Trevor Noah - Laiton lapsi

 Tätä hehkutettiin suomennoksen ilmestymisen aikaan niin paljon kirjainstassa, että mulla melkein tuli vastareaktio. Päätin kuitenkin taas haastaa itseni tarttumalla johonkin, mikä tuntuu jotenkin luotaantyöntävältä. Ja voi pojat, kun se olikin kannattavaa. 

Laiton lapsi on Trevor Noahin elämäkerta. En tiennyt kuka tää tyyppi on, ennenkuin aloin kirjan lukemisen jälkeen googlettelemaan häntä. Olenhan mä jotain hänen komediapätkiä nähnytkin, en vain tiennyt, että kyseessä on tämä tyyppi. Noah on syntynyt ja elänyt nuoruutensa Etelä-Afrikassa apartheidin aikaan. Kirja alkaa lennokkaalla kuvauksella siitä, miten Noahin äiti heitti lapsensa ulos liikkuvasta autosta lasten ollessa nuoria. Se kuulostaa epäuskottavalta näin kirjoitettuna, ja luettuna (okei kuuntelin tän äänikirjana) se tuntuu vieläkin epäuskottavammalta. Lähinnä siis siksi, että en  oo koskaan osannut kuvitella mitään tuollaista tapahtuvan. 

Noahin kirjoitustyyli on todella humoristinen ja brutaalin rehellinen. Hän ei kaunistele asioita, mutta ei myöskään kauhistele. Hän kertoo miten asiat ovat menneet ja mikä on hänen ajatuksensa niiden alkusyistä, mutta ei putoa semmoiseen voivottelun kuoppaan. Häneen oli helppo samaistua, joskin huumorin käyttäminen ns. selviytymismekanismina oli toisinaan vähän liian lähellä omaa elämää ja jouduin pitämään taukoja kuuntelusta, kun heräsi liikaa ajatuksia, enkä voinut enää keskittyä. 

Kirjassa oli pari tarinaa, jotka herättivät minussa niin kovaa hilpeyttä, että nauroin ääneen. Toinen näistä oli kakka keittiön lattialla ja toinen kertoi tanssijasta nimeltään Hitler. Tuntuu tyhmältä, että kauhistuin, kun kuulin, että Afrikassa lapsia nimetään Hitlereiksi. Se toki selitetään kirjassa auki ja varmasti enemmän matkustaneet ihmiset eivät pidä tätä niin ihmeellisenä. Mulle tuli vähän tyhmä olo, että miten voin kuvitella jonkun Hitlerin olevan koko maailman yhteinen pahis. Miksen tiedä enempää apartheidistä, miksen ole ennen kiinnostunut siitä. 

Tämä avarsi mun maailmaa tavalla, jota en osannut kuvitella mitenkään, ennenkuin luin kirjan. Koitin vähän googletella, että mitä Etelä-Afrikkalaiset on ajatelleet tästä. Ilmeisesti jengi on ollut iloisia, kun Etelä-Afrikan historiaa on tuotu julki ja muuta maailmaa on kiinnostanut se. Jos ymmärsin oikein, osa porukasta on ollut sitä mieltä, että apartheidia ja sen vaikutuksia liioitellaan kirjassa, mutta onhan meilläkin täällä Euroopassa jengiä, jotka ajattelee juutalaisten massamurhan olevan salaliitto ja huijaus.

Tästä on tekeillä elokuva, jota kyllä odotan innolla! Ihan mahtava teos, suosittelen vahvasti tämän lukemista. 

*****

Trevor Noahin haastattelu: https://www.youtube.com/watch?v=_hfMNTnBM4I&feature=emb_logo

Pirjo Tuominen - Opettajatar

Usein selailen BookBeatia ja etsin kirjoja, joita haluaisin tulevaisuudessa kuunnella, mutta en nyt.

 

 

Sitten kun saan edellisen kuunneltua, etsin uuden kirjan ja niitä tallennettuja "haluaisin joskus kuunnella tämän" -osaston kirjoja kertyy aivan tolkuttomasti odottamaan sitä hetkeä, kun oikeasti haluan kuunnella sen kirjan. Tämä oli siltä osastolta, valitsin randomilla jonkun, enkä edes muista, miksi tämän alun perin edes tallensin odottamaan.

Hyvä, että tallensin, sillä tämä oli aivan upea kuuntelukokemus. Ensinnäkin Krista Putkonen-Örnistä on pikkuhiljaa tullut mun lempiääneni näissä äänikirjoissa. Genre kuin genre, Putkonen-Örn saa kirjan eloon. Pirjo Tuominen kirjailijana on minulle aivan uusi nimi. En ole ennen lukenut hänen tuotantoaan, mutta luulen, että haluan lukea lisää. Voinko mä edes puhua lukemisesta, jos kuuntelen äänikirjana? Ihan sama, puhun (tai kirjoitan) kuitenkin.

Opettajatar kertoo perheestä, jossa on neljä tytärtä ja isä. Heidän isänsä on opettaja ja on opettanut myös kaikki neljä tytärtään opettajiksi. Isä on kurinpidollaan kadettikoulussa onnistunut suututtamaan erään pikkumielisen jätkän, joka sitten päättää kostaa perheelle ja onnistuukin sitten saattamaan perheen vanhimman tyttären, Rosan, erittäin huonoon maineeseen. Kirjan tapahtumat pyörivät näiden seurausten ympärillä.

Kirja tempaisee nopeasti mukaan maailmaansa ja hahmojen tunteisiin on helppo samaistua. Välillä kulkiessani töihin ja kuunnellessani tätä huomasin puolihuudahtavani ääneen jotain, kun kirjan tapahtumat imaisivat niin mukaansa. Se on aina hieno piirre kirjassa ja mitä parhainta eskapismia.

Ennakkoluuloistani huolimatta kirja ei ollut mitään hömpänpömppää, vaan kertomus siitä, miten ilkeät ihmiset vaikuttavat elämään ja toisaalta, miten ovat vaikuttamatta. Tarina oli vahva kasvukertomus ja jotenkin aivan ihanalla tavalla maanläheinen. Feminismi on kirjassa läsnä, mutta ei puskevasti vaan toteavasti, tyyliin "näin on, ajattele mitä ajattelet, mutta onkohan tämä nyt ihan oikein".

Koska tarinassa käydään läpi tapahtumia monelta vuosikymmeneltä, yksittäiset aivan hirveät tapahtumat asettuvat jotenkin eri perspektiiviin. Tämä sai minut myös miettimään oman elämäni suuria käännekohtia, niitä hirveitä ja hyviä. Ne tulee näyttämään mun silmiin ihan erilaisilta sitten joskus, kuin miltä ne näyttää nyt tai näyttivät kymmenen vuotta sitten. Se on jotenkin lohdullista ja juuri tällaisia kirjoja rakastan. Niitä, jotka saavat minut oivaltamaan jotain vähän syvemmällä tasolla.

*****

Jonas Bonnier - Lahkomurhat

Lahkomurhat on tositapahtumiin perustuva romaani, jossa käsitellään Knutbyn pienen vapaakirkon (lahkon) henkilöitä ja tapahtumia. Törmäsin tähän sattumalta ja aloin kuuntelemaan tätä nimen takia, en ollut aiemmin muistaakseni kuullut tapauksesta, vaikka mun on vaikea uskoa, etten olisi.

Mä kuuntelen todella paljon true crime - podcasteja. Jotenkin ne kuitenkaan eivät ole niin jännittäviä, ehkä olen turtunut niihin. Tämä kirja taas muistutti, että ne ihmiset, jotka joutuu uhreiksi ja toisaalta myös rikoksentekijät, ovat ihmisiä siinä missä minäkin. Täällä ne istuu junassa ja käy töissä, ei kaikki tosin, mutta kuitenkin. True crime - podcasteissa usein pohditaan kyllä, että mitähän tässä kohtaa on ajateltu, mutta koska niissä ei ole tarinasta kuin se rikososa, niin ne ihmiset niissä tarinoissa tuntuvat usein tosi etäisiltä ja epäinhimillisiltä. Romaani vei kuitenkin lähelle hahmoja.

Tässä kirjassa on ne kaikki perus lahko"hahmot". Pari todella dominoivaa ja manipuloivaa johtohahmoa ja sitten ne ihmiset, jotka on niin rikki, että niitä on helppo manipuloida. Hahmot on mielestäni kirjoitettu hyvin ja uskottavasti. Erityisesti pidin siitä, miten Eevan hahmoon oli osattu kirjoittaa ne semmoiset aivan kauhean manipulaation pienet vivahteet aivan normaalin kuuloisien lauseiden keskelle. Sindre, Eevan lisäksi toinen johtohahmoista taas oli kirjoitettu niin, että koko ajan tuli pohtineeksi sitä, että mitähän nyt ei  kerrota.

Knutbyn lahkossa elämää varjostavat alituinen pelko siitä, että paholainen riivaa ja ettei oma usko riitä. Ihmiset joutuvat myös pelinappuloiksi Eevan ja Sindren valtapeliin, jossa taistellaan siitä, kuka uskoo koviten ja kuka saa parhaat viestit Jeesukselta. Meininki on aika sairasta ja siksi hyvin mielenkiintoista. 

Tämä oli jännittävä lukukokemus ja oli pakko kuunnella tämä kaksinkertaisella nopeudella, ettei tarvitse jännittää niin paljoa sitä, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Tosin, kun kuuntelee kaksinkertaisella nopeudella, niin lukijasta tulee hätääntynyt viba, joka toisaalta lisää jännitystä.

****

13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

Nyt on kyllä taattua 100 kirjaa laatua! Vaikka tän listan kanssa on kiukuteltu, itketty ja hammasta purren luettu kirjoja loppuun, niin on tältä listalta löytynyt myös paljon semmoisia kirjoja, joiden jälkeen on voinut todeta maailmankuvan taas laajenneen. Tää on ehdottomasti yksi niistä. Itse asiassa tässä kirjassa jo alku oli sellainen, että melkein teki mieli itkeä ilosta, koska tuntui siltä, että nyt on löytynyt taas jotain uutta ja jännittävää. Ihanaa ja hirveää, asioita joita saa pohtia. Maaginen realismi taitaa olla mulle ihan uus tuttavuus, ainakin noin terminä.

Joku vois kuvitella, että kun on kirjabloggaillut yli kymmenen vuotta (vaikkakin epäsäännöllisesti) niin tietäisi jotain perusasioita klassikkoteoksista. No näin ei ole. Kirjan alussa ihmettelin, että miten Espanjassa voi olla intiaaneja, eikö ne olleet Amerikassa. Googlettelin asiaa ja sitten oli pakko kysyä ystävältä (onneksi on tämmöisiä muita kirjaihmisiä lähipiirissä <3), että siis mikä homma tää on, niin hän sitten kertoi mulle kirjan sijoittuvan Kolumbiaan, ei suinkaan Espanjaan. Voi facepalm. Mä yleensä luen kirjan taustoista vasta, kun olen lukenut sen kirjan tai siinä tulee vastaan jotain kummallista, johon haluan selityksen.

Sadan vuoden yksinäisyys on teos, joka kertoo Ursulasta ja Jose Arcadio Buendiasta jotka lähtevät kotikylästään paetaakseen menneisyyden haamuja ja päätyvät sitten perustamaan Macondon kylän. Kirjassa käydään läpi monen sukupolven vaiheet ja elämä ja yhtenä kantavista teemoista on se, miten kaikki tapahtumat toistuvat uudestaan ja uudestaan, ihmiset vain vaihtuvat. Tyypit nimeää lapsensa omilla ja vanhempiensa nimillä, ja kyllä sitä menee ihan sekaisin, että kuka näistä Joseista tää on ja moneshan Aureliano tässä nyt sitten taas seikkailee. Se ei haittaa, sillä se sopii tähän "kaikki toistuu" -teemaan loistavasti. Usein tuli ajateltua, että "aivan aivan, eikös se edellinenkin Arcadio tehnyt jotain tällaista vai onkohan tää nyt vielä se sama". Jotkut henkilöt elivät 150-vuotiaiksi ja kerkesivät elää rinnan vaikka kuinka paljon nuorempien sukupolvien kanssa. Kun kaikki oli muutenkin aika maagista, niin sitä ei edes tehnyt mieli kyseenalaistaa. Toisin kuin niitä intiaaneja Espanjassa.

Maaginen realismi on kyllä mielenkiintoista. Miten Márquez onkin osannut kirjoittaa juuri tietyt maagiset tapahtumat niin, että niitä ei edes kyseenalaista ja ne sopivat tähän maailmaan? Esimerkiksi yhdessä kohtaa ikkunan ohi lentää lentävä matto. Ja se vain menee niin, eikä sitä tule yhtään pohtineeksi, että "voiko noin muka käydä". Niin vain käy, piste. Toteava kirjoitustyyli on jotenkin lohdullista ja maanläheistä. Se luo kirjaan erikoisen tunnelman, mitä monet kirjasta kirjoittaneetkin ovat kuvanneet. Tätä oli mukava kuunnella työmatkoilla, tämä veti jalat maahan kaikella maagisuudella ja toteavuudellaan.

Syvemmällä tasolla tässä kirjassa käsitellään kuolemaa aika paljon. En tiedä onko se kulttuurihomma vai Márquezhomma, mutta kuolema maanläheistetään ja perustellaan tässä kirjassa hyvin. Kaikilla on aikansa, kaikilla on paikkansa. Kuolema kuuluu elämän kiertokulkuun ja se on jämpti. Se ei silti tarkoita, etteikö kuolemaa kunnioitettaisi. Suruajat ovat pitkiä ja hiljaisia, mutta niin sen kuuluu mennäkin. Eikä kuolema tarkoita sitä, että henkilö poistuisi elämästä kokonaan. Hän saattaa haamuna tulla kertomaan, että mitä nyt kannattaisi tehdä, tai mikä kohtalo sinua odottaa.

Kirjassa on paljon seksiä. Siis todella paljon. Milloin joku hyppää baarin pöydälle esittelemään jättikaluaan ja milloin taas köyritään viikkoja ympäri taloa niin, että kaikki huonekalut menevät paskaksi. Seksi on kuvattu hyvin visuaalisesti, mutta silti vähän kiertoteitse. Tavallaan tässä kirjassa on paljon samaa, kuin Täällä Pohjantähden alla - tai Eedenistä Itään -kirjoissa, mutta tällaista seksillä mässäilyä ei kyllä näistä edellä mainituista löydä.

I*sesti on vahvasti läsnä Buendiojen perheessä. Ei se sillä tavalla hyväksyttyä ole, koko ajan pelätään, että lapsia syntyy siansaparon kanssa, mutta jokin siinä kielletyssä hedelmässä vetää puoleensa tämän suvun ihmisiä. Yleensä tätä perustellaan himoilla. R*iskausta on kirjassa myös paljon ja se vähän häiritsi minua, se oli liian normaalia ja usein r*iskaus johti naisen himojen heräämiseen tätä r*iskaajansa kohtaan. Se ei ole maagista, eikä realismia, joten se vähän välillä rikkoi sitä lukukokemusta. Ehkä myös siksi, että aihe on ollut tapetilla ja minua kauhistuttaa, että jotkut ihmiset ajattelevat naisen kieltäytymisen seksistä olevankin joku salainen lupaus.

Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea, tässä on niin monta tasoa, että niitä ei mitenkään voi kaikkia eritellä tällaiseen blogitekstiin. Kuten monen muunkin kirjan kohdalla, niin pakko sanoa tästäkin, että tämä pitänee lukea uudestaan saadakseen tästä vielä enemmän irti. Kirjassa oli sotaa ja kapitalismia, mutta en kerennyt oikein edes käsittelemään niitä, kun tuo kuolema vei iso osan mun huomiosta.

****

Arto Paasilinna - Jäniksen vuosi

Aloin kuuntelemaan tätä, koska tämä on tuttu ja turvallinen. Hämmästyin suuresti, kun en löytänyt tätä kirjaa arvosteltuna täältä, enkä edes tuolta sadan kirjan listalta. Löysin suursiivousta tehdessäni tuon paperisen tulosteen noista sadasta kirjasta, saattaisi olla syytä vilkaista sitä pitkästä aikaa. Koetin palata sataan kirjaan aloittamalla Sodan ja Rauhan, Kuuntelin sitä kymmenen minuuttia, kuuntelematta sitä. Ehkä se ei ole se paras mahdollinen tapa palata tähän projektiin, josta vuosien saatossa on tullut enemmän pakko, kuin vapaus tehdä asioita, mistä tykkää.

Ensimmäisen kerran olen tämän kirjan lukenut joskus 12-vuotiaana ja toisen kerran jossain kohtaa nuorta aikusuuttani, kun olen paennut maailmaa ottamalla vain jonkun kirjan hyllystä. Se on lienee ollut aikaa, kun en ole jaksanut kirjoittaa tänne mitään. Tämä on helppo kirja siinä mielessä, että se on minulle tuttu ja turvallinen. Alun pelko ja pakeneminen on samaistuttavaa. Vatanen, toimittajamies Helsingistä, on ajamassa kuvaajansa kanssa Heinolan kohdilla takaisin kotiin, kun auto törmää jänikseen, ja Vatanen lähtee pelastamaan jänistä. Hän menee metsään, etsii jäniksen ja päättää karata.

Karkaamisessa on jotain todella puoleensavetävää, se on koomista ja samaan aikaan minäkin olen halunnut karata. Nyt kuuntelin tämän, kun en uskaltanut aloittaa mitään muutakaan kirjaa, koska aina voi olla, että tarttuukin hyvään kirjaan, ja sitten kun se loppuu, niin se on ohi. Se on kauheaa.

Vatanen pyöriikin sitten jäniksensä kanssa ympäri Suomea, tekee raksa- ja metsätöitä pysyäkseen leivässä ja kohtaa erilaisia eläimiä ja ihmisiä matkallaan. Tässä kirjassa törmäsin ensi kertaa Kekkossalaliittoteorioihin, ja muistan jo 12-vuotiaana pitäneeni niitä hulvattomina, vaikken edes tainnut kunnolla tietää, kuka Kekkonen on. Kuuntelin tämän kirjan tuplanopeudella, ja se tuntui tekevän kirjan huvittavuudesta vielä huvittavampaa.

Tässä kirjassa on varmaan eeppisin krapulakuvaus, mitä muistan lukeneeni. En muistanut sitä aiemmilta lukukerroilta, mutta tällä kuuntelukerralla se oli todella vaikuttava ja sai minut nauramaan jopa ääneen.

Kävellessäni ulkona ja kuunnellessani tätä mietin, että tämä on vähän niinkuin Havukka-ahon ajattelija ja Juoksuhaudantie. En tosin tiedä miten paljon tämä ajatus pohjaa toteen, mutta tästä minulla heräsi hirveä himo löytää Jäniksen vuosi, mutta naispääosalla. Tuntuu, että minä aina innostun näistä vapautensa ottavista miehistä, mutta missä ovat vapaiden naisten tarinat? Kotiopettajattaren romaanissa vapaus on silti aika pitkälti miehen seuraamista, joten en tiedä laskisinko esimerkiksi sitä.

Kolme rikoskirjaa

Hurahdettuani äänikirjoihin, oli minulle luonnollista lähteä kahlaamaan niitä rikoskirjallisuudesta käsin (vai korvin). Olinhan ennen äänikirjoja kuluttanut valtavasti rikospodcasteja, joissa ruodittiin tosielämän rikoksia, selvinneitä ja selvitettyjä.

Ensimmäisenä kuuntelin Pauli Jokisen Helsingin murhahistoria - 110 tarinaa henkirikoksista. Tämä oli pehmeä lasku äänikirjoihin, sillä tarinat ovat melko lyhyitä ja eivät sinänsä liity toisiinsa, joten ei haitannut, jos keskittyminen hetkeksi herpaantui, mukaan juoneen pääsi taas pian, kun kertomus vaihtui. En tosin pitänyt siitä, että tarinat eivät tuntuneet olevan missään järjestyksessä. Jossain kohtaa tuli kyllä semmoinen olo, että tarinat olivat jotenkin järjestetty tapahtumapaikkojen mukaan, mutta en ole ihan varma.

Helsingin murhahistoria ei ollut loistava, mutta ei myöskään täysin paska. Se toimi hyvin ihmiselle, jolla on välillä vaikeuksia keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Se oli myös hyvä pohja lähteä kuuntelemaan näiden poliisiammattilaisten elämäkertoja, sillä monesti tuli elämäkerroissa vastaan juttuja, joista oli kirjoitettu tässä Pauli Jokisen teoksessa.

Seuraava rikoskirja, johon tartuin, oli Harri Gustafsbergin ja Heidi Holmavuon kirjoittama Karhuryhmä. Kirja on kirjoitettu Gustafsbergin kokemuksista Karhuryhmässä. Odotin tältä kirjalta tarinoita rikollisten pahoinpitelystä ja kunnon machoilua, mutta ei tämä ollut yhtään sitä, mitä odotin. Tämä oli paljon parempaa. Kuuntelin tämän päivässä, niin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu tämä kirja oli.

Gustafsbeg kertoo kirjassa aidosti ja samaistuttavasti ihmisen reaktiosta pelkoon, jännitykseen ja traumaan. Karhuryhmän jäsenet joutuvat työssään yhä uudestaan ja uudestaan painostaviin ja stressaaviin tilanteisiin ja heidän pitää myös oppia palautumaan niistä tunteista. Tämä kirja lievensi minun traumojani. Ei se tehnyt niistä yhtään vähäpätöisempiä, mutta tämä kirja normalisoi tunteita ja niiden käsittelyä. Yksi vaikeimmista asioista traumassa on hyväksyä se, että ne oikeasti satuttavat ja jättävät jäljen ja että ne pitää käsitellä, ennenkuin niiden kanssa voi oppia elämään. Tämä lievensi häpeää niitä ihan normaaleja, mutta usein vaiettuja tunteita kohtaan - vihaa, surua ja häpeää.

Karhuryhmä-kirja oli aivan loistava, ja aion kuunnella sen vielä uudestaan. Lukijan (Aku Laitisen) ääni sopi tähän erittäin hyvin, kirjasta tuli turvallinen olo. Vahva suositus!

Viimeisin rikoskirja, jonka kuuntelin, on Juha Rautaheimon elämäkertateos Hermo. Rautaheimo toimi murharyhmän pomona ennen jäämistään eläkkeelle ja kertoo kirjassaan siitä, miten päätyi poliisiksi ja muistelee mieleenjääneitä tapauksia vuosien varrelta. Yksi parhaimpia ja mielenkiintoisimpia tarinoita kirjassa oli tapaus Jalmari Koiranen. Tämän (kuten monen muunkin) tapauksen kohdalla Rautaheimo kertoi, että tästä voisi kirjoittaa kirjan, joten toivon tosiaan, että tämä kirja kirjoitetaan. Ei tuollaisia hahmoja voi luoda uskottavasti fiktiossa, ne menee jo niin yli.

Tässä kirjassa oli paljon huumoria ja källejä, mutta myöskin painavia mielipiteitä esimerkiksi Suomen rikostuomioista. Oli jännittävää kuulla, minkälainen poliisin näkemys näistä asioista on. Varsinkin, kun kuuntelin näiden ohessa rikollisten kirjoittamia kirjoja, joissa näkemys on usein vähän erilainen. Mutta niistä lisää toiste. 

Paula Noronen - Tarja Kulho

"Tää on niinku ihana, mut sit tää on ihan kauhee" laitoin miehelle viestiä kuunnellessani tätä kirjaa. Niinjoo, hehkutinkin jo instan puolella, mutta siis tosiaan, innostuin äänikirjoista. Ja siis ihan todella innostuin, oon viimeisen viikon aikana kuunnellut äänikirjaa lähes aina, kun mahdollista. Tämä oli toinen kirja, jonka kuuntelin, ja tykkäsin tästä!

Mä olen niin nuorta sukupolvea, että Tarja Kulho ei ollut mulle tuttu entuudestaan. Paula Noronen sen sijaan oli, telkkarista tosin. Hänen aiempi kirjallinen tuotanto ei ole ehkä ihan mun ikäisille tarkoitettu, vaikka nuoreksi tässä kontekstissa itseni tunnenkin. Tarja Kulho on ollut joskus ihan 2000-luvun alussa radiossa seikkaileva kaupan kassa, joka on syntynyt vastaiskuna ylipirteille ja aina iloisille radiohahmoille. Tarja Kulho on ihminen. Hän keskustelee asiakkaiden kanssa ihan kaikesta ja kertoilee elämästään.

Kulho on paljasjalkainen korsolainen, joka on töissä jo ties monetta kymmenetta vuotta Korson Räkkärimarketin kassalla. Hänellä on lapset Pyry 17-v ja Ula 8-v, sekä mies Reijo Perniö. Eräänä iltana hän maistelee vähän viintä ja Reijon mentyä nukkumaan ilmoittautuu Vantaan harrasteopiston kirjoituskurssille, jolla käsitellään työelämää ja siinä kasvua. Hänen kirjoittamansa tekstit ja harrasteopiston kanssa käydyt sähköpostikeskustelut rytmittävät kivasti kirjaa ja tuovat siihen selkeän rakenteen.

Kuten sanottua, tää kirja on ihana, mut tää on ihan kauhee. Annoin tälle Bookbeatissa viisi tähteä, joten kaiketi tämä on kauhea ihanalla tavalla. Myötähäpeä vyöryi ylitseni toisinaan niin suurella voimalla, että se tärisytti. Toisaalta Tarja Kulho oli jotenkin tosi samaistuttava ja semmonen, että varmaan suhtautuisin siihen lempeydellä, jos näkisin, mutta en kyllä jaksaisi kuunnella sen selitystä. Tai lähinnä en jaksaisi sitä kauheutta, kun ei tiedä miten pitäisi reagoida silloin, kun joku ei vaan lopeta sitä selittämistään ja pitäisi jo mennä.

Paula Norosen haastattelu Ylen aamussa toi hänestä esiin ihan erilaisen puolen, kuin mitä aiemmin olen televisiossa hänestä nähnyt. Hänen positiivinen näkemyksensä audion nykytilasta sai mut todella hyvälle tuulelle.

*****

Muu: Veikko Huovinen - Lemmikkieläin

Mulla tulee Veikko Huovisesta mieleen semmonen pujopartainen, solakka ja iloinen setä, joka tietää maailman olevan paha paikka, mutta joka siitä huolimatta aina hymyilee. Mun kuva perustuu täysin siihen, että oon lukenut kaks hänen kirjaansa, eli se voi olla jotain ihan muuta, kuin todellisuus. Huovisen kirjat, nämä kummatkin, on saaneet mut jotenkin mystisellä tavalla innostuneeksi ja kiinnostuneeksi.

Lemmikkieläimen löysin kirpparilta, takakannen luettuani olin varma, että kyseessä on hyvä kirja ja onnekseni olin oikeassa. Kirja kertoo teollisuuspohatasta, jolla on niin paljon kaikkea, että saadakseen tyydytystä jostain, hän haluaa jotain, mitä ei ole kenelläkään muulla, lemmikkieläimen, joka onkin ihminen. Vaikka puhunkin tyydytyksestä, niin kyseessä ei ole missään määrin mikään seksuaalinen, vaan omistamisen ja vallan tuoma tyydytys.

Kuten sana teollisuuspohatta antaa ymmärtää, perustuu kirjan tapahtumat jonnekkin 60-luvulle. Kirjan alussa kuvataan, kun pohatta-Johnson saapuu köyhän perheen luokse ja puhuu lemmikkieläimeksi ottamisen ehdoista. Lemmikkieläimeksi kaavaillulla Jacobilla on tietenkin nykysuomeksi sanottuna back-uppi mukana, työväenliikkeen edustaja. Tämä pitää huolen siitä, että Jacobille taataan terveydenhuolto ja muut asiaankuuluvat lievitykset. Miehet solmivat sopimuksen, jonka mukaan Jacob suostuu asumaan vuoden Johnsonin määräämässä lasihäkissä, esiintymään kolmasti päivässä lasin takana ja saamaan tästä aimo summan rahaa. Tämä on tietenkin iso plussa koko hommassa, asuuhan Jacob ennen koko hommaa perheineen jossain pimeässä kellarissa.

Loppukirjassa kuvataan, miten elämä lasihäkissä sujuu, eihän se tietenkään ole mitenkään mutkatonta, vaikka siitä saisi kuinka paljon fyffeä. Tässä kirjassa on jännä sävy. Toisinaan tuntuu, että Huovinen on vihainen koko maailmalle. Toisinaan hän näkee kaikissa henkilöissä jotain inhimillistä ja tavallaan liikuttavaa. On jotenkin aivan hulvatonta, kun Johnson toisinaan soittelee Jacobille lasihäkkiin ja höpöttelee kuin suurikin hyväntekijä. Ja olihan hän, tavallaan. Hänen ja Jacobin suhde on kuvattu hauskasti.

Havukka-ahon ajattelija oli hyvänmielen kirja, eikä missään määrin poliittinen (jos muistan oikein). No, ainakin se oli hyvänmielen kirja. Niin oli Lemmikkieläinkin, mutta se oli myös kannanotto. Lemmikkieläin on ilmestynyt 16 vuotta Havukka-ahon ajattelijan jälkeen ja ajan tuoman kyynisyyden huomaa selvästi. Vahva suositus, varsinkin jos sulla on viekkarit Big Brotherista.

38. William Golding - Kärpästen herra

Siitä asti, kun me aloitettiin tää projekti, oon aina kirjastossa käydessäni yrittänyt saada tätä kirjaa käsiini. Se on aina ollut lainattuna. Tälläkin kertaa ihmettelin tovin, että enkö enää osaa aakkosia, kun en löytänyt tätä kirjaa hakukoneen osoittamasta paikasta. Kirjastonhoitaja tajusikin sitten ohjata minut juuri palautettujen kirjojen hyllylle, jossa tämä kauan etsimäni teos nökötti. Nappasin sen mukaani ihmetellen sen lyhyyttä. Jostain syystä ajattelin aina, että kyseessä on kunnon tiiliskivikirja. Eipä ollut. Sivuja tässä pokkarissa oli vähän päälle 250, ja teksti oli helppolukuista.

Miksi sitten halusin saada tämän kirjan käsiini? Meille näytettiin yläasteella tähän kirjaan perustuva elokuva. Niitä on muuten kaksi, vuosiltä -63 ja -90. Olen aika varma, että katsoimme koulussa tämän myöhemmän version, sillä tuo vuoden -63 elokuva on mustavalkoinen, ja minulla on hämärä muistikuva siitä, että tuo elokuva, jonka katsoimme, oli värimaailmaltaan hyvin vihreä ja tumma. Voi olla, että muistan ihan päin prinkkalaa. Elokuva on kuitenkin jättänyt minuun muistijäljen jostain todella kamalasta ja brutaalista. Enkä ihmettele, nyt kun olen lukenut kirjan.

Kärpästen herra kertoo poikajoukosta, iältään 6-12, jotka haaksirikkoituvat autiolle saarelle. Saarella ei ole aikuisia, eikä tietenkään asutusta. Pojat saavatkin nopeasti aikaan jonkinlaisen hierarkian keskuudessaan ja kirjan tapahtumat pyörivät paljon sen ympärillä, miten eri henkilöt suhtautuvat vallanjakoon ja yhteiskunnallisen järjestyksen puutteeseen. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan, johon usein viitataan niin, että herää kysymys, onko poikien kuitenkin parempi olla saarella, kuin sodan runtelemassa yhteiskunnassa. Tai mikä ylipäätään on ero aikuisettomassa ja järjestyksettömässä yhteiskunnassa ja sotatilassa.

Golding on kirjoittanut tämän kirjan sen jälkeen, kun hän itse on ollut sodissa taistelemassa. Hän on myös toiminut opettajana, ja joidenkin tarinoiden mukaan myös laittanut oppilaitaan erilaisiin valta-asetelmiin testatakseen, että miten pitkälle oppilaat menevät. Tätä en uskalla väittää todeksi sen vuoksi, että tähän väitteeseen törmäsin vain kerran tehdessäni taustatutkimusta. Kärpästen herra on syntynyt kuulemma tämän opettaja-aikoina tehdyn "tutkimuksen" jälkeen.

Kirjassa kuvataan taitavasti trauman aiheuttamia oireita. Toisinaan kirjan tapahtumat tuntuvat liian brutaaleilta voidakseen toteutua oikeassa elämässä, toisinaan taas tuntuu siltä, kuin kirja olisikin faktaa. Tähän jälkimmäiseen tunteeseen saattaa myötävaikuttaa se, että olen kuunnellut truecrimepodcasteja ja katsellut minidokkareita ties mistä murhaajista ja kulteista tässä ollessani kipeänä.

En ihmettele, että tämä kirja on tällä listalla, enkä että se on koko ajan lainattuna kirjastossa. Minä ahmaisin tämän parissa päivässä ja aion katsoa sen elokuvan seuraavaksi, jotta voin verrata kirjaa ja elokuvaa.

*****

22. Umberto Eco - Ruusun nimi

Tästä jäi nyt vähän paha maku suuhun. Ei välttämättä tämän kirjan itsensä takia, vaan sen takia, että se on ollut mulla nyt luettavana yli kaksi vuotta ja sinä aikana paljon on muuttunut. Lähinnä sisäisesti. Mun ajatusmaailma on muuttunut siitä "vittu tää on paskaa, tää kirjailija pitäisi ampua" -meiningistä johonkin. Kai sitä voisi kuvailla parhaiten niin, että olen tajunnut, etten tajua ja että se ei tee kirjasta tai kirjailijasta paskaa. Kasvaminen vituttaa. Kai siksi, että joutuu myöntämään, että ei tiennytkään tai osannutkaan ihan kaikkea.

Ja siitä päästään siihen varsinaiseen pahan maun syyhyn. Olin lukenut melkein koko kirjan, valittanut jokaiselle, joka jaksoi kuunnella, että miten paska kirja se on mm. siksi, että siinä on koko ajan latinankielisiä sitaatteja ilman suomennoksia, kunnes löysin kirjan lopusta suomennokset kaikille niille kirjan sitaateille. Kirja muutenkin oli täynnä ylipitkiä, kuvailevia lauseita, joista oli vaikea välillä saada kiinni. Sitä ei helpottanut se, että vähän väliä jotain asiaa perusteltiin tai siihen viitattiin latinankielisellä sitaatilla, jota en ymmärtänyt. Kuinka paljon minua vituttikaan, kun huomasin, että jos vain olisin keskittänyt energian valittamisen sijaan kirjan tutkimiseen, olisi se ehkä avautunut paremmin.

Kirjasta tuli minulle aikojen kuluessa sellainen iso paha musta kohta, johon en halunnut koskea tai edes ajatella sitä, koska tunsin itseni ihan paskaksi sitä lukiessa. Aina, kun yritin lukea kirjaa, huomasin jossain kohtaa lukeneeni monta sivua tajuamatta mitään tai tietämättä edes, että mitä kirjassa tapahtui. Koska teos oli päässäni jo aiheuttanut valtavan vastareaktion, en edes halunnut palata niihin sivuihin, ettei minulla menisi kirjan läpi kahlaamiseen yhtään sen enempää aikaa, kuin mitä siihen oli pakko laittaa. En edes halunnut lukea kirjaa, mutta koska se oli kesken, se oli pakko lukea ja taistella loppuun. Onneksi tein sen! Opin paljon omasta ajattelustani ja suhtautumisesta asioihin. Miten helppo onkaan päättää, että joku asia on paskaa ja sitten olla koskematta siihen asiaan enää. Totuus taitaa kuitenkin olla, että mikään asia ei absoluuttisesti ole paskaa tai ole olematta. Kaikessa on vähän paskaa ja riippuen siitä, että mistä suunnasta sitä katsoo, se paska voi olla piilossakin. Mutta itsehän sen lopulta kai jotenkin päättää, että miten asioita katsoo, haluaako nähdä vain sen paskan.

Ruusun nimi on ilmestynyt vuonna 1980. Ja mikä hämmästys olikaan se, että kirjan tapahtumat itseasiassa sijoittuvat vuoteen 1327. Umberto Eco on tehnyt valtaisan työn perehtyessään tuohon aikakauteen. Romaani on hyvin hyvin kuvaileva, melkein uskoisin, että Eco on tuota tehdessään oikeasti luonut tuon luostarin paperille ajatuskaavioina ja pohjapiirroksina (joka sekin itseasiassa löytyy kirjasta) ja ehkäpä hän on unissaankin asunut tuossa luostarissa. Näen melko selvästi sen, miksi kirja on listalla. Se on merkittävä teos.

Kirjassa on minun nähdäkseni monta teemaa, uskonnosta totuuteen ja ihmisyyden ytimeen asti. Juoni on melko perinteinen murhamysteeri, joka sijoittuu italialaiseen luostariin keskiajalla. Se tuo tiettyä jännitystä kirjaan, koska arvot, uskonto ja ylipäätään elämäntavat siellä ovat hyvin tarkasti säänneltyjä. On hierarkiaa ja arvojärjestystä, mystiikkaa, noituutta ja vaikka mitä sellaista, mikä on tämän päivän elämstä jo kadonnut. Ainakin Suomesta.

Mitä kirjasta jäi positiivisena mieleeni, oli se miten lempeän opettavaisesti kirjan päähenkilöt (munkki William Baskerville ja oppipoinkansa Adson) suhtautuivat toisiinsa. Se oli inspiroivaa ja ihanaa luettavaa. Koska minulta meni monia aukeamia aivan ohi aivojen ja tajunnan, luulen, että kun aika on oikea, minun tulee palata tämän kirjan pariin. Tämä on ehkä myös sisun kysymys. Olen aivan varma, että voin lukea tämän kirjan myös kunnolla ja ymmärtäen. Se vaatii keskittymistä ja sen opettelua, ei tätä kirjaa voi lukea ja samalla kuunnella musiikkia tai oikeastaan yhtään mitään. Tämä kirja pitää lukea. Sisäistää ja ymmärtää. Mitä olen kirjasta lukenut, niin se on täynnä viittauksia muihin teoksiin ja tapahtumiin ja vaikka mihin. Minulta meni kaikki aivan ohi.

Tälle kirjalle en tällä lukukokemuksella anna arvosanaa, se ei tuntuisi reilulta. Sen voin sanoa, että tämä on vaikealukuinen kirja, joka sisältää paljon kuvailua, pitkiä lauseita ja henkilöitä, joista on välillä vaikea pysyä kartalla.

Muutoksen tuulia

Mennään suoraan asiaan. Joudun valitettavasti ilmoittamaan, että Veera jättää kirjaprojektin. Puhuttiin asiasta hyvässä hengessä ja Veera totesi, ettei häntä oikein enää kiinnosta. Jos hän ikinä haluaa palata projektin pariin, on hänellä siihen tietysti toisena blogin perustajista täysi oikeus. Toivotetaan siis Veeralle hyvät jatkot ja toivottavasti susta kuullaan vielä!

Mitä se tarkoittaa tämän blogin kohdalla? Toistaiseksi vain sitä, että minä (Ida) jään tänne yksin kirjoittelemaan. Jatkossa olisi tarkoitus ottaa projektiin mukaan uusi kirjoittaja tai uusia kirjoittajia, ihan sen mukaan, että mikä tuntuu oikealta.

Olen käynyt tässä läpi meidän vanhoja blogitekstejä ja Keskisuomalaisen lehtiartikkelit vuosilta -09 ja -10. En oo voinut olla repeilemättä meidän suoralle tyylille ilmaista asiat. Se onkin varmaan ainoita asioita, joiden haluan jatkossakin määrittävän näitä tekstejä, ainakin omalta osaltani. Uudet blogin kirjoittajat etsiköön oman tyylinsä. Jos ja kun uusia kirjoittajia tulee, esitellään heidät täällä blogissa sitten tarkemmin. Stay tuned siis!

Ja sulle lukija tahdon sanoa: kiitos! On ollut mahtavaa huomata miten meitä on tuolla kommenteissa tsemppailtu. Toivottavasti pysyt meidän mukana jatkossakin, tätä kirjaprojektitietä on taivallettu ensi maaliskuussa 10 vuotta!

Kiitokset myös vielä Veeralle! <3 br="">

44. Charlotte Bronte - Kotiopettajattaren romaani

Oi olen niin iloinen, että tällä meidän listalla on paljon kirjoja, joiden viimeiset sivut tulee luettua kyyneleiden kera. Joskus siksi, että ei haluaisi kirjan loppuvan ja hahmojen tarinoiden päättyvän ja joskus siksi, että on vihdoin saanut jonkun luettua pois alta (Decamerone). Tämä teos kuului ehdottomasti ensimmäisiksi mainittuihin.

Minulla on kirjastosta lainattuna painos, jonka on suomentanut Kaarina Ruohtula ja hän on myös kirjoittanut kirjalle lyhyen esipuheen. Esipuheen kirjoittaminen on taito. Usein olen törmännyt niihin aivan liian pitkiin historiasepityksiin, joita on höystetty turhaan suomentajan omilla näkemyksillä. Esipuhe on kuitenkin se, minkä usein lukee ensimmäisenä ja se vaikuttaa todella paljon siihen, miltä esipuheen jälkeiset sivut "maistuvat". Tämän kirjan esipuhe oli osuva. Se oli lyhyt, siinä kerrottiin kirjailijan historiasta ja spekuloinneista siitä, miten paljon Bronte on vuodattanut tähän omaa elämäänsä. Se pohjusti ja innosti lukemaan.

Kotiopettajattaren romaani on ilmestynyt ensimmäistä kertaa vuonna 1847. Charlotte Bronte kuuluu Bronten sisaruksiin, jotka ovat kolme papin tytärtä. He ovat kaikki tunnettuja kirjailijoita, siskonsa kirjoittama Humiseva harju on myöskin tällä listalla. Kotiopettajattaren romaani ilmestyi ensin salanimellä. 1800-luvulla ei ollut vielä ihan sisäistetty sitä, että naisetkin ovat ajattelevia olentoja, jotka kykenevät johonkin muuhunkin kuin taloustöihin. Tämä olikin maatamullistava teos ilmestyessään, sanoisin tätä jopa esifeministikseksi.

Kotiopettajattaren romaani (engl. Jane Eyre), kertoo Jane Eyrestä, papin tyttärestä, joka jää ensimmäisinä elinvuosinaan orvoksi. Hänet laitetaan enonsa rikkaaseen perheeseen kasvamaan, mutta Janen onnettomuudeksi hänen enonsa kuolee melko pian. Kuolinvuoteellaan hän vannottaa vaimoaan huolehtimaan  Janesta kuin omasta lapsestaan ja kasvattamaan tämän. Vaimo tietenkin suostuu, mutta hänen halveksuntansa tätä vierasta lasta kohtaan on aivan liian suuri ja Jane kasvaakin hyljeksittynä ja särjettynä lapsena.

Hänet lähetetään sisäoppilaitokseen, jottei hänestä olisi niin paljon vaivaa ja hänen ylitsepääsemättömät vikansa ja virheensä korjattaisiin. Sisäoppilaitos on melko askeettinen paikka, mutta Jane löytää siellä jotenkin itsensä ja lopulta päätyy erääseen perheeseen kotiopettajattareksi. Tietenkin hän rakastuu tähän opettamansa lapsen ottoisään ja se onkin tarinan juttu.

Tämä oli niitä kirjoja, joiden tunnekuvaukset olivat niin aidon ja samaistuttavan tuntuisia, että välillä oli pakko huutaa vähän ääneen. Erityisen paljon nautin siitä, miten Bronte oli saanut kuvattua sen, miltä tuntuu (tai pikemminkin ei tunnu), kun tulee petetyksi massiivisesti. Miten kaiken voi kääntää hyvin myrkyllisesti itseensä ja silti samaan aikaan kunnioittaa itseään niin paljon, että tekee itsensä eteen asioita.

Erityisen jännittävää tässä teoksessa oli se, miten ihmiset ovat joskus eläneet. Janekin asuu tarinan aikana muutamassa paikassa. Ja kun hän asuu jossakin, hän todellakin asuu siellä. Pisimmillään hän lähtee kylään käymään postissa, muuten kaikki hänen aikansa kuluu siellä talossa, missä hän asuu. Piirit on olleet joskus aika pieniä, vaikka ihmiset (siis rikkaat sellaiset) ovatkin matkustelleet joihinkin kaukomaihin. On hassua kuvitella sellainen tilanne, missä koko perhe asuu samassa talossa ja elää siellä koko ajan.

Tämä kirja kuuluu aivan ehdottomasti tälle listalle ja odotan innolla sitä, että pääsen lukemaan Humisevaa harjua ja tsekkailemaan, että miten erilainen maailmankuva Charlotte Bronten siskolla on. Suosittelen vahvasti kaikille, ihmisestä riippumatta. Tää on semmonen maailma mihin kannattaa mennä sisään.

*****

Kiera Cass - Valinta

Mikä on siistimpää ku se, et lukee kavereiden kaa samoja kirjoja ja sitä kautta löytää yhteisiä juttuja? No nyt viime aikoina aika harva asia. Sain tän kirjan luettavaksi mun ystävältä, se oli ahminut tän aika nopeasti ja lykkäsi sitten mulle. Samana päivänä tuli toiselta kaverilta viestiä, että se oli tykännyt kirjasta, jonka olin vinkannut sille. Silloin mun oli tartuttava tähän kirjaan, koska tajusin että ihmiset varmaan suosittelee kirjoja, jos ne on oikeesti hyviä. Sillonhan niihin kandee tarttua.

Luin bussimatkalla ensimmäiset 50 sivua, jonka kohdalla huomasin jo päässeeni niin sisään kirjaan, että seuraava isompi juttu kirjassa ois varmasti tuonut kyyyneleet silmiin. Oli pakko laittaa kirja pois, eihän julkisilla paikoilla saa itkeä. Tarinan maailmaan oli helppo sujahtaa sisään, kerronta on sujuvaa ja soljuvaa.

Kirja kertoo nuoresta naisesta nimeltään America. Kirjan alussa sattuu tällainen hieno juttu, että American kotimaan, Illéan, prinssi on tullut naimaikään. Tämän maan tapoihin kuuluu, että prinssille valitaan puoliso sellaisella prosessilla kuin Valinta. Valintaan voivat hakea kaikki tietyn ikäiset tytöt. Prosessiin valitaan 35 tyttöä, jotka pääsevät linnaan ja kilpailemaan prinssin rakkaudesta.

America, kirjamme päähenkilö on kuitenkin jo rakastunut kotipuolessa. Koska hänen rakastamansa poika kuuluu alempaan kastiin ja on köyhempi, tämä painostaa American osallistumaan Valintaan. Siitä nimittäin saa rahallisen korvauksen, jos pääsee linnaan asti. Koska raha on aina ihmissuhteissa jotenkin helvetin vaikea juttu, niin tälläkin kertaa nämä rakastavaiset lähtevät eri tielle juuri, kun America onkin valittu linnaan kilpailemaan prinssin suosiosta.

Kirjan teemoina on ystävyys, rakkaus ja ehkä myös tasa-arvo. Tämä on aika samanlaista kuin Nälkäpelit tai se Deliruim-kirja, johon mun piti palata, mutta en sitten kai koskaan palannutkaan. Saatoin lukea noita lisää dokumentoimatta sitä blogiini, mutta sitä on mahdotonta tietää. Nää on näitä kirjoja, mitkä kuuluu kesään. Tämmöstä vähän hömppää, mut ei kuitenkaan kauheen.

Anna-Leena Härkönen - Onnen tunti

Oon se lapsi, joka on viety pois kotoaan ja asutettu toiseen perheeseen, koska kotona ei syystä tai toisesta ole voinut asua. Oon se lapsi, joka on vuosia ja taas vuosia yrittänyt keksiä, kenen syytä se oli ja kenelle saa olla vihainen.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen pystynyt ymmärtämään elämääni vaikuttaneiden aikuisten puolta. Ei se varmasti ole helppoa ollut. Kenenkään kohdalla, ei yhdenkään aikuisen kohdalla, joka on joutunut toisen tai oman perheen kipeitä asioita avaamaan niin syvältä.

Anna-Leenä Härkösen Onnen tunti kertoo juuri tästä. Pääosassa on Tuula, kolmihenkisen perheen äiti, joka saa päähänsä, että hänestä on tultava sijaisäiti. Pääasiassa tarina keskittyy Tuulan näkökulmaan, siihen, miltä rikkinäinen perhe näyttää hänelle ja miltä tuntuu kohdata lapsia, jotka on rikottu jo pienenä. Kirjassa sivutaan vakuuttavasti myös sossutantan vaikeaa roolia kahden perheen välissä sekä huostaanotettujen lapsien äitien syvää surua ja itseinhoa.

Nautin kirjassa ennenkaikkea luontevasta ja aidontuntuisesta kerronnasta. Lasten reaktiot ja käyttäytyminen tilanteeseen vaikuttivat täysin mahdollisilta. Kirjasta ei jäänyt sellainen olo, että kirjoittaja ei olisi tietänyt mistään mitään. Ennemminkin tuli mieleen, että kuinka totta tämä tarina on?

Suosittelen lukemaan kirjan, jos sijaisperhetoiminta kiinnostaa. Kirjoitustyyli on myöskin perinteistä Härköstä, joten en näe mitään syytä jättää tätä kirjaa väliin, jos hänen muut teokset on kutkuttaneet jotenkin.

Tämä kirja on ollut hyvänä tukena siinä, että olen uskaltanut antaa jo vähän enemmän anteeksi kaikille. Pitäkää huolta toisistanne <3 p="">
Ja sijaisperheet! Iso iso iso hatunnosto ja kiitos teille.

85. Raymond Chandler - Syvä uni

Tämä kirja minulla on ollut hyllyssäni jo vuosia. Olen aina toisinaan tarttunut siihen, takellellut 30-50 sivua läpi ja todennut, että ei pysty. Kirja on tuntunut sekavalta ja mitäänsanomattomalta, enkä ole saanut siitä minkäänlaista otetta. Nyt sitten minulta hajosi tietokone, joten minulle avautui oiva tilaisuus pakottaa itseni kirjan läpi. Tällä kertaa skippasin kokonaan kirjan alussa olleet alkusanat ja kirjoittajan historiikin. Luulen, että ne ovat aikaisemmin saaneet minut kyllästymään kirjaan, ennenkuin olen edes päässyt lukemaan varsinaista tarinaa. Tällä kertaa en kyllästynyt kirjaan ja se imaisi minut nopeasti maailmaansa.

Kirja kertoo yksityisetsivä Phillip Marlowesta. Hän on yksinasuva, komea ja klassinen dekkareiden päähenkilö. Naiset lakoavat hänen jalkoihinsa tämän tästä, mutta tämä mies ei luonteen lujuutensa ansiosta lankea, vaikkakin asiaan kuuluvasti pahaa tekee. Tämän tästä etsivän suusta kuullaan kommentteja, joista huokuu hänen sisukkuutensa ja epävarma rooli yksityisten työnantajien armoilla. Koska dekkareiden päähenkilöt ovat aina, on Marlowekin tällainen rettelöitsijä, joka kyllä hoitaa työnsä, mutta jos hänestä siltä tuntuu, hän noudattaa vain niitä sääntöjä, jotka hänen mielestään ovat oikeita.

Juoni on klassinen. Rikas setä palkkaa yksityisetsivän jäljittämään tyyppiä, joka yrittää kiristää häneltä rahaa. Yhtäkkiä ollaankin keskellä mitä eriskummallisempia yhteensattumia ja murhia. Vaikkakin minun tekee jostain syystä kirjoittaa tästä vähän sarkastisesti, niin kirja on loistava. Se on kirjoitettu vuonna 1939, mutta silti aika ajaton ja ymmärrettävä.

Yksi asia minua häiritsi tässä kirjassa. Tässä oli tosi paljon yhtymäkohtia Stieg Larssonin Millenium-trilogiaan. Aina kun huomasin jotain, harhauduin miettimään sitä, että mitä kaikkea Millenium-kirjoissa tapahtuikaan, ja onko tarina oikeasti tosi lähellä tätä Chandlerin klassikkoa.

Ymmärrän, miksi tämä kirja on listalla, pakkohan sen on olla klassikko. Dekkareiden ystäville aivan täydellinen tärppi.

****

Jeena Rancken - Yliluonnollinen kokemus

arvostelukappale

Olin nuorempana ehdottomasti sitä mieltä, että mitään yliluonnollista ei ole olemassa. Nyt viimeisen vuoden, kahden sisällä, olen tajunnut, että vaikka en itse olekaan kokenut mitään yliluonnollista, tai osannut tulkita mitään kokemaani siitä näkökulmasta, en voi tietää, onko yliluonnollista vai ei. Kun näin lehdistötiedotteen tämän kirjan julkaisusta, oli minun pakko pyytää siitä arvostelukappale itselleni. Ajattelin, että ehkä tämä antaa minulle vastauksia. Ja oh boy, niin se antoikin.

Ranckenin kirja on tutkimus yliluonnollisista kokemuksista ja niiden vaikutuksesta kokijan elämään. Kirjassa on tutkittu 84:n ihmisen kertomuksia jostakin yliluonnollisesta tapahtumasta. Aluksi minua harmitti se, että kirjan alussa olleet kertomukset eivät olleet kokijoiden omin sanoin kerrottuina, vaan referoituina tiivistelminä. Olisin nimenomaan halunnut tietää, millaisia kokemuksia kertojilla oli ollut. Ajattelin, että kun ne on tutkijan itsensä tiivistämiä, niin niihin tulee uusia merkityksiä tutkijan näkemyksen kautta.

Pidemmälle luettuani totesin, että itse asiassa juuri näinhän niiden kertomusten kuuluikin olla kirjassa. Koska tässä nimenomaan tutkittiin sitä, miten nämä kokemukset ovat vaikuttaneet ja mitä jälkiä ne ovat jättäneet ihmisten elämään. Tässä kirjassa ei tutkittu sitä, onko yliluonnollisia kokemuksia olemassa vai ei. Miksi toisaalta tutkittaisiin, minä en ainakaan usko, että meillä ihmisillä välttämättä on kaikkia aisteja ja työkaluja olemassa, jolla voisimme aukottomasti tutkia aivan kaiken maailmankaikkeudesta.

Minulla meni kirjan lukemiseen verrattain kauan aikaa (joojoo Sota ja Rauha mulla on kesken ties monettako vuotta), luin kirjaa 4 kuukautta. Tämä johtui osaksi siitä, että tutkimussanasto ja kirjan teksti on aika raskasta luettavaa. Se ei ole huono asia, teksti vaan jää päähän muhimaan vähän pidemmäksi aikaa.

Kirjassa ehdottomasti parasta oli Ranckenin teksti siitä, miten yliluonnolliset kokemukset ovat tabu meidän yhteiskunnassa ja miten ne usein leimataan mielensairauksiksi. Kuitenkin samaan aikaan meidän yhteiskunnassa ja kulttuurissa on avautumassa aivan uudenlainen hengellisyys ja ympäristö, jossa ihminen saa kokea yliluonnollista, joskaan siitä ei välttämättä saa puhua kuin tietyllä tavalla.

Kuten melkein aina, tämäkin kirja tuli elämässäni juuri oikeaan saumaan. Suosittelen aivan ehdottomasti kaikille, joita aihepiiri kiinnostaa, eikä sivistyssanoja vilisevä, paikoin hankala teksti pelota.Tämä on ainutlaatuinen, latua avaava kirja. Terveiset kirjoittajalle: jatkoa odotellaan!

Miten ravitsen sieluani tässä mediaa pursuavassa maailmassa

Uusimmassa Päivystävien dosenttien jaksossa oli kysymys siitä, pitääkö kotimaisen kaunokirjallisuuden lukemiselle antaa enemmän painoarvoa. Tätä oli sitten kysytty Johanna Laitiselta, Sivumennen-podcastista (En ollut ennen kuullutkaan, mutta joku kirjapodcast kyseessä, pakkohan siihen on sukeltaa joku päivä). Hän oli vastannut, että sen sijaan, että syyllistäisi itseään siitä mitä ei lue, tulisi tarkastella kuluttamaansa kulttuuria. Eli kysyä itseltään miksi katson näitä ohjelmia, miksi luen näitä kirjoja. Voitaisiin siis taas tarkastella sitä, että minkälaista mediaa ruudun tällä puolella tulee kulutettua. Teitä se ehkä kiinnostaa, saammehan säännöllisesti huolestunutta kommenttia siitä, että emmehän ole lopettaneet projektia. Ja vakuutan teille, että ei, emme ole jättäneet projektia kesken! Deadlinenahan meillä on kuolema, enkä ajatellut ihan heti tästä kupsahtaa.

Tämän blogin osalta täytyy sanoa, että nykyään lukemistani rajoittaa aika paljon se, että pitäisi lukea ja pitäisi kirjoittaa. Vaikka oikeasti haluaisin. Mutta jotenkin kummasti se ajatus siitä, että jotain pitäisi tehdä, vie sen innon siitä itse tekemisestä, vaikka haluaisi kyllä. Olenkin yrittänyt saada lukemiseen enemmän sellaista ajatusta, että haluan lukea, minun ei pidä. Olenkin saanut luettua viime aikoina, mutta en kirjoitettua tänne. Luin esimerkiksi Astrid Lindgrenin Meidän Marikin (upea kirja), mutta en jotenkaan saa kirjoitettua siitä, elän jossain megaitsekriittisyyden kuplassa.

Pyysin myös arvostelukappaleen kirjasta Yliluonnollinen kokemus. Se minulla on loppusuoralla, alle sata sivua enää. Se on ollut todella jotenkin ajattelua avartava lukukokemus, siitä toivottavasti lisää piakkoin. Tässä kohtaa myös suonette minun pyytävän anteeksi kaikilta heiltä, joilta arvostelukappaleen olen pyytänyt, mutta en ole siitä blogiin asti kirjoittanut. Yritän kahlata niitäkin kirjoja läpi, kunhan lukeminen sujuu paremmin.

Mutta itse asiaan, pohditaanpa hetki sitä, että millaista kulttuuria kulutan nykyään. Dokumentit on edelleen erittäin pop. Viimeksi katsotuista mainittakoon Areenasta löytyneet Empatia, Marshall-vahvistin ja Sturm und Drang -dokkarit. Kaikki olivat todella mielenkiintoisia, ja näyttivät sellaisen palan maailmaa, mitä en ehkä omin silmin näkisi. Se niissä onkin aina kiehtonut. Erilaisten elämäntyylien näkeminen ja osittain ehkä jopa kokeminenkin.

Olen ollut tämän syksyn harjoittelussa, toimistotyössä kuten aina, ja siellä sitä saa kulutettua audiota ihan huolella. Areenasta (taaskin) olen kuunnellut kaikki mahdolliset luonto-podcastit. Luontoiltaa ei voita mikään, mutta Luonto-Suomi tulee hyvänä kakkosena. Olen kokenut jopa jonkinlaista identiteettikriisiä siitä, että miksi minua kiinnostaa luontoradio-ohjelmat? Niissähän on vanhoja setiä puhumassa kaloista ja linnuista, mitä ne on jossain nähnyt. Mutta jumalauta millaisella omistautuneisuudella. Kadehdin sitä. Miten voikaan ihmiset uppoutua jonkun kalan tai linnun tai oravan sielunmaisemaan niin täysillä? Se on upeaa ja nuo luonto-ohjelmat tuntuu lataavan osan siitä energiasta minuunkin.

Päivystävät dosentit kuuntelen tietenkin aina, kun tulee uusi jakso. Samoin Vikasietotilan, se iskee mun nörttipuoleen aika kovaa. Noin viikon radiota tuli kesällä kuunneltua paljon, siinä oli semmoista kivaa toisen sieluun sukeltamista aika huolella ja jotenkin tosi avoimella tavalla. Alkusyksystä kuuntelin Spotifystä podcasteja jonkun verran. Sieltä löytyi muutama helmi, joiden nimiä en enää valitettavasti muista. Eräs todella hyvä oli podcast, jossa joku youtubeen videoita tekevä henkilö soitteli niille, jotka olivat laittaneet hänelle törkykommentteja, ja keskusteli heidän kanssaan. Se podcast sai usein uskon ihmiskuntaan palaamaan, mutta en voinut kuunnella sitä töissä kamalasti, koska alkoi aina itkettämään.

Syksyn aikana tietokoneeni on temppuillut ja laiskana ihmisenä en ole jaksanut lähteä selvittämään vikaa, van pistin sen sijaan digiboksin takaisin seinään. Telkkaria katsoessa on usein sekä minun, että puolison suusta kuulut kysymys: ”onko tämä oikeasti todellista”, kun sieltä tulee ihan ihme ohjelmia ja mainoksia. Olen kuitenkin löytänyt sekä vanhoja suosikkeja, että uusia tulokkaita. Edelleen mennään aika Yle-painotteisesti, mutta Sohvaperunat ja Sadan vuoden talo on olleet sarjoja, mitä on ollut ihana seurata. Sohvaperunoissa viehättää samaistuttavuus, Sadan vuoden talossa taas se, että siihen ei onneksi voi samaistua, ihan niin kaoottisesti asiat eivät ole.  Jos jotain epä-yleläistä koitetaan vähän mainita, niin Poliisit, vanha suosikki on viihdyttänyt. Ja Ensitreffit alttarilla, se on ihanaa sosiaalipornoa. Ja niin samaistuttavaa.

Netflixiä ei enää ole juurikaan tullut seurattua, tuntuu ettei ole aikaa. Ei sitä ole ikinä olevinaan mihinkään. Jos telkkari ei ole päällä, niin youtubesta tai spotifystä pyörii yleensä jotain. En tykkää, jos on ihan hiljaista, ei voi ajatella silloin. Last.fm, vaikka ei enää kauhean relevantti olekaan, palvelee hyvin siinä, että se pitää kirjaa siitä, mitä kuuntelen. Sieltä voi aina etsiä vanhat suosikit, jos ei muuten muista. Youtubesta eniten tulee seurattua Philip DeFrancoa, diggaan hänen online-persoonastaan.

Minkälaista sisältöä siellä ruudun toisella puolella on kulutettu? Mitkä on syksyn parhaat kirjat, sarjat ja podcastit?

46: Isaac Asimov - Säätiöt

Ja niin kävi, että kun Netflixiin ilmestyi dokumentti nimeltään Unacknowledged ja katsoin sen, oli pakko tarttua scifiin. Luin Säätiön, eli Säätiö-trilogian ensimmäisen osan, lokakuussa 2015. Silloin aavistelin, että koko trilogia on luettava, jotta voi ymmärtää mistä kirjoissa on kyse. Sainkin silloin kommenttia, jossa suositeltiin vahvasti koko kirjasarjan lukemista. Koska halusin ymmärtää, mikä tässä trilogiassa on niin upeaa, luin kaikki trilogian osat nyt putkeen. Trilogiaan kuuluu kolme kirjaa, järjestyksessään: Säätiö, Säätiö ja imperiumi ja Toinen Säätiö. 

Kirjasarja perustuu uuteen tieteenhaaraan, jota kutsutaan psykohistoriaksi. Psykohistorian avulla lasketaan hyvin tarkkoja todennäköisyyksiä joukkojen käyttäytymiselle ja kirjasarjan alussa esitellään tapahtumaketjun aloittaja, Hari Seldon. Hän on psykohistorian uraauurtava mestari, joka päätyy laskelmissaan siihen, että koko linnunrata tulee romahtamaan ja taantumaan kehityksessä. Tarinan alussa tämä supertiedemies joutuu viranomaisten kynsiin, jotka eivät jostain kumman syystä halua, että koko kansa kuulee tästä masentavasta ennustuksesta. Seldon onnistuu kuitenkin vakuuttamaan viranomaisia sen verran, että saa perustaa asian tutkimiselle omistetun Säätiön eräälle linnunradan "toisessa päässä" olevalle hyödyttömälle planeetalle. Säätiön tarkoituksena on varmistaa, että Seldonin suunnitelma (jonka on tarkoitus lyhentää, ei estää tämä taantuma) toteutuu. Koska suunnitelma on tuhannelle vuodelle, ei Seldon itse pääse tähän tapahtumaketjuun vaikuttamaan enää kuolemansa jälkeen.

Ensimmäisen osan ahmin päivässä, ai että mitä upeaa eskapismia! Nyt kun olen lukenut kaikki kolme osaa, niin voin todeta, että kyllä, kaikki kolme osaa pitää lukea, että voi tajuta kirjasarjan hienouden. Ensimmäisessä osassa tapahtuu toki paljon, mutta pääasiassa siinä selviävät perusteet trilogian muille osille. Toisella lukukerralla ensimmäisen kirjan maailmaan oli jo vähän helpompi solahtaa, huomio ei niin paljoa kiinnittynyt kaikkeen, mitä ei ymmärrä. Jo kerran kirjan lukeneena oli helpompi nähdä kirjan nerokkuus. Sehän on suorastaan hykerryttävää satiiria paikoin.

Kirjan toisessa osassa huomasin paikoin ajattelevani, että "tää on nyt se keskikohta, missä ei tapahdu oikein mitään, tylsäääääää". Toisessa osassa pureuduttiin uuteen Seldonin kriisiin. Seldonin kriisit ovat Seldonin ennustamia käännekohtia, joissa tilanne voi lähteä eri suuntaan, kuin hänen suunnitelmassaan on tarkoitus. Tällä kertaa suunnitelmaa uhkaa Mutantti Muuli, joka on sellainen sattuma, että sitä ei laskelmin ole voitu ennustaa. Muulilla on erikoinen kyky, jolla hän saa ihmiset toimimaan ihan miten haluaa.

Kirjan toinen osa on myös hyvin pitkälti kolmannen osan pohjustamista, mutta tässä kirjassa sentään lopussa tapahtuu paljon. Toisen kirjan lopussa hyvin monet aikaisemmat tapahtumat saavat kontekstin ja tekevät enemmän ja enemmän järkeä. Koska tarina tosiaan sijoittuu pitkälle aikajanalle, niin tarinan henkilöt vaihtuvat tiuhaan. Ensimmäisen ja toisen kirjan välissä on sata vuotta, ja kaikki hahmot ovatkin toisessa kirjassa uusia. Scifi-kirjoissa on aina vähän hämmentävää se, miten se scifi-maailma toimii ja kun henkilötkin ovat uusia, niin lukukokemuksena toinen kirja oli aika vaativa.

Kolmannessa kirjassa on taas aivan uudet henkilöt ja uusi Seldonin kriisi. Tässä kirjassa selvitetään, että onko Seldon perustanut alkuperäisen Säätiön lisäksi Toisen Säätiön, niinkuin huhutaan. Tässä osassa peli menee aika Paratiisihotelliksi, kaikki vain juonivat, kusettavat ja pelaavat toisillaan. Mutta toisin kuin Paratiisihotellissa, niin tässä on jännittävä juoni ja ei ihan niin ennalta-arvattava.

Säätiö-trilogia on upeaa scifiä ja todellakin ansainnut paikkansa listalla. Scifin ystäville tämä on ehdoton klassikko tutustuttavaksi.

*****

LU: Lotta Uusitalo-Malmivaara (toim.) - Positiivsien psykologian voima

Terve pitkästä aikaa! Mulla alkoi kesäloma ja sen kunniaksi päätin lukea kesken olleen kirjan loppuun.

Tämän kohdallahan tarina menee niin, että mulla oli saatanan huono päivä menossa, kun kävelin kirjastoon. Siellä mun naamaan tuijotti tämä kirja värikkäine kansineen (unohdin tietysti ottaaa kannesta kuvan, ennenkuin palautin kirjan kirjastoon). Ajattelin, että maailmankaikkeus varmaan vittuilee mulle, okei, vittuilkoot sitten, mä lainaan ton kirjan ni osaanpahan sitten ainakin kertoa, että miks positiivisuus on hanurista. Ja sit tulin himaan, aloin lukemaan tuota kirjaa, ja jo kirjoittajien esittelyn aikana mulle tuli semmonen fiilis, että ei jumalauta mä oon löytänyt jotain siistiä. 

Kirjan on kirjoittanut joukko ihmisiä, jotka työkseen tutkivat, opettavat tai muuten työskentelevät positiivisen psykologian parissa. Kirjassa käsitellään aiheita opetusmenetelmistä ihmisen vahvuuksiin, ja jopa positiivisen psykologian osaksi saamaa kritiikkiä. (Sidenote: Äärimmäisen hyvä juttu, koska mikään, ei mikään ärsytä niin paljoa kuin se, että vaan käsketään olemaan positiivisia.) 

Erityisesti pidin osiosta, jossa käsiteltiin sitä, mistä ja miten ihmisen onnellisuus rakentuu. Myös vanhuutta käsittelevä osio oli mielenkiintoinen. Toisinaan mua jäi harmittamaan se, että joko kirjottaja selitti, ettei voi selittää asiaa enempää tai sitten hän vain jätti asioita auki. Esimerkiksi jossain kohtaa kirjaa sanottiin, että opiskelijoita pitäisi tukea oman motivaationsa mukaisesti kouluissa. Mutta sitä ei ihan avattu, että miten.

Kokonaisuutena kirja oli hieno johdatus siihen, mitä kaikkea positiivinen psykologia voi olla, ja että mitä se ei ainakaan ole. Suosittelen kyllä lämpimästi kaikille, jotka kokee suuren vastareaktion nähdessään kirjan kannen ja nimen. Muille myös, ei positiivisuus ollutkaan niin hanurista.

J.K. Rowling - Kirottu lapsi

SISÄLTÄÄ PIENIÄ SPOILEREITA 

En jotenkin osannut innostua, kun kuulin, että Pottereita on tulossa lisää. Lasketaanko tätä edes Potteriksi? Kai? Mummi oli ostanut tämän uuden itselleen ja antoi sen minulle, kun oli itse lukenut sen. Eräs ilta sitten menin sänkyyn kirjan kanssa aikomuksenani lukea parikymmentä sivua, mutta hotkaisinkin sitten koko kirjan kerralla. Näytelmä toki on helpompi ja nopeampi lukea, kuin romaani, mutta kyllä tässä kerralla hotkaisussa vaikutti todella paljon se, että vaikka kirjallisuuden laji oli totutusta poikkeava, oli Rowling onnistunut silti kirjoittamaan teoksen, joka vei mukanaan. 

 Pelotti aluksi, että osaanko enää lukea näytelmää, koska olen viimeksi lukenut lukiossa jotain Minna Canthia ja muistelisin että sen jälkeen myös tältä 100 kirjan listalta jonkun näytelmän, mutta en muistanut oliko se helppoa vai vaikeaa. Siihen onneksi tottui nopeasti. Vaikka kirja oli helppolukuinen ja vei mukanaan, en siltikään pitänyt siitä kauheasti. Mun on myös äärimmäisen vaikea kirjoittaa tästä spoilaamatta tai aiheuttamatta kauheita ennakkoasenteita, joten jos olet aikeissa lukea tämän ja haluat nauttia, niin älä lue tätä tekstiä pidemmälle. Yritän olla spoilaamatta, mutta tuskin onnistun siinä kauhean hyvin. 

Kirjassa seikkailee siis alkuperäisistä Pottereista tuttujen hahmojen lapset, eli Harryn ja Ginnyn, Hermionen ja Ronin sekä Malfoyn lapset. Toki heidän vanhempansa ovat tarinassa mukana. Suuren taistelun jälkeen velhomaailma on ollut jo vuosia rauhallinen ja pelko Voldemortista on väistynyt. Kunnes sitten löytyykin ennustus siitä, että Voldemort on palaamassa. 

Se mitä kirjassa sitten tapahtuu, teki mielestäni kaikki seitsemän Potter-kirjaa tyhjiksi. Näytelmän juonen perusteella voi ajatella, että oikeasti Pottereita ei edes koskaan tapahtunut. Se on paskaa. En tykkää. Jäin kaipaamaan Rowlingin taidokkaita tapahtumien ja ympäristöjen kuvausta. Hahmot olivat aika pintapuolisia, toki varmasti näytelmänä ne saavat sitten syvyyttä näyttelijöiden toimesta, mutta näin lukemisena ei toiminut kauhean hyvin. 

Jos pitää Pottereista kovasti, en suosittele tämän näytelmän lukemista. Jos sitä voisi päästä jossain katsomaan niin sitten ehkä, mutta sitä kai säädellään aika tarkkaan, että ketkä saa esittää näytelmää ja missä. Musitan kyllä, että silloin kuin olen saanut aina Potterit loppuun, on mielessäni ollut kysymys, että mitä sitten tapahtuu. Mutta se oli kysymys, johon en olisi halunnut tällaista vastausta. 

Mutta. Kun sain kirjan luettua loppuun, minulla oli ihan järjetön euforia päällä. Ja se johtui siitä, että Rowling tosiaan kiskaisee mukaansa. Kuulostanko liian ristiriitaiselta? No, joka tapauksessa hyvin hyvin hyvin hämmentävä lukukokemus oli tämä. Oletteko te lukeneet, mitä piditte?