Uusimmassa Päivystävien dosenttien jaksossa oli kysymys
siitä, pitääkö kotimaisen kaunokirjallisuuden lukemiselle antaa enemmän
painoarvoa. Tätä oli sitten kysytty Johanna Laitiselta, Sivumennen-podcastista
(En ollut ennen kuullutkaan, mutta joku kirjapodcast kyseessä, pakkohan siihen on sukeltaa joku päivä). Hän oli
vastannut, että sen sijaan, että syyllistäisi itseään siitä mitä ei lue, tulisi
tarkastella kuluttamaansa kulttuuria. Eli kysyä itseltään miksi katson näitä
ohjelmia, miksi luen näitä kirjoja. Voitaisiin siis taas tarkastella sitä, että
minkälaista mediaa ruudun tällä puolella tulee kulutettua. Teitä se ehkä
kiinnostaa, saammehan säännöllisesti huolestunutta kommenttia siitä, että
emmehän ole lopettaneet projektia. Ja vakuutan teille, että ei, emme ole
jättäneet projektia kesken! Deadlinenahan meillä on kuolema, enkä ajatellut
ihan heti tästä kupsahtaa.
Tämän blogin osalta täytyy sanoa, että nykyään lukemistani
rajoittaa aika paljon se, että pitäisi lukea ja pitäisi kirjoittaa. Vaikka
oikeasti haluaisin. Mutta jotenkin kummasti se ajatus siitä, että jotain
pitäisi tehdä, vie sen innon siitä itse tekemisestä, vaikka haluaisi kyllä.
Olenkin yrittänyt saada lukemiseen enemmän sellaista ajatusta, että haluan
lukea, minun ei pidä. Olenkin saanut luettua viime aikoina, mutta en kirjoitettua
tänne. Luin esimerkiksi Astrid Lindgrenin Meidän Marikin (upea kirja), mutta en
jotenkaan saa kirjoitettua siitä, elän jossain megaitsekriittisyyden kuplassa.
Pyysin myös arvostelukappaleen kirjasta Yliluonnollinen
kokemus. Se minulla on loppusuoralla, alle sata sivua enää. Se on ollut todella
jotenkin ajattelua avartava lukukokemus, siitä toivottavasti lisää piakkoin.
Tässä kohtaa myös suonette minun pyytävän anteeksi kaikilta heiltä, joilta
arvostelukappaleen olen pyytänyt, mutta en ole siitä blogiin asti kirjoittanut.
Yritän kahlata niitäkin kirjoja läpi, kunhan lukeminen sujuu paremmin.
Mutta itse asiaan, pohditaanpa hetki sitä, että millaista
kulttuuria kulutan nykyään. Dokumentit on edelleen erittäin pop. Viimeksi
katsotuista mainittakoon Areenasta löytyneet Empatia, Marshall-vahvistin ja
Sturm und Drang -dokkarit. Kaikki olivat todella mielenkiintoisia, ja näyttivät
sellaisen palan maailmaa, mitä en ehkä omin silmin näkisi. Se niissä onkin aina
kiehtonut. Erilaisten elämäntyylien näkeminen ja osittain ehkä jopa
kokeminenkin.
Olen ollut tämän syksyn harjoittelussa, toimistotyössä kuten
aina, ja siellä sitä saa kulutettua audiota ihan huolella. Areenasta (taaskin)
olen kuunnellut kaikki mahdolliset luonto-podcastit. Luontoiltaa ei voita
mikään, mutta Luonto-Suomi tulee hyvänä kakkosena. Olen kokenut jopa
jonkinlaista identiteettikriisiä siitä, että miksi minua kiinnostaa
luontoradio-ohjelmat? Niissähän on vanhoja setiä puhumassa kaloista ja
linnuista, mitä ne on jossain nähnyt. Mutta jumalauta millaisella
omistautuneisuudella. Kadehdin sitä. Miten voikaan ihmiset uppoutua jonkun
kalan tai linnun tai oravan sielunmaisemaan niin täysillä? Se on upeaa ja nuo
luonto-ohjelmat tuntuu lataavan osan siitä energiasta minuunkin.
Päivystävät dosentit kuuntelen tietenkin aina, kun tulee
uusi jakso. Samoin Vikasietotilan, se iskee mun nörttipuoleen aika kovaa. Noin
viikon radiota tuli kesällä kuunneltua paljon, siinä oli semmoista kivaa toisen
sieluun sukeltamista aika huolella ja jotenkin tosi avoimella tavalla.
Alkusyksystä kuuntelin Spotifystä podcasteja jonkun verran. Sieltä löytyi
muutama helmi, joiden nimiä en enää valitettavasti muista. Eräs todella hyvä
oli podcast, jossa joku youtubeen videoita tekevä henkilö soitteli niille,
jotka olivat laittaneet hänelle törkykommentteja, ja keskusteli heidän
kanssaan. Se podcast sai usein uskon ihmiskuntaan palaamaan, mutta en voinut
kuunnella sitä töissä kamalasti, koska alkoi aina itkettämään.
Syksyn aikana tietokoneeni on temppuillut ja laiskana
ihmisenä en ole jaksanut lähteä selvittämään vikaa, van pistin sen sijaan
digiboksin takaisin seinään. Telkkaria katsoessa on usein sekä minun, että
puolison suusta kuulut kysymys: ”onko tämä oikeasti todellista”, kun sieltä
tulee ihan ihme ohjelmia ja mainoksia. Olen kuitenkin löytänyt sekä vanhoja
suosikkeja, että uusia tulokkaita. Edelleen mennään aika Yle-painotteisesti,
mutta Sohvaperunat ja Sadan vuoden talo on olleet sarjoja, mitä on ollut ihana
seurata. Sohvaperunoissa viehättää samaistuttavuus, Sadan vuoden talossa taas
se, että siihen ei onneksi voi samaistua, ihan niin kaoottisesti asiat eivät
ole. Jos jotain epä-yleläistä koitetaan
vähän mainita, niin Poliisit, vanha suosikki on viihdyttänyt. Ja Ensitreffit
alttarilla, se on ihanaa sosiaalipornoa. Ja niin samaistuttavaa.
Netflixiä ei enää ole juurikaan tullut seurattua, tuntuu
ettei ole aikaa. Ei sitä ole ikinä olevinaan mihinkään. Jos telkkari ei ole
päällä, niin youtubesta tai spotifystä pyörii yleensä jotain. En tykkää, jos on
ihan hiljaista, ei voi ajatella silloin. Last.fm, vaikka ei enää kauhean
relevantti olekaan, palvelee hyvin siinä, että se pitää kirjaa siitä, mitä
kuuntelen. Sieltä voi aina etsiä vanhat suosikit, jos ei muuten muista.
Youtubesta eniten tulee seurattua Philip DeFrancoa, diggaan hänen online-persoonastaan.
Minkälaista sisältöä siellä ruudun toisella puolella on
kulutettu? Mitkä on syksyn parhaat kirjat, sarjat ja podcastit?
