Vankeusteollisuus kertoo vankiloista, tuomioista ja oikeudenkäynneistä. Siitä miten ja miksi ja kuinka usein ihmisiä tuomittiin vankeuteen ilman syytä. Tämä kirja on siis karu kuvaus 1900-luvun alusta sen puoliväliin, jolloin Neuvostoliitossa tapahtui. Solzhenitsyn on kirjoittanut nämä, jotta kukaan ei unohtaisi. Silti kaikki ovat unohtaneet.
Vaikka tässä ei tosiaankaan ole juonta ja tämä on kirjoitettu suurien tunteiden vallassa, on tässä silti kauhun ja inhon lisäksi jotain nautittavaa. Nimittäin se ironia, jota Solzhenitsyn viljelee, laittaa aina välillä pienen hyvinvointivaltiossa asuvan ihmisen hymyilemään.
"Esserien puolue on syyllistynyt siihen, että se EI TEHNYT ITSESTÄÄN ILMIANTOA! Tämä on täysosuma! Uusi rikoslaki aukoo juridisen ajattelun uria, tämä on valtatie, jota pitkin kiitollisia jälkipolvia sitten loputtomasti kuskataan Siperiaan."
Se, miksi tämän kirjan loppuminen kuitenkin oli helpotus, piilee siinä, että tähän on oikeasti tosi vaikea samaistua. Kun puhutaan juutalaisvainoista, kaikki tietää samantien mistä puhutaan ja miksi ja miten ja mitkä asiat johti mihinkin. Mutta sitten kun puhutaan Stalinista ja hänen hirmuvallastaan, on moni ihminen monttu auki. Okei kyllä mäkin tiesin että Stalin oli paha, mutta en mä koskaan tajunnut, että näin paha. Jotenkin kaikkien niiden vankikuvausten ja muiden jälkeen on vähän semmoinen fiilis, että kuinka totta tämä nyt onkaan. Mutta siis ilmeisesti kaikki on totta, Solzhenitsyn on kirjoittanut nämä kuulemiensa ja kokemiensa asioiden innostamana.
Jotenkin mulle on jäänyt mediasta ja kaikesta semmoinen kuva, että Venäjä ja Neuvostoliitto on jotenkin tosi ankeita. Siis sillä tavalla, että "No se on hirveä maa, ei vois vähempää kiinnostaa". Tän kirjan jälkeen on myös vähä semmonen olo, että ihankun näistä Venäjän jutuista ois vaiettu vaan siksi, että ne on aina olleet jotenkin meidän vihollisia. Tai eihän niistä olla vaiettu, mutta ei niistä puhuta yhtään niin paljon kuin esimerkiksi juutalaisista.
Ne luvut, mitä tässä kirjassa esitetään, että kuinka monta on teloitettu ja ammuttu niinä ja niinä vuosina saa pohtimaan, että kuinkakohan paljon ihmispopulaatio ois nyt ilman noita maailmansotia ja kansalaissotia, mitä männä vuossadalla oli. Oikeasti on jotenkin käsittämätöntä, miten järkyttävä määrä ihmisiä on teurastettu noina vuosina. Ja suurin osa ilman mitään selkeää syytä.
Siis jotenkin mulla oli koko lukemisen ajan semmoinen olo, että tää on vaan joku dystopia ja Kafkan yhteiskuntakritiikki samassa. Että ei tämmöstä nyt oikeasti. Eihän kukaan voi joutua ammutuksi vain siksi, että töiden jälkeen käy niittämässä vähän heinää lehmälle. Eihän?
Toisaalta mä mietin, että onko meidän nykypäivän oikeuslaitos siksi niin "löyhä", että jotenkin on pelko siitä, että sitten jos vähän kiristetään asioita, niin ne menee sitten yli? Vitsi kun maailma ei ole niin yksinkertainen, että vois tietää, mitä näistä ajoista on meille kultturiperintönä jäänyt käytäntöön. Ymmärrän tän kirjan paikan listalla, mutta fakta on se, että se on tosi vaikea ja huono tämän päivän nuorelle, kuten mulle ja Veeralle. Tuo yhteiskuntajärjestys, mikä on vallinnut tuolloin, on vaan liian vaikea ymmärtää ilman kunnon johdantoa. Ei tätä uskalla edes tähditellä, ei se vaan kuulu tähän kirjaan, tällä on ihan oma arvonsa.
