2. J.R.R. Tolkien - Taru Sormusten Herrasta

Luulisin, että kaikki tietävät Tolkienin Sormusten Herran juonen, joten en nyt ala sitä tämän enempää selittelemään: hobitti nimeltä Frodo Reppuli saa perintönä merkillisen kultasormuksen, joka paljastuu Valtasormukseksi, jota paluutaan tekevä Musta Ruhtinas Sauron havittelee itselleen. Frodo lähtee ystäviensä kanssa uskomattomalle matkalle tuhotakseen sormuksen ja pelastaakseen Keski-Maan sen tuholta. 

( Kuva: Wikipedia)

Taru Sormusten Herrasta on klassikko, joka on ehdottomasti ansainnut paikkansa tällä listalla. 1970-luvulla julkaistu sarja on saavuttanut miljoonat lukijat ympäri maailmaa, ja uutta nostetta sarja sai 2000 -luvun alkupuolella tehdystä Peter Jackson ohjaamasta elokuvasarjasta. Jos kirja on loistava, on elokuvat vähintäänkin yhtä hyviä. Yleensä en näin sano, mutta jos, ette kirjaa jaksa lukea, katsokaa edes elokuvat. 

Olen lukenut Sormusten Herran aiemminkin, mutta joka kerta jaksan ihmetellä sitä mittavaa taustatyötä, jonka Tolkien on tehnyt teostaan varten. Tolkien ei ole vain kehittänyt kokonaan uusia kansoja ja kieliä, vaan myös luonut jokaiselle hahmolle ja kansalle oman historian ja sukupuun. Tolkien on luonut kokonaan uuden maailman. Läheskään kaikkia yksityiskohtia ei itse kirjassa mainita, mutta Kuninkaan paluun lopussa olevat 200 sivuiset liitteet kertovat kaiken tarvittavan Keski-Maasta ja sen kansoista kiinnostuneille. 

Yksityiskohdat ja tarinan mittavuus ovat myös se, johon suurimmalla osalla varmasti tökkää tämän kirjan lukeminen. Joitakin asioita ja maisemia selitellään pitkästi ja tarinan sivussa laulellaan, runoillaan ja kerrotaan asioita ja tarinoita, joilla ei välttämättä ole Sormuksen Sodan kanssa mitään tekemistä. Varsinkin Kuninkaan paluun loppu tuntuu pitkältä. Vaikka tykkäänkin, että "loppuratkaisun" jälkeen kerrotaan mitä hahmoille sen jälkeen tapahtui ja Sormusten Herran tapauksessa, miten matka muutti heitä, tässä se tuntui vähän liian pitkältä. Etenkin luku Konnun puhdistus (joka on fiksusti jätetty elokuvasta pois), tuntuu varsin turhalta. 

Kuitenkin juuri ne yksityiskohdat ja mittava taustatyö tekevät kirjasta sellaisen, että tarina tuntuu olevan osa historiaa, niin kuin lukisi tarinaa oikeista tapahtumista. Tarina on sellainen, että se kun se vaihtuu pääsee, niin se imaisee mukanaa. Tästä syystä luin viime yönä Kuninkaan paluuta kolmeen asti, koska en yksinkertaisesti voinut jättää sitä kesken. Vaikka olinkin lukenut kirjan jo aiemmin, tarina on niin laaja, tapahtumia ja henkilöitä niin paljon, että en muistanut kirjasta kuin pääkohdat. Siksi se varmaan tulikin luettua aika vauhdilla. 

Vaikka kirja onkin fantasiaa, teemana on ystävyys ja rakkaus, ja etenkin se, että aina kannattaa yrittää vaikka tilanne näyttäisi kuinka toivottomalta. Teemat tulevat myös upeasti esiin elokuvista, josta ei tunnetta puute, kuten ei kirjastakaan. 

"Even the smallest one can change the course of the future."

(Kuva: Wikipedia )

*****

Listan ulkopuolelta: Anu Jaantila - Sannan Jenkkivuosi

Moi! Luin kirjan! Tosin jo hetken aikaa sitten, mutta nyt vasta saan kirjoitettua siitä.

Sannan Jenkkivuosi on yhteisnide, joka sisältää kolme Anu Jaantilan romaania: Jenkkivuosi, Dear Sanna ja Love Sam. Sarjaan kuuluu vielä neljäskin kirja, Sanna & Sam Forever. Olen lukenut kolme ensimmäistä muutaman kerran aiemminkin, ja nyt luin neljännenkin kirjan kolmen ensimmäisen perään. 

Jenkkivuoden alussa suomalainen Sanna lähtee Amerikkaan, Michiganiin, jossa hänen on tarkoitus viettää vuosi vaihto-oppilaana paikallisessa high schoolissa. Musikaalisesti lahjakas Sanna tutustuu muihin luokkansa oppilaisiin, kuten viulua soittavaan Chasiin ja löytää nopeasti paikkansa paikallisesta elämänmenosta. Sanna tutustuu myös kiehtovaan meksikolais-amerikkalaiseen Samiin ja tämän perheeseen. Vuoden aikana Sannan ja Samin välille kehittyy ainutlaatuinen suhde, joka jatkuu myös Sannan vaihto-oppilasvuoden jälkeen. Kirjat  Dear Sanna ja  Love Sam kerovatkin sitten pariskunnan kirjeenvaihdosta vuosien saatossa, mutta myös Sannan paluusta hänen vanhaan elämäänsä Suomeen, joskin muuttuneena naisena. Sanna ja Sam myös vierailevat ahkerasti toistensa luona, ja lopulta Sanna palaakin Amerikkaan opiskelemaan. 

Ensinnäkin pitää sanoa, että tämä on siitä ajaton kirja, että muistin vasta toista kirjaa lukiessani (kun Samin kirjeissä oli päivämäärät), että kirjahan sijoittuu 70-luvulle. Se, että nämä on julkaistu 70- ja 80-lukujen vaihteessa ei tule selvästi ilmi missään muussa vaiheessa kuin tuossa. Vasta päivämäärien ilmestyttyä kirjaan, aloin kiinnittää huomiota mainintoihin lankapuhelimista ja kirjoituskoneista. 

Mietin kovasti tätä lukiessani, että miten saisin kuvailtua Anu Jaantilan kirjoitustyyliä. Se on aika suora, ei mitään turhaa kuvailua tai syvällistä tunteiden pohtimista, vaan ihan suoraa ja tavallista tapahtumien kuvausta ja dialogia. Voisi melkein sanoa, että päiväkirjamainen, mutta en kuitenkaan tiedä olisiko se oikea sana. Näin ainakin Jenkkivuoden kohdalla. Seuraavat kirjat perustuvatkin sitten pitkälti Samin kirjeisiin ja Sannan mietintään, kuinka paljon hän kaipaa Samia. Mutta samantyyppinen tapahtumien selostaminen jatkuu. Kirjan ovat myös omalla tavallaan todella hauskoja, varsinkin ensimmäinen. Hauskuus tulee esiin vuoropuhelussa, seuraavissa kirjoissa taas Samin kirjeissä tai kun Sannan tapaa Amerikan aikaisia ystäviään. 

"Mä lähdin vielä kaupungille ostamaan kotiin tuliaisia ja Daniel kerjäsi mukaan koska se halusi estää mua ostamasta mitään rihkamaa. Kun me tultiin takaisin se oli ostanut purkin vihreää maalia ja pensselin (polkupyörän maalaukseen), konekirjoitusnauhan, kukkalannoitetta ja litran kirsikoita. Mä olin ostanut lautasen jossa luki "Friends can put stars in your eyes and song in your heart" ja purkin maapähkinävoita ja Life Saver -karkkeja. Danielia nauratti mainos "Life Saver -  karamelli jossa on reikä". Varsinkin kun yhtä toista lajia mainostettiin lauseella "me olemme täyttäneet reiän"."

Yli kymmenen vuotta edellisten kirjojen jälkeen julkaistu Sanna & Sam Forever on selvästikin kirjoitettu lukijoiden toiveesta saada Sannan ja Samin tarinalle päätös, vaikka omasta mielestäni tarina päättyikin jo Love Samissa varsin hyvin. Vaikka kirja onki luettava ja ihan hyväkin, mielestäni maailma ei olisi kaatunut vaikka se olisikin jätetty kirjoittamatta. 

Muistan lukeneeni nämä monta kertaa joskus kakarana, ja oli jännä huomata miten joissakin kohdissa en muistanut enää tapahtumia, ja sitten tuli sellainen fiilis, että niiin justiinsa näinhän se menikin! Jännää oli myös se, että vaikka tässä puhutaan paljon esimerkiksi huumeiden käytöstä ja kuolemasta, se ei ole jäänyt mieleeni erityisesta, vaikka olenkin ollut suhteellisen nuori tätä ensi kerran lukiessani. Sannan Jenkkivuosi kolahti silloin, ja kolahtaa edelleen. Varmasti tulen lukemaan tämän yhteisniteen vielä monesti, nytkin kirjaa selaillessa tekee mieli aloittaa se heti uudestaan... 

" - Eikö sulla ollut ällä matikasta?
  - Oli, minä vastasin ylpeänä.
  - Auttaisitsä mua kun pitäis derivoida yks juttu.
  - Derivoida... mä olen kuullu siitä jossain..derivoida, näytäs vähän sitä.
Minä vilkaisin tehtävää. AIkoinaan olivat minunkin aivoni tuollaisia lannistaneet.
 - Ei kuule Masa, etkä sä tiedä ettei derivointi ole enää muodissa, nykyään kaikki laskee prosentteja palkastaan tai vaikka bodaa. "

Inspiraatio, lyö minua!

Kirjoitus on viime aikoina takunnut todella pahasti. En tiedä syytä. Olen silti miettinyt tekstejä ja aina välillä saanut ideoitakin. Ne ideat vaan tulevat aina sellaiseen aikaan, etten pääse kirjoittamaan niitä mihinkään ja sitten ne kerkeävät jo vähän muuttua ja seuraavan kerran kun olisi mahdollisuus kirjoittaa niitä ylös, ne tuntuvat jo todella tyhmiltä.

Olen myös miettinyt paljon sitä, että pitäisikö minun lopettaa lukeminen kirjoittamisen ajaksi. En halua että vahingossa kopioin jonkun tekstiä tai tyyliä tajuamatta sitä. Toisaalta olen ihan varma siitä, että jokainen teksti sisältää paljon vaikutteita kirjoittajan kaikista lukemistaan teksteistä. Mutta missä kohtaa kulkee raja vaikutteiden ja kopioinnin välillä? Vaikea asia, jota varmaan jokainen, joka kirjoittaa jotain, joutuu miettimään.

Olen kuunnellut Anna-Leena Härkösen Ei kiitosta äänilevyiltä. Se on niin masentava ja pessimistinen, että olen moneen otteeseen miettinyt, että pitäisikö minun kirjoittaa jotain, joka olisi todella iloista ja toivorikasta. En tiedä. Tuskinpa sellaisella kirjalla olisi merkitystä, tuntuu kuin nykyaikana vaan ongelmat ja kärsimys myisivät.

Eipä miulla muuta, hyvää kesän jatkoa!

Listan ulkopuolelta: Kathryn Stockett - Piiat

Jo toinen kirja kahden päivän aikana, jonka olen lukenut, joka kertoo omalta osaltaan 1960-luvun amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Kun Ystäväni Owen Meayny sijouttui New Hampshireen ja keskittyi politiikkaan ja Vietnamin sotaan, Piiat kertoo Missisipin Jacksonissa elävistä tummaihoisista kotiapulaisista ja heidän valkoisista emännistään. 

60-luvun Amerikassa mustille naisille opetetaan miten valkoisia palvellaan, ja valkoisille kuinka mies napataan. Parikymppinen Skeeter ei ole kuin samanikäiset ystävänsä: yliopiston loppuun asti käynyt nainen ei aiokaan päätyä 23-vuotiaana kotirouvaksi, kuten kaikki hänen ikätoverinsa, vaan nuori nainen haluaa kirjailijaksi. Poikkeuksellisen Skeeteristä tekee myös se, että hän on ystävällinen tummaihoisille kotiapulaisille, sillä hän muistaa kuinka paljon hän rakasti omaa tummaa lastenhoitajaansa nuorempana. Skeeter haluaa haastatella Aibileeniä ja Minnyä, kahta sorrettua kotiapulaista, jotka kertovat rehellisesti niin positiivisia kuin negatiivisiakin tarinoita perheistä, joissa he ovat vuosien varrella työskennelleet. Pikkuhiljaa sana alkaa levitä apulaisten keskuudessa, ja Skeeterin kirja saa lisää tarinoita lastenhoidoista ja piirakanleipomisesta, puhumattakaan siitä nöyryytyksestä, jota Aibileen, Minny ja muut joutuvat kokemaan joka päivä valkoisten emäntiensä taholta. Mutta kirjahanke on myös vaarallinen: mustat pelkäävät työpaikkojensa puolesta ja valkoiset eivät halua naapureiden tietävän mitä täydellisten kulissien takana tapahtuu. 

Jotenkin tuntuu, että olen viimeaikoina lukenut todella outoja, sekopäisiä ja vaikeita kirjoja. Sellasia joissa pitää koko ajan miettiä, että mitä helvettiä, mitä tässä tapahtuu ja miksi? Jopa viime yönä loppuun saamana Ystäväni Owen Meayny oli tälläinen, puhumattakaan Fergusonin Putoamistempusta, josta en vieläkään oikein osaa eritellä, että mistä se oikein kertoi. Piioista tulee ensimmäiseksi mieleen, että se on helppo. Jotenkin helppolukuinen, ja asiat menevät eteenpäin, eivätkä junnaan paikoillaan taikka loputtomissa takaumissa. Kirja sijoittuu muutaman vuoden ajalle, ja etenee kronologisesti. Se, että Piiat on helppolukuinen ei tarkoita sitä, että se olisi jotenkin yksinkertainen tai kevyt, päinvastoin. Piiat on vakava, mutta hauska tarina vakavasta ja tärkeästä aiheesta. Se on myös todella mukaansatempaava, jonka vuoksi luin 600 sivuisen kirjan yhdessä päivässä. Asia, joka ennen oli minulle arkipäivää, mutta viime aikoina sitä ei ole tapahtunut. 

Se, että kirja vei heti ensimmäisestä sivusta alkaen täydellisesti mukanaan, on suurimmaksi osaksi kiinnostavien henkilöiden ansiota. Kolme kertojaa Skeeter, Aibileen ja Minny ovat kaikki hauskoja, hellyyttäviä ja mielenkiintoisia, ja halusin aidosti tietää mitä heille tapahtuu. Myös Skeeterin "ystävät", valkoiset emännät, joista kirja kertoo ovat todella mielenkiintoisia. Osa heistä on yksinkertaisesti kauheita, mutta toiset aidosti välittävät apulaisistaa, mutta eivät vain halua ystäviensä tietävän siitä. Onhan tummaihoiset aivan eri kastia, ja heistähän voi tarttua vaikka jotain tauteja. Voin vain kuulla mielessäni naisten etelävaltioisen puhetavan ja nähdä heidän 60-luvun tyylille uskolliset korkeat kampauksensa.

Lempihenkilöni on kuitenkin Celia Foote, Minnyn työnantaja, josta olisin mieluusti lukenut lisääkin. Celia on Minnyn mukaan hullu, ja käyttäyykin niin. Celia on myös värisokea, joka on tuolle ajalle epätyypillinen luonteenpiirre naisessa, varsinkin yksinäisessä kotirouvassa, joka yrittää päästä piireihin. Celia ei ymmärrä miksi hän ja Minny eivät voi olla ystäviä. Hän ei myöskään ymmärrä, miksi kaupungin muut naiset eivät halua olla hänen ystäviään. Kun Minny yrittää saada hänet ymmärtäämään asioiden oikein laidan, nuori nainen ei vain suostu tajuamaan asioita, ja uskoo voivansa korjata kaiken. Ainut asia, mikä kirjassa jäi harmittamaan, on se, että Celian "hulluutta" ei oikein selitetä loppussa, vaan asia jää minusta jotenkin puolitiehen. 

Piiat on siis ehdottomasti mielestäni lukemisen arvoinen kirja. Romaani todella vie mennessään. En malta odottaa, että näen kirjasta tehdyn elokuvan. 

*****

Listan ulkopuolelta: John Irving - Ystäväni Owen Meany

Ystäväni Owen Meany on neljäs lukemani Irving, ja ehdottomasti kaikista ristiriitaisin. Kun Kaikki isäni hotellit ja Garpin maailma ovat molemmat tehneet minuun suuren vaikutuksen ollessaan hauskoja, sydäntäsärkeviä ja uskomattoman mielenkiintoisia, ja Neljäs käsi jätti jälkeensä pahan maun, Ystäväni Owen Meanyn luettuani en oikein tiedä mitä ajatella. 

Ystäväni Owen Meanyn kertojana toimii Johnny Wheelwright, jonka paras ystävä on pienikokoinen ja ihmeellisen puheäänen omaava Owen Meany. Johnny ja Owen kasvavat yhdessä ja säilyttävät ystävyytensä pitkälle aikuisuuteen, vaikka Owen aiheuttaakin tahatomasti Johnny äidin kuoleman, jota molemmat pojat rakastavat suunnattomasti.  Johnin ädin kuoleman jälkeen Owen julistaa olevansa Jumalan välikappale, joka tuntee oman kohtalonsa ja tarkoituksensa nuoresta iästään huolimatta. 

Aluksi kirja vaikutti sekavalta ja tylsältä, ja jätinkin sen ensimmäisella kerralla kesken. Tartuin siihen kuitenkin uudelleen pari viikko sitten ja kyllähän se jonkin ajan kuluttua jo vei mukanaan. Kirja kulkee kahdella (välillä useammallakin) aikavyöhykkeellä: nykyisyydessä, 1980-luvulla, jossa aikuinen Johnny asuu Kandassa, ja opettaa tyttökoulussa englantia ja muistelee vankkumatonta ystävyyttä Owenin kanssa, sekä 50- ja 60-luvuilla, jolloin Johnny ja Owen kasvavat aikuisiksi Kennedyn ja Vietnamin sodan aikoina. Kirjassa myös viitataan koko ajan ristiin rastiin sekä menneisiin että tuleviin tapahtumiin, joka sekoittaa lukijaa aina välillä. Kuitenkin kaikki aiemmat epäloogisuudet ja sekavuudet selviävät lukijalle pikkuhiljaa. 

Kaikki isäni hotellin -kirjassa ja Garpin maailmassa koukuttavana asiana ovat erittäin mielenkiintoiset ja epätavalliset henkilöt. Vaikka Owen Meany on kieltämättä omalaatuinen henkilö, ei siinä ole samanlaista vetovoimaa kuin esimerkiksi Jenny Fieldsissä tai  Franny Berryssä. Tämän kirjan henkilökaarti on myös huomattavasti suppeampi kuin muiden. Vaikka kaikkien kirjassa pelkästään kerran yhdellä sivulla esiintyvien henkilöiden historiat ja persoonallisuudet kerrotaan laveasti ja yksityiskohtaisesti, on tärkeitä henkilöitä vain kourallinen.

Kirjassa käsitellään paljolti myös politiikkaa ja uskontoa, mutta kuitenkin Ystäväni Owen Meanyn teema on koko elämän ja kuoleman kestävä ystävyys ja rakkaus, joka Johnnylla ja Owenilla on. Vaikka kirja onkin sekava ja sortuu turhan usein pitkästyttävään jaaritteluun eri uskonnoista tai merkityksettömien henkilöiden sukulaisuussuhteista, Ystäväni Owen Meany pitää kyllä otteessaan loppuun asti. Kirja on todella arvoituksellinen, sillä vaikka osa asioista sanotaan suoraan heti alkumetreillä yksityiskohdat paljastuvat vasta paljon myöhemmin. Arvoituksellisuutta tulee myös päällekkäinen kerrontatyyli; on pakko saada tietää miten ennneunia näkevälle Owenille loppujen lopuksi kävikään?

***

Listan ulkopuolelta: Mikko Rimminen - Nenäpäivä

Veera muistaakseni sanoi, että oli vähän pitänyt tätä kirjaa outona ja ei ehkä Finlandian arvoisena. Korjaa jos olen väärässä? En löytänyt sitä Veeran tekstiä mistään, aloin jo vähän miettimään, että onko sellaista olemassakaan, vai olenko nähnyt unta..

No, palataanpa itse kirjaan. Heti ensimmäisenä on pakko sanoa, että Rimminen on keksinyt ihan uuden tavan kirjoittaa. Kirja on kirjoitettu jotenkin niin, että sitä on vaikea verrata muihin teoksiin. Toisaalta tämä on hyvä asia, koska näin kirja erottuu joukosta helposti. Toisaalta taas kirjoitustyyli saa väliin voimaan pahoin,  tuntemaan suurtasuurta myötähäpeää ja muuta vastaavaa. Toisaalta on sekin ehkä etu.

Kirjan päähenkilönä on Irma, keski-ikäinen elämäänsä puutunut nainen. Hän on jostain saanut päähänsä mennä soittelemaan ihmisten ovikelloja, esittäen tekevänsä kulutuskyselyä. Ihmisistä joita hän tapaa, tulee hänelle jollain tavalla läheisiä ja hän ei yhtäkkiä voi lopettaakaan heillä käymistä.

Olen ehkä sitä mieltä, että toisella tavalla kirjoitettuna kirja olisi voinut upota minuun paremmin. Toisaalta myös uskon, ettei se tällöin olisi ehkä ollut tarpeeksi erilainen, Finlandia-palkinnon arvoinen. En muista, olenko täällä maininnut, mutta miulla on äitiltä peritty sellainen helposti ylitse kuohuva myötähäpeä. Ja koska olen suora ja toiminnallinen ihminen, se Irman jatkuva ulkonäön, käytöksen ja ennenkaikkea muiden ajatusten analysointi aiheutti semmoisia pahoinvointiaaltoja. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka miettivät kaikki tekonsa siltä kantilta, että mitä kaikki muut niistä ajattelevat.

Välillä myös se Irman kömpelyys aiheutti suuria myötähäpeän tunteita. Ei kukaan meistä ole täydellinen ja jokainen meistä tekee virheitä. Välillä silti tuli sellainen tunne, että jos olisin ollut kirjassa mukana ja sattunut todistamaan jotain Irman kömmähdystä, olisin varmasti sanonut jotakin tai ainakin tuhissut vihaisesti. Joka sekin on semmonien asia, että vihaan kun ihmiset tekee sitä. Se on ärsyttävää. Ehkä opettelen itsekin olemaan murisematta.

Lyhyesti sanottuna, kirja todellakin herätti tunteita, ja ehkä loppu kuitenkin kallisti minut pitämään kirjasta, vaikken sitä rakastakaan.

28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri

Ohhoh. Valitsin todella hyvän hetken lukea tämän. Tosin en lukenut. Kuuntelin Vanhus ja meren äänilevyltä. Lukijana toimi Ismo Kallio. Tämä oli myös ensimmäöinen äänilevyni ikinä. Jos siis ei lasketa sitä jotain lasten satua, joka oli Veeran autossa joskus. Mikälie Manu ja kolme karvaista siiliä sekin oli. Ja joskus miulla oli Uppo-nalle kasetteja.

Olen tämän kesäkuun ollut töissä vanhusten palvelutalossa, ja se on opettanut minulle paljon. Vanhuksilla on paljon sanottavaa ja kerrottavaa, kun vain jollakin on aikaa kuunnella heitä. Ollappa itsekin niin viiisas ja oppinut, kuin he. Joskus kun kyselin, että mitä kouluja he ovat käyneet, eräs tokaisi, että elämänkoulun. Kaikkihan ovat sen käyneet, kukin sisällyttäen siihen omat opintonsa ja aikansa. Vanhuksilla tietenkin oppia on eniten kertynyt.

Vanhus ja meri kertoi vanhasta miehestä, joka lähtee kalaan merelle ja yrittää saada nappaamaansa kalaa aisoihin. Koko kirja kestää vain noin neljä päivää, mutta se on silti todella mielenkiintoinen. Voisi kuvitella, että neljä päivää kerrottuna 4 tunnissa on pitkäveteistä, mutta oikeastaan siinä oli todella paljon kaikkea todella ihmeellistä. Vanhus puhelee ja pohdiskelee yksinään veneessä, ja se on jännää kuunneltavaa. Naurahdin aina ääneen, kun vanhus tokaisi jotain "nuku, ukko", koska lukija osasi sanoa niin hienosti venyttäen tuon Ukon.

Vanhus ja meri on ennenkaikkea kertomus vanhuuden viisaudesta, mutta myös siitä jääräpäisyydestä, jota vanhuksilla on. Tarinassa on monta opetusta, mutta eniten minuun upposi se "vaikka asiat menee päin hattua, ei niitä silti pidä jäädä murehtimaan".

****½

Lisäyksiä kirjahyllyyn

Ylioppilaslakit tosiaan saatiin tossa viime lauantaina ja nyt ajattelin kertoa yhdestä lahjasta, jonka sain mun kummeilta ne toivat nimittäin tälläisen kasan kirjoja: 

Kasasta löytyy siis Seitsemän veljestä, Täällä Pohjantäden alla -trilogia, Vänrikki Stoolin tarinat, John Irvingin Kaikki isäni hotellit (JES!), Steinbeckin Oikutteleva bussi, Hemingwayn Kirjava satama, Juhani Ahon Rautatie ja Juha sekä englanninkielinen yhteisnide Brönten sisarusten kirjoista (sisältää muun muassa listaan kuuluvat Kotiopettajattaren romaanin ja Humisevan Harjun). Eikö olekin ihan mahtava lahja?! Lisäksi sain vielä lahjakortin Ikeaan, että voin ostaa näille kirjahyllyn. Tämä on varmasti mun saamista yo-lahjoista, se mistä Ida on kaikista katkerin.:D

Saatiin myös Idan kanssa molemmat äidinkielen opettajainliiton ja Otavan kirjasäätiön myöntämät kirjallisuusstipendit monipuolisesta kirjallisuuharrastuksesta. Stipendinä oli tuo Eeva Roihaksen kirja, jota en ole vielä sen tarkemmin tutkinut.

Muita uusimpia hankintoja ovat sitten seuraavat. Marian Keysin Sushia vasta-alkajille, jonka olen joskus lukenut ja kun löysin sen tässä aikoja sitten kirpparilta tosi halvalla, niin päätin lisätä sen kirjahyllyyni. Kaiko Ishiguron Ole luonani aina lähti kerran mukaani Suomalaisesta Kirjakaupasta ja uusimpana hankinta ostin kovasti kehutun Kathryn Stockettin Piiat. 

Torstaina sain luettua Craig Fergusonin romaanin Putoamistemppu, josta voisin pari sanaa kirjoitella joku päivä, ja nyt olen lukemassa John Irving Ystäväni Owen Meanya, jota jo kerran aloitin, mutta jätin jostain syystä kesken. Huomasin tässä kerran, etten ole pitkään aikaan lukenut yhtäkään kirjaa listalta, joten viimeksi kirjastossa käydessäni lainasin Jaroslav Hasekin Sotamies Svejk maailmansodassa. Saa nähdä milloin saan sen aloitettua. 

Haluaisitteko auttaa?

Ida the pessimisti täällä hei! Sain vihdoin sieltä kustannusyhtiöstä sähköpostia. Siinä mukana tuli se semmoinen sopimus, joka minun pitäisi allekirjoittaa. Mie yritin sitä lukasta, mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen (saattoi johtua työpäivästä joka oli jo takana). Nyt olen kipeä, enkä edes viitsi yrittää lukea sitä, se kapulakieli ei tähän räkäpäähän uppoa.

Ajattelinkin kysyä teiltä, onko täällä ketään, joka viitsisi sopimusta vilkaista ja katsoa, onko siellä jotain epäilyttävää. Toki itse aion lukea sen sitten terveenä ja jaksavaisena läpi, ettei kukaan kuseta, mutta ois kiva kuulla muiden mielipiteitä.

By the way, vähän olin ylpee miusta ja Veerasta, saatiin kummatkin Otavan kirjalahjat monipuolisen kirjallisuusharrastuksen vuoksi.

Juhlat juhlat!

Todella edustava kuva meistä molemmista, 

mutta näissä tunnelmissa viikonloppu vietettiin!