1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen

VIHDOIN! Sinuhe on ollut työn alla huhtikuun puolestavälistä lähtien, piti se silloin äikän kurssia varten lukea. Valitettavasti oikea elämä tuli tielle ja nyt on mennyt näin kauan ennen kuin sain sen vihdoin loppuun. Kyseessähän ei siis ole mitenkään huono kirja, vaan itseasiassa tosi hyvä, on nyt ollu tässä vaan kaikkea muuta. Sinuhe Egyptiläinen kertoo viidentoista kirjan ajan lääkäri Sinuhesta, joka tulee vauvana Niiliä pitkin kaisloista punotusta korissa, ja jonka löytää köyhäinlääkärin vaimo ja ottaa omakseen. Sinuhesta tulee ennen pitkään myös lääkäri ja hänen kohtalonaan on matkata ympäri maailmaa.

Waltari on valinnut romaaninsa varsinaiseksi aiheeksi yksilön aseman yhteiskunnassa ja yhteiskunnalliset muutokset, ja tähän päästään kunnolla kiinni vasta noin puolenvälin jälkeen. Maailmanmatkoiltaan palannut Sinuhe nimitetään faarao Ekhantatonin kuninkaalliseksi kallonporaajaksi, ja hän joutuu keskelle faaraon uskonnollisia ja yhteskunnallisia uudistuspyrkimyksiä. Samalla Sinuhelle alkaa paljastua hänen oma menneisyytensä ja kohtalonsa.
Sinuhe on henkilönä vähän sellainen, että hän haluaa ajatella kaikista ja kaikesta hyvää, mutta joutuu kirjan aikana myöntämään itselleen, ettei maailma olekaan niin ruusuinen. Sinuhe etsii itseään, ja tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Hänellä menee suhteellisen huonosti naisten kanssa ja aina kun hän on onnellinen jotain pahaa tapahtuu. Sinuhe katkeroituu ja alkaa kirjoittaa muistelmiaan lähinnä siksi, että haluaa tehdä itselleen selväksi miksi hänestä tuli katkera ja yksinäinen.

Sinuhe Egyptiläinen on oikeasti hyvä kirja. Aika tarkasti kirjoitettu, mutta historialliset yksityiskohdat tekevät tarinasta mielenkiintoisen. Parasta kirjassa olivat mielestäni monet henkilöhahmot ja se, että kaikista kerrottiin paljon ja laajasti. Etenkin kuninkaallinen perhe ja Sinuhen suhde heihin oli mielestäni mielenkiinoista luettavaa.

****

95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja

Tästähän nyt alkaa olla jo melkein pari kuukautta kun luin kyseisen kirjan, mutta jostain syystä on tämä kirjoittelu vähän jäänyt... Enkä kyllä ole tämän jälkeen mitään lukenutkaan! Decameronea en ole edes avannut. Kyllä se vaan niin on, ettei tuota lukiossa opiskelua voi ottaa ihan vaan harrastuspohjalta...

Juoppohullun päiväkirja kertoo Pikku-Juhasta, alkoholistoituneesta keski-ikäisestä suomalaisesta miehestä, joka ei käy töissä. Juhan päivät kuluvat ryypätessä, krapulassa, naidessa ja päiväkirjaa kirjoitellessa.

Kyllä täytyy myöntää, että pari kertaa jäi suu auki kun luin tätä kirjaa. Kyllä sen verran yksityiskohtaisesti ja ällöttävästi on joitain juttuja kerrottu. Mutta kyllä Juoppohullunpäiväkirja jaksaa naurattaakin. Juhan unet ja päähänpistot ovat sen verran hulluja, että kyllä siinä oma mielikuvitus kalpenee rinnalla. Hauskin hahmo on ehdottomasti Juhan paraskaveri Kristian, sekopäinen idiootti. Ja hauskintahan tässä on se, että ymmärtääkseni hahmot pohjautuvat edes jollain tasolla Juha Vuoriseen itseensä ja hänen omiin ystäviinsä.

Käytiin tosiaan sitten tuossa maaliskuun alussa koulun kanssa katsomassa tämän teatteriversio Tampereen työväen teatterissa. Pelkäsin jo vähän etukäteen, että mitä siitä tulee, koska eihän tässä kirjassa oikeastaan muuta tehdä kuin ryypätään, paskotaan ja naidaan. Mutta ei se sitten loppujen lopuksi ollut niin paha. Aika paljon tärkeitä juttuja oli valitettavasti jätetty pois, mutta kyllä se ihan ok oli. Olin tosiaan lukenut kirjan loppuun just edellisenä päivänä niin ei jaksanut naurattaa ihan kamalasti, kun muistin kaikki jutut ulkoa.

****

Listan ulkopuolelta: Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja 3: Raskausarpia

Juoppohullun päiväkirjat löysin nelisen vuotta sitten. Olen siitä lähtien rakastanut Juha vuorisen tapaa kirjoittaa. Hän saa lukijan nauramaan puhumalla paskasta, ja se on miun mielestä helvetin hieno taito.

Juoppohullun päiväkirjat 1 & 2 ovat täynnä rietastelua ja juopottelua. Tämä kolmas kirja on ensimmäinen, jossa käsitellään muitakin tunteita kuin vitutusta. Tässä on selkeä juoni ja johdonmukainen kerronta. Tämä on itseasiassa ensimmäinen Juoppohullun päiväkirja, jonka aikana olen sekä itkenyt että nauranut.

Toisaalta se, että kirja on mennyt syvällisemmälle tasolle, on huono asia. Mitä on tapahtunut? Juha Vuorinen esittää Juhan, kirjan päähenkilön, ensimmäistä kertaa miehenä, jolla on tunteet (ja se ei ees ryyppää!!). Ensimmäisiä juoppohullun päiväkirjoja pystyi lukemaan ja ajattelemaan, että "ah, miehet, just tommosia tunteettomia ääliöitä ne on". Mutta nyt! Yhtäkkiä Juhalla on tunteet, yhtäkkiä se ei enää olekaan niin tunnevammainen kuin se oli! Tällä ruokintaan naisten uskoa siitä, että he voivat muuttaa miehen.

Onneksi Vuorinen ei ole jättänyt kirjastaan pois sitä hulvattoman hauskaa huumoria ja kielenkäyttöä, joka sai miutkin syttymään näille kirjoille ensin. Tässä kohta, jolle nauroin vedet silmissä vaikka kuinka kauan:

" -- Samassa ohjaamossa kapteeni hyppäsi koko voimallaan jarrujen päälle ja käänsi virtauksen täysillä taakse. viereisellä rivillä istuvan liikemiehen skraga sojotti eteenpäin kuin sisiliskon kieli. kone pysähtyi kuin seinään. Koko matkustamo kiitti lennosta itämaisella pikakumarruksella iskemällä päänsä etummaisen penkin selkänojaan. Varauloskäyntien kohdalla istuneet tekivät japanilaisen keisarikumarruksen koskettamalla otsillaan lattiaa. Eturivi puolestaa osoitti kiitollisuuttaan iskemällä päät yhteislaukauksella väliseinään. --"

Pitänee myöhemmin kirjoittaa myös 1 & 2 kirjoista.

****

54. Hergé - Tintti-sarja

Kuvaa voi klikata isommaksi

Sarjakuvat ei oikein koskaan oo ollut mun juttu. Joskus pienenä luin Aku Ankkaa, mutta that's it.

Kuten Veeran kanssa sovittiin, ei tässä kohtaa listaa tarvinnut lukea kaikkia sarjakuvia, vaan vain kaksi. Minä luin Tintti Afrikassa (1931) ja Yksisarvisen salaisuus (1943) -nimiset sarjakuvat.

Ero näiden kahden teoksen välillä oli ilmeinen. Kun tuossa 1931 ilmestyneessä Tintti Afrikassa -kirjassa Tintti vain juoksentelee ympäriinsä ja hänelle sattuu kaikkea kummaa, on Yksisarvisen salaisuudessa selkeä juoni ja tarina.

Minun mielestä Tintti Afrikassa oli näistä kahdesta parempi.  Se oli kepeää, hieman hassua luettavaa. Tapahtumissa pysyi hyvin mukana.

**

65. Franz Kafka - Oikeusjuttu

Unenomainen syytös

Franz Kafkan Oikeusjuttu (1925) on yksi modernismin ja surrealismin merkittävimmistä teoksista. Kirja kertoo K:sta, joka käy läpi oikeusjuttua. K. on mies, joka ei tahdo alistua ylempien tahojen tahtoon ja joka siksi kapinoi.

Kafka on merkittävä kirjailija, jonka teokset ovat niin ainutlaatuisia, että niiden pohjalta on syntynyt uusi termi: kafkamaisuus. Kafkamaisuudella tarkoitetaan sitä, että teksti ja tapahtumat ovat surrealismin tyylille uskollisesti unenomaisia ja päähenkilö on hyvin ulkopuolisen oloinen, eikä oikein ymmärrä muita ihmisiä ja heidän tekojaan.

Oikeusjuttu on varmasti kirjoitettu siksi, että on haluttu ottaa kantaa yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Oikeusjuttu kuvataan asiaksi, jonka voi voittaa vain keinottelemalla ja hyvällä tuurilla. Vaikka koko kirja nivoutuu K:n oikeusjutun ympärille, ei sen syytä koskaan kerrota. Lukija ei voi olla edes varma, että tietääkö K. itsekään, että mistä häntä syytetään.

Lukiessani Oikeusjuttua huomasin muutamia hyvin mielenkiintoisia seikkoja. Ennen Kafkaa romaaneissa on kerrottu yksinkertaisesti, että ”He menivät sisälle taloon ja heti taloon päästyään K. kiinnitti huomiota kauniiseen sisäkköön”. Oikeusjutussa on niin, että K. menee setänsä kanssa asianajajan luokse ja lukijan kummastukseksi K. häviää kesken keskutelun ja menee rakastelemaan sisäkön kanssa. Tapahtumaa ei pohjusteta mitenkään, se vain tapahtuu.

Vaikka usein tuntuu siltä, että K. on hyvin ulkopuolinen eikä oikein ymmärrä ihmisiä, niin joskus tuntuu, että K. lukee ajatuksia tai että ihmiset vain yksinkertaisesti tietävät ilman sanoja, mitä toiset ajattelevat. Ikään kuin tunteet olisivat jonkinlainen normijärjestelmä, jonka kaikki ovat sisäistäneet.

Kirjan kieli on selkeää modernismia: siinä todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat toisiinsa, mutta teksti on silti kovaa ja suorapuheista. Kappalejaot ovat hämäriä, joistakin kohti ne puuttuvat kokonaan, joka aiheuttaa sen, että kirjaa on hieman vaikea lukea.

Tämä kirja on yksi niistä, joka on jäänyt kesken kun Kafka on kuollut. Niinpä tarina on kokonaisuutena melko hajanainen, mutta se sopii kirjan tyyliin.

Kafkan ironia ihmisiä ja ihmiskuntaa vastaan on mukaansa tempaavaa. Kirja saa lukijan vihastumaan yhteiskuntaan, mutta myös nauramaan sille. Vaikka oikeusjärjestelmä on sadassa vuodessa varmasti muuttunut paljon, ei tämä kirja koskaan vanhene. Ihmistä sorretaan aina, oli hän missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa.  

Tämä kirja on paikkansa listalla ansainnut. 

****½