai -ajatusta ei kirjassa tyrkytetä. Kirjoittaja tuntuu hyvin rehelliseltä.

Suosittelen tätä kaikille, joilla on edes jonkinasteinen pakkomielle materiaan. Sisustukseen, jonkun asian/tavaroiden keräilyyn tai ylipäätään vaan ostamiseen. Itselle tää teki kyllä hyvää ja toivon että tää vaikutti mun ajatteluun pitkässä juoksussa.

Kun ensimmäisen kerran törmäsin tähän kirjaan Tiede-lehdessä, totesin että tää on pakko saada lukea. Niinpä pyysinkin sitten Into-kustannukselta arvostelukappaletta ja niinpä tämä päätyi minulle. Nyt sitten kirjan hengessä aion laittaa tämän kirjan saatetekstineen kulkemaan, että muutkin pääsevät nauttimaan näistä vinkeistä.

****

Listan ulkopuolelta: Tuomas Kyrö - Liitto

Liitto on kirja jonka nappasin kolmanneksi kerran jostakin Suomalaisen Kirjakaupan 3 pokkarin tarjouksesta. Kirjan ostamisen syy ei siis ollut mikään muu kuin se että tarvitsin kolmannen, ja katsoin että kappas Tuomas Kyrö, se on varmaan hauska kirja. Peruste tälle oli se, että tiesin Tuomas Kyrön Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmasta ja olen lukenut Mielensäpahottajan. Joten luonnollisesti ajattelin, että aaa, tää on varmaan hulvattoman hauska. 

How wrong was I. Ei Liitto sinäänsä mitenkään masentava tai synkkä ole, mutta hulvattoman hauska ei ole sanapari jolla sitä kuvailisin. Tarina sijoittuu pitkälle aikavälille, mutta lähinnä sota-aikaan. Yhtenä päähenkilöistä toimii Lyydia joka rakastuu Urhoon. He menevät naimisiin, ja Urho joutuu sotaan. Lyydia tulee läheiseksi Urhon siskon, Annan kanssa, jolla on salainen rakkaus on diktaattori. Kaikki kirjan hahmot tuntuvat selviävän vastoinkäymisistä vain kohdatakseen uusia. Pidin siitä, että Liitossa on monia eri "päähenkilöitä", jotka ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Kirjan idea on suhteellisen kiehtova ja varsinkin Annan hahmo ja hänen rakkautensa tai oikestaan pakkomielteensä erästä diktaattoria kohtaan on oudon mielenkiintoista. Annan hahmo on hienosti rakennettu, sillä toinen puoli hänestä tulee esiin itse tarinassa ja vuorovaikutuksessa muiden henkilöiden kanssa, ja toinen puoli tulee esiin Annan omissa kirjoituksissa. Tämä kahtiajako on oikestaan se asia joka pitää kirjassa mielenkiinnon yllä. 

Vaikka Liitto ei ollutkaan aivan sitä mitä odotin, lukukokemuksena se oli mukavan erilainen ja kivaa vaihtelua. Kyllä Tuomas Kyrö vain taitaa Mielensänpahoittajaakin vakavamman lajityypin. 

Listan ulkopuolelta: Eve Hietamies - Puolinainen

Olen lukenut aiemmin kaksi Eve Hietamiehin kirjaa, Yösyötön ja sen jatko-osan Tarhapäivän, jotka olivat molemmat erittäin hauskoja, vaikka käsittelivätkin aika vakavia aiheita. Jotakin samanlaista odotin Puolinaiselta, mutta se olikin sitten vähän erilainen. 

Puolinainen kertoo Ilonasta ja Iivarista, joiden elämästä on viiden yhdessäolovuoden jälkeen tullu tavallista. Ilona on marketin kanssa ja Iivari hanafirman myyntimies. Onnellisesta arjesta puuttuu enää lapsi. Kaikesta toivomisesta ja yrittämisestä huolimatta, Ilona ja Iivari pettyvät kerta toisensa jälkeen ja elämästä tulee vain itkun täyttämää seuraavan keskenmenon odottamista. 

Kirjan aihekin oli paljon rankempi kuin kahdessa edellisessä lukemassani, joten mitään suuria naurun pyrskähdyksiä ei lukiessa tullut. Mutta Hietamiehin tyyli kirjoittaa on mukavan sujuva ja jotenkin helppolukuinen. Vaikka juonessa ei sinäänsä ole mitään suuria käänteitä, Ilonan ja Iivarin arjen kamppailut ovat niin realistisen oloisia, että ihan lukijaankin sattuu. Kirja tuli myös tästä syystä luettua aika nopeasti. 

Ihan näin asiasta toiseen: olen taas (varmaan sadannen kerran) yrittänyt jatkaa Sotamies Svejkiä, mutta ei se vaan lähde. Taidan nyt luovuttaa vähän pidemmäksi aikaa ja valkata listalta jonkun vähän "helmpomman" kirjan luettavaksi, jotta pääsisi joskus sitäkin tässä eteenpäin. Ehdotuksia? 

Listan ulkopuolelta: Lauren Graham - Someday Someday Maybe

(Kuva: amazon.com )

Lauren Graham on yksi lempinäyttelijöistäni ja todella hauska ja lahjakas nainen. Hän tähditti seitsemän vuotta Gilmore Girls -nimistä sarjaa ja nykyään näyttelee Parenthood-nimisessä sarjassa. Sarjansa kuvaustauolla monilahjakas Graham päätti kirjoittaa kirjan, jonka halusin tietysti heti lukea.

Someday Someday Maybe pohjautuu osin Grahamin omiin kokemuksiin aloitellevana näyttelijänä 90-luvun alun New Yorkissa. Kirjan päähenkilö ei kuitenkaan ole Lauren Graham, vaan Franny Banks, joka on New Yorkiin muuttaessaan asettanut itselleen aikarajan mihin mennessä hänellä pitäisi olla jonkinlaisia todisteita etenemisestään kohti unelmaansa olla näyttelijä. Nyt tuosta aikarajasta on enää 6 kuukautta jäljellä ja Franny viettää edelleen päivänsä tarjoillen komediaklubilla. Vaikka Frannyn kämppikset Jane ja Dan jaksavat kannustaa huumorintajuista, mutta hiljalleen epätoivoisuuteen vajoavaa ystäväänsä, Franny toivoo päivitääin jonkinlaista onnen potkua olemattomalle uralleen. Ja kuinkas sitten käykään: näyttelijäkurssin esityksessä yksi epäonnistunut esitys poikii Frannylle muutaman tapaamisen, jonka tyttö epätoivoisesti toivoo olevansa se tarvittava sysäys kunnon uralle. 

Someday Someday Maybe -romaania ei ole (ainakaan vielä) käännetty suomeksi, joten luin sen alkuperäisellä Lontoon kielellä. Kirjasta paistaa Graham ihastuttava huumorintaju ja etenkin Frannyn hahmosta näkee selvästi, että se perustuu kirjailijaan itseensä. Franny on kaikessa hermostuneisuudessaan ja hurmaavudessaan kuin sen Lauren Grahamin kopio, jonka näkee talk show ohjelmissa ja muissa haastatteluissa. Suurimmat naurunhymähdykset tulevatkin juuri silloin kun Franny sanoo tai tekee jotain, jota hän ei todellakaan tarkoita tehdä, mutta tekemällä niin hurmaan niin roolittajat kuin agentitkin. 

(Kuva: Barnes&Noble )

Jotenkin Frannyn unelmien tavoittelu on niin ihanan realistista, että missään vaiheessa ei tule sellaista myötähäpeän oloa, että 'etkö sinä nyt hyvä tyttö ymmärrä, että kaikki eivät menesty?'. Totta kai on aika lailla selvää alusta asti, että ei kirja voi päättyä siihen että Franny joutuu täysin hylkäämään unelmansa, mutta koska hänen ajattelutapansa on jotenkin niin maanläheinen, lukija uskoo että Franny voi jopa saavuttaa tavoitteensa. Mukavaa on myös mielestäni se, että loppu jätetään tavallaa avoimeksi moneltakin osalta. Lukija saa itse miettiä johtiko Frannyn onnistumiset kuuluisuuteen kuten Grahamille itselleen kävi vai joutuiko tyttö muutaman onnistuneen roolin jälkeen palaamaan tarjoilijaksi?

Selvästikin Graham on siis myös lahjakkaan näyttelijän lisäksi lahjakas kirjoittaja. Vaikka juoni on aika simppeli eikä kirja sinänsä sisällä mitään suuria yllätyksiä tai dramaattisia juonenkäänteitä, on se mukavaa viihdettä iltoihin. Graham on sujuva ja hauska kirjoittaja ja se, että tarina osittain pohjautuu hänen omaan elämäänsä tekee kirjasta vielä mielenkiintoisemman. Odotan innolla naisen seuravaan kirjaa, jota on jo lupailtu. 

Listan ulkopuolelta: Miika Nousiainen - Metsäjätti

(Kuva: Elisa Kirja)

Metsäjätti on Miika Nousiaisen kolmas romaani. Kaksi ensimmäistä olivat Vadelmavenepakolainen ja Maaninkavaara. Koska molemmat olivat hyviä kirjoja, odotukset kolmannelle teokselle olivat kovat. Sanottakoon myös että Miika Nousiainen on ehdottomasti suosikkipanelistini Nelosen Hyvät ja Huonot Uutiset ohjelmasta kuivan huumorinsa vuoksi, joten senkin vuoksi odotin Metsäjätiltä paljon. 

Metsäjätti kertoo pienestä suomalaisesta Törmäälän kylästä, joka on täysin riippuvainen isosta vaneritehtaastaan. Törmäälästä ei niin vaan isoille kylille lähdetä elämään, mutta Pasi Kauppi lähti. Helsingin kauppakorkeakoulussa opiskellut Pasi on noussut nopeasti Metsäjätti -nimisessä yhtiössä johtoportaaseen, ja joutuu tilanteeseen jossa hänen on matkustettava takaisin kotikaupunkiinsa päättämään kylää elossa pitävän tehtaan irtisanomisista. Vastassa Pasilla on vanhoja tuttuja ja traumoja, sekä uusia tilanteita ja ongelmia Helsingissä olevan vaimon ollessa raskaana. 

Tykkään yleensäkin kirjoista, joissa menneitä tapahtumia paljastatetaan pikkuhiljaa, koska se ruokkii lukijan mielenkiintoa jatkaa eteenpäin kun kaikki kortteja ei paljastetakkaan heti alussa. Metsäjätissä Pasiin menneisyys, etenkin tämän suhde isäänsä on tälläinen asia. Samoin kirjan toisen päähenkilön, Pasin lapsuudenystävän Jannen, menneisyyttä valotetaan pikkuhiljaa. 

Kun Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran pohjavire oli humoristinen ja monesti nauroin ääneen, Metsäjätti on pohjimmiltaan melanolinen ja jotenkin harmaa, jos niin voi sanoa. Suuria nauruja ei todellakaan tule vastaan, onhan aihe vakavakin. Mutta toisaalta niin on aiheet kahdessa aiemmassakin kirjassa, niitä on vain käsitelty enemmän humoristisesti. Vaikka Metsäjätti on hyvä kirja ja pidin tarinasta ja kerronnasta, ei se ihan täysin täyttänyt odotuksiani. Maaninkavaara on edelleen suosikkini Nousiaisen tuotannosta. 

Listan ulkopuolelta: Tuija Lehtinen

Viime viikkoina olen palannut taas kirja per ilta tai yö -vauhtiini ja siitä on kiittäminen ikuista suosikkikirjalijaani, Tuija Lehtistä. Oon täällä blogissakin moneen kertaan varmaan muistanut kertoa, että olen lukenut Lehtisen tuotannon monen monituiseen kertaan. Joskus kakarana aloitin nuortenkirjoilla ja myöhemmin siirryin aikuisten romaaneihin. Viime vuosina olenkin lukenut nimenomaan niitä aikuisten romaaneja uudestaan ja uudestaan. Vaikkakin ne toistavat samaa kaavaa kirjasta toiseen, en ole vielä kyllästynyt. Melkeimpä poikkeuksetta Lehtisen romaanissa päähenkilönä on nuori, itsenäinen ehkä vähän kärkässanainenkin nainen, joka heitetään tahtomattaan johonkin uuteen tilanteeseen ja uusien ihmisten keskelle. Kuviossa on yleensä myös mies, tai kaksi, joista toisen kanssa päähenkilön aluksi ei tule toimeen ollenkaan, mutta lopuksi he tajuavat kuuluvansa yhteen ja loppu on totta kai onnellinen. Yksinkertaista, mutta toimivaa.

Rosan talo on Lehtisen ihka ensimmäinen romaani vuodelta 1984, ja se on mielestäni yksi Lehtisen parhaita, koska siinä on osallisena pieni mysteeri. Päähenkilönä on kustannustoimittaja, joka joutuu muuttamaan keskelle korpea ja vahtimaan eksentrisen entisen näyttelijän muistelmien kirjoittamista. Rosan talossa asuu myös kummallinen kokoelma mitä kummallisempia hahmoja, joista yksi on syyllinen talossa tapahtuviin kummallisuuksiin. Tähtilinna kertoo Juliasta ja Jukasta, jotka perivät enonsa kartanon. Näiden lisäksi olen viime aikoinan lukenut Lehtisen tuotannosta Kulkurilinnut, Mies vailla sydäntä ja Viiden tähden tuhkimo. Vaikka yleensä Lehtisen kirjoista suosikkini ovat niitä joissa on jonkinlainen arvoitus tai mysteeri jota päähenkilö yrittää selvittää, Viiden tähden tuhkimo nousi tällä lukukerrralla suosikikseni, sillä hymyilin typerästi koko sen ajan kun luin sitä, luin tosiaan sen yhdeltä istumalta. Kirjassa kirjastonhoitajana työskentelevä Satumarja joutuu rikkaan enonsa huolehtijaksi uudelle paikkakunnalle. Siellä hän tapaa omalaatuisen enonsa lisäksi, enon taludenhoitajan ja tämän komen pojan sekä pääsee piireihin, mutta kyseenalaisista syistä. En oikein tiedä mikä tässä kirjassa nyt viehätti niin kovasti, etä piti koko ajan hymyillä, en muista että se olisi aikasemilla lukukerroill tehnyt kovin suurta vaikutusta. Mutta jotakin hauskaa ja vetoavaa Satumarjan ja Petrin keskinäisessä sanailussa, että kirja jäi mieleen. 

Näiden lisäksi luin myös kaikki Lehtisen Laura -kirjat noin miljoonanteen kertaan. Jotenkin tuli taas yhtäkkiä sellainen olo, että ne on pakko lukea taas uudestaan. En tiedä mikä niissä vieläkin jaksaa viehättää. Muistan kun olin nuorempi ja äiti vauhkosi mulle Tiina -kirjoista, joita se oli lukenut pienenä. Luinkin niitä muutaman, mutta en ikinä pikein tajunnut mikä se juttu niissä oli, miksi ne oli sen mielestä niin hyviä. Mutta lukiessani Laura -sarjaa uudelleen ymmärsin, että ne ovatkin aika pitkälti samanlaisia kuin Tiina -sarja, ainakin niiltä osin mitä Tiina kirjoista muistan. Ja varmasti Laura -sarja edustaa mulle sitä mitä Tiina -sarja edustaa äitille. Ehkä joskus itekin yritän pakottaa omia lapsia tai jonkun toisen lapsia lukemaan Laura -kirjoja. 

Listan ulkopuolelta: John Irving - In One Person

Vihdoin ja viimein sain luettua John Irvingin In One Person, joka on ollut mulla kesken oikeastaan koko kesän. Luin kirjan siis englanniksi, enkä edes itse asiassa tiedä, onko sitä vielä edes käännetty suomeksi. Sanottakoon nyt näin heti, että kirja ei nouse suosikikseni kaikista lukemistani Irvingeistä. 

Kuten melkeimpä kaikki Irvingin romaanit, In One Person kertoo päähenkilönsä tarinan alusta melkeimpä loppuun. Muutenkin romaanissa on suuri osa Irvingin normaaleista maneereista: päähenkilö on miespuolinen, vähän eksyksissä oleva, kyseenalaistaa seksuaalisuutensa, päätyy kirjailijaksi ja ympärillä häärii omalaatuinen perhe. Wieniinkin päästää jälleen kerran. In One Personin päähenkilö on William "Bill" Abbot, joka viettää lapsuutensa ja nuoruutensa Vermontissa, First Sister -nimisessä paikassa. Yksinhuoltajaäidin poika tustuu kirjallisuuteen ja lukemiseen, ja etenkin paikallisen kirjastonhoitajaan, tulevan isäpuolensa avulla, ja tästä alkaa nuoren Billin tutustuminen klassiseen kirjallisuuteen ja tarinoihin, jotka sivuavat aihepiiriä "crushes on the wrong people". Koska aikakausi on Irvingille tyypillisesti 60-, 70-, ja 80-lukua, Billin taipumusta ihastua miehiin, ei katsota hyvällä pikkukaupungissa. Koska kirja käsittää niin pitkän ajan käsitellään siinä niin päähnekilön lapsuus ja nuoruus sisäoppilaitoksessa, opiskeluvuodet Euroopassa, ensirakkaudet sekä 80-luvun AIDS kriisi New Yorkissa. 

Kirjan aiheet olivat jotenkin vieraita itselle, joten kesti pitkään, että pääsin tarinaan niin sanotusti kiinni. Irving kirjoittaa asiat tapansa mukaan tarkasti ja moneen kertaan, ja pitkään odotin, että milloin tässä alkaa tapahtua. Oikeastaan vasta sitten kun tarinassa päästiin 80-luvulle ja New Yorkia ja hahmojen elämää ravisuttavaan AIDS kriisiin, alkoi tuntumaan siltä, että nyt tässä jotakin tapahtuu ja kirjalla on oikeasti jotakin sanottavaa. Vaikka kirja ei todellakaan kivunnut suosikki listalleni, on se taattua Irvingiä ja kuten jo aiemmin sanoin, toistaa paljon samoja aihepiirejä ja teemoja kuin kaikki aiemmatkin Irvingin kirjat. Jotenkin alkaa tuntumaan, että kaipaisin jo jotakin vaihtelua aiheisiin Irvingiltä. 

Mitä olen tehnyt viimeisen 7 kuukauden aikana?

Koska siitä on niin kauan kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Olen käynyt koulussa, baarissa, lenkillä, BodyPumpissa, töissä, kavereiden luona, mummolassa, kummitytön kanssa leikkimässä. Olen katsonut leffoja, O.C:t miljoonanteen kertaan samoin Roswellit ja Veronica Marsit, Netflixiin olen tullut riippuvaiseksi. Olen reputtanut melkein jokaisen tentin ja kurssin ja silti jotenkin kuin ihmeen kaupalla saanut kasaan 70 opintopistettä vähän yli kolmosen keskiarvolla. Olen lukenut pääsykokeisiin, käynyt pääsykokeissa ja pettynyt jälleen kerran omaan kykyyni päästä yliopistoon. Olen tienannut rahaa, kuluttanut rahaa ja viettänyt kesää kotona, poissa kaupungista. 

Vaikka olen huomannut mielummin viettäväni iltani katsomalla jotain sarjaa kuin lukemalla kirjaa, olen silti saanut aikaseksi lukea edes jotakin. Joskus keväällä kävin taas läpi Tuija Lehtisen tuotantoa, ja kerran ostin Suomalaisen kirjakaupan alesta Venla Hiidensalon Mediahuora nimisen kirjan. Odotin Mediahuoralta todella paljon, sillä mediasta ja journalismista kiinnostuneena odotin jotakin kovatasoista satiiria nykyajan mediayhteiskunnasta, mutta petyin. Kirja olikin harvinaisen sekava selitys muutaman päästään viallisen ihmisen kertomani, joista yksi nyt vain sattui olemaan toimittaja. Kyllä se Sotamies Svejkin oli tässä kerran taas työn alla, mutta kuten niin monta kertaa aiemminkin, luovutin. 

Toinen kirja jonka muistan viime aikoina lukeneeni oli Cecelia Ahernin Sateenkaaren tuolla puolen, jonka olen lukenut joskus aiemminkin. Kirja on siitä jännä, että se koostuu kokonaan kirjeistä, sähköposteista ja pikaviestikeskusteluista päähenkilöiden välillä. Päähenkilöt ovat Rosie ja Alex ovat olleet parhaita ystäviä lapsuudesta saakka, mutta elämä on vienyt heidät erilleen. He ovat kuitenkin pitäneet yhteyttä kaikki vuodet ja olleet mukana toistensa elämien mullistuksissa, niin iloissa kuin suruissakin. Syy miksi yhtäkkiä päätin tarttua tähän kirjaan uudestaan on se, että näin kirjan pohjalta tehdyn elokuvan trailerin. Traileri vaikutti ainakin silti, että aion kyllä ehdottomasti mennä katsomaan leffan kunhan se joskus saapuu tänne asti. 

Nyt koko kesän ajan olen lukenut John Irvingin uusinta, In One Person, englanniksi tietysti, joka voi olla osasyy siihen, että olen vasta puolessavälissä. Jotenkin ei nyt ole vaan lähteny käyntiin sen kanssa. Nyt mulla on vielä tämä viikko töitä, jonka jälkeen olen kokonaiset neljö viikkoa ihan oikealla lomalla, jonka aikana aion tehdä kaiken mitä tänä kesänä pitikin tehdä: lenkkeillä, käydä salilla, ruskettua, lukea monta kirjaa, katsoa kaikki digiboksile tallennetut ja Netflixin omaan listaan lisätyt leffat, viettää aikaa kaveriden kanssa ja reissata. Katsotaan mitä näistä toteutan ja mitkä jäävät taas odottamaan ensi kesää. Toivottavasti luen ainaki yhden kirjan josta saisin kirjoitettua tänne. Mutta nyt en kuitenkaan sano, että "jatkossa postailen enemmän" vaan olen realisti ja sanon, että palaillaan taas puolen vuoden päästä. Loppuun vielä tän hetken suosikkibiisi, jonka tahtiin lähden nyt iltalenkkeilemään ja syöttämään hyttysiä.