Muu: Veikko Huovinen - Lemmikkieläin

Mulla tulee Veikko Huovisesta mieleen semmonen pujopartainen, solakka ja iloinen setä, joka tietää maailman olevan paha paikka, mutta joka siitä huolimatta aina hymyilee. Mun kuva perustuu täysin siihen, että oon lukenut kaks hänen kirjaansa, eli se voi olla jotain ihan muuta, kuin todellisuus. Huovisen kirjat, nämä kummatkin, on saaneet mut jotenkin mystisellä tavalla innostuneeksi ja kiinnostuneeksi.

Lemmikkieläimen löysin kirpparilta, takakannen luettuani olin varma, että kyseessä on hyvä kirja ja onnekseni olin oikeassa. Kirja kertoo teollisuuspohatasta, jolla on niin paljon kaikkea, että saadakseen tyydytystä jostain, hän haluaa jotain, mitä ei ole kenelläkään muulla, lemmikkieläimen, joka onkin ihminen. Vaikka puhunkin tyydytyksestä, niin kyseessä ei ole missään määrin mikään seksuaalinen, vaan omistamisen ja vallan tuoma tyydytys.

Kuten sana teollisuuspohatta antaa ymmärtää, perustuu kirjan tapahtumat jonnekkin 60-luvulle. Kirjan alussa kuvataan, kun pohatta-Johnson saapuu köyhän perheen luokse ja puhuu lemmikkieläimeksi ottamisen ehdoista. Lemmikkieläimeksi kaavaillulla Jacobilla on tietenkin nykysuomeksi sanottuna back-uppi mukana, työväenliikkeen edustaja. Tämä pitää huolen siitä, että Jacobille taataan terveydenhuolto ja muut asiaankuuluvat lievitykset. Miehet solmivat sopimuksen, jonka mukaan Jacob suostuu asumaan vuoden Johnsonin määräämässä lasihäkissä, esiintymään kolmasti päivässä lasin takana ja saamaan tästä aimo summan rahaa. Tämä on tietenkin iso plussa koko hommassa, asuuhan Jacob ennen koko hommaa perheineen jossain pimeässä kellarissa.

Loppukirjassa kuvataan, miten elämä lasihäkissä sujuu, eihän se tietenkään ole mitenkään mutkatonta, vaikka siitä saisi kuinka paljon fyffeä. Tässä kirjassa on jännä sävy. Toisinaan tuntuu, että Huovinen on vihainen koko maailmalle. Toisinaan hän näkee kaikissa henkilöissä jotain inhimillistä ja tavallaan liikuttavaa. On jotenkin aivan hulvatonta, kun Johnson toisinaan soittelee Jacobille lasihäkkiin ja höpöttelee kuin suurikin hyväntekijä. Ja olihan hän, tavallaan. Hänen ja Jacobin suhde on kuvattu hauskasti.

Havukka-ahon ajattelija oli hyvänmielen kirja, eikä missään määrin poliittinen (jos muistan oikein). No, ainakin se oli hyvänmielen kirja. Niin oli Lemmikkieläinkin, mutta se oli myös kannanotto. Lemmikkieläin on ilmestynyt 16 vuotta Havukka-ahon ajattelijan jälkeen ja ajan tuoman kyynisyyden huomaa selvästi. Vahva suositus, varsinkin jos sulla on viekkarit Big Brotherista.

38. William Golding - Kärpästen herra

Siitä asti, kun me aloitettiin tää projekti, oon aina kirjastossa käydessäni yrittänyt saada tätä kirjaa käsiini. Se on aina ollut lainattuna. Tälläkin kertaa ihmettelin tovin, että enkö enää osaa aakkosia, kun en löytänyt tätä kirjaa hakukoneen osoittamasta paikasta. Kirjastonhoitaja tajusikin sitten ohjata minut juuri palautettujen kirjojen hyllylle, jossa tämä kauan etsimäni teos nökötti. Nappasin sen mukaani ihmetellen sen lyhyyttä. Jostain syystä ajattelin aina, että kyseessä on kunnon tiiliskivikirja. Eipä ollut. Sivuja tässä pokkarissa oli vähän päälle 250, ja teksti oli helppolukuista.

Miksi sitten halusin saada tämän kirjan käsiini? Meille näytettiin yläasteella tähän kirjaan perustuva elokuva. Niitä on muuten kaksi, vuosiltä -63 ja -90. Olen aika varma, että katsoimme koulussa tämän myöhemmän version, sillä tuo vuoden -63 elokuva on mustavalkoinen, ja minulla on hämärä muistikuva siitä, että tuo elokuva, jonka katsoimme, oli värimaailmaltaan hyvin vihreä ja tumma. Voi olla, että muistan ihan päin prinkkalaa. Elokuva on kuitenkin jättänyt minuun muistijäljen jostain todella kamalasta ja brutaalista. Enkä ihmettele, nyt kun olen lukenut kirjan.

Kärpästen herra kertoo poikajoukosta, iältään 6-12, jotka haaksirikkoituvat autiolle saarelle. Saarella ei ole aikuisia, eikä tietenkään asutusta. Pojat saavatkin nopeasti aikaan jonkinlaisen hierarkian keskuudessaan ja kirjan tapahtumat pyörivät paljon sen ympärillä, miten eri henkilöt suhtautuvat vallanjakoon ja yhteiskunnallisen järjestyksen puutteeseen. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan, johon usein viitataan niin, että herää kysymys, onko poikien kuitenkin parempi olla saarella, kuin sodan runtelemassa yhteiskunnassa. Tai mikä ylipäätään on ero aikuisettomassa ja järjestyksettömässä yhteiskunnassa ja sotatilassa.

Golding on kirjoittanut tämän kirjan sen jälkeen, kun hän itse on ollut sodissa taistelemassa. Hän on myös toiminut opettajana, ja joidenkin tarinoiden mukaan myös laittanut oppilaitaan erilaisiin valta-asetelmiin testatakseen, että miten pitkälle oppilaat menevät. Tätä en uskalla väittää todeksi sen vuoksi, että tähän väitteeseen törmäsin vain kerran tehdessäni taustatutkimusta. Kärpästen herra on syntynyt kuulemma tämän opettaja-aikoina tehdyn "tutkimuksen" jälkeen.

Kirjassa kuvataan taitavasti trauman aiheuttamia oireita. Toisinaan kirjan tapahtumat tuntuvat liian brutaaleilta voidakseen toteutua oikeassa elämässä, toisinaan taas tuntuu siltä, kuin kirja olisikin faktaa. Tähän jälkimmäiseen tunteeseen saattaa myötävaikuttaa se, että olen kuunnellut truecrimepodcasteja ja katsellut minidokkareita ties mistä murhaajista ja kulteista tässä ollessani kipeänä.

En ihmettele, että tämä kirja on tällä listalla, enkä että se on koko ajan lainattuna kirjastossa. Minä ahmaisin tämän parissa päivässä ja aion katsoa sen elokuvan seuraavaksi, jotta voin verrata kirjaa ja elokuvaa.

*****

22. Umberto Eco - Ruusun nimi

Tästä jäi nyt vähän paha maku suuhun. Ei välttämättä tämän kirjan itsensä takia, vaan sen takia, että se on ollut mulla nyt luettavana yli kaksi vuotta ja sinä aikana paljon on muuttunut. Lähinnä sisäisesti. Mun ajatusmaailma on muuttunut siitä "vittu tää on paskaa, tää kirjailija pitäisi ampua" -meiningistä johonkin. Kai sitä voisi kuvailla parhaiten niin, että olen tajunnut, etten tajua ja että se ei tee kirjasta tai kirjailijasta paskaa. Kasvaminen vituttaa. Kai siksi, että joutuu myöntämään, että ei tiennytkään tai osannutkaan ihan kaikkea.

Ja siitä päästään siihen varsinaiseen pahan maun syyhyn. Olin lukenut melkein koko kirjan, valittanut jokaiselle, joka jaksoi kuunnella, että miten paska kirja se on mm. siksi, että siinä on koko ajan latinankielisiä sitaatteja ilman suomennoksia, kunnes löysin kirjan lopusta suomennokset kaikille niille kirjan sitaateille. Kirja muutenkin oli täynnä ylipitkiä, kuvailevia lauseita, joista oli vaikea välillä saada kiinni. Sitä ei helpottanut se, että vähän väliä jotain asiaa perusteltiin tai siihen viitattiin latinankielisellä sitaatilla, jota en ymmärtänyt. Kuinka paljon minua vituttikaan, kun huomasin, että jos vain olisin keskittänyt energian valittamisen sijaan kirjan tutkimiseen, olisi se ehkä avautunut paremmin.

Kirjasta tuli minulle aikojen kuluessa sellainen iso paha musta kohta, johon en halunnut koskea tai edes ajatella sitä, koska tunsin itseni ihan paskaksi sitä lukiessa. Aina, kun yritin lukea kirjaa, huomasin jossain kohtaa lukeneeni monta sivua tajuamatta mitään tai tietämättä edes, että mitä kirjassa tapahtui. Koska teos oli päässäni jo aiheuttanut valtavan vastareaktion, en edes halunnut palata niihin sivuihin, ettei minulla menisi kirjan läpi kahlaamiseen yhtään sen enempää aikaa, kuin mitä siihen oli pakko laittaa. En edes halunnut lukea kirjaa, mutta koska se oli kesken, se oli pakko lukea ja taistella loppuun. Onneksi tein sen! Opin paljon omasta ajattelustani ja suhtautumisesta asioihin. Miten helppo onkaan päättää, että joku asia on paskaa ja sitten olla koskematta siihen asiaan enää. Totuus taitaa kuitenkin olla, että mikään asia ei absoluuttisesti ole paskaa tai ole olematta. Kaikessa on vähän paskaa ja riippuen siitä, että mistä suunnasta sitä katsoo, se paska voi olla piilossakin. Mutta itsehän sen lopulta kai jotenkin päättää, että miten asioita katsoo, haluaako nähdä vain sen paskan.

Ruusun nimi on ilmestynyt vuonna 1980. Ja mikä hämmästys olikaan se, että kirjan tapahtumat itseasiassa sijoittuvat vuoteen 1327. Umberto Eco on tehnyt valtaisan työn perehtyessään tuohon aikakauteen. Romaani on hyvin hyvin kuvaileva, melkein uskoisin, että Eco on tuota tehdessään oikeasti luonut tuon luostarin paperille ajatuskaavioina ja pohjapiirroksina (joka sekin itseasiassa löytyy kirjasta) ja ehkäpä hän on unissaankin asunut tuossa luostarissa. Näen melko selvästi sen, miksi kirja on listalla. Se on merkittävä teos.

Kirjassa on minun nähdäkseni monta teemaa, uskonnosta totuuteen ja ihmisyyden ytimeen asti. Juoni on melko perinteinen murhamysteeri, joka sijoittuu italialaiseen luostariin keskiajalla. Se tuo tiettyä jännitystä kirjaan, koska arvot, uskonto ja ylipäätään elämäntavat siellä ovat hyvin tarkasti säänneltyjä. On hierarkiaa ja arvojärjestystä, mystiikkaa, noituutta ja vaikka mitä sellaista, mikä on tämän päivän elämstä jo kadonnut. Ainakin Suomesta.

Mitä kirjasta jäi positiivisena mieleeni, oli se miten lempeän opettavaisesti kirjan päähenkilöt (munkki William Baskerville ja oppipoinkansa Adson) suhtautuivat toisiinsa. Se oli inspiroivaa ja ihanaa luettavaa. Koska minulta meni monia aukeamia aivan ohi aivojen ja tajunnan, luulen, että kun aika on oikea, minun tulee palata tämän kirjan pariin. Tämä on ehkä myös sisun kysymys. Olen aivan varma, että voin lukea tämän kirjan myös kunnolla ja ymmärtäen. Se vaatii keskittymistä ja sen opettelua, ei tätä kirjaa voi lukea ja samalla kuunnella musiikkia tai oikeastaan yhtään mitään. Tämä kirja pitää lukea. Sisäistää ja ymmärtää. Mitä olen kirjasta lukenut, niin se on täynnä viittauksia muihin teoksiin ja tapahtumiin ja vaikka mihin. Minulta meni kaikki aivan ohi.

Tälle kirjalle en tällä lukukokemuksella anna arvosanaa, se ei tuntuisi reilulta. Sen voin sanoa, että tämä on vaikealukuinen kirja, joka sisältää paljon kuvailua, pitkiä lauseita ja henkilöitä, joista on välillä vaikea pysyä kartalla.

Muutoksen tuulia

Mennään suoraan asiaan. Joudun valitettavasti ilmoittamaan, että Veera jättää kirjaprojektin. Puhuttiin asiasta hyvässä hengessä ja Veera totesi, ettei häntä oikein enää kiinnosta. Jos hän ikinä haluaa palata projektin pariin, on hänellä siihen tietysti toisena blogin perustajista täysi oikeus. Toivotetaan siis Veeralle hyvät jatkot ja toivottavasti susta kuullaan vielä!

Mitä se tarkoittaa tämän blogin kohdalla? Toistaiseksi vain sitä, että minä (Ida) jään tänne yksin kirjoittelemaan. Jatkossa olisi tarkoitus ottaa projektiin mukaan uusi kirjoittaja tai uusia kirjoittajia, ihan sen mukaan, että mikä tuntuu oikealta.

Olen käynyt tässä läpi meidän vanhoja blogitekstejä ja Keskisuomalaisen lehtiartikkelit vuosilta -09 ja -10. En oo voinut olla repeilemättä meidän suoralle tyylille ilmaista asiat. Se onkin varmaan ainoita asioita, joiden haluan jatkossakin määrittävän näitä tekstejä, ainakin omalta osaltani. Uudet blogin kirjoittajat etsiköön oman tyylinsä. Jos ja kun uusia kirjoittajia tulee, esitellään heidät täällä blogissa sitten tarkemmin. Stay tuned siis!

Ja sulle lukija tahdon sanoa: kiitos! On ollut mahtavaa huomata miten meitä on tuolla kommenteissa tsemppailtu. Toivottavasti pysyt meidän mukana jatkossakin, tätä kirjaprojektitietä on taivallettu ensi maaliskuussa 10 vuotta!

Kiitokset myös vielä Veeralle! <3 br="">

44. Charlotte Bronte - Kotiopettajattaren romaani

Oi olen niin iloinen, että tällä meidän listalla on paljon kirjoja, joiden viimeiset sivut tulee luettua kyyneleiden kera. Joskus siksi, että ei haluaisi kirjan loppuvan ja hahmojen tarinoiden päättyvän ja joskus siksi, että on vihdoin saanut jonkun luettua pois alta (Decamerone). Tämä teos kuului ehdottomasti ensimmäisiksi mainittuihin.

Minulla on kirjastosta lainattuna painos, jonka on suomentanut Kaarina Ruohtula ja hän on myös kirjoittanut kirjalle lyhyen esipuheen. Esipuheen kirjoittaminen on taito. Usein olen törmännyt niihin aivan liian pitkiin historiasepityksiin, joita on höystetty turhaan suomentajan omilla näkemyksillä. Esipuhe on kuitenkin se, minkä usein lukee ensimmäisenä ja se vaikuttaa todella paljon siihen, miltä esipuheen jälkeiset sivut "maistuvat". Tämän kirjan esipuhe oli osuva. Se oli lyhyt, siinä kerrottiin kirjailijan historiasta ja spekuloinneista siitä, miten paljon Bronte on vuodattanut tähän omaa elämäänsä. Se pohjusti ja innosti lukemaan.

Kotiopettajattaren romaani on ilmestynyt ensimmäistä kertaa vuonna 1847. Charlotte Bronte kuuluu Bronten sisaruksiin, jotka ovat kolme papin tytärtä. He ovat kaikki tunnettuja kirjailijoita, siskonsa kirjoittama Humiseva harju on myöskin tällä listalla. Kotiopettajattaren romaani ilmestyi ensin salanimellä. 1800-luvulla ei ollut vielä ihan sisäistetty sitä, että naisetkin ovat ajattelevia olentoja, jotka kykenevät johonkin muuhunkin kuin taloustöihin. Tämä olikin maatamullistava teos ilmestyessään, sanoisin tätä jopa esifeministikseksi.

Kotiopettajattaren romaani (engl. Jane Eyre), kertoo Jane Eyrestä, papin tyttärestä, joka jää ensimmäisinä elinvuosinaan orvoksi. Hänet laitetaan enonsa rikkaaseen perheeseen kasvamaan, mutta Janen onnettomuudeksi hänen enonsa kuolee melko pian. Kuolinvuoteellaan hän vannottaa vaimoaan huolehtimaan  Janesta kuin omasta lapsestaan ja kasvattamaan tämän. Vaimo tietenkin suostuu, mutta hänen halveksuntansa tätä vierasta lasta kohtaan on aivan liian suuri ja Jane kasvaakin hyljeksittynä ja särjettynä lapsena.

Hänet lähetetään sisäoppilaitokseen, jottei hänestä olisi niin paljon vaivaa ja hänen ylitsepääsemättömät vikansa ja virheensä korjattaisiin. Sisäoppilaitos on melko askeettinen paikka, mutta Jane löytää siellä jotenkin itsensä ja lopulta päätyy erääseen perheeseen kotiopettajattareksi. Tietenkin hän rakastuu tähän opettamansa lapsen ottoisään ja se onkin tarinan juttu.

Tämä oli niitä kirjoja, joiden tunnekuvaukset olivat niin aidon ja samaistuttavan tuntuisia, että välillä oli pakko huutaa vähän ääneen. Erityisen paljon nautin siitä, miten Bronte oli saanut kuvattua sen, miltä tuntuu (tai pikemminkin ei tunnu), kun tulee petetyksi massiivisesti. Miten kaiken voi kääntää hyvin myrkyllisesti itseensä ja silti samaan aikaan kunnioittaa itseään niin paljon, että tekee itsensä eteen asioita.

Erityisen jännittävää tässä teoksessa oli se, miten ihmiset ovat joskus eläneet. Janekin asuu tarinan aikana muutamassa paikassa. Ja kun hän asuu jossakin, hän todellakin asuu siellä. Pisimmillään hän lähtee kylään käymään postissa, muuten kaikki hänen aikansa kuluu siellä talossa, missä hän asuu. Piirit on olleet joskus aika pieniä, vaikka ihmiset (siis rikkaat sellaiset) ovatkin matkustelleet joihinkin kaukomaihin. On hassua kuvitella sellainen tilanne, missä koko perhe asuu samassa talossa ja elää siellä koko ajan.

Tämä kirja kuuluu aivan ehdottomasti tälle listalle ja odotan innolla sitä, että pääsen lukemaan Humisevaa harjua ja tsekkailemaan, että miten erilainen maailmankuva Charlotte Bronten siskolla on. Suosittelen vahvasti kaikille, ihmisestä riippumatta. Tää on semmonen maailma mihin kannattaa mennä sisään.

*****

Kiera Cass - Valinta

Mikä on siistimpää ku se, et lukee kavereiden kaa samoja kirjoja ja sitä kautta löytää yhteisiä juttuja? No nyt viime aikoina aika harva asia. Sain tän kirjan luettavaksi mun ystävältä, se oli ahminut tän aika nopeasti ja lykkäsi sitten mulle. Samana päivänä tuli toiselta kaverilta viestiä, että se oli tykännyt kirjasta, jonka olin vinkannut sille. Silloin mun oli tartuttava tähän kirjaan, koska tajusin että ihmiset varmaan suosittelee kirjoja, jos ne on oikeesti hyviä. Sillonhan niihin kandee tarttua.

Luin bussimatkalla ensimmäiset 50 sivua, jonka kohdalla huomasin jo päässeeni niin sisään kirjaan, että seuraava isompi juttu kirjassa ois varmasti tuonut kyyyneleet silmiin. Oli pakko laittaa kirja pois, eihän julkisilla paikoilla saa itkeä. Tarinan maailmaan oli helppo sujahtaa sisään, kerronta on sujuvaa ja soljuvaa.

Kirja kertoo nuoresta naisesta nimeltään America. Kirjan alussa sattuu tällainen hieno juttu, että American kotimaan, Illéan, prinssi on tullut naimaikään. Tämän maan tapoihin kuuluu, että prinssille valitaan puoliso sellaisella prosessilla kuin Valinta. Valintaan voivat hakea kaikki tietyn ikäiset tytöt. Prosessiin valitaan 35 tyttöä, jotka pääsevät linnaan ja kilpailemaan prinssin rakkaudesta.

America, kirjamme päähenkilö on kuitenkin jo rakastunut kotipuolessa. Koska hänen rakastamansa poika kuuluu alempaan kastiin ja on köyhempi, tämä painostaa American osallistumaan Valintaan. Siitä nimittäin saa rahallisen korvauksen, jos pääsee linnaan asti. Koska raha on aina ihmissuhteissa jotenkin helvetin vaikea juttu, niin tälläkin kertaa nämä rakastavaiset lähtevät eri tielle juuri, kun America onkin valittu linnaan kilpailemaan prinssin suosiosta.

Kirjan teemoina on ystävyys, rakkaus ja ehkä myös tasa-arvo. Tämä on aika samanlaista kuin Nälkäpelit tai se Deliruim-kirja, johon mun piti palata, mutta en sitten kai koskaan palannutkaan. Saatoin lukea noita lisää dokumentoimatta sitä blogiini, mutta sitä on mahdotonta tietää. Nää on näitä kirjoja, mitkä kuuluu kesään. Tämmöstä vähän hömppää, mut ei kuitenkaan kauheen.

Anna-Leena Härkönen - Onnen tunti

Oon se lapsi, joka on viety pois kotoaan ja asutettu toiseen perheeseen, koska kotona ei syystä tai toisesta ole voinut asua. Oon se lapsi, joka on vuosia ja taas vuosia yrittänyt keksiä, kenen syytä se oli ja kenelle saa olla vihainen.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen pystynyt ymmärtämään elämääni vaikuttaneiden aikuisten puolta. Ei se varmasti ole helppoa ollut. Kenenkään kohdalla, ei yhdenkään aikuisen kohdalla, joka on joutunut toisen tai oman perheen kipeitä asioita avaamaan niin syvältä.

Anna-Leenä Härkösen Onnen tunti kertoo juuri tästä. Pääosassa on Tuula, kolmihenkisen perheen äiti, joka saa päähänsä, että hänestä on tultava sijaisäiti. Pääasiassa tarina keskittyy Tuulan näkökulmaan, siihen, miltä rikkinäinen perhe näyttää hänelle ja miltä tuntuu kohdata lapsia, jotka on rikottu jo pienenä. Kirjassa sivutaan vakuuttavasti myös sossutantan vaikeaa roolia kahden perheen välissä sekä huostaanotettujen lapsien äitien syvää surua ja itseinhoa.

Nautin kirjassa ennenkaikkea luontevasta ja aidontuntuisesta kerronnasta. Lasten reaktiot ja käyttäytyminen tilanteeseen vaikuttivat täysin mahdollisilta. Kirjasta ei jäänyt sellainen olo, että kirjoittaja ei olisi tietänyt mistään mitään. Ennemminkin tuli mieleen, että kuinka totta tämä tarina on?

Suosittelen lukemaan kirjan, jos sijaisperhetoiminta kiinnostaa. Kirjoitustyyli on myöskin perinteistä Härköstä, joten en näe mitään syytä jättää tätä kirjaa väliin, jos hänen muut teokset on kutkuttaneet jotenkin.

Tämä kirja on ollut hyvänä tukena siinä, että olen uskaltanut antaa jo vähän enemmän anteeksi kaikille. Pitäkää huolta toisistanne <3 p="">
Ja sijaisperheet! Iso iso iso hatunnosto ja kiitos teille.

85. Raymond Chandler - Syvä uni

Tämä kirja minulla on ollut hyllyssäni jo vuosia. Olen aina toisinaan tarttunut siihen, takellellut 30-50 sivua läpi ja todennut, että ei pysty. Kirja on tuntunut sekavalta ja mitäänsanomattomalta, enkä ole saanut siitä minkäänlaista otetta. Nyt sitten minulta hajosi tietokone, joten minulle avautui oiva tilaisuus pakottaa itseni kirjan läpi. Tällä kertaa skippasin kokonaan kirjan alussa olleet alkusanat ja kirjoittajan historiikin. Luulen, että ne ovat aikaisemmin saaneet minut kyllästymään kirjaan, ennenkuin olen edes päässyt lukemaan varsinaista tarinaa. Tällä kertaa en kyllästynyt kirjaan ja se imaisi minut nopeasti maailmaansa.

Kirja kertoo yksityisetsivä Phillip Marlowesta. Hän on yksinasuva, komea ja klassinen dekkareiden päähenkilö. Naiset lakoavat hänen jalkoihinsa tämän tästä, mutta tämä mies ei luonteen lujuutensa ansiosta lankea, vaikkakin asiaan kuuluvasti pahaa tekee. Tämän tästä etsivän suusta kuullaan kommentteja, joista huokuu hänen sisukkuutensa ja epävarma rooli yksityisten työnantajien armoilla. Koska dekkareiden päähenkilöt ovat aina, on Marlowekin tällainen rettelöitsijä, joka kyllä hoitaa työnsä, mutta jos hänestä siltä tuntuu, hän noudattaa vain niitä sääntöjä, jotka hänen mielestään ovat oikeita.

Juoni on klassinen. Rikas setä palkkaa yksityisetsivän jäljittämään tyyppiä, joka yrittää kiristää häneltä rahaa. Yhtäkkiä ollaankin keskellä mitä eriskummallisempia yhteensattumia ja murhia. Vaikkakin minun tekee jostain syystä kirjoittaa tästä vähän sarkastisesti, niin kirja on loistava. Se on kirjoitettu vuonna 1939, mutta silti aika ajaton ja ymmärrettävä.

Yksi asia minua häiritsi tässä kirjassa. Tässä oli tosi paljon yhtymäkohtia Stieg Larssonin Millenium-trilogiaan. Aina kun huomasin jotain, harhauduin miettimään sitä, että mitä kaikkea Millenium-kirjoissa tapahtuikaan, ja onko tarina oikeasti tosi lähellä tätä Chandlerin klassikkoa.

Ymmärrän, miksi tämä kirja on listalla, pakkohan sen on olla klassikko. Dekkareiden ystäville aivan täydellinen tärppi.

****

Jeena Rancken - Yliluonnollinen kokemus

arvostelukappale

Olin nuorempana ehdottomasti sitä mieltä, että mitään yliluonnollista ei ole olemassa. Nyt viimeisen vuoden, kahden sisällä, olen tajunnut, että vaikka en itse olekaan kokenut mitään yliluonnollista, tai osannut tulkita mitään kokemaani siitä näkökulmasta, en voi tietää, onko yliluonnollista vai ei. Kun näin lehdistötiedotteen tämän kirjan julkaisusta, oli minun pakko pyytää siitä arvostelukappale itselleni. Ajattelin, että ehkä tämä antaa minulle vastauksia. Ja oh boy, niin se antoikin.

Ranckenin kirja on tutkimus yliluonnollisista kokemuksista ja niiden vaikutuksesta kokijan elämään. Kirjassa on tutkittu 84:n ihmisen kertomuksia jostakin yliluonnollisesta tapahtumasta. Aluksi minua harmitti se, että kirjan alussa olleet kertomukset eivät olleet kokijoiden omin sanoin kerrottuina, vaan referoituina tiivistelminä. Olisin nimenomaan halunnut tietää, millaisia kokemuksia kertojilla oli ollut. Ajattelin, että kun ne on tutkijan itsensä tiivistämiä, niin niihin tulee uusia merkityksiä tutkijan näkemyksen kautta.

Pidemmälle luettuani totesin, että itse asiassa juuri näinhän niiden kertomusten kuuluikin olla kirjassa. Koska tässä nimenomaan tutkittiin sitä, miten nämä kokemukset ovat vaikuttaneet ja mitä jälkiä ne ovat jättäneet ihmisten elämään. Tässä kirjassa ei tutkittu sitä, onko yliluonnollisia kokemuksia olemassa vai ei. Miksi toisaalta tutkittaisiin, minä en ainakaan usko, että meillä ihmisillä välttämättä on kaikkia aisteja ja työkaluja olemassa, jolla voisimme aukottomasti tutkia aivan kaiken maailmankaikkeudesta.

Minulla meni kirjan lukemiseen verrattain kauan aikaa (joojoo Sota ja Rauha mulla on kesken ties monettako vuotta), luin kirjaa 4 kuukautta. Tämä johtui osaksi siitä, että tutkimussanasto ja kirjan teksti on aika raskasta luettavaa. Se ei ole huono asia, teksti vaan jää päähän muhimaan vähän pidemmäksi aikaa.

Kirjassa ehdottomasti parasta oli Ranckenin teksti siitä, miten yliluonnolliset kokemukset ovat tabu meidän yhteiskunnassa ja miten ne usein leimataan mielensairauksiksi. Kuitenkin samaan aikaan meidän yhteiskunnassa ja kulttuurissa on avautumassa aivan uudenlainen hengellisyys ja ympäristö, jossa ihminen saa kokea yliluonnollista, joskaan siitä ei välttämättä saa puhua kuin tietyllä tavalla.

Kuten melkein aina, tämäkin kirja tuli elämässäni juuri oikeaan saumaan. Suosittelen aivan ehdottomasti kaikille, joita aihepiiri kiinnostaa, eikä sivistyssanoja vilisevä, paikoin hankala teksti pelota.Tämä on ainutlaatuinen, latua avaava kirja. Terveiset kirjoittajalle: jatkoa odotellaan!

Miten ravitsen sieluani tässä mediaa pursuavassa maailmassa

Uusimmassa Päivystävien dosenttien jaksossa oli kysymys siitä, pitääkö kotimaisen kaunokirjallisuuden lukemiselle antaa enemmän painoarvoa. Tätä oli sitten kysytty Johanna Laitiselta, Sivumennen-podcastista (En ollut ennen kuullutkaan, mutta joku kirjapodcast kyseessä, pakkohan siihen on sukeltaa joku päivä). Hän oli vastannut, että sen sijaan, että syyllistäisi itseään siitä mitä ei lue, tulisi tarkastella kuluttamaansa kulttuuria. Eli kysyä itseltään miksi katson näitä ohjelmia, miksi luen näitä kirjoja. Voitaisiin siis taas tarkastella sitä, että minkälaista mediaa ruudun tällä puolella tulee kulutettua. Teitä se ehkä kiinnostaa, saammehan säännöllisesti huolestunutta kommenttia siitä, että emmehän ole lopettaneet projektia. Ja vakuutan teille, että ei, emme ole jättäneet projektia kesken! Deadlinenahan meillä on kuolema, enkä ajatellut ihan heti tästä kupsahtaa.

Tämän blogin osalta täytyy sanoa, että nykyään lukemistani rajoittaa aika paljon se, että pitäisi lukea ja pitäisi kirjoittaa. Vaikka oikeasti haluaisin. Mutta jotenkin kummasti se ajatus siitä, että jotain pitäisi tehdä, vie sen innon siitä itse tekemisestä, vaikka haluaisi kyllä. Olenkin yrittänyt saada lukemiseen enemmän sellaista ajatusta, että haluan lukea, minun ei pidä. Olenkin saanut luettua viime aikoina, mutta en kirjoitettua tänne. Luin esimerkiksi Astrid Lindgrenin Meidän Marikin (upea kirja), mutta en jotenkaan saa kirjoitettua siitä, elän jossain megaitsekriittisyyden kuplassa.

Pyysin myös arvostelukappaleen kirjasta Yliluonnollinen kokemus. Se minulla on loppusuoralla, alle sata sivua enää. Se on ollut todella jotenkin ajattelua avartava lukukokemus, siitä toivottavasti lisää piakkoin. Tässä kohtaa myös suonette minun pyytävän anteeksi kaikilta heiltä, joilta arvostelukappaleen olen pyytänyt, mutta en ole siitä blogiin asti kirjoittanut. Yritän kahlata niitäkin kirjoja läpi, kunhan lukeminen sujuu paremmin.

Mutta itse asiaan, pohditaanpa hetki sitä, että millaista kulttuuria kulutan nykyään. Dokumentit on edelleen erittäin pop. Viimeksi katsotuista mainittakoon Areenasta löytyneet Empatia, Marshall-vahvistin ja Sturm und Drang -dokkarit. Kaikki olivat todella mielenkiintoisia, ja näyttivät sellaisen palan maailmaa, mitä en ehkä omin silmin näkisi. Se niissä onkin aina kiehtonut. Erilaisten elämäntyylien näkeminen ja osittain ehkä jopa kokeminenkin.

Olen ollut tämän syksyn harjoittelussa, toimistotyössä kuten aina, ja siellä sitä saa kulutettua audiota ihan huolella. Areenasta (taaskin) olen kuunnellut kaikki mahdolliset luonto-podcastit. Luontoiltaa ei voita mikään, mutta Luonto-Suomi tulee hyvänä kakkosena. Olen kokenut jopa jonkinlaista identiteettikriisiä siitä, että miksi minua kiinnostaa luontoradio-ohjelmat? Niissähän on vanhoja setiä puhumassa kaloista ja linnuista, mitä ne on jossain nähnyt. Mutta jumalauta millaisella omistautuneisuudella. Kadehdin sitä. Miten voikaan ihmiset uppoutua jonkun kalan tai linnun tai oravan sielunmaisemaan niin täysillä? Se on upeaa ja nuo luonto-ohjelmat tuntuu lataavan osan siitä energiasta minuunkin.

Päivystävät dosentit kuuntelen tietenkin aina, kun tulee uusi jakso. Samoin Vikasietotilan, se iskee mun nörttipuoleen aika kovaa. Noin viikon radiota tuli kesällä kuunneltua paljon, siinä oli semmoista kivaa toisen sieluun sukeltamista aika huolella ja jotenkin tosi avoimella tavalla. Alkusyksystä kuuntelin Spotifystä podcasteja jonkun verran. Sieltä löytyi muutama helmi, joiden nimiä en enää valitettavasti muista. Eräs todella hyvä oli podcast, jossa joku youtubeen videoita tekevä henkilö soitteli niille, jotka olivat laittaneet hänelle törkykommentteja, ja keskusteli heidän kanssaan. Se podcast sai usein uskon ihmiskuntaan palaamaan, mutta en voinut kuunnella sitä töissä kamalasti, koska alkoi aina itkettämään.

Syksyn aikana tietokoneeni on temppuillut ja laiskana ihmisenä en ole jaksanut lähteä selvittämään vikaa, van pistin sen sijaan digiboksin takaisin seinään. Telkkaria katsoessa on usein sekä minun, että puolison suusta kuulut kysymys: ”onko tämä oikeasti todellista”, kun sieltä tulee ihan ihme ohjelmia ja mainoksia. Olen kuitenkin löytänyt sekä vanhoja suosikkeja, että uusia tulokkaita. Edelleen mennään aika Yle-painotteisesti, mutta Sohvaperunat ja Sadan vuoden talo on olleet sarjoja, mitä on ollut ihana seurata. Sohvaperunoissa viehättää samaistuttavuus, Sadan vuoden talossa taas se, että siihen ei onneksi voi samaistua, ihan niin kaoottisesti asiat eivät ole.  Jos jotain epä-yleläistä koitetaan vähän mainita, niin Poliisit, vanha suosikki on viihdyttänyt. Ja Ensitreffit alttarilla, se on ihanaa sosiaalipornoa. Ja niin samaistuttavaa.

Netflixiä ei enää ole juurikaan tullut seurattua, tuntuu ettei ole aikaa. Ei sitä ole ikinä olevinaan mihinkään. Jos telkkari ei ole päällä, niin youtubesta tai spotifystä pyörii yleensä jotain. En tykkää, jos on ihan hiljaista, ei voi ajatella silloin. Last.fm, vaikka ei enää kauhean relevantti olekaan, palvelee hyvin siinä, että se pitää kirjaa siitä, mitä kuuntelen. Sieltä voi aina etsiä vanhat suosikit, jos ei muuten muista. Youtubesta eniten tulee seurattua Philip DeFrancoa, diggaan hänen online-persoonastaan.

Minkälaista sisältöä siellä ruudun toisella puolella on kulutettu? Mitkä on syksyn parhaat kirjat, sarjat ja podcastit?

LU: Lotta Uusitalo-Malmivaara (toim.) - Positiivsien psykologian voima

Terve pitkästä aikaa! Mulla alkoi kesäloma ja sen kunniaksi päätin lukea kesken olleen kirjan loppuun.

Tämän kohdallahan tarina menee niin, että mulla oli saatanan huono päivä menossa, kun kävelin kirjastoon. Siellä mun naamaan tuijotti tämä kirja värikkäine kansineen (unohdin tietysti ottaaa kannesta kuvan, ennenkuin palautin kirjan kirjastoon). Ajattelin, että maailmankaikkeus varmaan vittuilee mulle, okei, vittuilkoot sitten, mä lainaan ton kirjan ni osaanpahan sitten ainakin kertoa, että miks positiivisuus on hanurista. Ja sit tulin himaan, aloin lukemaan tuota kirjaa, ja jo kirjoittajien esittelyn aikana mulle tuli semmonen fiilis, että ei jumalauta mä oon löytänyt jotain siistiä. 

Kirjan on kirjoittanut joukko ihmisiä, jotka työkseen tutkivat, opettavat tai muuten työskentelevät positiivisen psykologian parissa. Kirjassa käsitellään aiheita opetusmenetelmistä ihmisen vahvuuksiin, ja jopa positiivisen psykologian osaksi saamaa kritiikkiä. (Sidenote: Äärimmäisen hyvä juttu, koska mikään, ei mikään ärsytä niin paljoa kuin se, että vaan käsketään olemaan positiivisia.) 

Erityisesti pidin osiosta, jossa käsiteltiin sitä, mistä ja miten ihmisen onnellisuus rakentuu. Myös vanhuutta käsittelevä osio oli mielenkiintoinen. Toisinaan mua jäi harmittamaan se, että joko kirjottaja selitti, ettei voi selittää asiaa enempää tai sitten hän vain jätti asioita auki. Esimerkiksi jossain kohtaa kirjaa sanottiin, että opiskelijoita pitäisi tukea oman motivaationsa mukaisesti kouluissa. Mutta sitä ei ihan avattu, että miten.

Kokonaisuutena kirja oli hieno johdatus siihen, mitä kaikkea positiivinen psykologia voi olla, ja että mitä se ei ainakaan ole. Suosittelen kyllä lämpimästi kaikille, jotka kokee suuren vastareaktion nähdessään kirjan kannen ja nimen. Muille myös, ei positiivisuus ollutkaan niin hanurista.

J.K. Rowling - Kirottu lapsi

SISÄLTÄÄ PIENIÄ SPOILEREITA 

En jotenkin osannut innostua, kun kuulin, että Pottereita on tulossa lisää. Lasketaanko tätä edes Potteriksi? Kai? Mummi oli ostanut tämän uuden itselleen ja antoi sen minulle, kun oli itse lukenut sen. Eräs ilta sitten menin sänkyyn kirjan kanssa aikomuksenani lukea parikymmentä sivua, mutta hotkaisinkin sitten koko kirjan kerralla. Näytelmä toki on helpompi ja nopeampi lukea, kuin romaani, mutta kyllä tässä kerralla hotkaisussa vaikutti todella paljon se, että vaikka kirjallisuuden laji oli totutusta poikkeava, oli Rowling onnistunut silti kirjoittamaan teoksen, joka vei mukanaan. 

 Pelotti aluksi, että osaanko enää lukea näytelmää, koska olen viimeksi lukenut lukiossa jotain Minna Canthia ja muistelisin että sen jälkeen myös tältä 100 kirjan listalta jonkun näytelmän, mutta en muistanut oliko se helppoa vai vaikeaa. Siihen onneksi tottui nopeasti. Vaikka kirja oli helppolukuinen ja vei mukanaan, en siltikään pitänyt siitä kauheasti. Mun on myös äärimmäisen vaikea kirjoittaa tästä spoilaamatta tai aiheuttamatta kauheita ennakkoasenteita, joten jos olet aikeissa lukea tämän ja haluat nauttia, niin älä lue tätä tekstiä pidemmälle. Yritän olla spoilaamatta, mutta tuskin onnistun siinä kauhean hyvin. 

Kirjassa seikkailee siis alkuperäisistä Pottereista tuttujen hahmojen lapset, eli Harryn ja Ginnyn, Hermionen ja Ronin sekä Malfoyn lapset. Toki heidän vanhempansa ovat tarinassa mukana. Suuren taistelun jälkeen velhomaailma on ollut jo vuosia rauhallinen ja pelko Voldemortista on väistynyt. Kunnes sitten löytyykin ennustus siitä, että Voldemort on palaamassa. 

Se mitä kirjassa sitten tapahtuu, teki mielestäni kaikki seitsemän Potter-kirjaa tyhjiksi. Näytelmän juonen perusteella voi ajatella, että oikeasti Pottereita ei edes koskaan tapahtunut. Se on paskaa. En tykkää. Jäin kaipaamaan Rowlingin taidokkaita tapahtumien ja ympäristöjen kuvausta. Hahmot olivat aika pintapuolisia, toki varmasti näytelmänä ne saavat sitten syvyyttä näyttelijöiden toimesta, mutta näin lukemisena ei toiminut kauhean hyvin. 

Jos pitää Pottereista kovasti, en suosittele tämän näytelmän lukemista. Jos sitä voisi päästä jossain katsomaan niin sitten ehkä, mutta sitä kai säädellään aika tarkkaan, että ketkä saa esittää näytelmää ja missä. Musitan kyllä, että silloin kuin olen saanut aina Potterit loppuun, on mielessäni ollut kysymys, että mitä sitten tapahtuu. Mutta se oli kysymys, johon en olisi halunnut tällaista vastausta. 

Mutta. Kun sain kirjan luettua loppuun, minulla oli ihan järjetön euforia päällä. Ja se johtui siitä, että Rowling tosiaan kiskaisee mukaansa. Kuulostanko liian ristiriitaiselta? No, joka tapauksessa hyvin hyvin hyvin hämmentävä lukukokemus oli tämä. Oletteko te lukeneet, mitä piditte? 

LU: Gary Lachman - Tajunnan alkemistit

Nyt vihdoin muistan, miksi rakastan lukemista. Toivottavasti tämä kipinä on herännyt roihahtaakseen.

Kaverin hehkuttamana hain tämän teoksen kirjastosta ja alusta asti pidin siitä, miten Lachman esittelee rennosti ja omin sanoin 60-luvun taikajuttuja ja -settejä. Tajunnan alkemistit kertoo siis 60-luvusta ja siitä, miten okkultismi, taikuus, magia ja hippiliikkeet ovat syntyneet ja/tai vaikuttaneet silloin populäärikulttuuriin. Kirjassa puhutaan niin lsd:n kuin satanismin ja skientologian synnystä ja siinä ohessa sitten sivutaan monen ison nimen, kuten Beatlejen elämää.

Sanoin jonkun listan kirjan kohdalla, että on jännä miten siinä kirjassa mainittiin monta listan kirjaa ja miten kaikki nivoutuu yhteen. Tämä kirja nitoo yhteen enemmän asioita, kuin mitä itse olisin ikinä, millään kirjatankkauksella pystynyt nitomaan. Tämän kirjan ansiosta en malta odottaa, että pääsen käsiksi Hessen ja Tolkienin tuotantoon ja toivottavasti löydän niistä jotain maagista.

Lachman on kirjoittanut kirjan vähän niinkuin hän kertoisi juttuja kaverilleen. Se johtaa siihen, että toisinaan kirjaa lukiessa huomaa, että ei enää yhtään muista, että miksi nyt puhutaan tästä henkilöstä ja miten tämä liittyi tuossa luvun alussa mainittuun jäbään. Mutta kerrontatyylissä on hyvätkin puolensa. Esimerkiksi se, että kuten kaverin kertoessa mehevää juttua, ei kirjaakaan halua jättää kesken. En ole ennen tätä ainakaan muistaakseni lukenut kauhean monta populäärikulttuurin syväluotaavaa kirjaa, mutta en osaisi kuvitellakaan tätä kirjoitettavan muuten, kuin miten Lachman on kirjoittanut. Toki kirjoitustyyli tuo ajoittain, varsinkin hulluimpien tarinoiden kohdalla mieleen, että haluaisinpa tietää tämänkin lähteen. Teoksen lopusta löytyykin kattava lähdeluettelo.

Vaikka kirja on jotenkin tavallaan melko masentava, synkistelevä ja paikoin raakakin, jäi minulle kuitenkin tästä hyvä mieli. En ole pitkään aikaan nauttinut lukemisesta, niinkuin nautin siitä nyt. Erityisesti nautin Anton Laveyn ja näiden 100 kirjaa -listalla olevien kirjailijoiden seikkailuista. Lähipiiri on myös kuullut minun sanovan sanan "kärpässienikultti" useammin kuin olen heitä tervehtinyt. Jo pelkästään kärpässienikultti on syy lukea tämä kirja.

Minulla oli lainassa toinen painos, jonka lopussa on suomentajan Ike Vilin lyhyt katsaus Suomen okkultismiin ja mm. Pentti Linkola ja Pekka Siitoin mainitaan. Se oli äärimmäisen hyvä lisäys ja sopi kirjan tyyliin. Suomentajalle pitää muutenkin antaa pisteet kotiin, koska hän oli lisännyt monta hyvää ja selventävää huomautusta sitä vaativiin kohtiin.

LU: Allen Carr - Stumppaa tähän!

Ei ei ei, en ole aloittanut tupakointia uudestaan, sen jälkeen kun sen  2013 lopetin viimeisen kerran. Nyt on ollut pöydällä jo vähän aikaa se, että läheinen yrittää lopettaa. Olepa siinä sitten tukena, kun oma päätös oli helppo, vaivaton ja tupakkaa ei edes tehnyt aluksi juuri mieli. Ei sitä vaan ymmärrä. 

Carrin kirjoittama kirja on eittämättä nerokas keino tienata rahaa. Vähän niin kuin ostos-TV:n maailmaa mullistavat höyrymopit ja vihannesten pilkkojat. Mainospuheita kuunnellessa tulee sellainen olo, että jumaleissön, tämä tuotehan ratkaisee kaikki mun ongelmat. Kirjan lopussa mainostettiin ympäri maailmaa järjestettävistä tupakoinnin lopettamisseminaareista, joista saa rahat takaisin, jos ei kolmessa kuukaudessa ole onnistunut lopettamaan. Oli pakko tsekata, että miten halpoja nämä seminaarit ovat. No, kevyet 499 euroa. En sano, että kirja olisi ollut huono ja laatu ostos-TV:tä. Sanon vain, että tässäpä on nerokas bisnessuunnitelma. 

Kirjasta itsestään ja sen sisällöstä on sanottava se, että en usko, että se toimii kyseessä olevalle läheiselleni. Kirjassa on paljon sellaista "seuraavassa luvussa paljastan salaisuuden x". Se ärsytti, mutta myös se ärsytti, että toisinaan kirjassa oli semmoisia pieniä yksittäisiä virkkeitä, jotka aiheutti halun väitellä kirjoittajan kanssa. Jos näistä pystyy menemään yli ja olemaan takertumatta näihin juttuihin, kannattaa kirja lukea. 

Kirjassa oli kyllä ajatuksia liittyen tupakoinnin lopettamiseen, joita en ole ennen ajatellut. Oma päätös siitä, etten enää ikinä polta enkä edes aio kaivata polttamista vahvistui. Sain myös uusia työkaluja läheisen tupakoinnin lopettamiseen ja siinä tukemiseen. 

Jos haluat lopettaa röökin vetämisen, ei tämän kirjan lukeminen ainakaan sitä vaikeuta. Netistä löytyy vertaistukea ja apua lopettamiseen, jos mietit lopettamista, tsekkaa ainakin Stumppi. 

LU: Jera Hänninen & Jyri Hänninen: Suomalainen velkakirja - Ihmisten elämä velkaantuvassa maassa

Arvostelukappale 

Tämä kirja herätti minussa niin paljon tunteita, että meinasin ensin tehdä siitä youtube-videon. Totesin kuitenkin, että siitä vois tulla vähän liian tunteikas, joten päädyin kuitenkin kirjoittamaan teille.

Mä olin lukioaikoina aika paljon mukana järjestötoiminnassa ja sitä kautta sit kiinnostuin politiikasta. Tai no ehkä enemmän kuitenkin vaikuttamisesta. Vaikka oon ollut lukioajoista lähtien semikiinnostunut uutisista ja siitä, että mitä ihmettä tässä maassa tapahtuu, on viime aikainen politikointi jäänyt mulle tosi hämäräksi. Tai siis mun on tosi vaikee saada nykyään enää otetta siitä, että mitä tapahtuu. Joka toinen päätös kumotaan ja sit maat x, y, z, ö tappelee keskenään, mut Suomi ottaa kantaa vaan maan y asioihin ja mitä ihmettä!? Talous kaatuu ja se on kreikkalaisten vika, mut mitä ne teki?

Tämä kirja avasi aika paljon sitä, että miten ja miksi Kreikan talous meni "hatuiksi" ja miten se vaikutti Suomeen ja miksi "meidän" piti laittaa "meidän" rahoja Kreikkaan. Kreikan lisäksi tässä kirjassa avattiin tosi paljon sitä, että minkä takia köyhimmiltä ei enää pitäisi leikata. Samalla avattiin myös sitä, että miten köyhien köyhtyminen vaikuttaa meihin koko Suomeen ja talouteen.

Kirjassa on paljon esimerkkejä ja haastatteluja. Yhden pätkän laitoin facebookkiin, koska argh.

Minun on oikeasti tosi vaikea kirjoittaa tästä neutraalisti. Siis tykkäsin tästä kirjasta, tosi paljon. Ja tämä selvensi monia asioita, niinkuin sitä, että miksi ja miten pikavippifirmat toimii. Tai että miten ihmisten luottotiedoilla tehdään kauppaa. Se mikä tässä herättää niin paljon tunteita on se, että en voi käsittää miten ja miksi jotkut kehtaavat tehdä rahaa toisten ihmisten huonolla elämäntilanteella.

En pysty enkä voi edes sanoa tästä enempää, kuin että lukekaa tämä. Tää on nopee kirja, selkeää kieltä ja tässä on esitetty asioita monelta kantilta. Ainoa mitä ehkä jäin vähän kaipaamaan, olisi semmoinen selkeä ratkaisu tilanteeseen. Jotenkin kirjasta jäi tosi lohduton fiilis, et tää nyt vaan on näin ja sille ei voi mitään. Toisaalta ei sille voikaan, ellei ihmiset tiedosta enemmän. Ja miten ne tiedostaa enemmän? En mä tiedä.

Äänestäkää. Lukekaa. Kuunnelkaa. Laajentakaa teidän kuplaa.

-Ida

Alin ja Husun kirjakeskustelu ja nuoruuteni kirjat

Kuuntelin tässä aamupuuhieni lomassa Alin ja Husun radio-ohjelmaa, jossa puhuttiin kirjoista. Ohjelmassa olivat vieraina Elina Hirvonen ja Alexandra Salmela. Aluksi tyypit puhuivat siitä, miten ja minkälaisia kirjoja heille oli lapsuudessa eksynyt käsiin ja mitä heille myös oli laitettu käsiin. Ohjelman loppupuolella kukin keskustelun osallistuja listasi elämässään vaikuttavimpia kirjoja ja siellähän oli jälleen pari kirjaa tältä meidän listalta. Ohjelman innoittamana päädyin miettimään, että mitä kirjoja minä luin lapsuudessani.

Ihan varhaisimmat kirjamuistot mulla liittyy siihen, kun isä luki minulle muumi-kirjoja. Sitten kun opin itse lukemaan, luin aika paljon tätini vanhoja kirjoja, enimmäkseen Tiina-kirjoja ja Viisikkoja. Jossain kohtaa minulla oli myös jonkinlainen hevosvillitys, luin hevoskirjoja ihan jumalattomasti. Se on outoa, koska aitona kaupunkilaisena en edes varmaan ollut koskaan nähnyt hevosta (ja sittenkin kun näin, niin hyvä etten pissanut alleni pelosta).

Nuoruuden ajan lukemisista minulle on jäänyt tosi vahvasti mieleen parikin asiaa. Ensinnäkin Tiina-kirjoissa on se kirja, missä Tiina syystä tai toisesta pyörii jossain metsässä. Sieltä hän löytää sitten mökin missä on mies, joka on puoliksi halvaantunut ja sitten Tiina jotenkin pelastaa sen. Jotenkin muistan sen kirjan tosi hyvin. En niin, että muistaisin sieltä lauseita, mutta muistan sen tunteen ja sen jännityksen.

Toisekseen muistan muumeista sen Nyyti-tyypin. En tiedä onko se syöpynyt mun mieleen videosta vai kirjasta, mutta muistan sen Kuka lohduttaisi Nyytiä -jutun. Tästä kirjasta (?) en muista muuta kuin että siinä oli se kauhean yksinäinen Nyyti. Se on silloin ihan skidinä jo aiheuttanut jotenkin tosi suuria tunteita ja se tulee aina välillä mieleen.

Tarkemmin kun miettii, niin kaikissa kirjoissa, joita luin joskus ala-asteikäisenä, punaisena lankana on selviytyminen. Kaikissa kirjoissa on ollut selkeä draaman kaari ja kaikki on aina loppunut hyvin. Se on kai ihan normaalia nuorten kirjoille. Näin jälkeenpäin ajatellen kirjat ovat olleet kyllä äärimmäisen hyvä pakokeino. Niistä ainakin on varmasti tullut se tunne, että kaikki päättyy vielä hyvin.

Toisinaan luin ala-asteella kirjoja myös äidin kirjahyllystä. En muista niistä juurikaan mitään. Todella puristamalla saan päähäni nimen Näin minä näin Suomen, joka oli minusta hauska. Pitää kyllä etsiä se kirjastosta, haluan tietää että olenko oikeasti tajunnut siitä ala-asteelaisena jotain. Yksi kirja oli joku Bronttosaurus tai joku, mitä yritin lukea, koska siinä oli hauska kansi, mutta luovutin kun en tajunnut sitä. Myös Alivaltiosihteerien joku kirja oli minusta hyvä. Niitä kuuntelin myös radiosta.

Mitä uskonnolliseen kirjallisuuteen tulee, niin sitä en ole nuoruudessani lukenut (ainakaan niin, että muistaisin siitä jotain). Olin koko ala-asteen elämänkatsomustiedossa, ja siellä luettiin lähinnä kultaista sääntöä vuodesta toiseen. Siitä en lähde kiistelemään, että onko se kultainen sääntö alunperin kristinuskosta vai mistä.

Oli muuten pakko naurahtaa, kun ohjelmassa toinen vieraista sanoi, ettei ole saanut Tarua sormusten herrasta luettua, koska se on niin tylsä. En ole siis ainoa! Suosittelen muuten vahvasti Alin ja Husun ohjelmia, niitä kuunnellessa saa aina nauraa.

Mitkä kirjat ovat jääneet teidän mieliinne?

-Ida

46: Isaac Asimov - Säätiö

Ensimmäiseksi kiitos isille, joka mulle tämän kirjan (ja jatko-osat) kaiveli kätköistään. Kyseinen kirja on nimittäin aina kirjastossa jonon päässä ja minä oon aivan liian heikko (päästäni) jonottamaan yhtään mitään.

Säätiö on kirjasarja, joka kertoo yllättäen Säätiöstä. Säätiö on eräälle kaukaiselle planeetalle perustettu siirtokunta, jonka tehtävänä on vaatimattomasti lyhentää Galactisen imperiumin taantumusjaksoa ja pelastaa sivistys.

Tämä on jännä scifi-kirja monellakin tapaa. Ensinnäkin, tapa, jolla Säätiö perustetaan ja toimii, muistuttaa valtavasti lahkoa. Hari Seldon on matemaatikko, joka keksii psykohistorian, joka on tieteenhaara, jolla voi ennustaa tulevaisuutta. Laskelmoidessaan Galaktisen imperiumin tulevaisuutta hän havaitsee, että tuho tulee, ja perustaa siksi Säätiön.

Säätiö toimii ja pyörii täysin myyttisen Hari Seldonin ympärillä, toteuttaen hänen toiveitaan ja ennustuksiaan. Vuodesta toiseen hoetaan hänen nimeään ja ennustuksiaan ja sen perusteella toimitaan. Näennäisesti kirjassa käy kuten Seldon on ennustanut, mutta johtuuko se siitä, että ihmiset toteuttavat ennustuksia vai siitä että Seldon on ennustanut oikein ei mielestäni ole täysin yksiselitteistä.

Hyvässä scifi-kirjassa mielestäni kuuluu osata ajatella niin, että entä jos koko ihmiskunnan historia olisikin jossain kohtaa lähtenyt eri suuntaan. Tässä kirjassa on selvästikin oletettu niin, mikäli sikäli tässä kirjassa edes on lähdetty liikkeelle siitä, että ensin Maa oli asutettu ja sitten levittäydyttiin. Kohdat joissa ihmetellään esimerkiksi suhteellisen turhan kullan merkitystä tietyille kansoille on minusta vaan niin hienoja. On jotenkin hassua ajatella että meidän koko vaihtotalous perustuu kultaan. Metalliin. Oikeasti.

Kirja tuntui loppuvan jotenkin kesken ja luulenkin, että tähän 46. kohtaan listassa pitäisi kuulua vähintäänkin tuo trilogia, ellei kaikki seitsemän kirjaa.

****

LU: Joan Winer Brown - Koira nimeltä Simon

Naapuri käski mun lukea tämän kirjan ja minähän tein työtä käskettyä. En ollut koskaan ennen kuullutkaan koko kirjasta, mutta saatesanat naapurilta olivat jotain siihen suuntaan, että odotin itkeväni alusta loppuun.

Koira nimeltä Simon -kirja kertoo pointterista, jonka nimi yllättäen on Simon. Simon on tullut omistajaperheeseen puolivahingossa ja muuttanut koko perheen ajatusmaailmaa. Simon on rohkea ja urhea koira, jolla on tärkeitä tehtäviä, kuten pesulassa käynti.

Vaan niinkuin joka koira, vanhenee Simonkin. Ja vanhuus tuo mukanaan vaivoja.

Kirja on kirjoitettu mielenkiintoisella tavalla koiran näkökulmasta. Tosin minusta kirja on enemmän ehkä kuitenkin kuvaus ihmiselämästä. Siitä, miten kaikilla on omasta mielestään joku tehtävä ja miten ajatusmaailma muuttuu, jos elämäntilanne muuttuu rajusti.

En itkenyt alusta loppuun, mutta viimeisillä sivuillla niin, että tyynykin kastui. Musta tuntuu, että luen tän vielä toisen kerran, että pääsen ineen.

Ps. pääkaupunkiseutulaiset, tsekatkaa HelMet-kirjastojen kesäkisa, kirjabingo.

Pps. Tässä mun elämän sankari, Sisu-poika.

Ihanaa alkavaa kesää, terkuin Ida

LU: Tomi Astikainen - Miten elää ilman rahaa

arvostelukappale

Kylläpä vaan olisi elämä helppoa, jos ei tarvitsisi miettiä rahaa. Vai olisiko? Tässä kirjassa Tomi Astikainen kertoo kokemuksistaan neljältä vuodelta, jotka hän eli täysin ilman rahaa.

Astikainen kertoo niin matkustamisesta, syömisestä, asumisesta kuin myöskin ihmissuhteista ilman rahaa. Samalla hän tarjoilee vinkkejä rahattomaan tai rahattomampaan elämään.

Mun odotukset tälle kirjalle olivat tosi korkealla. Oon kärsinyt tän koko alkuvuoden rahapulasta, ja toivoin että tämä auttaa. Ja auttoikin.

Vinkit ovat tosiaan jaoteltu maistiaisiin, matkaeväisiin ja mahan täydeltä -kategorioihin. Eli vaikka ei aio kokonaan rahattomaan elämään ryhtyä, niin tämä kirja antaa silti hyviä vinkkejä siihen, miten rahankäyttöä voi vähentää.

Kirja on kirjoitettu hyvin ja jaettu selkeisiin osioihin. Kirjassa on tehty paljon taustatutkimusta myös sen lisäksi, että rahatonta elämää on kokeiltu käytännössä. Toisinaan kirjaa lukiessa tulee semmonen fiilis et "ei jee mitä hippeilyä", mutta mitään elämäntapaa tai -ajatusta ei kirjassa tyrkytetä. Kirjoittaja tuntuu hyvin rehelliseltä.

Suosittelen tätä kaikille, joilla on edes jonkinasteinen pakkomielle materiaan. Sisustukseen, jonkun asian/tavaroiden keräilyyn tai ylipäätään vaan ostamiseen. Itselle tää teki kyllä hyvää ja toivon että tää vaikutti mun ajatteluun pitkässä juoksussa.

Kun ensimmäisen kerran törmäsin tähän kirjaan Tiede-lehdessä, totesin että tää on pakko saada lukea. Niinpä pyysinkin sitten Into-kustannukselta arvostelukappaletta ja niinpä tämä päätyi minulle. Nyt sitten kirjan hengessä aion laittaa tämän kirjan saatetekstineen kulkemaan, että muutkin pääsevät nauttimaan näistä vinkeistä.

****

69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie (uudestaan)

Näin tän kirjan kirpparilla tossa vähän aikaa sitten ja muistelin, että täähän on hyvä kirja. Tietenkin sitten ostin sen (kirjat -50%, turmiollista) ja se pääsikin heti lukuun. En muista yhtään, että mitä oon tästä kirjottanut, enkä myöskään katso, ennenkuin tämä teksti on valmis.

Kirjahan siis kertoo suomalaisesta miehestä, joka erehtyy käyttämään nyrkkiä ensimmäisen kerran. Siinäpä sitten lähtee alta niin perhe kuin mielenterveyskin. Matti, tämä suomalainen sisukas mies nimittäin keksiikin, että perheen saa takaisin talolla. Niinpä alkaa talon metsästys. Tähän metsästykseen kuuluu kiikareiden lisäksi myös muistivihkot ja hämmentävät esitykset muiden ihmisten talojen pihalla. Unohtamatta tietenkään hämmentäviä puhelinsoittoja ja valeasuja.

Samaan aikaan Matin vaimo ja naapurit, sekä erään omakotitalon asukkaat kertovat palasia elämästään. Kun ensimmäisen kerran luin uudestaan näistä naapureista, meinasin tukehtua nauruun. En muistanut yhtään, että niiden mielestä tupakointi oli mielenterveysongelma ja että ne niin paljon taistelivat Mattia, tätä tupakoitsijaa vastaan. Itsehän olen tässä vuoden ajan kukkahattuillut ja soitellut isännöitsijälle, kun joku tupakoitsija polttaa meidän rapussa! :D

Ihanan helppo kirja, antoi paljon ajateltavaa ja viihdytti. Jotenkin musta tuntuu, että tajusin siitä enemmän nyt, kuin silloin vuonna 2009, 5 ja puoli vuotta sitten!

-Ida

Ps, muistakaahan tykkäillä meidän facebook-sivusta: https://www.facebook.com/100KirjaaBlogi