27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase

Tämä on yksi niistä kirjoista, jonka olin lukenut (koulua varten), ennen kuin aloitimme tämän blogin ja listan läpikäymisen. Muistaakseni pidin tästä ekalla kerralla. Toisella kerralla rakastuin tähän.

Kirja kertoo 17-vuotiaasta Allusta, joka joutuu kesäksi maalle auttelemaan sukulaisiaan heinätöissä. Maalla on tietysti the tyttö ja sehän sitten tuokin aika paljon säpinää Allun kesään.

En voi käsittää, miten Härkönen on päässyt näin hyvin tuon ikäisen pojan päähän. Voi kun olisin itsekin ymmärtänyt poikia 17-vuotiaana noin hyvin. Olisi säästytty monelta harmilta. Härkösen teksti on niin sujuvaa ja todentuntuista, että ahmin tämän kirjan yhdessä yössä. Ja tietysti tämäkin kirja toi kyyneleet parissa kohtaa silmiin. Se on kyllä aika hyvä merkki yleensä. Paitsi jos ne kyyneleet johtuu siitä, että kirja on niin paska. Ja tämän kirjan kohdalla ei ollut sitä pelkoa.

Musta on hyvä, että tämä kirja jouduttiin lukemaan yläasteella. Minusta niin voisi olla jatkossakin, tämä antaa aika hyvin perspektiiviä, ja jotenkin voin kuvitella, että monet nuoret voivat samaistua tähän.

Jäin kyllä kaipaamaan jatkoa tälle. Toisaalta hyvä kirjailija osaa lopettaa ajoissa.

Tsekatkaa Veeran kirjoittama arvostelu tästä kirjasta TÄÄLTÄ.

LU: Joan Winer Brown - Koira nimeltä Simon

Naapuri käski mun lukea tämän kirjan ja minähän tein työtä käskettyä. En ollut koskaan ennen kuullutkaan koko kirjasta, mutta saatesanat naapurilta olivat jotain siihen suuntaan, että odotin itkeväni alusta loppuun.

Koira nimeltä Simon -kirja kertoo pointterista, jonka nimi yllättäen on Simon. Simon on tullut omistajaperheeseen puolivahingossa ja muuttanut koko perheen ajatusmaailmaa. Simon on rohkea ja urhea koira, jolla on tärkeitä tehtäviä, kuten pesulassa käynti.

Vaan niinkuin joka koira, vanhenee Simonkin. Ja vanhuus tuo mukanaan vaivoja.

Kirja on kirjoitettu mielenkiintoisella tavalla koiran näkökulmasta. Tosin minusta kirja on enemmän ehkä kuitenkin kuvaus ihmiselämästä. Siitä, miten kaikilla on omasta mielestään joku tehtävä ja miten ajatusmaailma muuttuu, jos elämäntilanne muuttuu rajusti.

En itkenyt alusta loppuun, mutta viimeisillä sivuillla niin, että tyynykin kastui. Musta tuntuu, että luen tän vielä toisen kerran, että pääsen ineen.

Ps. pääkaupunkiseutulaiset, tsekatkaa HelMet-kirjastojen kesäkisa, kirjabingo.

Pps. Tässä mun elämän sankari, Sisu-poika.

Ihanaa alkavaa kesää, terkuin Ida

LU: Tomi Astikainen - Miten elää ilman rahaa

arvostelukappale

Kylläpä vaan olisi elämä helppoa, jos ei tarvitsisi miettiä rahaa. Vai olisiko? Tässä kirjassa Tomi Astikainen kertoo kokemuksistaan neljältä vuodelta, jotka hän eli täysin ilman rahaa.

Astikainen kertoo niin matkustamisesta, syömisestä, asumisesta kuin myöskin ihmissuhteista ilman rahaa. Samalla hän tarjoilee vinkkejä rahattomaan tai rahattomampaan elämään.

Mun odotukset tälle kirjalle olivat tosi korkealla. Oon kärsinyt tän koko alkuvuoden rahapulasta, ja toivoin että tämä auttaa. Ja auttoikin.

Vinkit ovat tosiaan jaoteltu maistiaisiin, matkaeväisiin ja mahan täydeltä -kategorioihin. Eli vaikka ei aio kokonaan rahattomaan elämään ryhtyä, niin tämä kirja antaa silti hyviä vinkkejä siihen, miten rahankäyttöä voi vähentää.

Kirja on kirjoitettu hyvin ja jaettu selkeisiin osioihin. Kirjassa on tehty paljon taustatutkimusta myös sen lisäksi, että rahatonta elämää on kokeiltu käytännössä. Toisinaan kirjaa lukiessa tulee semmonen fiilis et "ei jee mitä hippeilyä", mutta mitään elämäntapaa tai -ajatusta ei kirjassa tyrkytetä. Kirjoittaja tuntuu hyvin rehelliseltä.

Suosittelen tätä kaikille, joilla on edes jonkinasteinen pakkomielle materiaan. Sisustukseen, jonkun asian/tavaroiden keräilyyn tai ylipäätään vaan ostamiseen. Itselle tää teki kyllä hyvää ja toivon että tää vaikutti mun ajatteluun pitkässä juoksussa.

Kun ensimmäisen kerran törmäsin tähän kirjaan Tiede-lehdessä, totesin että tää on pakko saada lukea. Niinpä pyysinkin sitten Into-kustannukselta arvostelukappaletta ja niinpä tämä päätyi minulle. Nyt sitten kirjan hengessä aion laittaa tämän kirjan saatetekstineen kulkemaan, että muutkin pääsevät nauttimaan näistä vinkeistä.

****

69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie (uudestaan)

Näin tän kirjan kirpparilla tossa vähän aikaa sitten ja muistelin, että täähän on hyvä kirja. Tietenkin sitten ostin sen (kirjat -50%, turmiollista) ja se pääsikin heti lukuun. En muista yhtään, että mitä oon tästä kirjottanut, enkä myöskään katso, ennenkuin tämä teksti on valmis.

Kirjahan siis kertoo suomalaisesta miehestä, joka erehtyy käyttämään nyrkkiä ensimmäisen kerran. Siinäpä sitten lähtee alta niin perhe kuin mielenterveyskin. Matti, tämä suomalainen sisukas mies nimittäin keksiikin, että perheen saa takaisin talolla. Niinpä alkaa talon metsästys. Tähän metsästykseen kuuluu kiikareiden lisäksi myös muistivihkot ja hämmentävät esitykset muiden ihmisten talojen pihalla. Unohtamatta tietenkään hämmentäviä puhelinsoittoja ja valeasuja.

Samaan aikaan Matin vaimo ja naapurit, sekä erään omakotitalon asukkaat kertovat palasia elämästään. Kun ensimmäisen kerran luin uudestaan näistä naapureista, meinasin tukehtua nauruun. En muistanut yhtään, että niiden mielestä tupakointi oli mielenterveysongelma ja että ne niin paljon taistelivat Mattia, tätä tupakoitsijaa vastaan. Itsehän olen tässä vuoden ajan kukkahattuillut ja soitellut isännöitsijälle, kun joku tupakoitsija polttaa meidän rapussa! :D

Ihanan helppo kirja, antoi paljon ajateltavaa ja viihdytti. Jotenkin musta tuntuu, että tajusin siitä enemmän nyt, kuin silloin vuonna 2009, 5 ja puoli vuotta sitten!

-Ida

Ps, muistakaahan tykkäillä meidän facebook-sivusta: https://www.facebook.com/100KirjaaBlogi

Listan ulkopuolelta: Tuomas Kyrö - Liitto

Liitto on kirja jonka nappasin kolmanneksi kerran jostakin Suomalaisen Kirjakaupan 3 pokkarin tarjouksesta. Kirjan ostamisen syy ei siis ollut mikään muu kuin se että tarvitsin kolmannen, ja katsoin että kappas Tuomas Kyrö, se on varmaan hauska kirja. Peruste tälle oli se, että tiesin Tuomas Kyrön Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmasta ja olen lukenut Mielensäpahottajan. Joten luonnollisesti ajattelin, että aaa, tää on varmaan hulvattoman hauska. 

How wrong was I. Ei Liitto sinäänsä mitenkään masentava tai synkkä ole, mutta hulvattoman hauska ei ole sanapari jolla sitä kuvailisin. Tarina sijoittuu pitkälle aikavälille, mutta lähinnä sota-aikaan. Yhtenä päähenkilöistä toimii Lyydia joka rakastuu Urhoon. He menevät naimisiin, ja Urho joutuu sotaan. Lyydia tulee läheiseksi Urhon siskon, Annan kanssa, jolla on salainen rakkaus on diktaattori. Kaikki kirjan hahmot tuntuvat selviävän vastoinkäymisistä vain kohdatakseen uusia. Pidin siitä, että Liitossa on monia eri "päähenkilöitä", jotka ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Kirjan idea on suhteellisen kiehtova ja varsinkin Annan hahmo ja hänen rakkautensa tai oikestaan pakkomielteensä erästä diktaattoria kohtaan on oudon mielenkiintoista. Annan hahmo on hienosti rakennettu, sillä toinen puoli hänestä tulee esiin itse tarinassa ja vuorovaikutuksessa muiden henkilöiden kanssa, ja toinen puoli tulee esiin Annan omissa kirjoituksissa. Tämä kahtiajako on oikestaan se asia joka pitää kirjassa mielenkiinnon yllä. 

Vaikka Liitto ei ollutkaan aivan sitä mitä odotin, lukukokemuksena se oli mukavan erilainen ja kivaa vaihtelua. Kyllä Tuomas Kyrö vain taitaa Mielensänpahoittajaakin vakavamman lajityypin. 

Listan ulkopuolelta: Eve Hietamies - Puolinainen

Olen lukenut aiemmin kaksi Eve Hietamiehin kirjaa, Yösyötön ja sen jatko-osan Tarhapäivän, jotka olivat molemmat erittäin hauskoja, vaikka käsittelivätkin aika vakavia aiheita. Jotakin samanlaista odotin Puolinaiselta, mutta se olikin sitten vähän erilainen. 

Puolinainen kertoo Ilonasta ja Iivarista, joiden elämästä on viiden yhdessäolovuoden jälkeen tullu tavallista. Ilona on marketin kanssa ja Iivari hanafirman myyntimies. Onnellisesta arjesta puuttuu enää lapsi. Kaikesta toivomisesta ja yrittämisestä huolimatta, Ilona ja Iivari pettyvät kerta toisensa jälkeen ja elämästä tulee vain itkun täyttämää seuraavan keskenmenon odottamista. 

Kirjan aihekin oli paljon rankempi kuin kahdessa edellisessä lukemassani, joten mitään suuria naurun pyrskähdyksiä ei lukiessa tullut. Mutta Hietamiehin tyyli kirjoittaa on mukavan sujuva ja jotenkin helppolukuinen. Vaikka juonessa ei sinäänsä ole mitään suuria käänteitä, Ilonan ja Iivarin arjen kamppailut ovat niin realistisen oloisia, että ihan lukijaankin sattuu. Kirja tuli myös tästä syystä luettua aika nopeasti. 

Ihan näin asiasta toiseen: olen taas (varmaan sadannen kerran) yrittänyt jatkaa Sotamies Svejkiä, mutta ei se vaan lähde. Taidan nyt luovuttaa vähän pidemmäksi aikaa ja valkata listalta jonkun vähän "helmpomman" kirjan luettavaksi, jotta pääsisi joskus sitäkin tässä eteenpäin. Ehdotuksia? 

Listan ulkopuolelta: Lauren Graham - Someday Someday Maybe

(Kuva: amazon.com )

Lauren Graham on yksi lempinäyttelijöistäni ja todella hauska ja lahjakas nainen. Hän tähditti seitsemän vuotta Gilmore Girls -nimistä sarjaa ja nykyään näyttelee Parenthood-nimisessä sarjassa. Sarjansa kuvaustauolla monilahjakas Graham päätti kirjoittaa kirjan, jonka halusin tietysti heti lukea.

Someday Someday Maybe pohjautuu osin Grahamin omiin kokemuksiin aloitellevana näyttelijänä 90-luvun alun New Yorkissa. Kirjan päähenkilö ei kuitenkaan ole Lauren Graham, vaan Franny Banks, joka on New Yorkiin muuttaessaan asettanut itselleen aikarajan mihin mennessä hänellä pitäisi olla jonkinlaisia todisteita etenemisestään kohti unelmaansa olla näyttelijä. Nyt tuosta aikarajasta on enää 6 kuukautta jäljellä ja Franny viettää edelleen päivänsä tarjoillen komediaklubilla. Vaikka Frannyn kämppikset Jane ja Dan jaksavat kannustaa huumorintajuista, mutta hiljalleen epätoivoisuuteen vajoavaa ystäväänsä, Franny toivoo päivitääin jonkinlaista onnen potkua olemattomalle uralleen. Ja kuinkas sitten käykään: näyttelijäkurssin esityksessä yksi epäonnistunut esitys poikii Frannylle muutaman tapaamisen, jonka tyttö epätoivoisesti toivoo olevansa se tarvittava sysäys kunnon uralle. 

Someday Someday Maybe -romaania ei ole (ainakaan vielä) käännetty suomeksi, joten luin sen alkuperäisellä Lontoon kielellä. Kirjasta paistaa Graham ihastuttava huumorintaju ja etenkin Frannyn hahmosta näkee selvästi, että se perustuu kirjailijaan itseensä. Franny on kaikessa hermostuneisuudessaan ja hurmaavudessaan kuin sen Lauren Grahamin kopio, jonka näkee talk show ohjelmissa ja muissa haastatteluissa. Suurimmat naurunhymähdykset tulevatkin juuri silloin kun Franny sanoo tai tekee jotain, jota hän ei todellakaan tarkoita tehdä, mutta tekemällä niin hurmaan niin roolittajat kuin agentitkin. 

(Kuva: Barnes&Noble )

Jotenkin Frannyn unelmien tavoittelu on niin ihanan realistista, että missään vaiheessa ei tule sellaista myötähäpeän oloa, että 'etkö sinä nyt hyvä tyttö ymmärrä, että kaikki eivät menesty?'. Totta kai on aika lailla selvää alusta asti, että ei kirja voi päättyä siihen että Franny joutuu täysin hylkäämään unelmansa, mutta koska hänen ajattelutapansa on jotenkin niin maanläheinen, lukija uskoo että Franny voi jopa saavuttaa tavoitteensa. Mukavaa on myös mielestäni se, että loppu jätetään tavallaa avoimeksi moneltakin osalta. Lukija saa itse miettiä johtiko Frannyn onnistumiset kuuluisuuteen kuten Grahamille itselleen kävi vai joutuiko tyttö muutaman onnistuneen roolin jälkeen palaamaan tarjoilijaksi?

Selvästikin Graham on siis myös lahjakkaan näyttelijän lisäksi lahjakas kirjoittaja. Vaikka juoni on aika simppeli eikä kirja sinänsä sisällä mitään suuria yllätyksiä tai dramaattisia juonenkäänteitä, on se mukavaa viihdettä iltoihin. Graham on sujuva ja hauska kirjoittaja ja se, että tarina osittain pohjautuu hänen omaan elämäänsä tekee kirjasta vielä mielenkiintoisemman. Odotan innolla naisen seuravaan kirjaa, jota on jo lupailtu. 

Listan ulkopuolelta: Miika Nousiainen - Metsäjätti

(Kuva: Elisa Kirja)

Metsäjätti on Miika Nousiaisen kolmas romaani. Kaksi ensimmäistä olivat Vadelmavenepakolainen ja Maaninkavaara. Koska molemmat olivat hyviä kirjoja, odotukset kolmannelle teokselle olivat kovat. Sanottakoon myös että Miika Nousiainen on ehdottomasti suosikkipanelistini Nelosen Hyvät ja Huonot Uutiset ohjelmasta kuivan huumorinsa vuoksi, joten senkin vuoksi odotin Metsäjätiltä paljon. 

Metsäjätti kertoo pienestä suomalaisesta Törmäälän kylästä, joka on täysin riippuvainen isosta vaneritehtaastaan. Törmäälästä ei niin vaan isoille kylille lähdetä elämään, mutta Pasi Kauppi lähti. Helsingin kauppakorkeakoulussa opiskellut Pasi on noussut nopeasti Metsäjätti -nimisessä yhtiössä johtoportaaseen, ja joutuu tilanteeseen jossa hänen on matkustettava takaisin kotikaupunkiinsa päättämään kylää elossa pitävän tehtaan irtisanomisista. Vastassa Pasilla on vanhoja tuttuja ja traumoja, sekä uusia tilanteita ja ongelmia Helsingissä olevan vaimon ollessa raskaana. 

Tykkään yleensäkin kirjoista, joissa menneitä tapahtumia paljastatetaan pikkuhiljaa, koska se ruokkii lukijan mielenkiintoa jatkaa eteenpäin kun kaikki kortteja ei paljastetakkaan heti alussa. Metsäjätissä Pasiin menneisyys, etenkin tämän suhde isäänsä on tälläinen asia. Samoin kirjan toisen päähenkilön, Pasin lapsuudenystävän Jannen, menneisyyttä valotetaan pikkuhiljaa. 

Kun Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran pohjavire oli humoristinen ja monesti nauroin ääneen, Metsäjätti on pohjimmiltaan melanolinen ja jotenkin harmaa, jos niin voi sanoa. Suuria nauruja ei todellakaan tule vastaan, onhan aihe vakavakin. Mutta toisaalta niin on aiheet kahdessa aiemmassakin kirjassa, niitä on vain käsitelty enemmän humoristisesti. Vaikka Metsäjätti on hyvä kirja ja pidin tarinasta ja kerronnasta, ei se ihan täysin täyttänyt odotuksiani. Maaninkavaara on edelleen suosikkini Nousiaisen tuotannosta. 

Listan ulkopuolelta: Tuija Lehtinen

Viime viikkoina olen palannut taas kirja per ilta tai yö -vauhtiini ja siitä on kiittäminen ikuista suosikkikirjalijaani, Tuija Lehtistä. Oon täällä blogissakin moneen kertaan varmaan muistanut kertoa, että olen lukenut Lehtisen tuotannon monen monituiseen kertaan. Joskus kakarana aloitin nuortenkirjoilla ja myöhemmin siirryin aikuisten romaaneihin. Viime vuosina olenkin lukenut nimenomaan niitä aikuisten romaaneja uudestaan ja uudestaan. Vaikkakin ne toistavat samaa kaavaa kirjasta toiseen, en ole vielä kyllästynyt. Melkeimpä poikkeuksetta Lehtisen romaanissa päähenkilönä on nuori, itsenäinen ehkä vähän kärkässanainenkin nainen, joka heitetään tahtomattaan johonkin uuteen tilanteeseen ja uusien ihmisten keskelle. Kuviossa on yleensä myös mies, tai kaksi, joista toisen kanssa päähenkilön aluksi ei tule toimeen ollenkaan, mutta lopuksi he tajuavat kuuluvansa yhteen ja loppu on totta kai onnellinen. Yksinkertaista, mutta toimivaa.

Rosan talo on Lehtisen ihka ensimmäinen romaani vuodelta 1984, ja se on mielestäni yksi Lehtisen parhaita, koska siinä on osallisena pieni mysteeri. Päähenkilönä on kustannustoimittaja, joka joutuu muuttamaan keskelle korpea ja vahtimaan eksentrisen entisen näyttelijän muistelmien kirjoittamista. Rosan talossa asuu myös kummallinen kokoelma mitä kummallisempia hahmoja, joista yksi on syyllinen talossa tapahtuviin kummallisuuksiin. Tähtilinna kertoo Juliasta ja Jukasta, jotka perivät enonsa kartanon. Näiden lisäksi olen viime aikoinan lukenut Lehtisen tuotannosta Kulkurilinnut, Mies vailla sydäntä ja Viiden tähden tuhkimo. Vaikka yleensä Lehtisen kirjoista suosikkini ovat niitä joissa on jonkinlainen arvoitus tai mysteeri jota päähenkilö yrittää selvittää, Viiden tähden tuhkimo nousi tällä lukukerrralla suosikikseni, sillä hymyilin typerästi koko sen ajan kun luin sitä, luin tosiaan sen yhdeltä istumalta. Kirjassa kirjastonhoitajana työskentelevä Satumarja joutuu rikkaan enonsa huolehtijaksi uudelle paikkakunnalle. Siellä hän tapaa omalaatuisen enonsa lisäksi, enon taludenhoitajan ja tämän komen pojan sekä pääsee piireihin, mutta kyseenalaisista syistä. En oikein tiedä mikä tässä kirjassa nyt viehätti niin kovasti, etä piti koko ajan hymyillä, en muista että se olisi aikasemilla lukukerroill tehnyt kovin suurta vaikutusta. Mutta jotakin hauskaa ja vetoavaa Satumarjan ja Petrin keskinäisessä sanailussa, että kirja jäi mieleen. 

Näiden lisäksi luin myös kaikki Lehtisen Laura -kirjat noin miljoonanteen kertaan. Jotenkin tuli taas yhtäkkiä sellainen olo, että ne on pakko lukea taas uudestaan. En tiedä mikä niissä vieläkin jaksaa viehättää. Muistan kun olin nuorempi ja äiti vauhkosi mulle Tiina -kirjoista, joita se oli lukenut pienenä. Luinkin niitä muutaman, mutta en ikinä pikein tajunnut mikä se juttu niissä oli, miksi ne oli sen mielestä niin hyviä. Mutta lukiessani Laura -sarjaa uudelleen ymmärsin, että ne ovatkin aika pitkälti samanlaisia kuin Tiina -sarja, ainakin niiltä osin mitä Tiina kirjoista muistan. Ja varmasti Laura -sarja edustaa mulle sitä mitä Tiina -sarja edustaa äitille. Ehkä joskus itekin yritän pakottaa omia lapsia tai jonkun toisen lapsia lukemaan Laura -kirjoja. 

Listan ulkopuolelta: John Irving - In One Person

Vihdoin ja viimein sain luettua John Irvingin In One Person, joka on ollut mulla kesken oikeastaan koko kesän. Luin kirjan siis englanniksi, enkä edes itse asiassa tiedä, onko sitä vielä edes käännetty suomeksi. Sanottakoon nyt näin heti, että kirja ei nouse suosikikseni kaikista lukemistani Irvingeistä. 

Kuten melkeimpä kaikki Irvingin romaanit, In One Person kertoo päähenkilönsä tarinan alusta melkeimpä loppuun. Muutenkin romaanissa on suuri osa Irvingin normaaleista maneereista: päähenkilö on miespuolinen, vähän eksyksissä oleva, kyseenalaistaa seksuaalisuutensa, päätyy kirjailijaksi ja ympärillä häärii omalaatuinen perhe. Wieniinkin päästää jälleen kerran. In One Personin päähenkilö on William "Bill" Abbot, joka viettää lapsuutensa ja nuoruutensa Vermontissa, First Sister -nimisessä paikassa. Yksinhuoltajaäidin poika tustuu kirjallisuuteen ja lukemiseen, ja etenkin paikallisen kirjastonhoitajaan, tulevan isäpuolensa avulla, ja tästä alkaa nuoren Billin tutustuminen klassiseen kirjallisuuteen ja tarinoihin, jotka sivuavat aihepiiriä "crushes on the wrong people". Koska aikakausi on Irvingille tyypillisesti 60-, 70-, ja 80-lukua, Billin taipumusta ihastua miehiin, ei katsota hyvällä pikkukaupungissa. Koska kirja käsittää niin pitkän ajan käsitellään siinä niin päähnekilön lapsuus ja nuoruus sisäoppilaitoksessa, opiskeluvuodet Euroopassa, ensirakkaudet sekä 80-luvun AIDS kriisi New Yorkissa. 

Kirjan aiheet olivat jotenkin vieraita itselle, joten kesti pitkään, että pääsin tarinaan niin sanotusti kiinni. Irving kirjoittaa asiat tapansa mukaan tarkasti ja moneen kertaan, ja pitkään odotin, että milloin tässä alkaa tapahtua. Oikeastaan vasta sitten kun tarinassa päästiin 80-luvulle ja New Yorkia ja hahmojen elämää ravisuttavaan AIDS kriisiin, alkoi tuntumaan siltä, että nyt tässä jotakin tapahtuu ja kirjalla on oikeasti jotakin sanottavaa. Vaikka kirja ei todellakaan kivunnut suosikki listalleni, on se taattua Irvingiä ja kuten jo aiemmin sanoin, toistaa paljon samoja aihepiirejä ja teemoja kuin kaikki aiemmatkin Irvingin kirjat. Jotenkin alkaa tuntumaan, että kaipaisin jo jotakin vaihtelua aiheisiin Irvingiltä.