Oon se lapsi, joka on viety pois kotoaan ja asutettu toiseen perheeseen, koska kotona ei syystä tai toisesta ole voinut asua. Oon se lapsi, joka on vuosia ja taas vuosia yrittänyt keksiä, kenen syytä se oli ja kenelle saa olla vihainen.
Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen pystynyt ymmärtämään elämääni vaikuttaneiden aikuisten puolta. Ei se varmasti ole helppoa ollut. Kenenkään kohdalla, ei yhdenkään aikuisen kohdalla, joka on joutunut toisen tai oman perheen kipeitä asioita avaamaan niin syvältä.
Anna-Leenä Härkösen Onnen tunti kertoo juuri tästä. Pääosassa on Tuula, kolmihenkisen perheen äiti, joka saa päähänsä, että hänestä on tultava sijaisäiti. Pääasiassa tarina keskittyy Tuulan näkökulmaan, siihen, miltä rikkinäinen perhe näyttää hänelle ja miltä tuntuu kohdata lapsia, jotka on rikottu jo pienenä. Kirjassa sivutaan vakuuttavasti myös sossutantan vaikeaa roolia kahden perheen välissä sekä huostaanotettujen lapsien äitien syvää surua ja itseinhoa.
Nautin kirjassa ennenkaikkea luontevasta ja aidontuntuisesta kerronnasta. Lasten reaktiot ja käyttäytyminen tilanteeseen vaikuttivat täysin mahdollisilta. Kirjasta ei jäänyt sellainen olo, että kirjoittaja ei olisi tietänyt mistään mitään. Ennemminkin tuli mieleen, että kuinka totta tämä tarina on?
Suosittelen lukemaan kirjan, jos sijaisperhetoiminta kiinnostaa. Kirjoitustyyli on myöskin perinteistä Härköstä, joten en näe mitään syytä jättää tätä kirjaa väliin, jos hänen muut teokset on kutkuttaneet jotenkin.
Tämä kirja on ollut hyvänä tukena siinä, että olen uskaltanut antaa jo vähän enemmän anteeksi kaikille. Pitäkää huolta toisistanne <3 p="">
Ja sijaisperheet! Iso iso iso hatunnosto ja kiitos teille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit tulevat näkyviin hyväksynnän jälkeen