Listan ulkopuolelta: Johanna Sinisalo - Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Ja taas on tovi vierähtänyt siitä, kun Ida-täti on jaksanut mitään lueskella. Nytpä on puitteetkin muuttuneet. Olen nimittäin tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla asunnottomana. Hehe. Päätin vähän repäistä, kun keski-Suomessa ei työtä eikä koulua näkynyt, niin piti sitten ottaa askel parempaan. Kai. Pakkasin karvamukelot, kirjat ja koneen ja lähdin tänne etelään sukulaisten nurkkiin etsimään asuntoa ja töitä. Huomenna on taas yksi työhaastattelu, jänskää!

Vaan onpa tässä niin paljon tapahtunutkin, että tuntuipa mukavalta hypätä Sinisalon novellien pariin. Muistin aikaisemmin lukemastani Sinisalon kirjasta vain sen, että olin joissakin kohdin hyvin hämmentynyt.

Esipuheessaan Sinisalo kertoi, että lukijoiden pyynnöstä hän oli päättänyt kasata vanhoja novellejaan kansiin. Osa oli tehty jotain tiettyä tarkoitusta tai julkaisua varten ja yksi oli tehty nimenomaan tätä kokoelmaa ajatellen. Novelleilla ei ollut mitään selkeää yhteistä teemaa tai aihetta. Oikein kaivamalla voisi ehkä sanoa, että teemana on ihmisen tietämättömyys. Toisaalta taas kyse on fantasianovelleista, ja fantasiahan usein rakentuu johonkin semmoiseen, joka on tälle ihmissukupolvelle tuntematon tai tietämätön asia/ilmiö.

Novellit ovat mielestäni todella kiehtova kirjallisuuden laji. Ne ovat usein moniulotteisia, eikä niistä saa kaikkea ehkä kerralla irti. Siksi tuntuukin tyhmältä arvostella osaa kirjasta ehkä tylystikin, mutta no... katsotaan jos lukisin tämän joskus uudelleen, ehkä mielipiteet muuttuvat.

Joka tapauksessa mielestäni kirja oli täynnä loistavia fantasiatarinoita. Etenkin Kädettömät kuninkaat teki minuun vaikutuksen. Sen abstraktiivisuus oli häikäisevää. Pidin erityisesti siitä, miten lukijalle jäi vähän epäselvyyksiä, vaikka kuitenkin tärkein salaisuus paljastettiin. Novelli jäi tavallaan elämään minun päässäni, ja se on mielestäni hyvän tekstin merkki.

Toisesta ääripäästä oli mielestäni novelli Baby doll. Se tuntui todella väkisin väännetyltä ja vaisulta. Se oli täynnä kliseitä ja muuta. Mutta toisaalta se olikin kirjaa varten kirjoitettu, sille on varmasti ollut todella tiukka aikataulu ja muuta. Näin hyvässä kokoelmassa yksi huono ei haittaa, mutta olisihan sen voinut jättää poiskin.

Kaiken kaikkiaan suosittelen! Sinisalo kirjoittaa terävästi ja niiin, että tarinat tempaavat mukaansa.

Listan ulkopuolelta: F. Scott Fitzgerald - The Great Gatsby-Kultahattu

No nyt vihdoin sitä juttua Gatsbystä. Fitzgeraldin kertoo 1920-luvun Amerikasta ja rikkaista ja levottomista nuorista aikuisista, tuon ajan seurapiirijulkkiksista, joilla on aikaa juhlia ja järjestää juhlia ja kutsuja. Vaikka kirjan "päähenkilö" on Jay Gatsby, kertojana toimii kuitenkin nuori Nick Carraway, joka muuttaa itärannikolle luodakseen uraa rahoitusmaailmassa. Hän vuokraa pienen huvilan, jonka naapurina on mysteerinen mies, Jay Gatsby. Gatsby on jonkinlainen julkkis itärannikon pienissä piireissä, sillä hän järjestää usein suuria ja hulppeita juhlia massiivisessa kartanossaan. Kukaan ei kuitenkaan tunnu tuntevan tai edes nähneen Gatsbyä sen paremmin. Gatsby kuitenkin ottaa uuden naapurinsa siipiensä suojaa, ja pikkuhiljaa Nick tutustuu salaperäiseen mieheen paremmin. Käy ilmi, että Gatsbyn ylellisen elämäntyylin takana on nainen: kaunis ja rikas Daisy Buchanan, joka elää suuressa huvilassa vastarannalla, ja on naimisissa toisen miehen kanssa. 

Tätä tosiaan kaverit lukivat viime keväänä koulussa samalla kun itse luin maailman typerintä kirjaa. He kehuivat tätä kovasti ja ehkä sen takia odotinkin tältä jotakin suurta. Vaikka The Great Gatsby on hyvä, ja viihdyttävä kirja ja juonellisestikin kiinnostava, olin ehkä vähän pettynyt. Kai odotin jotakin ihmeellistä. Jännä muuten, ettei Gatsby ole tällä meidän sadan kirjan listalla. Se on kuitenkin aika suurikin klassikko, ainakin lammikon toisella puolen. Ei sitten ilmeisesti ole kuitenkaan saavuttanut niin suurta mainetta Suomen puolella, että olisi listalle selvinnyt. 

Long time no see...

Jaa, blogia on viimeksi päivitetty toukokuussa. Ja mikäs vuoden aika nyt on? No syksy. Elokuu pukkaa päälle ja kesä alkaa olla ohi. Tässä vaiheessa joku näsäviisas voisi kysyä, että mitä tapahtui sille aikomukselle lukea kesällä paljon kirjoja ja päivitellä blogia? Noh, aloitetaampa sitten pitkä ja tuskainen selittely...

Koska totuushan on se, näin 20-vuotiaana opiskelijana oli pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä ensimmäistä kertaa kesätöihin! Siinäpä se aika sitten vierähtikin mansikoita myydessä. Vasta oli toukokuu ja vakaa aikomus lukea ja lenkkeillä koko kesä, mutta niin se vaan on elokuu ja molemmat on jääneet vähän retuperälle. Ja vaikka työt on tältä kesältä ohi, koulun alku häämöttää jo uhkaavana horisontissa... Pääsin tosiaan Jyväskylän ammattikorkeakouluun International Business -linjalle opiskelemaan kevään yhteishaussa, ja vaikka kuinka iloinen olenkin opiskelupaikastani, aina se loman loppuminen ja koulun alkaminen vaan ahdistaa samalla tavalla. 

Mutta ihan nollille ei kirjasaldossa tänä kesänä ole onneksi jääty. Heti kesän alkuun luin F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbyn eli Kultahatun. Blogipostaus kyseisestä opuksesta on ollut tulossa jo pidemmän aikaa, mutta jotenkin se on vaan jäänyt... Ehkä nyt otan itseäni niskasta kiinni ja kirjoitan sen loppun. Gatsbyn jälkeen jatkoin (jälleen kerran) listalta löytyvää Sotamies Svejkiä. Tarinahan tässä taustalla on se, että olen muutamaan kertaan sitä aiemminkin yrittänyt jatkaa siitä mihin se edellisellä yrityskerralla jäi, mutta aina se vaan jää kesken ja palautuu kirjastoon odottamaan inspiraatiota. Jotenkin se vaan on niin tylsä ja puiseva, ettei jaksa kiinnostaa sitten mitenkään. Ehkä kohta taas yritän uudelleen. 

Keksittyäni, että lukemisesta ei todellakaan tule yhtään mitään jos en löydä kirjaa joka oikeasti veisi mukanaan, käännyin vanhan suosikkini Tuija Lehtisen puoleen. Vaikka olen suurimman osan hänen kirjoistaan lukenut useampaan kertaan, aina ne jaksavat viehättää ja viedä mukanaan. Mallitoimisto Pandoran ja Lumiruusun luin molemmat muutamassa päivässä. Löysimpä kirjastosta yhden sellaisenkin, jota en ollut aiemmin lukenut, nimeltään Tuhansien aamujen talo, joka on Lehtisen uudempaa tuotantoa. Vaikka armeija-aika onkin meidän perheessä aika ajankohtainen asia tällä hetkellä, en tuntenut juoneen samanlaista vetoa kuin aiempiin kirjoihin. 

Tällä hetkellä luvun alla on John Irvingin Välisarjan avioliitto, joka ei ainakaan vielä ole osoittautunut miksikään mestariteokseksi. Seuraavana vuorossa voisi olla hyllyssä odottavat Tuomas Kyrön Benjamin Kivi, Irvingin uusin In One Person tai se surullisen kuuluisa Sotamies Svejk. Eiköhän tämä luku - ja kirjoitus innostus tästä palaa kun pääsen taas normaalin syksyarkeen kiinni!

Listan ulkopuolelta: Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa

Mitämitämitä? Onko se ihan oikeesti muka lukenut kirjan? No on se, helkkari soikoon.

Eksyin isoille kylille, eli Jyväskylään, viime viikolla. Päätin siinä sitten kuluttaa aikaani käymällä kirjastossa ja eksyin scifihyllylle. Dystopiat on nimittäin meikän mieleen. Niitä lukiessa sitä aina tajuaa kuinka hyvin omat asiat on. Ja niitä lukiessa myös huomaa yhteiskunnasta semmosia asioita, mitä ei välttämättä tuu ajatelleeksikaan normioloissa. Niinpä etsin jotain kivoja dystopioita luettavaksi ja tämä oli toinen niistä.

Lauren Oliver on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan maailmasta, jossa rakkaus on luokiteltu sairaudeksi. Romeoa ja Julietia luetaan varoittavana esimerkkinä ja täysi-ikäsyksi pääsyä odotetaan siksi, että sitten ei tarvitse enää pelätä rakastumista. Lääkärit ovat nimittäin keksineet keinon, jolla aivoja voidaan leikata niin, että ihminen ei enää rakastu.

Kirjan päähenkilö on Lena, täysin tavallinen 17-vuotias tyttö, joka laskee päiviä omaan leikkaukseensa. Hän kuitenkin tapaa pojan, joka mullistaa hänen koko elämänsä.

Tässä kirjassa oli ainekset vaikka mihin. Jotenkin se silti jäi vaisuksi. Toki rakkautta oli kuvattu hyvin ja elävästi ja parissa kohtaa tarinaan tempautui mukaan koko mielikuvituksella. Mutta silti. Suosittelen kuitenkin kirjan lukemista, se on nopea ja helppo lukea, ja sen lisäksi siitä saa paljon irti.

Mulle jäi semmoinen fiilis, että tämä on trilogian ensimmäinen osa. Joten ehkä tarinasta tulee parempi toisissa osissa. Jääpä silti nähtäväksi haenko toiset osat luettaviksi.

Listan ulkopuolelta: Suzanne Collins - Catching Fire & Mockingjay

Ompa tullut taas laiminlyötyä tätä blogia viime aikoina. Tätäkin postausta aloitin jo tossa kuukausi sitten, mutta jäipä sitten kirjoittamatta. Syyksi voin kertoa kamalat kiireet koulujuttujen ja pääsykokeiden kanssa (ensimmäiset on jo viikon päästä, iiikkk!). Anyways, luin siis samantien tuon ekan Hunger Gamesin jälkeen nuo kaksi muutakin. Ja oli muuten mahtavia!

Catching Fire -kirjan kanssa kävi niin, etten kirjaimellisesti voinut laskea sitä kädestäni. Luin sitä mm. aamupalaa syödessä, hampaita pestessä ja kaikilla mahdollisilla tauoilla kouluissa. Se oli niin kuoukuttava! Ja jännä. Ja jokainen luku päättyi todella jännään kohtaan niin että oli pakko aina samantien aloittaa seuraava. Mockingjay ei ollut ihan yhtä paljon otteessaan pitävä, mutta kyllä sekin oli todella hyvä ja todella jännittävä. En malta odottaa, että näen nämä leffat. Hyvin nopeasti siis Hunger Gamesista tuli uusi lempparikirjasarjani, jota voin lämpimästi suositella aivan kaikille!

Listan ulkopuolelta: Suzanne Collins - The Hunger Games

The Hunger Games eli Nälkäpeli on kirjasarja, joka tuli suuren yleisön tietoisuuteen viime vuonna kun ensimmäisestä kirjasta tehtiin elokuva. Koska olen päättänyt, että Jennifer Lawrence on mun uusi lemppari näyttelijä ja - ihminen koko maailmassa, haluan nähdä kyseisen leffan, jossa Lawrence esittää päähenkilöä, Katniss Everdeeniä. Ja koska seepra ei raidoistaan pääse, oli kirja luettava ensin. 

Jostakin syystä vuosi sitten kun tästä kyseisestä sarjasta alettiin kohista, ajattelin, että ehkä tämä ei ole mulle enkä viitsi syventyä taas yhteen vähän yliluonnolliseen kirja/elokuva -maailmaan, kun juuri Pottereista ja Twilighteista on päästy yli. Tällä hetkelllä olen kuitenkin ihan  superonnellinen, että lainaisin hiihtolomalukemiseksi kaverilta tämän sarjan ensimmäisen kirjan. 


The Hunger Games kertoo Pohjois-Amerikan rauniolle syntyneestä valtiosta nimeltä Panem, joka on jaettu kahteentoista vyöhykkeeseen. Joka vuosi järjestetään kilpailu nimeltä Hunger Games, johon jokaiselta vyöhykkeeltä valitaan yksi poika ja yksi tyttö edustamaan omaa vyöhykettään, ja taistelemaan toisiaan vastaan kuolemaan saakka. 16-vuotias Katniss Everdeen ilmoittautuu vapaaehtoiseksi kilpailijaksi 12-vuotiaan pikkusiskonsa tilalle. Voimakastahtoinen Katniss joutuu kohtaamaan elämänsä suurimman haasteen kun hän lähtee kilpailemaan 23 muuta nuorta vastaan kisassa, jossa viimeinen eloonjäänyt voittaa. 

Kirjan ideahan on todella mielenkiintoinen. Luulisin, että syy miksi en alunperin innostunut kamalasti tästä oli se, että ajattelin, että tämä on liian sci-fiä mun makuun ja että, toisaalta tämä on samanlainen siiraappinen teinirakkaustarina kuin esim. Twilightit. Mutta yllätyin positiivisesti. Hunger Gameshan oli ihan mielenkiiintoinen kirja, jännittävä ja oli siellä sitä pienoista romanssipoikastakin, mutta ei liian siirappista. Ovelasti oli myös lopetettu melkein jokainen luku niin jännään paikkaan, että on melkeimpä pakko jatkaa samoilla vauhdeilla loppuun asti. Myös koko kirja loppuu sillä tavalla, että en malta odottaa, että saan maanantaina kaverilta seuraavat osat lainaan. En olekaan taas hetkeen lukenut näin helppolukuista ja jotenkin mukavasti ja nopeasti etenevää kirjaa (voi johtua siitä, että olen taas viime aikoina lukenut pelkästään koulukirjoja). Vaikka luin tämän englannin kielellä ei tuntunut yhtään niin haastavalta ja vaikealta kuin olisi voinut kuvitella. On muuten myös todella jännittävää kirjoittaa kirjasta suomeksi kun sen on lukenut englanninksi. Seuraavaksi sitten vaan leffaa katsomaan. 

15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

Nyt. Minä kirjoitan tästä viimeinkin. Luin tämän siis marraskuussa ja nyt porskutellaan jo helmikuussa. En tiedä miksi tästä on ollut niin vaikea kirjoittaa. Ehkä siksi, että vaikka pidin kirjasta, se ei ollut mikään maailmaa mullistava.

Havukka-ahon ajattelija kertoo Konsta Pylkkösestä, miehestä, joka asuu perheensä kanssa Havukka-ahossa. Perhe ei ole mikään kauhean rikas ja tämän takia Konsta pyörii pitkin pitäjiä tekemässä töitä. Hän on itseoppinut filosofi ja mietiskelee paljon. Konstan pohdinnat ovat todella hauskoja, koska hän ei ilmeisesti ole käynyt kouluja ja jotkin yleisesti nykyään tunnetut faktat puuttuvat kokonaan. Konsta saa kuulla, että Helsingin yliopistosta on tulossa ihmisiä tutkimaan luontoa ja että he etsivät avustajaa. Konsta päättäkin ruveta heille avustajaksi.

Kun nämä kolme miestä sitten tekevät tutkimuksiaan, syntyy loistavia kuvaelmia suomalaisesta luonnosta ja hienoja keskusteluja.

Erityisesti minua tässä kirjassa kiehtoivat nuo luonnon ja eläimistön kuvaukset, ne olivat kauniita ja eläviä.

***

Listan ulkopuolelta: Gillian Slovo - Every Secret Thing

Kouluun jouduimme erästä kurssia varten lukemaan Gillian Slovon kirjoittaman romaanin Every Secret Thing, joka kertoo Gillianin vanhemmista ja hänen omasta lapsuudesta ja nuoruudestaan aparteheid -aikaisessa Etelä-Afrikasssa. Gillianin vanhemmat, Ruth First ja Joe Slovo olivat molemmat ahkeria aktivisteja, jotka vastustivat apartheid -ajattelua Etelä-Afrikassa. Molemmat toimivat ANC:n riveissä ja Joe oli mukana apartheidin loppuvaiheissa 90-luvun lopussa, sekä toimi ministerinä uudessa Etelä-Afrikan hallituksessa.

Kirja keskittyy pitkälti Ruthin ja Joen elämänvaiheiden selostamiseen sekä historiallisten tapahtumien linkittämiseen Slovojen perhe-elämään. Gillian pohtii myös sitä, miten hänen vanhempiensa aktivisti elämä ja epätasapainoinen lapsuus Etelä-Afrikassa on vaikuttanut häneen ja hänen ajattelutapaansa. Etenkin Gillianin suhdetta hänen äitiinsä, Ruthiin pohditaan ja käydään läpi useampaan otteeseen.

Täytyy sanoa, että Every Secret Thing -kirjan lukeminen on ollu mukavaa vaihtelua muuten niin tylsien koulukirjojen lukemiseen. Tätähän luki jopa ihan mielellään. Historiasta kiinnostuneena ihmisenä aihepiirikin vetosi. Gillian Slovo kirjoittaa selkeästi ja tarina etenee vauhdilla. Miinukseksi on luettava jatkuva hyppiminen ajasta ja paikasta toiseen, joka tekee kirjasta paikoin sekavan. Välillä on palattava muutama sivua tai luku taaksepäin, jotta lukija saisi mahdollisimman selkeän kokonaiskuvan muodostettua omaan päähänsä. 

Listan ulkopuolelta: Ulla-Leena Lundberg - Jää

Mummi lahjoitti tämän minulle jouluna. Tää lähti aika hitaasti käyntiin, mietin, että voiko tää olla hyvä, kun tämä kerta kertoo jostain papista ja hänen perheestään.

Voi. Tämä kirjahan on tosiaan voittanut Finlandian tässä joku vuosi. En yhtään ihmettele. Kirja siis tosiaan kertoo Papista ja hänen perheestään, jotka muuttavat toisen  maailmansodan jälkeen saaristoon.

Vaikka musta ensin tuntui, että alku oli jotenkin kauhean hidas, se osoittautui todella tärkeäksi kirjan loppuvaiheessa. Kun alussa oli niin hyvin kiinnitetty lukija kaikkii hahmoihin ja tapahtumiin, lopussa ei vaan voinut välttyä itkemiseltä.

En osaa taas oikein sanoa tästä mitään. Tässä on tosi paljon uskonasioita, joten en ehkä suosittelisi tätä nuoremmalle itselleni, joka olisi ihan silkasta kapinasta uskontoja kohtaan oksentanut joka kerta kuullessaan sanan Jumala. Mutta nykyiselle itselleni, joka tässä vähän niinkoin on tavallaan tullut jonkinliseen uskoon, vaikkei se kristinuskoa olekaan, tämä oli todella avartava. Oli todella hienoa huomata, etten ehkä ole ainoa, joka ajattelee nykyään niin, että rakkaus on yksi maailman tärkeimmistä asioista.

Tässä kirjassa on paljon ajattelemisen aihetta, joten kaikille vähän aikuisemmille ihan ehdottomasti lukulistalle.

"Luodot on vapauttanut hänet ainaisesta itsetutkistelusta, joka on yksi itsekeskeisyyden muoto: ikään kuin kaikki koko ajan pitäisivät häntä silmällä. Ehkä Luodoilla niin tehdäänkin, mutta se silmä on iloinen ja ymmärtäväinen, anteeksiantavaisempi kuin se murskaava katse, jolla hän ennen itseään tarkasteli." 

Listan ulkopuolelta: Juha Itkonen - Myöhempien aikojen pyhiä

(Kuva: mtv3.fi )

Koska tällä hetkellä välttelen ahkerasti kaikkea kouluun tai tulevaisuuteen liittyvää ajattelutyötä/läksyjä, olen todella tyytyväinen, että sain eilen illalla luettua loppuun Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä. Näin voin kaikessa rauhassa perustella itselleni, että blogin päivittäminen on miljoona kertaa tärkeämpää kuin esimerkiksi The English Language -kirjan lukeminen. 

Myöhempien aikojen pyhiä kertoo Markista ja Davidista ja ehkä nimenomaan Davidista, jotka ovat Salt Lake Citystä Suomeen saapuneita nuoria mormoneja. Päivä toisensa jälkeen pojat yrittävä toteuttaa tehtäväänsä lähetyssaarnaajina, ja tuoda Jumalan sanomaa suomalaisten luokse. He saavat kuitenkin hyvin nopeasti huomatava kuinka vieraanvarainen paikka Suomi on, ja kuinka hienosti erilaisuutta hyväksytään. David, joka toimii kirjassa kertojana ja päähenkilönä on menossa surutyö perheen kuoleman johdosta, syyllisyys samaisesta asiasta ja vielä kaiken kukkuraksi uskonkriisi, kun hän tapaa Emman, naapurissa asuvan tytön. Markin kanssakaan asiat eivät suju ihan toivotulla tavalla kun uskossaan vahvempi Mark pyrkii kaikessa niskan päälle. 

Odotin jotenkin enemmän kuvausta siitä millaisena kaukaa tulevat mormonit todellisuudessa kokevat synkän ja syrjivän Suomen. Tämä jäi kuitenkin mielestäni vähän turhan vähäiseksi. Sen sijaan uskontoa ja Davidin pohdiskeluja oli ihan tarpeeksi. Uskonto on kuitenkin minulle aika vieras aihe, joten en kamalasti jaksanut kiinnostua kaikesta tästä. Toiseksi mielestäni kirja päättyi jotenkin tyhmästi. Kukaan henkilöistä ei tuntunut saavan minkäänlaista kunnollista päätöstä tarinalleen, ja tuntuu, että kirja jäi melkeimpä jotenkin kesken. 

Listan ulkopuolelta: Juha Itkonen - Seitsemäntoista

Juha Itkosen Seitsemäntoista -romaanin juoni on niin sekava, että en tiedä onnistunko selittämään sen mitenkään ymmärrettävästi. Kirja alkaa kertomalla teini-ikäisestä Henrikistä, joka saa ensimmäisen kesätyöpaikkansa marketin liha-osastolta. Töissä hän tutustuu Veskuun, muutaman vuoden vanhempaan mieheen, josta tulee Henrikin ystävä. Mutta pian Veskun käytös alkaa ahdistaa Henrikiä. Toisaalla keski-ikäinen Päivi taistelee 17-vuotiaan Santtu-poikansa kanssa ja muistelee omaa nuoruuttaan ja aikuisuuttaan. Päivi lukee oman kylän pojan, Julius Ilosen omaelämänkerrallisen kirjan, jossa puhutaan molempien tuntemasta miehestä, Harrista. Päivi on sitä mieltä, että Julius valehtelee kirjassaan, etenkin Harrista. Jossakin vaiheessa käy ilmi, että tarina Henrikistä ja Veskusta on juurikin tuo Ilosen kirja, ja kirjan Vesku on tosielämän Harri.

Vaikka periaatteessa juoni on järkevä kun sen tajuaa, kirja menee varsinkin loppuvaiheessa hyvinkin sekavaksi. Henrik ja Vesku unohdetaan kokonaan, ja keskitytään Juliukseen ja Päiviin ja kolmanteen henkilöön, joka on aiemmin vain sivulauseissa mainittu. Seitsemäntoista ei ole sekava mielenkiintoisella tavalla niin kuin esimerkiks Anna minun rakastaa enemmän. Kirjan loputtua en jäänyt miettimään tarinaa, että miten se nyt meni, vaan olin lähinnä helpottunut, että se oli nyt ohi. Niin sekavaksi ja tylsäksi loppu rupesi menemään. 

Listan ulkopuolelta: John Irving - Oman elämänsä sankari

Oman elämänsä sankari kertoo Homer Wellsistä, orpopojasta, joka syntyy St. Clouds -orpokodissa, eikä koskaan tule adoptoiduksi. Kuuliainen Homer rupeaa orpokodin lääkärin Wilbur Larchin oppipojaksi. Larch kouluttaa pojasta melkein valmiin gynekologin tekemään Luojan työtä, vaikka Homer ei ole ikinä edes käynyt lukiota. Kun orpokotiin saapuu käymään nuoripari Candy ja Wally, Homer päättää lähteä heidän mukaansa katsomaan valtamerta ja jää sille tielle useammaksi vuodeksi. St. Clouds ja omalaatuinen tohtori Larch kaipaavat kuitenkin poikaa takaisin kotiin. 

Oman elämänsä sankari ei ole lukemistani Irvingeistä paras, mutta ei myöskään huonoin. Alku vähän takelteli, sillä tässä näkyy selvästi asia mikä on ominaista kaikille Irvingin romaaneille: henkilöiden historia selitetään tarkasti eikä mitään jätetä pois, mikä tuntuu paikoiten tylsältä ja turhalta. Toisaalta Irvingin henkilöt eivät koskaan tunnu vajailta tai puolitiehen ajatelluilta. 

Siinä mielessä Oman elämänsä sankari on erilainen, sillä siinä ei ole karhuja eikä käydä Wienissä. Aiheetkin poikkeavat hieman totutusta: abortti ja huumeidenkäyttö eivät ole asioita joita olisi muissa Irvingin romaaneissa käsitelty. Myös aikaan jolloin kirja on julkaistu (1984), ovat aiheet varmaan olleet erikoisia ja kiisteltyjä. 

Kuitenkin Oman elämänsä sankari kertoo siitä mistä esimerkiksi myös Garpin maailma, Ystäväni Owen Meany ja Kaikki isäni hotellit kertoivat, eli perheestä. Homer Wellsillä ei ole sanan perinteisessä merkityksessä perhettä ollenkaan, mutta loppujen lopuksi hän kuitenkin kokoaa sen ympärillä olevista ihmisistä. 

Listan ulkopuolelta: Cecelia Ahern - Mitä huominen tuo tullessaan

Normaalisti en tälläisestä kirjasta kirjoittaisi ollenkaan, mutta koska en ole viime aikoina paljon lueskellut ja kirjoitellut, kirjoitan nyt sitten tästä. Itse kirja ei ole kovin ihmeellinen tai mitenkään maailmaa mullistava, mutta jostain syystä luin sen yhdessä yössä loppuun. En muista milloin viimeksi olisi käynyt niin, että kun kirja etenee tiettyyn vaiheeseen, on se pakko lukea siltä istumalta loppuun saakka vain sen takia, koska haluaa tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Kirja kertoo Tamara Goodwinista, hemmotellusta dublinilaisesta teinitytöstä, jonka isä tekee itsemurhan talousvaikeuksien vuoksi. Tamara ja hänen äitinsä joutuvat myymään talonsa ja muuttamaan maaseudulle Tamaran enon ja tämän vaimon luokse. Kaiken haluamansa aina saanut Tamara kyllästyy oloonsa nopeasti ja saa vauhtia elämäänsä kun kirjastoauto pysähtyy paikkakunnalla. Sieltä Tamara löytää lukitun kirjan, jossa ei lue kirjoittajaa eikä teoksen nimeä, joka alkaa kiehtoa tyttöä. Kun Tamara vihdoin sa kirjan auki, se paljastuukin taianomaiseksi kirjaksi. Samalla paikkakunnan ja Tamaran enon vaimon Rosaleenin salaisuudet alkavat vaivata Tamaraa ja tämä päättää ottaa selvää, mitä hänen uudessa kodissaan tosiasiassa tapahtuu. 

Kuten huomaatte, ei vaikuta mitenkään elämää mullistavalta kirjalta, vaan uskomattomalta hölynpölyltä, jota kuitenkin voi tyytyväisenä lukea käyttämättä paljon aivojaan. Ja tälläinen se olikin. Mutta joku siinä itse tarinassa ja salaisuuksissa, joita Tamara alkoi selvittämään kiehtoi kuitenkin sen verran, että kirja oli tosiaan pakko lukea yhdeltä istumalta loppuun asti. 

Listan ulkopuolelta: Tina Fey - Bossypants

Niille sivistymättömille, jotka eivät tiedä kuka Tina Fey on: Tina Fey on amerikkalainen näyttelijä, käsikirjoittaja ja koomikko, joka on tullut tunnetuksi amerikkalaisen sketsisarja Saturday Night Liven käsikirjoittajana ja esiintyjänä, sekä elokuvasta Mean Girls ja tv-sarjasta 30 Rock. 

(Kuva: pamreader )

Bossypants on Feyn "omaelämänkerta", vaikka se ei katakaan aivan jokaista hetkeä naisen tähänastisessa elämässä. Kirja on ennemminkin kokoelma esseitä, jotka kertovat jostakin tapahtumasta tai ajan jaksosta naisen elämässä. Fey on itse sanonut jossakin haastattelussa, että hänen elämänsä ei ole ollut tarpeeksi mielenkiintoista, jotta siitä olisi voinut kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kirjan luvut käsittelevät niin Feyn lapsuutta kuin työskentelyä Chicagon Second City teatterin lavalla. 90-luvulla Fey pääsi käsikirjoittamaan NBC:n hupuusuosittua Saturday Night Live -sketsisarjaa ja eteni ennen pitkää pääkäsikirjoittajaksi asti (huom! Fey on ensimmäinen nainen, joka on tuohon hommaan päässyt). Kaikista eniten huomiota mediassa sai kuitenkin Feyn Sarah Palin -esitykset, joiden aikana Fey ei enää työskennellyt SNL:ssä vaan oli vain vierailevana juontajana. SNL:n jälkeen Fey kehitti sarjan nimeltä 30 Rock, joka perustuu naisen omiin kokemuksiin SNL:N käsikirjoittajana. Fey käsikirjoittaa ja näyttelee sarjassa. Kirjasta löytyy myös luvut, joissa Fey kertoo mitä kaikkea onkaan oppinut pomoltaan Lorne Michealsilta, kuinka hän on pysynyt niin upena nelikymmpiseksi asti, millaista oli olla vähän laihempi sekä millaista oli olla vähän lihavampi. 

Koska Bossypants ei ihan jokaista sekuntia Feyn elämässä käsitä, jäi minulle vähän sellainen olo, että jotakin puuttuu. Hyvä päätös sinänsä tehdä omaelämänkerta näin, jos kokee ettei ole tarpeeksi asiaa kokonaisen romaanin kirjoittamiseen. Mutta esimerkiksi Feyn käsikirjoittama Mean Girls on mainittu vain parissa sivulauseessa, vaikka se minun mielestäni olisi ansainnut jopa oman lukunsa. Samoiten Feyn parisuhteesta kerrotaan vaan häämatkasta ja lapsen syntymästä; voi tietysti olla, että hän on tarkoituksella jättänyt suurimman osan henkilökohtaisista jutuista pois. 

Kaiken kaikkiaan Bossypants on kuitenkin todella onnistunut omaelämänkerta. Se on kaikkea muuta kuin tylsä, ja varmasti kiinnostavuus johtuu siitä, että Fey ei todellakaan jokaista asiaa elämässään ole kirjaan dokumentoinnut, vaan keskittyy niihin tärkeimpiin. Kirjasta löytyy myös todella hurmaavia kuvia Feyn elämästä. Kaikista parasta Bossypantsissa kuitenkin on se, että se on aivan järjettömän hauska kirja. En muista milloin olisin viimeksi kirjaa lukiessani nauranut ääneen niin kovaa, että kaikki samassa talossa asuvat perheenjäsenet käyvät vuoronperään ovella kysymässä, että mitä sä siellä röhkit. Kirjasta paistaa läpi Feyn huumorin fiksuus, ja näkee myös selvästi kenen aivoista niinkin sekopäinen sarja kuin 30 Rock on lähtöisin. 

****½

Finladia-ehdokkaat on valittu

Jännittävää nähdä, kuka sen saa. :) Itse en ole yhtään nuista lukenut, onko joku teistä? Mitä mieltä olette ehdokkaista? Tästä linkistä pääsette maikkarin uutisten klippiin aiheesta.

94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu

Voi että, tämä kirja meni parissa päivässä, kun se tuntui niin helppolukuiselta heti Soltzenitsynin jälkeen. :) En vaan oo saanut aikaiseksi kirjoittaa, kun tästä on vähän vaikea sanoa mitään.

Tämä kirja on semmoinen tavallinen suomalainen tarina. Kirja kertoo pienessä kylässä olevasta talosta, jossa asuu perhe, Äijä, isä-Juhani, äiti ja tytär Martta. Perheen pojat ovat kuolleet sodassa. Martta on tarinan keskushenkilö. Hän on siinä iässä, että kukkaset ja mehiläispörriäiset ovat alkaneet kiinnostamaan ja miehiä ravaa puristelemassa pyllyä ja kosiskelemassa.

Ehkä tärkein teema, jota tässä kirjassa käsitellään on esiaviollinen seksi. Kylällä asuu muuan Aino, joka on vähän kaikkien kanssa muhinoidessaan saanut todella monta aviotonta lasta. Kun hän sitten kuolee synnytykseen hänen lapsensa adoptoidaan pitkin kylää. Vanhin poika Hannes menee Martan perheeseen ja vaikka aluksi näyttää siltä, että Hannes olisi äitinsä virheistä oppinut, on himo hänenkin kohdallaan liian suuri.

Himo onkin tässä tarinassa suuressa osassa. Mie vähän kummastelin kun kaikki olivat koko ajan kiimassa kuin puput. En tiedä onko niin nykypäivänä. Jos onkin, meillä on sentään kondomit. Nuihin aikoihin ei ollut ja siksi sattuikin paljon vahinkoja. Tämä olisi hyvä kirja valistamaan nuoria kondomin käytöstä. :D

Aluksi tosiaan luulin, että tämä olisi alle 20 vuotta vanha kirja. Nimi  kuulostaa jotenkin niin absurdilta, että ajattelin tämän olevan moderni. Mutta niinpä ei sitten ollutkaan. Kirja kyllä kertoo asioista, joista ei varmaan ilmestymisaikaan ole avoimesti kannattanut tai saanut tai kehdattu puhua, mutta jotenkin minun silmiini tämä oli vain liian irstas.

Mua kiinnostaisi tietää vähän enemmän kirjan taustoista, ja ehkä mä meenkin tästä googlettelemaan.

***½

Listan ulkopuolelta: Stephen Chbosky - The Perks of Being a Wallflower

Tästä kirjasta kiinnostuin leffatrailerin perusteella. Kun sain tietää, että The Perks of Being a Wallflower perustuu samannimiseen kirjaan, halusin ehdottomasti lukea kirjan ensin. Kirja kertoo teini-ikäisestä Charliesta, joka on tuntee olevansa näkymätön. Hänen ainut ystävänsä on juuri tehnyt itsemurhan, joten lukion alkaminen on ahdistavaa ilman ystäviä. Fiksu ja lukemisesta pitävä Charlie ystävystyy ensin englannin opettajansa Billin kanssa, joka antaa pojalle ylimääräisiä kirjoja luettavaksi sekä ohjeita kuinka osallistua enemmän elämään eikä tyytyä vain "seinäkukan" osaan. Charlie ystävystyykin Patrickin ja Samin kanssa, jotka ovat sisarukset, joista tulee nopeasti Charlien elämän tärkeimmät ihmiset. Patrick ja Sam esittelevät Charlielle nopeasti kokonaan uuden ystäväpiirin ja maailman. 

(Kuva: Wikipedia )

The Perks of Being a Wallflower on jännästi kirjoitettu. Se koostuu kirjeistä, jotka Charlie kirjoittaa jollekin lukijalle ja Charlielle itselleenkin tuntemattomalle henkilölle. Kirjeissä Charlie kertoo tapahtumista ja niihin liittyvistä ajatuksistaan hyvinkin suorasukaisesti. Koska kirjoitustyyli on tälläinen, tarina jättää aukkoja, jotka pitävät kirjan mielenkiintoisena. Asioihin saadaan kuitenkin aina vastaus. 

Kirja on kuitenkin todella erilainen mitä kuvittelin. Jotenkin paljon vakavampi ja synkempi kuin mitä odotin. Aiheet, joita käsitellään eivät ole sellaisia mitä välttämättä jokainen amerikkalainen lukiolainen käy läpi. Mutta kirja ei kuitenkaan ole rankka, sillä vaikeat asiat tulevat esille pikkuhiljaa, ja osin vasta aivan kirjan lopussa. Vaikka Charlie on selvästikin jollain tapaa masentunut ja ahdistunut, hän ei kuitenkaan ole epätoivoinen. Charliesta tulee koko ajan sellainen tunne, että hänelle käy hyvin, että Charliella on mahdollisuus selvitä ja olla onnellinen. 

92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo

Vihdoinkin! Nyt se on luettu. Veeran iloksi luin kuitenkin vain ensimmäisen osan, Vankeusteollisuus.

Vankeusteollisuus kertoo vankiloista, tuomioista ja oikeudenkäynneistä. Siitä miten ja miksi ja kuinka usein ihmisiä tuomittiin vankeuteen ilman syytä. Tämä kirja on siis karu kuvaus 1900-luvun alusta sen puoliväliin, jolloin Neuvostoliitossa tapahtui. Solzhenitsyn on kirjoittanut nämä, jotta kukaan ei unohtaisi. Silti kaikki ovat unohtaneet.

Vaikka tässä ei tosiaankaan ole juonta ja tämä on kirjoitettu suurien tunteiden vallassa, on tässä silti kauhun ja inhon lisäksi jotain nautittavaa. Nimittäin se ironia, jota Solzhenitsyn viljelee, laittaa aina välillä pienen hyvinvointivaltiossa asuvan ihmisen hymyilemään.

"Esserien puolue on syyllistynyt siihen, että se EI TEHNYT ITSESTÄÄN ILMIANTOA! Tämä on täysosuma! Uusi rikoslaki aukoo juridisen ajattelun uria, tämä on valtatie, jota pitkin kiitollisia jälkipolvia sitten loputtomasti kuskataan Siperiaan." 

Se, miksi tämän kirjan loppuminen kuitenkin oli helpotus, piilee siinä, että tähän on oikeasti tosi vaikea samaistua. Kun puhutaan juutalaisvainoista, kaikki tietää samantien mistä puhutaan ja miksi ja miten ja mitkä asiat johti mihinkin. Mutta sitten kun puhutaan Stalinista ja hänen hirmuvallastaan, on moni ihminen monttu auki. Okei kyllä mäkin tiesin että Stalin oli paha, mutta en mä koskaan tajunnut, että näin paha. Jotenkin kaikkien niiden vankikuvausten ja muiden jälkeen on vähän semmoinen fiilis, että kuinka totta tämä nyt onkaan. Mutta siis ilmeisesti kaikki on totta, Solzhenitsyn on kirjoittanut nämä kuulemiensa ja kokemiensa asioiden innostamana. 

Jotenkin mulle on jäänyt mediasta ja kaikesta semmoinen kuva, että Venäjä ja Neuvostoliitto on jotenkin tosi ankeita. Siis sillä tavalla, että "No se on hirveä maa, ei vois vähempää kiinnostaa". Tän kirjan jälkeen on myös vähä semmonen olo, että ihankun näistä Venäjän jutuista ois vaiettu vaan siksi, että ne on aina olleet jotenkin meidän vihollisia. Tai eihän niistä olla vaiettu, mutta ei niistä puhuta yhtään niin paljon kuin esimerkiksi juutalaisista. 

Ne luvut, mitä tässä kirjassa esitetään, että kuinka monta on teloitettu ja ammuttu niinä ja niinä vuosina saa pohtimaan, että kuinkakohan paljon ihmispopulaatio ois nyt ilman noita maailmansotia ja kansalaissotia, mitä männä vuossadalla oli. Oikeasti on jotenkin käsittämätöntä, miten järkyttävä määrä ihmisiä on teurastettu noina vuosina. Ja suurin osa ilman mitään selkeää syytä. 

Siis jotenkin mulla oli koko lukemisen ajan semmoinen olo, että tää on vaan joku dystopia ja Kafkan yhteiskuntakritiikki samassa. Että ei tämmöstä nyt oikeasti. Eihän kukaan voi joutua ammutuksi vain siksi, että töiden jälkeen käy niittämässä vähän heinää lehmälle. Eihän?

Toisaalta mä mietin, että onko meidän nykypäivän oikeuslaitos siksi niin "löyhä", että jotenkin on pelko siitä, että sitten jos vähän kiristetään asioita, niin ne menee sitten yli? Vitsi kun maailma ei ole niin yksinkertainen, että vois tietää, mitä näistä ajoista on meille kultturiperintönä jäänyt käytäntöön. Ymmärrän tän kirjan paikan listalla, mutta fakta on se, että se on tosi vaikea ja huono tämän päivän nuorelle, kuten mulle ja Veeralle. Tuo yhteiskuntajärjestys, mikä on vallinnut tuolloin, on vaan liian vaikea ymmärtää ilman kunnon johdantoa. Ei tätä uskalla edes tähditellä, ei se vaan kuulu tähän kirjaan, tällä on ihan oma arvonsa. 

Nyt se ilmestyi!

Ja tähän alkuun, ei, se ei ole se ihan oikea kirja, vaan tämä on se missä on kilpailun parhaat tekstit koottuna. Olen silti ihan täpinöissäni. Miettikää, kirja jossa on minun omaa tekstiä sisällä! Voi kui siistiä.

Kirjan saa tilattua esimerkiksi Suomalaisen nettikaupasta. Se pitäisi myös löytyä kirjakaupoista ja niin edelleen. Kun ja jos luette tuon miun tekstin, niin laittakaa ihmeessä palautetta.

!!!!!!

Teen asian tiimoilta varmaan videon, kuhan kuume laskee.

Elossa

Vilkaisin tuossa, että edellinen blogitekstinini on julkaistu 17.elokuuta, eli hetki on

vierähtänyt. Mulla on ollut kyllä hirvittävän hyvä tarkoitus käydä kirjoittelemassa, mutta ei ole ehtinyt. En jaksa uskoa, että on jo lokakuu (lähinnä siksi, koska se tarkoittaa, että kohta on talvi), sillä syksy on tuntunut menevän ihan silmänräpäyksessä. Ei ole yksinkertaisesti ehtinyt lukemaan kirjoja. 

Sillä viime aikoina olen lukenut tätä:

(Kuva: Betterworldbooks.co.uk)

 En suinkaan ihan omaksi ilokseni vaan kyseinen opus liittyy opiskeluihin. Aika vaikeaa paikin tuo englanninkielinen oppikirjateksti, että kyllä on aika mennyt lepposassti tuota kahlaillessa. Koulukirjoja lukuun ottamatta edellinen lukemani kirja on Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen, josta mulla oli todella hyvä tarkoitus kirjoittaa ihan kunnollinen postaus. Jotenkin se sitten vain jäi. Mutta näin lyhykäisyydessään: oli hyvä kirja, kannattaa lukea, mutta ei vältämättä tehnyt meikäläiseen ihan samanlaista vaikutusta kuin Maininkavaara. 

Viikon päästä torstaina koittaa kuitenkin vapaus ja syysloma, ja lauantai-aamuna lähtee lentokone Helsinki-Vantaalta kohti Pariisia, jossa muutama päivä vietetään. Sitten (toivottavasti) voi viikon verran syventyä johonkin muuhunkin kirjaan kuin koulukirjaan. Tarkoituksena olisi aloittaa ainakin Jack Kerouacin Matkalla, joka odottaa jo kirjahyllyssä. Stephen Chosbyn The Perks of Being a Wallflowerin toivon paikallistavani ennen reissua vielä jostain (kirjakaupasta, lentokentältä) matkalukemiseksi. 

Mutta eipä tässä muuta kuin, että mulle kuuluu hyvää mitäs teille kuuluu? :)

Syksy on leffojen ja kirjojen suurkulutusjuhla

Heipähei! Syksy on saapunut keskuuteemme ja sen mukana parhaat himassa jumitus -kelit. Miulla on tällä hetkellä Solzhenitzyn kesken, ja jos muistatte Veeran arvostelun siitä, niin saatatte ymmärtää, että eteneminen on hidasta.

Jokatapauksessa, koska tahdon päivitellä tätä blogia jotenkin, ajattelin linkittää teille tuttavani Eetun videon elokuvista. Joskus jossain meidän koulun kirjastossa taisin vitsillä heittää Veeralle, että voitais seuraavaks projektiksi ottaa tämä kyseinen kirja. Sain aika jäätävän mulkaisun osakseni, tiedä sitten että miksi...

Katsokaa siis tämä video ja inspiroitukaa listoista. Mie ajattelin katella vaihteeksi jonkun leffan, silmät väsyyy lukemiseen ;)

Listan ulkopuolelta: Suzanne Collins - Nälkäpeli

Tämä kirja oli pakko napata suomalaisesta mukaan, kun näin sen siellä hyllyllä. Tästä on puhuttu paljon ja joka paikasta on kuulunut tämän hehkutusta. Se on aina vähän kaksipiippuinen juttu. Hehkutuksen tarkoitus on tietenkin saada muut uteliaiksi kirjan suhteen ja tarttumaan siihen. Siinä helposti vaan käy niin, että aiheutuu järkyttäviä ennakko-odotuksia ja sitten lopulta pettyy kirjaan. Minulle saattoi käydä vähän niin tämän kirjan kanssa.

En vieläkään oikein osaa sanoa, tykkäsinkö tästä vai en. Toki luin kirjan parissa päivässä. Kieli oli helppolukuista ja selkeää ja toisaalta tarina tempaisi mukaansa. Sitten taas toisaalta miusta tuntuu, että kun odotin verisplätteriä ja muuta vastaavaa, niin sainkin herkän kuvauksen jostain teinidraamasta. (Tässä kohtaa muistuttaisin taipuvani liioitteluun hyvin helposti)

Perusidea on siis se, että on tulevaisuus. Nykyisen Pohjois-Amerikan kohdalla on uusi valtio, joka on jaetu vyöhykkeisiin. Jotteivat kansalaiset kapinoisi huonojen olojensa takia, laittaa valtio joka vuosi pystyyn nälkäpelin. Peliin joutuu jokaiselta 12 vyöhykkeeltä 12-18-vuotias tyttö ja poika. Tarkoituksena on tappaa muut kilpailijat ja selvitä hengissä loppuun asti.

En uskalla kertoa kirjasta enempää, jotten paljasta liikaa. Mutta jotenkin tämä kirja oli semmoinen, että ehkä mie myöhemmin tiiän onko tää jees vai ei. Joka tapauksessa haluan lukea seuraavan osan.

63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö

Emilia Byrd Starr on Starrin ja Murrayn sekoitus. Romaanin alkaessa hän asuu isänsä kanssa ja saa kuulla, että tällä on elinaikaa jäljellä todella vähän. Hänen äitinsä on kuollut jo vuosia aikaisemmin keuhkotautiin. 8-vuotias Emilia on herkkä ja vilkkaalla mielikuvituksella varustettu pieni tytön alku. Kun hänen isänsä kuolee, hänen äitinsä sukulaiset, ylpeät ja jäykät Murrayt saapuvat vetämään tikkua siitä, kuka joutuu ottamaan tytön huollettavakseen. Emilia päätyy tiukan ja äreältäkin vaikuttavan Elisabet-tädin hoiviin Uuteen Kuuhun, jossa asuvat lisäksi Emilian lempeä Laura-täti ja Jimmy-serkku.

Itkin kirjan ensimmäisten lukujen aikana todella paljon. Enkä edes vähiten siinä kohdassa, missä pikku-Emilia joutuu tekemään päätöksen kissojensa Tuhma-Töpön ja Mikin välillä. Toinen ei nimittäin saa lähteä mukaan Uuteen Kuuhun.

Luin siis tällaisen painoksen, jossa ovat kaikki kolme Uuden Kuun Emilia -sarjaan kuuluvaa kirjaa. Näistä ilmeisesti vain tuo ensimmäinen, Pieni runotyttö (eng. Emily of New Moon)  oli listalla. Minun oli kuitenkin pakko lukea loputkin kirjat, koska halusin kuumeisesti tietää, mihin ja mitä tekemään Emilia päätyy.

Ensimmäinen kirja on ilmeisesti kaikista eniten kirjailijan omaan elämään viittaava, ja sen jotenkin aistii. Jotkut tapahtumista ovat aivan selvästi tapahtuneet hänelle, niin elävästi ja hauskasti hän niistä kirjoittaa. Toisaalta ensimmäinen kirja on myös lapsellisin kaikista. Osaksi varmasti siksi, että Emilia on siinä vielä todella lapsi, mutta tuntuu, että kirjailija on myös kehittynyt kirjojen välillä. Tämä on siinä mielessä Harry Pottereiden kaltainen, että tämä tulisi lukea pitkän ajan kuluessa, kuten meidän sukupolvi luki Potterit. Aina odotettiin seuraavaa kirjaa, ja kun se ilmestyi, oltiin jo vähän kehittyneempiä, niin että se oli ikäänkuin omalla tasolla. Tekeekö järkeä?

Mie tässä eilen yöllä mietin, että tämä kirja on kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja Astrid Lindgrenin sekoitus. Uuteen kuuhun tullessaan Emilia oli saanut kokea jokseenkin vapaan kasvatuksen, joka oli noihin aikoihin (joskus 1800- ja 1900-lukujen taitteessa) todella huono juttu. Hän joutuu opettelemaan käytöstapoja, sitä, mikä on oikein ja väärin ja paljon muuta. Uuden Kuun Muyrrayt ovat ylpeitä ja arvokkaita, ja tämän Emilia on perinyt ätiinsä verenperintönä. Niinpä käyttäytyminen ja muu tällainen tuo mieleen Ylpeyden ja ennakkoluulon. Sitten taas kirjassa oleva huumori, ihmisten rakastaminen välittämättä siitä, miltä he näyttävät, ne tekevät kirjasta todella Lindgrenmäisen.

Miusta tuntui, että jotenkin samastuin Emiliaan kauhean helposti. Kai se oli se nuoruus ja sen tuomat myrskyt, jotka sen aiheutti. Hän oli lisäksi runoilija-kirjoittaja, joten totta kai häneen oli pakko samaistua. Ah, miten minun tekeekin mieli kirjoittaa vain runoja tämän kirjan jälkeen. Tämä kirja on ehdottomasti suunnattu nuorille, mutta veikkaanpa, että kyllä tästä aikuisetkin nauttivat. Tiedä sitten itse, mihin kategoriaan minut pitäisi laittaa ;)

Kauan tämäkin keräsi kirjahyllyssä katseita, ennenkuin vihdoin jaksoin avata kirjan. Enkä kadu! Ehkä tämä korvaa sen, ettei listalla ole Anni Polvan Tiina-kirjoja. Montgomeryltä on muuten olemassa myös Anna-sarja, pitänee joskus tutustua siihen...

****½

Martin Gray - Kaikkien rakkaitteni puolesta

Tämä kirja tuli jo luettua vähän aikaa sitten, kuten facebookkia seuraavat tietävät. En ole silti saanut kirjoitettua siitä, syytä en tiedä.

Muistan, kun joskus Veeran kanssa puhuttiin siitä, että ois niin mahtavaa, kun voisi vaan pyyhkiä mielestään kaikki mahtavat kirjat ja elokuvat, niin, että ne voisi uudestaan lukea "ensimmäistä kertaa" ja kokea ne samat tunteet. Minulle kävi tämän kirjan kohdalla jotakuinkin niin, koska olen lukenut tämän kirjan ensimmäsitä kertaa kahdeksannella luokalla. En kuitenkaan muistanut kirjasta paljoakaan muuta kuin, että se on todella mahtava ja että sain tästä kirjasta pidetystä puheesta erinomaiset arvosanat.

Martin Gray kirja, jonka kirjoittamisessa on avustanut Max Gallo on elämänkerrallinen. Täyttä faktaa. Se on tässä kirjassa hienointa, mutta myös kauheinta. Kirja nimittäin kertoo Martinin elämästä juutalaisvainojen aikoihin. Martinin ollessa juutalainen hän joutuikin monenmoisiin tilanteisiin, mutta uskomattoman mukautumis- ja naamioitumiskykynsä ansioista selvisi jopa Treblinkan leireiltä pois.

Kirja on kirjoitettu aivan selvästi tunteella. Se saa lukijan vuoroin hymyilemään, vuoroin vuodattamaan kyyneliä. Oma elämäkin tuntuu yhtäkkiä todella mukavalta ja helpolta. Tosin samalla taas muistaa ihmetellä, miten voi ihmisestä olla niin paljon pahaan.

Suosittelen ehdottoman paljon, mutta en kyllä herkille ihmisille. Tässä kirjassa kun on oikeasti surullisia asioita.

PS. Jos joku omistaa tai tietää mistä löytäisin sen Martin Grayn toisen elämänkerrallisen kirjan, niin tänne saisi vinkata.

Listan ulkopuolelta: Stephen King - Pitkä Marssi

Tämä tuli luettua loppuun jo eilen, mutta jotenkin kirjan aiheuttamat tunteet on vaikea laittaa sanoiksi. Kun sitten keskustelin ainoan lukevan miespuolisen tuttavani kanssa kirjoista niin oli pakko tulla kirjoittamaan tänne.

Pitkä marssi on kirja, jonka perusidea kiinnosti minua suuresti jo ennenkuin pääsin aloittamaan tarinaa. Se menee jotakuinkin niin, että sata poikaa aloittaa marssin. Marssin, joka kestää niin pitkään, että vain yksi on jäljellä. Pojat eivät saa pysähtyä, istahtaa tai levätä. Heidän on käveltävä jatkuvasti eteenpäin, päivän vaihtuessa yöksi ja toisin päin. Jos pysähtyy, silloin saa kuulan kalloonsa.

Ensinnäkin ajatus on aika absurdi. Eihän missään kilpailussa hävinnyttä voi tappaa. Ei ainakaan tässä yhteiskunnassa, eihän? Meitin paljon sitä, että jos marssi järjestettäisiin oikeasti ja olisi samanlaiset karsinnat ja muut, kuinka moni pystyisi oikeasti uskomaan, että häviäjät ammuttaisiin. Ainakin Suomessa luotto valtaan ja pomoihin on jotenkin aika kova. En pysty kuvittelemaan, että ketään tapettaisiin vain koska ei jaksanut marssia yhtä pitkään kuin toiset. Se tekee tästä kirjasta todella mielenkiintoisen.

"Voi Vittu. Tultiin just 27 kilometrin marssilta, jossa meillä oli taisteluvarustus päällä. Et voi kuvitellakaan, kuinka kipeät mun jalat on", sanoo intissä oleva ystävä. Hyvään aikaan sanoikin tuon, jotenkin nimittäin pystyin kuvittelemaan, kuinka kipeät ne jalat oli. King kuvailee kirjassa todella hyvin niin henkistä kuin fyysistäkin kärsimystä, jonka marssi aiheuttaa.

Kirjan psykologisuus, absurdius ja hulvattoman hauskat dialogit tekivät minuun vaikutuksen. Tämä on ensimmäinen Kingin kirja, jonka jälkeen voin todeta ymmärtäväni hänen osakseen saavan arvostuksen.

Listan ulkopuolelta: Stephen King - Raivo

Sain otettua hyllystä pitkään siellä lojuneen teoksen, Stephen Kingin kirjat Raivo ja Pitkä Marssi yksissä kansissa. Ne ovat kummatkin kirjoja, jotka hän on julkaissut salanimellä ja ovat sitten päätyneet uudelleenjulkaistaviksi hänen omalla nimellään, kun asia on tullut julki. Mielenkiintoinen tempaus, josta en olisi varmaan koskaan saanut tietää, ellen olisi löytänyt tätä kirjaa hyllystä. Mulla ei muuten ole mitään hajua, mistä tuo kirja on hyllyyn ilmestynyt, käykö teille koskaan näin? Siis että löydätte kirjahyllystä kirjan, jonka alkuperää ette muista?

Stephen King oli siis neljän (tai viiden) ensimmäisen julkaistun teoksensa jälkeen päättänyt julkaista pari pokkaria väärällä nimellä. Kirjan alussa hän esittää perusteensa käyttää väärä nimeä ja myös pohtii sitä, että ostetaanko hänen kirjojaan kirjailijan nimen vai kirjan sisällön perusteella. Mielenkiintoisia pohdiskeluja, minäkin olen nimittäin miettinyt paljon, että millä nimellä kirjan julkaisen. (jota siis ei ole vieläkään kirjoitettu :p)

Raivo kertoo nuoresta pojasta, joka jouduttuaan ties monennenko kerran rehtorin puhutteluun, pimahtaa, tappaa opettajansa ja ottaa kokonaisen luokallisen ihmisiä panttivangikseen. Tämä luokka on hänen oma luokkansa, ja vaikka panttivankitilanne ei kestä kuin nelisen tuntia, kerkeää sen aikana tapahtua vaikka mitä.

Vaikka ideana kirja on loistava, jotenkin kirja silti ontuu. Luulen, että se johtuu joko suomennoksesta tai sitten siitä kielestä, mitä King käyttää. Ehkäpä kummastakin. Jotenkin kuitenkin kirjan teksti on liian viisikkomaista. En tiedä onko tuo nyt hyvä sana kuvaamaan tekstiä, mutta ekhäpä joku teistä ymmärtää.

Tuli tässä kirjoittaessa mieleen, että jos ja kun tekstin ontuvuus piilee suomennoksessa, saattaa se johtua siitä, että kirja on käännetty ilmeisen kauan aikaa sitten (kai 90-luvulla). Koska olen näin nuori (omg) niin en tiedä tiedänkö mitään ja tämä on pelkkä arvaus, mutta luulen, että englanti ei ole ollut niin arkipäiväistä kuin nykyään. Nykyään kuitenkin englannin puhekielikin on helpompi kääntää suomen puhekieleksi, kn ehkä tuohon aikaan englannin puhekieli on helposti käännetty liian kirjakieleksi. Tai sitten yksinkertaisesti murre on näin pitkässä (hehe) ajassa muuttunut niin paljon, että se kuulostaa tosi oudolta korvaan.

Enikeis, tämäkin kirja näemmä herätti paljon ajatuksia. Ei ehkä niinkään juonensa, vaan kirjailijan ja kustannusyhtiön puolesta.

Ps. on muuten tämäkin aika absurdi kirja.

Listan ulkopuolelta: Juha Itkonen - Kohti

Juha Itkosen Finlandia -ehdokkaaksi valittu Kohti on jännä kirja. Se kertoo rikkoutuneesta Ansaksen perheestä, isästä ja kahdesta aikuisesta lapsesta. Kaikki kolme ovat enemmän tai vähemmän eksyksissä. Tapani Ansas on naistenmiehenä tunnettu poliitikko, joka näkee vuosi sitten kadonneen tyttärensä Julian televisiossa ja lähtee tsunamin runtelemaan Khao Lakiin etsimään karkulaista. Mukaan lähtee Julian veli, Jussi, nuori ja kunnianhimoinen pörssimeklari, jonka vaimo odottaa pariskunnan toista lasta. Tapani, Jussi ja Julia ovat kaikki enemmän tai vähemmän eksyksissä, ja yrittävät perheensä kokoamisen ohella löytää niin toisensa kuin itsensäkin. 

Kerronnaltaan Kohti muistuttaa pitkälti toista lukemaani Itkosen romaania, Anna minun rakastaa enemmän. Tässäkin on useita kertojia, joten samat tapahtumat esitetään monelta kantilta katsottuna, jolloin lukija voi itse päättää mitä mieltä on henkilöistä. Dialogia ei ole  paljon, vaan tapahtumat ja vuoropuhelut selitetään. Suurin osa asioista käsitellään takaumien ja muistojen kautta. Juuri tämän takia asiat paljastuvat pikkuhiljaa, kuten se miksi perhe on niin rikkinäinen, ja miksi Julia ylipäätänsä lähti pois Suomesta. 

Kohti on siitä jännä kirja, että en oikein tiedä mitä tästä sanoisin. Toisaalta oli tosi hyvä kirja (luin melko äkkiä), ja yleensäkin pidän näistä missä aukaistaan menneitä tapahtumia pikkuhiljaa, ja loppuun asti on yllätyksiä. Mutta toisaalta en oikein saanut kiinni henkilöistä. Kaikki kolme ovat erilaisia, ja kaikkien taustat ja tarinat on hyvin kirjoitettu. Ehkä se johtuu siitä, että ne on kuitenkin kaikki niin erilaisia kuin minä, etten oikein saanut kiinni mistään yhtymäkohdasta. Mutta ihan kelvollinen kirja kuitenkin. 

Listan ulkopuolelta: Thomas Harris - Hannibal

HiAAAAAAA! En osaa päästä yli siitä, miten mahtavasti Harris kirjoittaa. Me taidettiin joskus Veeran kanssa puhua - tai sitten joku muu puhui jossain leffassa tai jotain - että ois niin siistiä, kun vois unohtaa kaikki lukukokemukset ja nähdyt elokuvat ja palata niihin aina uudestaan ja elää ne tunteet uudestaan. Mie tuossa huomasin, että ihan nätisti oli kuudessa (?) vuodessa unohtunut melkein kaikki tästä kirjasta. Eikä kyllä haittaa, oli niin mahtia saada kokea tuon kirjan tunnelma yhä uudelleen. Tosin tässä kohtaa on mainittava, etten suosittele kenellekään 12-vuotiaalle näitä kirjoja. ;)

Kannibaali-Hannibalin kolmannessa osassa ei enää jahdata ketään sarjamurhaajaa, paitsi itse tietysti Lecteriä.  Mason Verger, eräs Lecterin ensimmäisistä uhreista, on päättänyt kostaa. Hän yrittää omaisuudellaan ja vaikutusvallallaan saada Lecterin tapettua. Samaan aikaan Crawford vetelee viimeisiään ja Starlingin ura on vaakalaudalla.

Tässsä kirjassa on ehkä kaikista eniten semmoista puhdasta pahuutta. Semmoisia luonteenpiirteitä ja tekoja, jotka sairaudessaan menevät reippaasti yli ymmärryksen. Samalla kuitenkin Harris onnistuu jossain määrin inhimillistämään pahiksia, ja joissain kohti lukija saattakin jo tuntea vähän sympatioita heitä kohtaan.

Lyhyestä virsi kaunis: tämä on psykologinen ja jännittävä kirja, mutta aika raju. Suosittelen silti todella paljon!

84. Thomas Harris - Uhrilampaat

Thomas Harrisin toinen Lecter-romaani on päässyt meidänkin listalle. Toki sijoitus on vasta esim. Tolstoin jälkeen, minkä järkevyydestä voidaan olla montaa mieltä. Miusta koko Lecter-sarja olisi voinut päästä listalle, niinkuin Harry Potteritkin, yhtenä kohtana. Mutta koska taitaa olla niin, että Uhrilampaat on koko sarjan tunnetuin kirja, niin ei ole ihme, ettei sen kaverit ole listalla myös. Tämä kirjoitus näyttää taas menevän siihen tuttuun "Idaa väsyttää" -kategoriaan, joten älkää ihmetelkö.

Uhrilampaat sijoittuu aikaan Punaisen lohikäärmeen jälkeen, tietenkin. Graham on hävinnyt kuvioista, ja hänen kohtalonsa on aika surullinenkin. Crawford on vanhentuneena, mutta edelleen melkein voimissaan vielä mukana FBI:n toiminnassa ja tarvitsee apua Lecterin kuulusteluihin. Hän äkkääkin poliisikoulun kokelaista viehättävän Clarice Starlingin, joka on lupaava tutkijan alku.

FBI tutkii tapausta, jossa murhaaja murhaa nuoria tyttöjä ja nylkee näitä. Kun Lecter ilmaisee tietävänsä asiasta jotain, alkaa Starlingin ja Lecterin välinen psykologinen vääntö. Harris käyttää taas taitavasti "jumalasemaansa" kirjailijana, ja laittaa kertojan hyppimään näkökulmasta toiseen. Tämä kirja meni taaskin noin päivässä, eikä se ole ihme. Kirja imaisee sisäänsä ja pakottaa lukemaan lisää, vaikka kello osoittaa jo kahta yöllä ;P. Suosittelen edelleenkin kaikille, jotka eivät raakuuksia pelkää.

*****

Listan ulkopuolelta: Thomas Harris - Punainen lohikäärme

Innostuin John Verdonin jälkeen lukemaan Hannibalit uudestaan. Tämä on Harrisonin ensimäinen kirja, jossa puhutaan Lecteristä, Kannibaali-Hannibalista. Olen lukenut Hannibalit ensimmäisen kerran joskus 12-vuotiaana, enkä muistanut niistä kun pääkohtia aloittaessani nämä uudelleen.

Punainen lohikäärme ei sinänsä kerro Lecteristä. Punainen lohikäärme kertoo siitä, kuinka FBI:n agentit Graham ja Crawford yrittävät selvittää todella raakoja kahden perheen murhia. Koska Lecter on hullu, häneltä pyydetään neuvoja ja näkökulmia murhaajan kiinnisaamiseksi. Vaikka Lecter ei olekaan kirjassa pääosassa, hänestä annetaan kirjassa jonkin verran tietoja, jotka auttavat ymmärtämään kirjasarjan seuraavia osia: Uhrilampaita, Hannibalia ja Nuorta Hannibalia.

Thomas Harrisin kerronta on selkeää ja siinä pysyy mukavasti mukana. Hän käyttää tehokkaasti hyödykseen kaikkitietävää lukijaa ja vaihtelee kerrontaa aina ihmisten näkökulmien välillä. Harrisin kirjoitustyyli tempaa lukijan mukaansa ja saa hänetkin pohtimaan, kuka teki murhat, miksi ja miten... Suosittelen.

Listan ulkopuolelta: John Verdon - Numeropeli (videolla)

Listan ulkopuolelta: Miika Nousiainen - Maaninkavaara

(Kuva: luekirja.fi)

Miika Nousiaisen teki minulle tutuksi Nelosen Hyvät ja huonot uutiset -sarja, jossa Suomen harmaahiuksisin sosiaalidemokraatti toisti lausetta "ennen oli paremmin", yhdessä kollegansa Tuomas Kyrön kanssa. Nousiaisen kuiva huumori puree meikäläiseen, ja keskiviikkona kirjakaupasta mukaani lähtikin Nousiaisen toinen romaani, Maaninkavaara. 

Esikoisteoksellaan  Vadelmavenepakolainen itsensä läpi lyönyt Nousiainen kirjoittaa Maaninkavaarassa päällisin puolin suomalaisesta urheiluhulluudesta, mutta tosiasiassa yhden perheen kipupisteistä ja siitä mitä he ovat valmiita tekemään toistensa eteen. 
Martti Huttusen elämäntavoitteena on suomalaisen kestävyysjuoksumaineen palauttaminen. Kun lahjakas poika katoaa, jää valmentaja-isä tyhjän päälle, sillä Martin koko elämä pyöri pojan juoksuharrastuksen ympärillä. Teini-ikäinen Heidi päättää juosta isänsä pois masennuksesta ja antautuu tämän valmennettavaksi, vaikka tahtookin pyrkiä tosissaan kuvataidekouluun. Heidi ei ymmärrä, että hänen entinen elämänsä on kohta vain muisto, kun isä alkaa koulia tyttärestään huippu-urheilijaa. Martin mielestä rakastuminen ja peruskoulu ovat pilanneet monta hyvää urheilijaa, ja ystävät ja koulunkäynti ovat vain turhaa hidastetta juoksijan päivärytmissä. Harjoittelu alkaa saada yhä vain absurdimpeja sävyjä, kun Heidi käy koulua painoliiveissä ja nukkuu magnettirummussa - Martti-isän ideasta  luopua perinteisestä aikakäsityksestä nyt puhumattakaan. Hänen mielestään maailmassa on vain yksi pätevä mittayksikkö ja se on ratakierros.

Suomalaiskansallinen urheiluhulluus on hauska aihe kirjalle, sillä Maaninkavaarassa tulee esille juuri se huvittava suomalaisuuden piirre, että mitään ei jätetä puolitiehen. Jos jotain aloitetaan, se muuten viedään täysillä, ja yleensä vähän ylikin, loppuun asti. Alkoholia ei voida ottaa vaan "yhet kaljat" vaan ollaan sitten muuten niin kännissä, että oksennetaan koko seuraava viikko. Nousiaisen kirjassa tästä piirteestä esimerkkinä on urheilu. Martti-isä vie tyttärensä huippu-urheilijaksi valmentamisen jo vaaraallisenkin pitkälle. Kun on kerran aloitettu, niin ei varmasti jätetä hommaa puolitiehen. Kultamitalli tai ei mitään. 

Vaikka takakannessa sanotaankin kirjan olevan hulvattoman hauska, käyttäisin mielummin sanaa tragikoominen. Vaikka kirja onkin hauska, on se myös pohjimmiltaan vakava, ja monessa kohdassa naurun ohella tuli myös kyyneleet silmiin. Ensin Huttusen perhe yrittää selvitä pojan katoamisesta, ja seuraavassa hetkessä isän urheiluhulluus onkin jo repimässä jäljellä olevaa perhettä rikki. Eniten iskee Heidin tunne siitä, että kunhan hän vain pääsisi haluamaansa kuvataidekouluun niin kaikki kyllä järjestyisi. Juoksemisellaankin hän vain haluaa miellyttää ja pelastaa köyhän miehen Esa Saariseksi nimittämänsä isänsä. 

Tarinaa kerrotaan vuoronperään isän ja tyttären näkökulmasta, joka tuo kerrontaan mukavaa monipulisuutta. Martti-isä on siitä mielenkiintoinen henkilö, sillä hänellä tuntuu olevan ihan järkeviä ajatuksia ja tarkoituksia, mutta ulkopuolisten silmiin ne näyttävätkin täysin hulluilta. 

Kirjassa käsitellään myös sukupolvi eroja, sillä Martti on vahvasti sitä mieltä, että nykynuoriso on pehmeää, kun he mieluummin pelaavat sählyä ja istuvat tietokoneella pakkasessa juoksemisen sijasta. Isän ja tyttären väliset näkemyserot ja menneisyyteen jämähtäneen Martin ihmettelyt nykypäivän juttuja kohtaan ovatkin kirjan hauskinta antia. Parhaat naurut lukijaa saa, kun Martti kirjoittaa Suosikin terveyspalstalle teeskennellen murrosikäistä tyttöä kysyen tyttärensä kuukautisista ja miten ne vaikuttavat harjoitusohjelmaan. 

Maaninkavaara on erittäin hyvä kirja. Siis todella hyvä. Kannattaa ehdottomasti lukea. Itse ajattelin seuraavalla kaupunkireissulla etsiä käsiini Vadelmavenepakolaisen.

*****

2. J.R.R. Tolkien - Taru Sormusten Herrasta

Luulisin, että kaikki tietävät Tolkienin Sormusten Herran juonen, joten en nyt ala sitä tämän enempää selittelemään: hobitti nimeltä Frodo Reppuli saa perintönä merkillisen kultasormuksen, joka paljastuu Valtasormukseksi, jota paluutaan tekevä Musta Ruhtinas Sauron havittelee itselleen. Frodo lähtee ystäviensä kanssa uskomattomalle matkalle tuhotakseen sormuksen ja pelastaakseen Keski-Maan sen tuholta. 

( Kuva: Wikipedia)

Taru Sormusten Herrasta on klassikko, joka on ehdottomasti ansainnut paikkansa tällä listalla. 1970-luvulla julkaistu sarja on saavuttanut miljoonat lukijat ympäri maailmaa, ja uutta nostetta sarja sai 2000 -luvun alkupuolella tehdystä Peter Jackson ohjaamasta elokuvasarjasta. Jos kirja on loistava, on elokuvat vähintäänkin yhtä hyviä. Yleensä en näin sano, mutta jos, ette kirjaa jaksa lukea, katsokaa edes elokuvat. 

Olen lukenut Sormusten Herran aiemminkin, mutta joka kerta jaksan ihmetellä sitä mittavaa taustatyötä, jonka Tolkien on tehnyt teostaan varten. Tolkien ei ole vain kehittänyt kokonaan uusia kansoja ja kieliä, vaan myös luonut jokaiselle hahmolle ja kansalle oman historian ja sukupuun. Tolkien on luonut kokonaan uuden maailman. Läheskään kaikkia yksityiskohtia ei itse kirjassa mainita, mutta Kuninkaan paluun lopussa olevat 200 sivuiset liitteet kertovat kaiken tarvittavan Keski-Maasta ja sen kansoista kiinnostuneille. 

Yksityiskohdat ja tarinan mittavuus ovat myös se, johon suurimmalla osalla varmasti tökkää tämän kirjan lukeminen. Joitakin asioita ja maisemia selitellään pitkästi ja tarinan sivussa laulellaan, runoillaan ja kerrotaan asioita ja tarinoita, joilla ei välttämättä ole Sormuksen Sodan kanssa mitään tekemistä. Varsinkin Kuninkaan paluun loppu tuntuu pitkältä. Vaikka tykkäänkin, että "loppuratkaisun" jälkeen kerrotaan mitä hahmoille sen jälkeen tapahtui ja Sormusten Herran tapauksessa, miten matka muutti heitä, tässä se tuntui vähän liian pitkältä. Etenkin luku Konnun puhdistus (joka on fiksusti jätetty elokuvasta pois), tuntuu varsin turhalta. 

Kuitenkin juuri ne yksityiskohdat ja mittava taustatyö tekevät kirjasta sellaisen, että tarina tuntuu olevan osa historiaa, niin kuin lukisi tarinaa oikeista tapahtumista. Tarina on sellainen, että se kun se vaihtuu pääsee, niin se imaisee mukanaa. Tästä syystä luin viime yönä Kuninkaan paluuta kolmeen asti, koska en yksinkertaisesti voinut jättää sitä kesken. Vaikka olinkin lukenut kirjan jo aiemmin, tarina on niin laaja, tapahtumia ja henkilöitä niin paljon, että en muistanut kirjasta kuin pääkohdat. Siksi se varmaan tulikin luettua aika vauhdilla. 

Vaikka kirja onkin fantasiaa, teemana on ystävyys ja rakkaus, ja etenkin se, että aina kannattaa yrittää vaikka tilanne näyttäisi kuinka toivottomalta. Teemat tulevat myös upeasti esiin elokuvista, josta ei tunnetta puute, kuten ei kirjastakaan. 

"Even the smallest one can change the course of the future."

(Kuva: Wikipedia )

*****

Listan ulkopuolelta: Anu Jaantila - Sannan Jenkkivuosi

Moi! Luin kirjan! Tosin jo hetken aikaa sitten, mutta nyt vasta saan kirjoitettua siitä.

Sannan Jenkkivuosi on yhteisnide, joka sisältää kolme Anu Jaantilan romaania: Jenkkivuosi, Dear Sanna ja Love Sam. Sarjaan kuuluu vielä neljäskin kirja, Sanna & Sam Forever. Olen lukenut kolme ensimmäistä muutaman kerran aiemminkin, ja nyt luin neljännenkin kirjan kolmen ensimmäisen perään. 

Jenkkivuoden alussa suomalainen Sanna lähtee Amerikkaan, Michiganiin, jossa hänen on tarkoitus viettää vuosi vaihto-oppilaana paikallisessa high schoolissa. Musikaalisesti lahjakas Sanna tutustuu muihin luokkansa oppilaisiin, kuten viulua soittavaan Chasiin ja löytää nopeasti paikkansa paikallisesta elämänmenosta. Sanna tutustuu myös kiehtovaan meksikolais-amerikkalaiseen Samiin ja tämän perheeseen. Vuoden aikana Sannan ja Samin välille kehittyy ainutlaatuinen suhde, joka jatkuu myös Sannan vaihto-oppilasvuoden jälkeen. Kirjat  Dear Sanna ja  Love Sam kerovatkin sitten pariskunnan kirjeenvaihdosta vuosien saatossa, mutta myös Sannan paluusta hänen vanhaan elämäänsä Suomeen, joskin muuttuneena naisena. Sanna ja Sam myös vierailevat ahkerasti toistensa luona, ja lopulta Sanna palaakin Amerikkaan opiskelemaan. 

Ensinnäkin pitää sanoa, että tämä on siitä ajaton kirja, että muistin vasta toista kirjaa lukiessani (kun Samin kirjeissä oli päivämäärät), että kirjahan sijoittuu 70-luvulle. Se, että nämä on julkaistu 70- ja 80-lukujen vaihteessa ei tule selvästi ilmi missään muussa vaiheessa kuin tuossa. Vasta päivämäärien ilmestyttyä kirjaan, aloin kiinnittää huomiota mainintoihin lankapuhelimista ja kirjoituskoneista. 

Mietin kovasti tätä lukiessani, että miten saisin kuvailtua Anu Jaantilan kirjoitustyyliä. Se on aika suora, ei mitään turhaa kuvailua tai syvällistä tunteiden pohtimista, vaan ihan suoraa ja tavallista tapahtumien kuvausta ja dialogia. Voisi melkein sanoa, että päiväkirjamainen, mutta en kuitenkaan tiedä olisiko se oikea sana. Näin ainakin Jenkkivuoden kohdalla. Seuraavat kirjat perustuvatkin sitten pitkälti Samin kirjeisiin ja Sannan mietintään, kuinka paljon hän kaipaa Samia. Mutta samantyyppinen tapahtumien selostaminen jatkuu. Kirjan ovat myös omalla tavallaan todella hauskoja, varsinkin ensimmäinen. Hauskuus tulee esiin vuoropuhelussa, seuraavissa kirjoissa taas Samin kirjeissä tai kun Sannan tapaa Amerikan aikaisia ystäviään. 

"Mä lähdin vielä kaupungille ostamaan kotiin tuliaisia ja Daniel kerjäsi mukaan koska se halusi estää mua ostamasta mitään rihkamaa. Kun me tultiin takaisin se oli ostanut purkin vihreää maalia ja pensselin (polkupyörän maalaukseen), konekirjoitusnauhan, kukkalannoitetta ja litran kirsikoita. Mä olin ostanut lautasen jossa luki "Friends can put stars in your eyes and song in your heart" ja purkin maapähkinävoita ja Life Saver -karkkeja. Danielia nauratti mainos "Life Saver -  karamelli jossa on reikä". Varsinkin kun yhtä toista lajia mainostettiin lauseella "me olemme täyttäneet reiän"."

Yli kymmenen vuotta edellisten kirjojen jälkeen julkaistu Sanna & Sam Forever on selvästikin kirjoitettu lukijoiden toiveesta saada Sannan ja Samin tarinalle päätös, vaikka omasta mielestäni tarina päättyikin jo Love Samissa varsin hyvin. Vaikka kirja onki luettava ja ihan hyväkin, mielestäni maailma ei olisi kaatunut vaikka se olisikin jätetty kirjoittamatta. 

Muistan lukeneeni nämä monta kertaa joskus kakarana, ja oli jännä huomata miten joissakin kohdissa en muistanut enää tapahtumia, ja sitten tuli sellainen fiilis, että niiin justiinsa näinhän se menikin! Jännää oli myös se, että vaikka tässä puhutaan paljon esimerkiksi huumeiden käytöstä ja kuolemasta, se ei ole jäänyt mieleeni erityisesta, vaikka olenkin ollut suhteellisen nuori tätä ensi kerran lukiessani. Sannan Jenkkivuosi kolahti silloin, ja kolahtaa edelleen. Varmasti tulen lukemaan tämän yhteisniteen vielä monesti, nytkin kirjaa selaillessa tekee mieli aloittaa se heti uudestaan... 

" - Eikö sulla ollut ällä matikasta?
  - Oli, minä vastasin ylpeänä.
  - Auttaisitsä mua kun pitäis derivoida yks juttu.
  - Derivoida... mä olen kuullu siitä jossain..derivoida, näytäs vähän sitä.
Minä vilkaisin tehtävää. AIkoinaan olivat minunkin aivoni tuollaisia lannistaneet.
 - Ei kuule Masa, etkä sä tiedä ettei derivointi ole enää muodissa, nykyään kaikki laskee prosentteja palkastaan tai vaikka bodaa. "

Inspiraatio, lyö minua!

Kirjoitus on viime aikoina takunnut todella pahasti. En tiedä syytä. Olen silti miettinyt tekstejä ja aina välillä saanut ideoitakin. Ne ideat vaan tulevat aina sellaiseen aikaan, etten pääse kirjoittamaan niitä mihinkään ja sitten ne kerkeävät jo vähän muuttua ja seuraavan kerran kun olisi mahdollisuus kirjoittaa niitä ylös, ne tuntuvat jo todella tyhmiltä.

Olen myös miettinyt paljon sitä, että pitäisikö minun lopettaa lukeminen kirjoittamisen ajaksi. En halua että vahingossa kopioin jonkun tekstiä tai tyyliä tajuamatta sitä. Toisaalta olen ihan varma siitä, että jokainen teksti sisältää paljon vaikutteita kirjoittajan kaikista lukemistaan teksteistä. Mutta missä kohtaa kulkee raja vaikutteiden ja kopioinnin välillä? Vaikea asia, jota varmaan jokainen, joka kirjoittaa jotain, joutuu miettimään.

Olen kuunnellut Anna-Leena Härkösen Ei kiitosta äänilevyiltä. Se on niin masentava ja pessimistinen, että olen moneen otteeseen miettinyt, että pitäisikö minun kirjoittaa jotain, joka olisi todella iloista ja toivorikasta. En tiedä. Tuskinpa sellaisella kirjalla olisi merkitystä, tuntuu kuin nykyaikana vaan ongelmat ja kärsimys myisivät.

Eipä miulla muuta, hyvää kesän jatkoa!