Listan ulkopuolelta: Miika Nousiainen - Metsäjätti

(Kuva: Elisa Kirja)

Metsäjätti on Miika Nousiaisen kolmas romaani. Kaksi ensimmäistä olivat Vadelmavenepakolainen ja Maaninkavaara. Koska molemmat olivat hyviä kirjoja, odotukset kolmannelle teokselle olivat kovat. Sanottakoon myös että Miika Nousiainen on ehdottomasti suosikkipanelistini Nelosen Hyvät ja Huonot Uutiset ohjelmasta kuivan huumorinsa vuoksi, joten senkin vuoksi odotin Metsäjätiltä paljon. 

Metsäjätti kertoo pienestä suomalaisesta Törmäälän kylästä, joka on täysin riippuvainen isosta vaneritehtaastaan. Törmäälästä ei niin vaan isoille kylille lähdetä elämään, mutta Pasi Kauppi lähti. Helsingin kauppakorkeakoulussa opiskellut Pasi on noussut nopeasti Metsäjätti -nimisessä yhtiössä johtoportaaseen, ja joutuu tilanteeseen jossa hänen on matkustettava takaisin kotikaupunkiinsa päättämään kylää elossa pitävän tehtaan irtisanomisista. Vastassa Pasilla on vanhoja tuttuja ja traumoja, sekä uusia tilanteita ja ongelmia Helsingissä olevan vaimon ollessa raskaana. 

Tykkään yleensäkin kirjoista, joissa menneitä tapahtumia paljastatetaan pikkuhiljaa, koska se ruokkii lukijan mielenkiintoa jatkaa eteenpäin kun kaikki kortteja ei paljastetakkaan heti alussa. Metsäjätissä Pasiin menneisyys, etenkin tämän suhde isäänsä on tälläinen asia. Samoin kirjan toisen päähenkilön, Pasin lapsuudenystävän Jannen, menneisyyttä valotetaan pikkuhiljaa. 

Kun Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran pohjavire oli humoristinen ja monesti nauroin ääneen, Metsäjätti on pohjimmiltaan melanolinen ja jotenkin harmaa, jos niin voi sanoa. Suuria nauruja ei todellakaan tule vastaan, onhan aihe vakavakin. Mutta toisaalta niin on aiheet kahdessa aiemmassakin kirjassa, niitä on vain käsitelty enemmän humoristisesti. Vaikka Metsäjätti on hyvä kirja ja pidin tarinasta ja kerronnasta, ei se ihan täysin täyttänyt odotuksiani. Maaninkavaara on edelleen suosikkini Nousiaisen tuotannosta. 

Elossa

Vilkaisin tuossa, että edellinen blogitekstinini on julkaistu 17.elokuuta, eli hetki on

vierähtänyt. Mulla on ollut kyllä hirvittävän hyvä tarkoitus käydä kirjoittelemassa, mutta ei ole ehtinyt. En jaksa uskoa, että on jo lokakuu (lähinnä siksi, koska se tarkoittaa, että kohta on talvi), sillä syksy on tuntunut menevän ihan silmänräpäyksessä. Ei ole yksinkertaisesti ehtinyt lukemaan kirjoja. 

Sillä viime aikoina olen lukenut tätä:

(Kuva: Betterworldbooks.co.uk)

 En suinkaan ihan omaksi ilokseni vaan kyseinen opus liittyy opiskeluihin. Aika vaikeaa paikin tuo englanninkielinen oppikirjateksti, että kyllä on aika mennyt lepposassti tuota kahlaillessa. Koulukirjoja lukuun ottamatta edellinen lukemani kirja on Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen, josta mulla oli todella hyvä tarkoitus kirjoittaa ihan kunnollinen postaus. Jotenkin se sitten vain jäi. Mutta näin lyhykäisyydessään: oli hyvä kirja, kannattaa lukea, mutta ei vältämättä tehnyt meikäläiseen ihan samanlaista vaikutusta kuin Maininkavaara. 

Viikon päästä torstaina koittaa kuitenkin vapaus ja syysloma, ja lauantai-aamuna lähtee lentokone Helsinki-Vantaalta kohti Pariisia, jossa muutama päivä vietetään. Sitten (toivottavasti) voi viikon verran syventyä johonkin muuhunkin kirjaan kuin koulukirjaan. Tarkoituksena olisi aloittaa ainakin Jack Kerouacin Matkalla, joka odottaa jo kirjahyllyssä. Stephen Chosbyn The Perks of Being a Wallflowerin toivon paikallistavani ennen reissua vielä jostain (kirjakaupasta, lentokentältä) matkalukemiseksi. 

Mutta eipä tässä muuta kuin, että mulle kuuluu hyvää mitäs teille kuuluu? :)

Listan ulkopuolelta: Miika Nousiainen - Maaninkavaara

(Kuva: luekirja.fi)

Miika Nousiaisen teki minulle tutuksi Nelosen Hyvät ja huonot uutiset -sarja, jossa Suomen harmaahiuksisin sosiaalidemokraatti toisti lausetta "ennen oli paremmin", yhdessä kollegansa Tuomas Kyrön kanssa. Nousiaisen kuiva huumori puree meikäläiseen, ja keskiviikkona kirjakaupasta mukaani lähtikin Nousiaisen toinen romaani, Maaninkavaara. 

Esikoisteoksellaan  Vadelmavenepakolainen itsensä läpi lyönyt Nousiainen kirjoittaa Maaninkavaarassa päällisin puolin suomalaisesta urheiluhulluudesta, mutta tosiasiassa yhden perheen kipupisteistä ja siitä mitä he ovat valmiita tekemään toistensa eteen. 
Martti Huttusen elämäntavoitteena on suomalaisen kestävyysjuoksumaineen palauttaminen. Kun lahjakas poika katoaa, jää valmentaja-isä tyhjän päälle, sillä Martin koko elämä pyöri pojan juoksuharrastuksen ympärillä. Teini-ikäinen Heidi päättää juosta isänsä pois masennuksesta ja antautuu tämän valmennettavaksi, vaikka tahtookin pyrkiä tosissaan kuvataidekouluun. Heidi ei ymmärrä, että hänen entinen elämänsä on kohta vain muisto, kun isä alkaa koulia tyttärestään huippu-urheilijaa. Martin mielestä rakastuminen ja peruskoulu ovat pilanneet monta hyvää urheilijaa, ja ystävät ja koulunkäynti ovat vain turhaa hidastetta juoksijan päivärytmissä. Harjoittelu alkaa saada yhä vain absurdimpeja sävyjä, kun Heidi käy koulua painoliiveissä ja nukkuu magnettirummussa - Martti-isän ideasta  luopua perinteisestä aikakäsityksestä nyt puhumattakaan. Hänen mielestään maailmassa on vain yksi pätevä mittayksikkö ja se on ratakierros.

Suomalaiskansallinen urheiluhulluus on hauska aihe kirjalle, sillä Maaninkavaarassa tulee esille juuri se huvittava suomalaisuuden piirre, että mitään ei jätetä puolitiehen. Jos jotain aloitetaan, se muuten viedään täysillä, ja yleensä vähän ylikin, loppuun asti. Alkoholia ei voida ottaa vaan "yhet kaljat" vaan ollaan sitten muuten niin kännissä, että oksennetaan koko seuraava viikko. Nousiaisen kirjassa tästä piirteestä esimerkkinä on urheilu. Martti-isä vie tyttärensä huippu-urheilijaksi valmentamisen jo vaaraallisenkin pitkälle. Kun on kerran aloitettu, niin ei varmasti jätetä hommaa puolitiehen. Kultamitalli tai ei mitään. 

Vaikka takakannessa sanotaankin kirjan olevan hulvattoman hauska, käyttäisin mielummin sanaa tragikoominen. Vaikka kirja onkin hauska, on se myös pohjimmiltaan vakava, ja monessa kohdassa naurun ohella tuli myös kyyneleet silmiin. Ensin Huttusen perhe yrittää selvitä pojan katoamisesta, ja seuraavassa hetkessä isän urheiluhulluus onkin jo repimässä jäljellä olevaa perhettä rikki. Eniten iskee Heidin tunne siitä, että kunhan hän vain pääsisi haluamaansa kuvataidekouluun niin kaikki kyllä järjestyisi. Juoksemisellaankin hän vain haluaa miellyttää ja pelastaa köyhän miehen Esa Saariseksi nimittämänsä isänsä. 

Tarinaa kerrotaan vuoronperään isän ja tyttären näkökulmasta, joka tuo kerrontaan mukavaa monipulisuutta. Martti-isä on siitä mielenkiintoinen henkilö, sillä hänellä tuntuu olevan ihan järkeviä ajatuksia ja tarkoituksia, mutta ulkopuolisten silmiin ne näyttävätkin täysin hulluilta. 

Kirjassa käsitellään myös sukupolvi eroja, sillä Martti on vahvasti sitä mieltä, että nykynuoriso on pehmeää, kun he mieluummin pelaavat sählyä ja istuvat tietokoneella pakkasessa juoksemisen sijasta. Isän ja tyttären väliset näkemyserot ja menneisyyteen jämähtäneen Martin ihmettelyt nykypäivän juttuja kohtaan ovatkin kirjan hauskinta antia. Parhaat naurut lukijaa saa, kun Martti kirjoittaa Suosikin terveyspalstalle teeskennellen murrosikäistä tyttöä kysyen tyttärensä kuukautisista ja miten ne vaikuttavat harjoitusohjelmaan. 

Maaninkavaara on erittäin hyvä kirja. Siis todella hyvä. Kannattaa ehdottomasti lukea. Itse ajattelin seuraavalla kaupunkireissulla etsiä käsiini Vadelmavenepakolaisen.

*****