Listan ulkopuolelta: Ilkka Remes - Ruttokellot

Mistä lie kirjahyllyyni aikoinaan päätynyt tämä? Ehkä isin varastoista..? Enikeis, mie oon diggaillu Remestä aina, kun oon sitä lukenut. Tällä hetkellä hyllystä löytyy 6/12, Nimessä ja veressä ja Ruttokellot. Remeksiä keräilen pokkareina.

Ruttokellojen lukeminen oli pitkähkö prosessi. Unohdin välillä, että luin kirjaa, ja se jäi hyllyn reunalle odottamaan, että joku sen taas avaa. Kyse ei ollut siitä, etteikö kirja olisi ollut hyvä. Kyse oli puhtaasta laiskuudesta. Mie olen alkanut lipsumaan lukemisesta. Istun mielummin koneella tekemättä mitään järkevää (=pelaamassa pasianssia tai katsomassa amerikkalaisia youtube-kanavia), kuin makaamassa sängyssä ja lukemassa. Miulla tosin on tässä kämpässä vähän sellainen ongelma, ettei ole sohvaa tai mitään pehmeää löhötuolia. Ne kuin olisivat parhaita paikkoja lukea, ei niska tulisi kipeäksi. Pöydän ääressä en ole koskaan osannut lukea, eikä tässä edes mahtuisi. Meneepäs offtopiciksi.

No kuitenkin. Ruttokellot on taattua Remeslaatua. Minuun kirja vetosi eniten sen takia, että siinä oli bioaseita. Biologia on yksi lempiaineistani ja minulle saa suositella kirjoja, joissa on bioaseita tai jotain jänniä evoluutiojuttuja tai geenimuuntelua...! En nyt näköjään pysy yhtään aiheessa, mutta menkööt.

Tässä kirjassa venäläiset pahat miehet päättävät vähän tunkeutua mukaan Suomen politiikan rakenteisiin ja päästä sitä kautta epäsuorasti vaikuttamaan päätöksiin. Tämähän onnistuu helposti, sillä Suomen eräs presidenttiehdokkaista on ollut aikaisemmin yhteistyössä venäläisten kanssa ja sillähän häntä on helppo kiristää. Venäläisillä on monta rautaa tulessa ja alussa ei edes tullut tajuttua sitä, että mitä kaikkea ne teki. Remeshän kirjoitttaa monesta eri näkökulmasta ja monesta tapahtumasta samaan aikaan ja sitten lopussa ne aina nivoutuu jotenkin yhteen. Tuolle on varmaan olemassa joku hieno termi, jota nyt en muista/tiedä.

Tässäkin Remeksen kirjassa seikkailee Johanna Vahtera, poliisipsykologi. Hän oli tässä kirjassa jotenkin erilainen kuin aikaisemmissa lukemissani. Hän oli epävarma, hän oli masentunut ja jotenkin tuli sellainen fiilis, että apua, nyt se jotenkin mokaa koko jutun ja Suomi kuolee ja venäläiset pahat miehet voittaa...

Mie puhun tästä nyt tosi huonosti, koskaa valitettavasti siitä on jo vähän aikaa, kun tämän kirjan luin. Nyt onneksi tässä eräs yö taas tartuin uuteen kirjaan, toivottavasti saan sen piakkoin luettua.

Kiitos paljon kommenteistanne! Asiallista kritiikkiä otetaan mielellään vastaan, ja on äärimmäisen nautittavaa, kun itsekin otatte tämän projektin työn alle (on nimittäin huomattavan paljon vaikeampaa, kuin aluksi kuviteltiin).

Listan ulkopuolelta: David Nicholls - Sinä päivänä

Tädin suosittelema Sinä päivänä pääsi luvun alle heti Nenäpäivän jälkeen. Sinä päivänä kertoo Emmasta ja Dexteristä. jotka tapaavat Edinburghissa 15.7.1988 valmistumispäivänään ja muodostavat elämänkestävän ystävyys - ja rakkaussuhteen. Romaani palaa heidän tapaamisensa vuosipäivään kahdenkymmenen vuoden ajan näyttäen molempien ilot, surut ja elämän kipupisteet kahden vuosikymmenen ajalta.

Jo roomanin idea kertoa tapahtumat vain yhden päivän ajalta jokaiselta vuodelta on kiinnostava ja erilainen. Se antaa lukijalle niin Emman kuin Dexterinkin näkökulman tapahtumista, jotka koskevat heitä molempia, mutta myös mahdollisuuden tarkastella henkilöitä erikseen, muodostaa käsityksen heistä muutenkin kuin kaksikon suhteen kautta.

Teemoina kirja käsittelee nuoruuden vaikeutta löytää itsensä ja tarkoituksensa (häämästyttävän ajankohtainen aihe ainakin allekirjoittaneen elämässä) sekä elämänkestävää rakkautta toiseen ihmiseen. Emma ja Dexter ovat suuren osan romaanista enemmän tai vähemmän yhdessä, ja heidän vankan ystävyytensä ansiosta puhuvat toisilleen virskistävän suorasukaisesti.

Suorastaan rakastuin tähän kirjaan ensi lukemalta. Se on hauska, koskettava, yllättävä, realistinen, hyvin kirjoitettu ja mikä parasta henkilöt ovat moniulotteisia ja ymmärrettäviä.



Yllättäen tästäkin kirjasta on tulossa elokuva, pääosissa Anne Hathaway Ja Jim Sturgess. En tiedä vielä haluanko nähdä sitä ollenkaan.

ILOUUTISIA

KAKSI VIIKKOA NIIN VOIN LUKEA TAAS OIKEITA KIRJOJA!!!!
JEEEEEEE!

57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut

Vaikka joku saattoikin luulla niin, niin ei, en ole kuollut. Lukuprojekti on jäänyt vähän vähemmälle kun innostuin järjestötoiminnasta ja yhtäkkiä tuli hirveästi tekemistä. Ja sen lisäksi tietysti olen kuluttanut suuren osan ajastani tietokoneella.

Nyt sain kuitenkin luettua yhden kirjan. Huckleberry Finnin seikkailut kertovat pojasta, joka tahtoo seikkailla ja tekee kolttosia. Juonenkäänteet ovat mielenkiintoisia, mutta koska kirja on suunnattu nuorille pojille, on kieli ja kerronta paikoin aika ärsyttävää. Kertoja kirjassa on siis Huck Finn, ja mielestäni Mark Twain on saanut tarinan tosiaan kuulostamaan siltä, kuin joku nuori pojankloppi sitä kertoisi.

Kyllähän tuon luki, ihan mielellään. Tarinassa opetuksena oli tietysti se, että erilaiset ihmiset pitää hyväksyä ja tasa-arvo rotujen välillä ois jees. Ikuisena misantrooppina naureskelen aika paljon sille utopistiselle ajatukselle, että kaikki olisivat tasa-arvoisia. Niinpä kirja aiheutti minussa paljon sellaista "Hei c'moon" -fiilistä.

Kannattaa kyllä lukea, tämä on erilainen kertomus.

***

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen

VIHDOIN! Sinuhe on ollut työn alla huhtikuun puolestavälistä lähtien, piti se silloin äikän kurssia varten lukea. Valitettavasti oikea elämä tuli tielle ja nyt on mennyt näin kauan ennen kuin sain sen vihdoin loppuun. Kyseessähän ei siis ole mitenkään huono kirja, vaan itseasiassa tosi hyvä, on nyt ollu tässä vaan kaikkea muuta. Sinuhe Egyptiläinen kertoo viidentoista kirjan ajan lääkäri Sinuhesta, joka tulee vauvana Niiliä pitkin kaisloista punotusta korissa, ja jonka löytää köyhäinlääkärin vaimo ja ottaa omakseen. Sinuhesta tulee ennen pitkään myös lääkäri ja hänen kohtalonaan on matkata ympäri maailmaa.

Waltari on valinnut romaaninsa varsinaiseksi aiheeksi yksilön aseman yhteiskunnassa ja yhteiskunnalliset muutokset, ja tähän päästään kunnolla kiinni vasta noin puolenvälin jälkeen. Maailmanmatkoiltaan palannut Sinuhe nimitetään faarao Ekhantatonin kuninkaalliseksi kallonporaajaksi, ja hän joutuu keskelle faaraon uskonnollisia ja yhteskunnallisia uudistuspyrkimyksiä. Samalla Sinuhelle alkaa paljastua hänen oma menneisyytensä ja kohtalonsa.
Sinuhe on henkilönä vähän sellainen, että hän haluaa ajatella kaikista ja kaikesta hyvää, mutta joutuu kirjan aikana myöntämään itselleen, ettei maailma olekaan niin ruusuinen. Sinuhe etsii itseään, ja tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Hänellä menee suhteellisen huonosti naisten kanssa ja aina kun hän on onnellinen jotain pahaa tapahtuu. Sinuhe katkeroituu ja alkaa kirjoittaa muistelmiaan lähinnä siksi, että haluaa tehdä itselleen selväksi miksi hänestä tuli katkera ja yksinäinen.

Sinuhe Egyptiläinen on oikeasti hyvä kirja. Aika tarkasti kirjoitettu, mutta historialliset yksityiskohdat tekevät tarinasta mielenkiintoisen. Parasta kirjassa olivat mielestäni monet henkilöhahmot ja se, että kaikista kerrottiin paljon ja laajasti. Etenkin kuninkaallinen perhe ja Sinuhen suhde heihin oli mielestäni mielenkiinoista luettavaa.

****

95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja

Tästähän nyt alkaa olla jo melkein pari kuukautta kun luin kyseisen kirjan, mutta jostain syystä on tämä kirjoittelu vähän jäänyt... Enkä kyllä ole tämän jälkeen mitään lukenutkaan! Decameronea en ole edes avannut. Kyllä se vaan niin on, ettei tuota lukiossa opiskelua voi ottaa ihan vaan harrastuspohjalta...

Juoppohullun päiväkirja kertoo Pikku-Juhasta, alkoholistoituneesta keski-ikäisestä suomalaisesta miehestä, joka ei käy töissä. Juhan päivät kuluvat ryypätessä, krapulassa, naidessa ja päiväkirjaa kirjoitellessa.

Kyllä täytyy myöntää, että pari kertaa jäi suu auki kun luin tätä kirjaa. Kyllä sen verran yksityiskohtaisesti ja ällöttävästi on joitain juttuja kerrottu. Mutta kyllä Juoppohullunpäiväkirja jaksaa naurattaakin. Juhan unet ja päähänpistot ovat sen verran hulluja, että kyllä siinä oma mielikuvitus kalpenee rinnalla. Hauskin hahmo on ehdottomasti Juhan paraskaveri Kristian, sekopäinen idiootti. Ja hauskintahan tässä on se, että ymmärtääkseni hahmot pohjautuvat edes jollain tasolla Juha Vuoriseen itseensä ja hänen omiin ystäviinsä.

Käytiin tosiaan sitten tuossa maaliskuun alussa koulun kanssa katsomassa tämän teatteriversio Tampereen työväen teatterissa. Pelkäsin jo vähän etukäteen, että mitä siitä tulee, koska eihän tässä kirjassa oikeastaan muuta tehdä kuin ryypätään, paskotaan ja naidaan. Mutta ei se sitten loppujen lopuksi ollut niin paha. Aika paljon tärkeitä juttuja oli valitettavasti jätetty pois, mutta kyllä se ihan ok oli. Olin tosiaan lukenut kirjan loppuun just edellisenä päivänä niin ei jaksanut naurattaa ihan kamalasti, kun muistin kaikki jutut ulkoa.

****

Listan ulkopuolelta: Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja 3: Raskausarpia

Juoppohullun päiväkirjat löysin nelisen vuotta sitten. Olen siitä lähtien rakastanut Juha vuorisen tapaa kirjoittaa. Hän saa lukijan nauramaan puhumalla paskasta, ja se on miun mielestä helvetin hieno taito.

Juoppohullun päiväkirjat 1 & 2 ovat täynnä rietastelua ja juopottelua. Tämä kolmas kirja on ensimmäinen, jossa käsitellään muitakin tunteita kuin vitutusta. Tässä on selkeä juoni ja johdonmukainen kerronta. Tämä on itseasiassa ensimmäinen Juoppohullun päiväkirja, jonka aikana olen sekä itkenyt että nauranut.

Toisaalta se, että kirja on mennyt syvällisemmälle tasolle, on huono asia. Mitä on tapahtunut? Juha Vuorinen esittää Juhan, kirjan päähenkilön, ensimmäistä kertaa miehenä, jolla on tunteet (ja se ei ees ryyppää!!). Ensimmäisiä juoppohullun päiväkirjoja pystyi lukemaan ja ajattelemaan, että "ah, miehet, just tommosia tunteettomia ääliöitä ne on". Mutta nyt! Yhtäkkiä Juhalla on tunteet, yhtäkkiä se ei enää olekaan niin tunnevammainen kuin se oli! Tällä ruokintaan naisten uskoa siitä, että he voivat muuttaa miehen.

Onneksi Vuorinen ei ole jättänyt kirjastaan pois sitä hulvattoman hauskaa huumoria ja kielenkäyttöä, joka sai miutkin syttymään näille kirjoille ensin. Tässä kohta, jolle nauroin vedet silmissä vaikka kuinka kauan:

" -- Samassa ohjaamossa kapteeni hyppäsi koko voimallaan jarrujen päälle ja käänsi virtauksen täysillä taakse. viereisellä rivillä istuvan liikemiehen skraga sojotti eteenpäin kuin sisiliskon kieli. kone pysähtyi kuin seinään. Koko matkustamo kiitti lennosta itämaisella pikakumarruksella iskemällä päänsä etummaisen penkin selkänojaan. Varauloskäyntien kohdalla istuneet tekivät japanilaisen keisarikumarruksen koskettamalla otsillaan lattiaa. Eturivi puolestaa osoitti kiitollisuuttaan iskemällä päät yhteislaukauksella väliseinään. --"

Pitänee myöhemmin kirjoittaa myös 1 & 2 kirjoista.

****

54. Hergé - Tintti-sarja

Kuvaa voi klikata isommaksi

Sarjakuvat ei oikein koskaan oo ollut mun juttu. Joskus pienenä luin Aku Ankkaa, mutta that's it.

Kuten Veeran kanssa sovittiin, ei tässä kohtaa listaa tarvinnut lukea kaikkia sarjakuvia, vaan vain kaksi. Minä luin Tintti Afrikassa (1931) ja Yksisarvisen salaisuus (1943) -nimiset sarjakuvat.

Ero näiden kahden teoksen välillä oli ilmeinen. Kun tuossa 1931 ilmestyneessä Tintti Afrikassa -kirjassa Tintti vain juoksentelee ympäriinsä ja hänelle sattuu kaikkea kummaa, on Yksisarvisen salaisuudessa selkeä juoni ja tarina.

Minun mielestä Tintti Afrikassa oli näistä kahdesta parempi.  Se oli kepeää, hieman hassua luettavaa. Tapahtumissa pysyi hyvin mukana.

**

65. Franz Kafka - Oikeusjuttu

Unenomainen syytös

Franz Kafkan Oikeusjuttu (1925) on yksi modernismin ja surrealismin merkittävimmistä teoksista. Kirja kertoo K:sta, joka käy läpi oikeusjuttua. K. on mies, joka ei tahdo alistua ylempien tahojen tahtoon ja joka siksi kapinoi.

Kafka on merkittävä kirjailija, jonka teokset ovat niin ainutlaatuisia, että niiden pohjalta on syntynyt uusi termi: kafkamaisuus. Kafkamaisuudella tarkoitetaan sitä, että teksti ja tapahtumat ovat surrealismin tyylille uskollisesti unenomaisia ja päähenkilö on hyvin ulkopuolisen oloinen, eikä oikein ymmärrä muita ihmisiä ja heidän tekojaan.

Oikeusjuttu on varmasti kirjoitettu siksi, että on haluttu ottaa kantaa yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Oikeusjuttu kuvataan asiaksi, jonka voi voittaa vain keinottelemalla ja hyvällä tuurilla. Vaikka koko kirja nivoutuu K:n oikeusjutun ympärille, ei sen syytä koskaan kerrota. Lukija ei voi olla edes varma, että tietääkö K. itsekään, että mistä häntä syytetään.

Lukiessani Oikeusjuttua huomasin muutamia hyvin mielenkiintoisia seikkoja. Ennen Kafkaa romaaneissa on kerrottu yksinkertaisesti, että ”He menivät sisälle taloon ja heti taloon päästyään K. kiinnitti huomiota kauniiseen sisäkköön”. Oikeusjutussa on niin, että K. menee setänsä kanssa asianajajan luokse ja lukijan kummastukseksi K. häviää kesken keskutelun ja menee rakastelemaan sisäkön kanssa. Tapahtumaa ei pohjusteta mitenkään, se vain tapahtuu.

Vaikka usein tuntuu siltä, että K. on hyvin ulkopuolinen eikä oikein ymmärrä ihmisiä, niin joskus tuntuu, että K. lukee ajatuksia tai että ihmiset vain yksinkertaisesti tietävät ilman sanoja, mitä toiset ajattelevat. Ikään kuin tunteet olisivat jonkinlainen normijärjestelmä, jonka kaikki ovat sisäistäneet.

Kirjan kieli on selkeää modernismia: siinä todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat toisiinsa, mutta teksti on silti kovaa ja suorapuheista. Kappalejaot ovat hämäriä, joistakin kohti ne puuttuvat kokonaan, joka aiheuttaa sen, että kirjaa on hieman vaikea lukea.

Tämä kirja on yksi niistä, joka on jäänyt kesken kun Kafka on kuollut. Niinpä tarina on kokonaisuutena melko hajanainen, mutta se sopii kirjan tyyliin.

Kafkan ironia ihmisiä ja ihmiskuntaa vastaan on mukaansa tempaavaa. Kirja saa lukijan vihastumaan yhteiskuntaan, mutta myös nauramaan sille. Vaikka oikeusjärjestelmä on sadassa vuodessa varmasti muuttunut paljon, ei tämä kirja koskaan vanhene. Ihmistä sorretaan aina, oli hän missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa.  

Tämä kirja on paikkansa listalla ansainnut. 

****½

58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi

Mie luin tämän kirjan jo pari viikkoa sitten. Miulla on tästä kirjasta aika paljonkin ajatuksia, mutta tuntuu, etten oikein osaa pukea niitä sanoiksi.

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että Sinisalolla on hyvin mielenkiintoinen mielikuvitus. Toisaalta hän tuntuu ymmärtävän ihmisyyttä paremmin kuin muut.

Kirjan päähenkilö on valokuvaaja Mikael, joka eräänä pettymysten täyteisenä yönä löytää nuorison kiusaaman peikon poikasen roskakatoksesta. Ja kyseessä siis on oikea peikko, vaikka ensin luulinkin, että se oli lempinimi jollekkin...

Sinisalo tuntuu kirjoittavan tahallisesti niin, että lukija aina välillä huomaa, että "minulla oli tälläinenkin ennakkoluulo", mutta sitten taas välistä hän tuntuu voimistavan stereotypioita. Alussa luulin päähenkilön olevan nainen, koska hän käyttäytyi peikkoa kohtaan niin suojelevasti ja samalla tavalla miten olettaisi naisen huolehtivan löytäessään lapsen (peikkoa kuvailtiin hyvin lapsenomaiseksi) kadulta. Selvisi kuitenkin, että päähenkilö on Mikael, joka on homo.

Mikael vie peikon kotiinsa ja yrittää kesyttää sitä. Ennenkuin hän huomaakaan, on hän kiintynyt tähän petoeläimeen hyvin voimakkaasti. Vaikkakin kirjassa esitetään ihan fyysisiä syitä tähän kiintymykseen, on jotkin asiat hyvin vaikeita ymmärtää. Niitä asioita en paljasta, koska ne tuovat mielenkiintoisen lisän lukukokemukseen. Jos aikoo lukea tämän kirjan, voi varautua siihen, että aivan varmasti jossain vaiheessa lukemista loksahtaa leuka auki.

Sinisalon kirja on täynnä intertekstuaalisuutta. Kun Mikael löytää peikon, hän alkaa tutkimaan kaikenmaailman petoeläinkirjoja ja satukirjoja. Kirja on rakennettu niin, että joka toinen luku on jonkun ihmisen näkökulmasta ja joka toinen on jokin tekstin pätkä.

Mikaelin lisäksi kirjassa toimivat kertojina Mikaelin panot: eräs eläinlääkäri, Mikaelin pomo ja Mikaelia syvästi ihaileva nörtti. Sen lisäksi kirjassa päästetään välillä ääneen Palomita, Mikaelin alakerran miehen postimyyntivaimo. Kaikki henkilöt edustavat jotakin "ääripäätä". Mikaelin pomo on narsisti, joka yrittää pomputella Mikaelia, mutta johon kuitenkin itseensä sattuu, kun Mikael ei enää ihannoikaan häntä, vaan Pessiä. Tämä nörttipoika on täysin stereotyyppinen, hän keräilee kirjoja, on vähän ruma ja rakastuu sitten Mikaeliin, joka on todella kaunis ja enkelimäinen. Palomita on nainen, joka on ulkomailta tuotu väkivaltaisen miehen orjaksi ja joka vaan sopeutuu tilanteeseen.

Aina välillä miulle tuli semmoinen olo, että yrittääkö Sinisalo ottaa liian moneen asiaan kantaa. Hän puhuu selvästi homouden, väkivallattomuuden, ystävällisyyden ja viisauden puolesta. Kirja oli kuitenkin hyvin rakennettu kokonaisuus, joka onnistui herättämään monenlaisia tunteita. Suosittelen kaikille yli 16-vuotiaille, kirja sisältää melko härskejä kohtauksia.

****