lauantai 28. tammikuuta 2012

Listan ulkopuolelta: Peter Franzén - Tumman veden päällä


Peter Franzén omaelämänkerrallinen teos Tumman veden päällä kertoo erään perheen vaikeuksista pienen Pete-pojan näkökulmasta. Peter Ranssenilla on pieni pikkusisko Suvi, ihana äiti, hauskat isovanhemmat, ja Helsingissä asuva oikea isä ja hänen uusi perheensä. Petellä on monia ylpeydenaiheita, kuten Helsingin-isän antama polkuauto, mutta myös raskaita salaisuuksia: kotona asuva poliisi-isä muuttuu humalassa pelottavaksi, ja hakkaa äidin.

Peter Franzén kertoo ilmeisesti omaan elämäänsä perustuvaa fiktiivistä tarinaa puhtaasti lapsen silmin. Kerrontatyyli on vaikuttavan rehellinen. Lauseet ovat yleensä lyhyitä, ja sisältävät sananmukaisesti sen mitä lapsen pään sisällä juuri sillä hetkellä liikkuu. Perheväkivallan kuvaus on raa'an rehellistä ja itkettävän todenmukaista on myös se, miten Pete ei varsinkaan aluksi ymmärrä mistä on kyse.

Peten elämän myös iloiset ajat on kuvattu todella hauskasti. Suvi-siskon sanomisten perään Pete ajattelee, että sisko on hauska. Pahoista tapahtumista ja äkkinäisistä yökyläilyistä mummon ja papan luokse siirrytään yhdellä nopealla hyppäyksellä hauskan talvipäivän viettoon koko perheen kanssa.

Vaikka suurinpiirtein tiesin ja arvasin, mistä tämä kirja kertoo, yllätti juuri tuo lapsenomainen rehellisyys minut positiivisesti. Puhtaasti lapsen ajatuksia sisältävä teos on todellakin yksi viime vuoden suomalaisen kirjallisuuden kärkiä.



****
Sen verran täytyy vielä lisätä, että tänään taas muistin miksi tykkään lukea. Viime aikoina en ole saanut luettua oikein mitään, mutta tänään kun ahmaisin tuon Tumman veden päällä ihan yhdessä päivässä, ajattelin, että voisi hyvinkin ottaa taas yöpöydälle jonkun muunkin kirjan kuin historian kurssikirjan! Että kiitos vaan Peter Franzen kun palautit mun innon lukemiseen !

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Tulkitse, erittele ja analysoi

Hiiohoi. Koska en saa mitään luettua (vaikka pitäisi, koulussa pukkaa deadlinet päälle), niin ajattelin jakaa kanssanne erään hienon asian. Tehän siellä kai tiedättekin, että ollaan Veeran kanssa abeja, samassa koulussa samalla luokalla. No, sehän tietysti tarkoittaa sitä, että ylioppilaskokeet on tulossa. Ja koska ne on tulossa, niin me ollaan äidinkielen kursseilla käyty tekstitaitoa ja esseekoetta läpi. Ja harjoiteltu niitä varten. Kummassakin kokeessa on mahdollista, että tulee tehtävä, jossa pitää analysoida kuvaa, runoa tai novellia. Koska mie olen vähän tämmöinen suora ihminen, minua ottaa päähän, kun joistain kuvista ja teksteistä pitää etsimällä etsiä piilotettuja merkityksiä ja muuta shaibaa.

Etsin googlesta kuvan hakusanalla "tulkitse ja analysoi"



No niin, meidän tehtävä on nyt tulkita ja analysoida tätä maalausta. Koska me nyt ei tiedetä julkaisuaikaa ja -paikkaa, niin ei voida tehdä niistä tulkintoja, mutta maalari oli joku Olli. Eli mies. Mie alotan hyvillä tulkinnoilla.

- Koska maalari on maalannut taulustaan suttuisen ja epäselvän, se selvästi kielii hänen maailmankatsomuksensa olevan epäselvä. Hän saattaa tuntea maailman ehkä pelottavana ja hämyisenä paikkana, ja ihmiset vain väriläiskinä horisontissa.
- Taulu painottuu oikealle, jossa on vahvoja värejä ja etualalla henkilö. Hallitseva väri on punainen, seksuaalisuuden, rakkauden ja jopa verenkin väri. Tämä luo tauluun vahvan eroottisen latauksen. Eroottista latausta lisää vasemmassa yläreunassa oleva harmaa kuvio, joka muistuttaa ylväästi seisovaa fallosta.

Turhauttaa. Ihan oikeasti, en ymmärrä miksi meidän pitää tulkita maalauksia. Mainoksen erittelyn ja tulkinnan ymmärrän, mutta en maalauksien, runojen ja novellien. Ne ovat taidetta, ei niitä pidä välttämättä ymmärtää niin kauhean perinpohjaisesti. Jos maalauksessa on kukka, se saattaa  oikeasti esittää ihan kukkaa, ei esimerkiksi puhelinpylvästä, joka kritisoi aikamme teknologian määrää.

Näitä kivoja ylitulkitsemisia saa jatkaa kommenttilaatikkoon, jos tahtoo. Ja kuvan saa klikkaamalla isommaksi.

Ja älkää jooko ottako liian tosissanne, tottahan mie ymmärrän, että joitain runoja on ihan hyvä tulkita, ei ne muuten ehkä avaudu.

lauantai 31. joulukuuta 2011

74. Giovanni Boccaccio - Decamerone


Vihdoin ja viimein viime yönä sain luettua Decameronen loppuun. Asetin itselleni haasteen tuossa pari viikkoa sitten, kun olin vielä noin puolessa välissä kirjaa, että saisin luettua sen vuoden loppuun mennessä. Ihan kokonainen päivä jäi vielä aikaa ylitsekin määräajasta!'

Decamerone alkaa, kun vuonna 1348 kymmenen hengen seurue nuoria miehiä ja naisia lähtee Firenzen kaupungista maaseudulle tappavaa ruttoa karkuun. Kahden viikon ajan he päättävät viihdyttää itseään kertomalla kunakin päivänä kymmenen tarinaa tietystä aiheesta. Heidän kertomansa sata tarinaa muodostavat tämän nykyaikaisen novelliperinteen äidiksi kutsutun kirjan.

Silloin kun aloitin tätä ensimmäisen kerran (ties milloin, en muista) luin ensimmäisten kahden päivän tarinat ja ne tuntuivat todella tylsiltä, typeriltä ja pitkiltä, ja olin sitä mieltä, että multa menee noin kymmenen vuotta tämän koko kirjan läpi kahlaamiseen. Jätin Decameronen kuitenkin hautumaan kahdenkymmenen tarinan jälkeen, ja ehkä kuukausi sitten sain sen uudelleen käsiini ja jatkoin siitä mihin jäin. Loput tarinat tuli kuitenkin luettua yllättävän nopeasti ja sujuvasti. Luulen, että kirjan takkuaminen on ollut vain asennekysymys. Kun jatkoin kirjaa, ja ajattelin että nyt perkele luen tämän loppuun, ei se enää maistunut niin puulta. Voi myös johtua siitä, että ensimmäisten päivien jälkeen tarinat ovat huomattavan paljon lyhyempiä.

Jos totta puhutaan, niin itse tarinathan ovat kuitenkin aika yllätyksettömiä ja yksipuoleisia. Suunnilleen kaikissa ollaan joko tosi rakastuneita ja tehdään sen takia idiootteja asioita, tai sitten halutaan pettää aviomiestä/-vaimoa ihan muuten vaan, ja sen takia tehdään typeriä juttuja. Välillä henkilöt ovat niin jalomielisiä ja ystävällisiä, että voi jeesus, ja välillä ollaan taas niin itsepäisiä ja ilkeitä, että oikeen ärsyttää. Ja jokaisessa tarinassa "huvitellaan" tai "iloitaan".

Loppujen lopuksi, en ole valmis antamaan Decameronelle listan hirvein kirja -arvonimeä (ykköspaikkaa pitelee edelleen Vankileirien saaristo). Jotkut kirjan tarinat ovat hauskoja, opettavaisuudesta en nyt niin tiedä, mutta kenellekään en kamalasti koko kirjan lukemista ainakaan vapaaehtoisesti suosittelisi.

**

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA! =)

14. George Orwell - Vuonna 1984

Tämä kirja oli luettuna jo ennen joulua. Reippaasti ennen joulua. Tähän meni ehkä viikko, jos sitäkään. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tästä. En ole oikeastaan tehnyt muuta, kuin nukkunut ja pelannut. Kaikki, jotka seuraavat vlogiani, tietävät sen varmasti hyvin. :D

Odotin tältä kirjalta paljon. Olen katsonut Big Brotheria enemmän tai vähemmän aktiivisesti (jos tahdotte tietää, että miksi tai miten tai jotain, niin keskustellaan siitä sitten mun kommenteissa) ja jotenkin oletin kirjan olevan samanlaista sadismia kuin BB:nkin. Toisaalta odotukseni täyttyivät, toisaalta eivät.

Vuonna 1984 -kirja päähenkilö on Winston Smith. Hän kuuluu ulompaan renkaaseen, eli on nykykielessä sanottuna jotakuinkin keskiluokkaa. Hän elää valtiossa, jossa jokaisen kansalaisen liikkeitä ja puheita tarkastellaan koko ajan. Kaikki on kiellettyä, ja jos joku ei ole kiellettyä, niin se on pakko.

Kirja on masentava. Sanavalinnat ja kirjan kertojan tympeys vaikuttavat tähän hirveästi. Siltikin kirja tuli luettua loppuun nopeasti, koska tahdoin lukijana hirveästi tietää, että onnistuuko pienen reunaryhmän kapina. Winston siis löytää tiensä tämmöisen kapinaryhmän pariin, jonka uskoo ensin olevan vain satua ja keksitty pelotteeksi.

Kirjassa olevat ihmiskuvat ovat surullisia. He ovat tottuneet pakkovallan alla olemiseen, eivätkä uskalla oikein kyseenalaistaa sitä. Ja jos uskaltavat, niin he kyseenalaistavat samalla myös itsensä, ajattelevat toisaalta olevansa väärässä.

Miulla on huono suhde dystopioihin, mie alan aina miettimään, että entä jos maailma menee tähän, ja sitten minua alkaa surettaa maailman paskuus. Sen takia, vaikka ne olisivatkin hyvin kirjotettuja, minulle jää niistä aina kauhean toivoton olo.

****

PS. Hyvää uuttavuota kaikille lukijoille! : *

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Tekstien merkitys?

Minä sain joululahjaksi isoisoisän muistelmia. Muistelmat koskevat sotaa ja isovaarin pappeutta. Miun pappa kirjoitteli niitä puhtaaksi tässä vähän aikaa sitten, ja nyt jälkikasvunsa niitä lueskelee innoissaan. En ole syventynyt teksteihin vielä täydellisesti, olen lueskellut sieltä täältä.

Aloin miettimään tesktien tärkeyttä. Tai säilyttämisen tärkeyttä. On uskomatonta, kuinka hienolta tuntuu lukea rovastivaarin tekstiä. Varsinkin, kun en muista häntä ollenkaan. Kuinka monella on mahdollisuus tähän? Kuinka moni voi päästä käsiksi edesmenneiden sukulaistensa ajatuksiin, mielipiteisiin ja pohdintoihin? Kuinka paljon ottaisimme heistä oppia jos voisimme? Kuinka moni edes kuuntelisi heitä? Ja kuinka moni juttelee isovanhempiensa kanssa?

Kirjallisuus, ja varsinkin vanha sellainen, tuntuu tällä hetkellä äärimmäisen tärkeältä asialta. Miettikää miten kehittymättömiä olisimme ilman kykyä siirtää tietoa sukupolvelta toiselle?