Mä olen niin nuorta sukupolvea, että Tarja Kulho ei ollut mulle tuttu entuudestaan. Paula Noronen sen sijaan oli, telkkarista tosin. Hänen aiempi kirjallinen tuotanto ei ole ehkä ihan mun ikäisille tarkoitettu, vaikka nuoreksi tässä kontekstissa itseni tunnenkin. Tarja Kulho on ollut joskus ihan 2000-luvun alussa radiossa seikkaileva kaupan kassa, joka on syntynyt vastaiskuna ylipirteille ja aina iloisille radiohahmoille. Tarja Kulho on ihminen. Hän keskustelee asiakkaiden kanssa ihan kaikesta ja kertoilee elämästään.
Kulho on paljasjalkainen korsolainen, joka on töissä jo ties monetta kymmenetta vuotta Korson Räkkärimarketin kassalla. Hänellä on lapset Pyry 17-v ja Ula 8-v, sekä mies Reijo Perniö. Eräänä iltana hän maistelee vähän viintä ja Reijon mentyä nukkumaan ilmoittautuu Vantaan harrasteopiston kirjoituskurssille, jolla käsitellään työelämää ja siinä kasvua. Hänen kirjoittamansa tekstit ja harrasteopiston kanssa käydyt sähköpostikeskustelut rytmittävät kivasti kirjaa ja tuovat siihen selkeän rakenteen.
Kuten sanottua, tää kirja on ihana, mut tää on ihan kauhee. Annoin tälle Bookbeatissa viisi tähteä, joten kaiketi tämä on kauhea ihanalla tavalla. Myötähäpeä vyöryi ylitseni toisinaan niin suurella voimalla, että se tärisytti. Toisaalta Tarja Kulho oli jotenkin tosi samaistuttava ja semmonen, että varmaan suhtautuisin siihen lempeydellä, jos näkisin, mutta en kyllä jaksaisi kuunnella sen selitystä. Tai lähinnä en jaksaisi sitä kauheutta, kun ei tiedä miten pitäisi reagoida silloin, kun joku ei vaan lopeta sitä selittämistään ja pitäisi jo mennä.
Paula Norosen haastattelu Ylen aamussa toi hänestä esiin ihan erilaisen puolen, kuin mitä aiemmin olen televisiossa hänestä nähnyt. Hänen positiivinen näkemyksensä audion nykytilasta sai mut todella hyvälle tuulelle.
*****
