torstai 9. helmikuuta 2012
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
Ensimmäinen ajatus kirjan loputtua: "Ihan kuin Anna Karenina, Eedenistä itään ja Täällä Pohjantähden alla yhdistettynä samaan kirjaan". Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta Suomen sisällissota ja sen eri kohtaloiden kuvaus. Anna Kareninasta ns. yläluokan ihmiset kahvipöydistä. Ja Eedenistä itään -kirjasta kuvaus ja sen monipuolisuus.
Missä kuljimme kerrran on mielenkiintoinen romaani eri ihmisten kasvamisesta. Se kertoo kasvutarinoita eri yhteiskuntaluokista lähtöisin olevien ihmisten elämästä. Jotenkin silti tuntuu, että tarina painottuu eniten valkoisten elämään.
Miun on jotenkin vaikia sanoa tästä mitään, tykkäsin, mutta tavallaan en. Tämä on sellainen kirja, että tän voisi tunkea monelle nuorelle aikuiselle käteen, jos ne vaikka ottaisivat oppia aidosti kuvatuista virheistä ja niiden seurauksista. Jotenkin juonellisesti tämä on aika köyhä, mutta kuvaus on hienoa.
Missä kuljimme kerrran on mielenkiintoinen romaani eri ihmisten kasvamisesta. Se kertoo kasvutarinoita eri yhteiskuntaluokista lähtöisin olevien ihmisten elämästä. Jotenkin silti tuntuu, että tarina painottuu eniten valkoisten elämään.
Miun on jotenkin vaikia sanoa tästä mitään, tykkäsin, mutta tavallaan en. Tämä on sellainen kirja, että tän voisi tunkea monelle nuorelle aikuiselle käteen, jos ne vaikka ottaisivat oppia aidosti kuvatuista virheistä ja niiden seurauksista. Jotenkin juonellisesti tämä on aika köyhä, mutta kuvaus on hienoa.
****
lauantai 28. tammikuuta 2012
Listan ulkopuolelta: Peter Franzén - Tumman veden päällä
Peter Franzén omaelämänkerrallinen teos Tumman veden päällä kertoo erään perheen vaikeuksista pienen Pete-pojan näkökulmasta. Peter Ranssenilla on pieni pikkusisko Suvi, ihana äiti, hauskat isovanhemmat, ja Helsingissä asuva oikea isä ja hänen uusi perheensä. Petellä on monia ylpeydenaiheita, kuten Helsingin-isän antama polkuauto, mutta myös raskaita salaisuuksia: kotona asuva poliisi-isä muuttuu humalassa pelottavaksi, ja hakkaa äidin.
Peter Franzén kertoo ilmeisesti omaan elämäänsä perustuvaa fiktiivistä tarinaa puhtaasti lapsen silmin. Kerrontatyyli on vaikuttavan rehellinen. Lauseet ovat yleensä lyhyitä, ja sisältävät sananmukaisesti sen mitä lapsen pään sisällä juuri sillä hetkellä liikkuu. Perheväkivallan kuvaus on raa'an rehellistä ja itkettävän todenmukaista on myös se, miten Pete ei varsinkaan aluksi ymmärrä mistä on kyse.
Peten elämän myös iloiset ajat on kuvattu todella hauskasti. Suvi-siskon sanomisten perään Pete ajattelee, että sisko on hauska. Pahoista tapahtumista ja äkkinäisistä yökyläilyistä mummon ja papan luokse siirrytään yhdellä nopealla hyppäyksellä hauskan talvipäivän viettoon koko perheen kanssa.
Vaikka suurinpiirtein tiesin ja arvasin, mistä tämä kirja kertoo, yllätti juuri tuo lapsenomainen rehellisyys minut positiivisesti. Puhtaasti lapsen ajatuksia sisältävä teos on todellakin yksi viime vuoden suomalaisen kirjallisuuden kärkiä.
****
Sen verran täytyy vielä lisätä, että tänään taas muistin miksi tykkään lukea. Viime aikoina en ole saanut luettua oikein mitään, mutta tänään kun ahmaisin tuon Tumman veden päällä ihan yhdessä päivässä, ajattelin, että voisi hyvinkin ottaa taas yöpöydälle jonkun muunkin kirjan kuin historian kurssikirjan! Että kiitos vaan Peter Franzen kun palautit mun innon lukemiseen !
lauantai 31. joulukuuta 2011
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
Vihdoin ja viimein viime yönä sain luettua Decameronen loppuun. Asetin itselleni haasteen tuossa pari viikkoa sitten, kun olin vielä noin puolessa välissä kirjaa, että saisin luettua sen vuoden loppuun mennessä. Ihan kokonainen päivä jäi vielä aikaa ylitsekin määräajasta!'
Decamerone alkaa, kun vuonna 1348 kymmenen hengen seurue nuoria miehiä ja naisia lähtee Firenzen kaupungista maaseudulle tappavaa ruttoa karkuun. Kahden viikon ajan he päättävät viihdyttää itseään kertomalla kunakin päivänä kymmenen tarinaa tietystä aiheesta. Heidän kertomansa sata tarinaa muodostavat tämän nykyaikaisen novelliperinteen äidiksi kutsutun kirjan.
Silloin kun aloitin tätä ensimmäisen kerran (ties milloin, en muista) luin ensimmäisten kahden päivän tarinat ja ne tuntuivat todella tylsiltä, typeriltä ja pitkiltä, ja olin sitä mieltä, että multa menee noin kymmenen vuotta tämän koko kirjan läpi kahlaamiseen. Jätin Decameronen kuitenkin hautumaan kahdenkymmenen tarinan jälkeen, ja ehkä kuukausi sitten sain sen uudelleen käsiini ja jatkoin siitä mihin jäin. Loput tarinat tuli kuitenkin luettua yllättävän nopeasti ja sujuvasti. Luulen, että kirjan takkuaminen on ollut vain asennekysymys. Kun jatkoin kirjaa, ja ajattelin että nyt perkele luen tämän loppuun, ei se enää maistunut niin puulta. Voi myös johtua siitä, että ensimmäisten päivien jälkeen tarinat ovat huomattavan paljon lyhyempiä.
Jos totta puhutaan, niin itse tarinathan ovat kuitenkin aika yllätyksettömiä ja yksipuoleisia. Suunnilleen kaikissa ollaan joko tosi rakastuneita ja tehdään sen takia idiootteja asioita, tai sitten halutaan pettää aviomiestä/-vaimoa ihan muuten vaan, ja sen takia tehdään typeriä juttuja. Välillä henkilöt ovat niin jalomielisiä ja ystävällisiä, että voi jeesus, ja välillä ollaan taas niin itsepäisiä ja ilkeitä, että oikeen ärsyttää. Ja jokaisessa tarinassa "huvitellaan" tai "iloitaan".
Loppujen lopuksi, en ole valmis antamaan Decameronelle listan hirvein kirja -arvonimeä (ykköspaikkaa pitelee edelleen Vankileirien saaristo). Jotkut kirjan tarinat ovat hauskoja, opettavaisuudesta en nyt niin tiedä, mutta kenellekään en kamalasti koko kirjan lukemista ainakaan vapaaehtoisesti suosittelisi.
**
HYVÄÄ UUTTA VUOTTA! =)
14. George Orwell - Vuonna 1984
Tämä kirja oli luettuna jo ennen joulua. Reippaasti ennen joulua. Tähän meni ehkä viikko, jos sitäkään. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tästä. En ole oikeastaan tehnyt muuta, kuin nukkunut ja pelannut.
Odotin tältä kirjalta paljon. Olen katsonut Big Brotheria enemmän tai vähemmän aktiivisesti (jos tahdotte tietää, että miksi tai miten tai jotain, niin keskustellaan siitä sitten mun kommenteissa) ja jotenkin oletin kirjan olevan samanlaista sadismia kuin BB:nkin. Toisaalta odotukseni täyttyivät, toisaalta eivät.
Vuonna 1984 -kirja päähenkilö on Winston Smith. Hän kuuluu ulompaan renkaaseen, eli on nykykielessä sanottuna jotakuinkin keskiluokkaa. Hän elää valtiossa, jossa jokaisen kansalaisen liikkeitä ja puheita tarkastellaan koko ajan. Kaikki on kiellettyä, ja jos joku ei ole kiellettyä, niin se on pakko.
Kirja on masentava. Sanavalinnat ja kirjan kertojan tympeys vaikuttavat tähän hirveästi. Siltikin kirja tuli luettua loppuun nopeasti, koska tahdoin lukijana hirveästi tietää, että onnistuuko pienen reunaryhmän kapina. Winston siis löytää tiensä tämmöisen kapinaryhmän pariin, jonka uskoo ensin olevan vain satua ja keksitty pelotteeksi.
Kirjassa olevat ihmiskuvat ovat surullisia. He ovat tottuneet pakkovallan alla olemiseen, eivätkä uskalla oikein kyseenalaistaa sitä. Ja jos uskaltavat, niin he kyseenalaistavat samalla myös itsensä, ajattelevat toisaalta olevansa väärässä.
Miulla on huono suhde dystopioihin, mie alan aina miettimään, että entä jos maailma menee tähän, ja sitten minua alkaa surettaa maailman paskuus. Sen takia, vaikka ne olisivatkin hyvin kirjotettuja, minulle jää niistä aina kauhean toivoton olo.
Odotin tältä kirjalta paljon. Olen katsonut Big Brotheria enemmän tai vähemmän aktiivisesti (jos tahdotte tietää, että miksi tai miten tai jotain, niin keskustellaan siitä sitten mun kommenteissa) ja jotenkin oletin kirjan olevan samanlaista sadismia kuin BB:nkin. Toisaalta odotukseni täyttyivät, toisaalta eivät.
Vuonna 1984 -kirja päähenkilö on Winston Smith. Hän kuuluu ulompaan renkaaseen, eli on nykykielessä sanottuna jotakuinkin keskiluokkaa. Hän elää valtiossa, jossa jokaisen kansalaisen liikkeitä ja puheita tarkastellaan koko ajan. Kaikki on kiellettyä, ja jos joku ei ole kiellettyä, niin se on pakko.
Kirja on masentava. Sanavalinnat ja kirjan kertojan tympeys vaikuttavat tähän hirveästi. Siltikin kirja tuli luettua loppuun nopeasti, koska tahdoin lukijana hirveästi tietää, että onnistuuko pienen reunaryhmän kapina. Winston siis löytää tiensä tämmöisen kapinaryhmän pariin, jonka uskoo ensin olevan vain satua ja keksitty pelotteeksi.
Kirjassa olevat ihmiskuvat ovat surullisia. He ovat tottuneet pakkovallan alla olemiseen, eivätkä uskalla oikein kyseenalaistaa sitä. Ja jos uskaltavat, niin he kyseenalaistavat samalla myös itsensä, ajattelevat toisaalta olevansa väärässä.
Miulla on huono suhde dystopioihin, mie alan aina miettimään, että entä jos maailma menee tähän, ja sitten minua alkaa surettaa maailman paskuus. Sen takia, vaikka ne olisivatkin hyvin kirjotettuja, minulle jää niistä aina kauhean toivoton olo.
****
PS. Hyvää uuttavuota kaikille lukijoille! : *
lauantai 24. joulukuuta 2011
lauantai 17. joulukuuta 2011
50 LUKIJAA!!
ÄÄÄÄ, huomasin justiinsa, että meillä on nykyään kokonaiset 50 lukijaa, USKOMATONTA! Ihanaa kun jaksatte meidän epäsäännöllisen säännöllistä postaustahtia ja myös niitä vähän vähemmän laadukkaita kirja-arvosteluja. =)
Mulla on nyt sellainen lukuvaihe menossa, että Decameronea olen nyt jatkanut sitkeästi. Oon edennyt siinä paljon sutjakammin, kuin silloin kun sitä viimeksi luin. Oon jo viidennessä päivässä menossa. Decameronen rinnalla pitäisi ahkerasti jatkaa historian kurssikirjojen lukemista kevään ylppäreitä varten, mutta ne nyt on taas viime aikoina vähän jäänyt... Jos tossa joululomalla ottais itteensä vähän niskasta kiinni.
Joulun jälkeen pitäisi myös lukea äidinkielen ysi kurssia varten kirja, suomalaista nykykirjallisuutta. Pitäisi siis olla suomalaisen kirjailijan kirjoittama sekä 2000-luvun puolella ilmestynyt. Tällä hetkellä vaihtoehtoinani olisi Riikka Pulkkisen Totta (jos löytyy kirjastosta) taikka Kjell Westön Missä Kuljimme Kerran (ikuinen suosikkini). Mutta ajattelin kysyä, että olisiko teillä kenelläkään mitään ehdotuksia?
lauantai 3. joulukuuta 2011
lauantai 26. marraskuuta 2011
Listan ulkopuolelta: John Irving - Neljäs käsi
Neljäs käsi kertoo tv-reportteri Patrick Wallingfordista, joka eräällä juttukeikalla menettää vasemman kätensä. Wallingfordin maine naistenmiehenä ja katastrofijournalistina vaihtuu "leijonamieheksi", kun Intialainen sirkusleijona päättää napata Wallingfordin käden suorassa tv-lähetyksessä, miljoonien ihmisten edessä. Bostonilainen käsikirugi odottaa tilaisuutta tehdä maailman ensimmäinen onnistunut kädensiirto Wallingfordille, ensin pitäisi vain löytää sopiva käsi.
Kirjan neljä ensimmäistä lukua kertovat Wallingfrodin ja Zajacin elämistä ja kuinka he suhtautuvat kädensiirron odotukseen. Viides luku siirtyy kertomaan Doris ja Otto Clausenista, Wisconsonilaisesta pariskunnasta, jotka ovat Green Bay Packersien vannoutuneita faneja, ja ovat jo vuosia yrittäneet saada lasta. Pariskunta näkee leijonamiehen tapaturman televisiosta, ja vaimo saa miehensä lupaamaan, että Oton kuoleman jälkeen hänen vasen kätensä voidaan lahjoittaa Wallingfordille. Pitkä viides luku kertoo yhdestä päivästä Clauseneilla, jonka päätteeksi Otto vahingossa ampuu itsenä. Doris Clausen matkustaa saman tien miehensä käden kanssa Zajacin ja Wallingfordin luokse, ja pyytää Wallingfordia antamaa hänelle lapsen.
Neljäs käsi antaa alussa ymmärtää, että kirjassa on monia päähenkilöitä Wallingfordin lisäksi. Tohtori Zacajin elämästä kerrotaan pitkästi, samoin kuin Clauseneista. Puolenvälin jälkeen kirja kuitenkin keskittyy Wallingfordiin, hänen kuihtuvaan uraansa televisio journalistina sekä rakkauteen Doris Clausenia ja heidän poikaan, Otto Junioria kohtaan. Alku tuntui pitkän aikaa aika tahmealta kun siinä vain esiteltiin pitkästi henkilöistä ja tohtori Zajacin elämästä kerrottiin kaikki pienimmätkin yksityiskohdat. Sitten loppupuolella kirjaa Zajac vain mainittiin muutaman kerran.
John Irving Kaikki isäni hotellit ja Garpin maailma ovat ihan ehdottomasti lempikirjojani, ja Irving lempikirjailijoitani, mutta Neljäs käsi ei nyt aiheuttanut niin suurta iloa. Jotenkin koko kirja eteni tahmeasti, eikä oikein lukeminen innostanut.
**
P.S. Seuraavaksi pitäisi ottaa taas Decamerone ja historian kurssikirjat työn alle. Wish me luck!
maanantai 7. marraskuuta 2011
Listan ulkopuolelta: Oma taivas & Aamunkoi
Alice Selbodin Oma taivas oli hyllyssä koskemattomana varmaan vuoden verran ennen kuin sain sen tuossa syyslomalla vihdoin ja viimein aloitettua ja luettua. Jotenkin mun oletukset oli aika kovat, en kyllä tiedä että miksi.
Oma taivas kertoo Susie Salmonista, joka kuolee heti kirjan alussa. Susien perhe ja ystävät eivät pääse yli tytön kuolemasta, joten kirja keskittyy siihen kuinka Susie tarkkailee läheisiään tuonpuoleisesta. Myös Susien murhaaja on yksi kirja päähenkilöistä, ja kirjassa käsitellään myös tämän elämää sekä Susien kuoleman tutkintaa.
Muistaakseni ostin tämän kirjan silloin, kun kyseinen elokuva ilmestyi, ja varmaan sen takia ostinkin kirjan kun halusin nähdä leffan. Jotenkin mulla oli tästä ennen lukemista kauhean taianomainen mielikuva ja olin jotenkin ihan varma, että tää tulee tekemään suuren vaikutuk
sen. Kuitenkin vähän petyin. Okei, kirja on hyvä, tosi mielenkiintoinen ja erilainen juoni ja tykkäsin etenkin kaikista erilaisista ja mielenkiintoisista henkilähahmoista. Mutta en tiedä, kai sitten jotakin jäi mielestäni puuttumaan.
Stephanie Meyerin Aamunkoi olikin sitten tämän surullisen kuuluisan viime viikkoisen kaupunkireissuni löydöksiä. En ollut tosiaan lukenut kirjaa aiemmin, vaikka edelliset osat olen lukenut jo aikoja sitten. Halusin tarkoituksella odottaa, että kirja ilmestyisi pokkarina ja ostaisin sen
sitten itselleni. Twilighthan on ilmiönä aika kahtia jakava juttu: itse pidän kirjoista, leffatkin olen katsonut, mutta niitä en pidä mitenkään mestariteoksina. Suosikkini kirjoista on ehdottomasti ensimmäinen osa Houkutus, seuraavat kaksi ovat vähän siinä ja siinä pitäisinkö niitä hyvinä vai en. Aamunkoi on kuitenkin ehodottomasti koko sarjasta toinen lempparini.
Juonta en halua paljastaa (koska välttelin sitä itsekin tietämästä loppuun saakka, ja teki kirjasta ehdottomasti paremman), mutta voin kuitenkin kertoa mikä minua siin viehätti. Kun Houkutuksessa minuun vetosi uskomattoman vahvan tuntuinen rakkaustarina ja päähenkilöiden vetovoima, Aamunkoissa parasta antia on kirjan perhekeskeisyys. Twilight -sarjan perhehän on aika epätavallinen: seitsemän yhdessä elävää vamppyyria sekä yksi ihmistyttö. Aamunkoi vieläpä laajentaa tuota perhettä ties millä otuksilla, ja perheenjäsenet ovat uskomattoman lojaaleita toisiaan kohtaan. Olen myös aina pitänyt kirjasarjan monista erilaisista henkilöistä ja heidän taustoistaan ja persoonallisuuksistaan. Ihanaa, että kun kolme ensimmäistä kirjaa on ammentanut asiansa aika pitkälti Bellan ja Edwardin suhteesta ja kolmidraamasta Jaobin kanssa, on neljänteen osaa osattu laajentaa perspektiiviä.
Kirja tuntuu kuitenkin aika lailla pitkältä. Pitkät kirjat eivät sinäänsä ole meikäläiselle ongelma, mutta tuntuu, että monia tapahtumia, kohtauksia ja lukuja olisi jostain syystä tahallaan venytetty vähän ylipitkiksi. Tuntuu, että melkein 750 sivuisen kirjan juonen olisi saanut varsin kiitettäväksi paketiksi pienemmässäkin sivumäärässä.
Olen aina tykännyt tälläisistä yliluonnollisista jutuista kirjoissa ja televisiossa ja siksi varmaan tämäkin kirjasarja on minuun ihan kohtalaisesti uponnut. Tiedän kuitenkin, etteivät kaikki tykkää ja ei tietenkään tarvitsekaan tykätä. Aamunkoi on kuitenkin suosikkini Twilight -kirjoista heti Houkutuksen jälkeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)