Listan ulkopuolelta: Miika Nousiainen - Metsäjätti

(Kuva: Elisa Kirja)

Metsäjätti on Miika Nousiaisen kolmas romaani. Kaksi ensimmäistä olivat Vadelmavenepakolainen ja Maaninkavaara. Koska molemmat olivat hyviä kirjoja, odotukset kolmannelle teokselle olivat kovat. Sanottakoon myös että Miika Nousiainen on ehdottomasti suosikkipanelistini Nelosen Hyvät ja Huonot Uutiset ohjelmasta kuivan huumorinsa vuoksi, joten senkin vuoksi odotin Metsäjätiltä paljon. 

Metsäjätti kertoo pienestä suomalaisesta Törmäälän kylästä, joka on täysin riippuvainen isosta vaneritehtaastaan. Törmäälästä ei niin vaan isoille kylille lähdetä elämään, mutta Pasi Kauppi lähti. Helsingin kauppakorkeakoulussa opiskellut Pasi on noussut nopeasti Metsäjätti -nimisessä yhtiössä johtoportaaseen, ja joutuu tilanteeseen jossa hänen on matkustettava takaisin kotikaupunkiinsa päättämään kylää elossa pitävän tehtaan irtisanomisista. Vastassa Pasilla on vanhoja tuttuja ja traumoja, sekä uusia tilanteita ja ongelmia Helsingissä olevan vaimon ollessa raskaana. 

Tykkään yleensäkin kirjoista, joissa menneitä tapahtumia paljastatetaan pikkuhiljaa, koska se ruokkii lukijan mielenkiintoa jatkaa eteenpäin kun kaikki kortteja ei paljastetakkaan heti alussa. Metsäjätissä Pasiin menneisyys, etenkin tämän suhde isäänsä on tälläinen asia. Samoin kirjan toisen päähenkilön, Pasin lapsuudenystävän Jannen, menneisyyttä valotetaan pikkuhiljaa. 

Kun Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran pohjavire oli humoristinen ja monesti nauroin ääneen, Metsäjätti on pohjimmiltaan melanolinen ja jotenkin harmaa, jos niin voi sanoa. Suuria nauruja ei todellakaan tule vastaan, onhan aihe vakavakin. Mutta toisaalta niin on aiheet kahdessa aiemmassakin kirjassa, niitä on vain käsitelty enemmän humoristisesti. Vaikka Metsäjätti on hyvä kirja ja pidin tarinasta ja kerronnasta, ei se ihan täysin täyttänyt odotuksiani. Maaninkavaara on edelleen suosikkini Nousiaisen tuotannosta. 

Listan ulkopuolelta: Tuija Lehtinen

Viime viikkoina olen palannut taas kirja per ilta tai yö -vauhtiini ja siitä on kiittäminen ikuista suosikkikirjalijaani, Tuija Lehtistä. Oon täällä blogissakin moneen kertaan varmaan muistanut kertoa, että olen lukenut Lehtisen tuotannon monen monituiseen kertaan. Joskus kakarana aloitin nuortenkirjoilla ja myöhemmin siirryin aikuisten romaaneihin. Viime vuosina olenkin lukenut nimenomaan niitä aikuisten romaaneja uudestaan ja uudestaan. Vaikkakin ne toistavat samaa kaavaa kirjasta toiseen, en ole vielä kyllästynyt. Melkeimpä poikkeuksetta Lehtisen romaanissa päähenkilönä on nuori, itsenäinen ehkä vähän kärkässanainenkin nainen, joka heitetään tahtomattaan johonkin uuteen tilanteeseen ja uusien ihmisten keskelle. Kuviossa on yleensä myös mies, tai kaksi, joista toisen kanssa päähenkilön aluksi ei tule toimeen ollenkaan, mutta lopuksi he tajuavat kuuluvansa yhteen ja loppu on totta kai onnellinen. Yksinkertaista, mutta toimivaa.

Rosan talo on Lehtisen ihka ensimmäinen romaani vuodelta 1984, ja se on mielestäni yksi Lehtisen parhaita, koska siinä on osallisena pieni mysteeri. Päähenkilönä on kustannustoimittaja, joka joutuu muuttamaan keskelle korpea ja vahtimaan eksentrisen entisen näyttelijän muistelmien kirjoittamista. Rosan talossa asuu myös kummallinen kokoelma mitä kummallisempia hahmoja, joista yksi on syyllinen talossa tapahtuviin kummallisuuksiin. Tähtilinna kertoo Juliasta ja Jukasta, jotka perivät enonsa kartanon. Näiden lisäksi olen viime aikoinan lukenut Lehtisen tuotannosta Kulkurilinnut, Mies vailla sydäntä ja Viiden tähden tuhkimo. Vaikka yleensä Lehtisen kirjoista suosikkini ovat niitä joissa on jonkinlainen arvoitus tai mysteeri jota päähenkilö yrittää selvittää, Viiden tähden tuhkimo nousi tällä lukukerrralla suosikikseni, sillä hymyilin typerästi koko sen ajan kun luin sitä, luin tosiaan sen yhdeltä istumalta. Kirjassa kirjastonhoitajana työskentelevä Satumarja joutuu rikkaan enonsa huolehtijaksi uudelle paikkakunnalle. Siellä hän tapaa omalaatuisen enonsa lisäksi, enon taludenhoitajan ja tämän komen pojan sekä pääsee piireihin, mutta kyseenalaisista syistä. En oikein tiedä mikä tässä kirjassa nyt viehätti niin kovasti, etä piti koko ajan hymyillä, en muista että se olisi aikasemilla lukukerroill tehnyt kovin suurta vaikutusta. Mutta jotakin hauskaa ja vetoavaa Satumarjan ja Petrin keskinäisessä sanailussa, että kirja jäi mieleen. 

Näiden lisäksi luin myös kaikki Lehtisen Laura -kirjat noin miljoonanteen kertaan. Jotenkin tuli taas yhtäkkiä sellainen olo, että ne on pakko lukea taas uudestaan. En tiedä mikä niissä vieläkin jaksaa viehättää. Muistan kun olin nuorempi ja äiti vauhkosi mulle Tiina -kirjoista, joita se oli lukenut pienenä. Luinkin niitä muutaman, mutta en ikinä pikein tajunnut mikä se juttu niissä oli, miksi ne oli sen mielestä niin hyviä. Mutta lukiessani Laura -sarjaa uudelleen ymmärsin, että ne ovatkin aika pitkälti samanlaisia kuin Tiina -sarja, ainakin niiltä osin mitä Tiina kirjoista muistan. Ja varmasti Laura -sarja edustaa mulle sitä mitä Tiina -sarja edustaa äitille. Ehkä joskus itekin yritän pakottaa omia lapsia tai jonkun toisen lapsia lukemaan Laura -kirjoja. 

Listan ulkopuolelta: John Irving - In One Person

Vihdoin ja viimein sain luettua John Irvingin In One Person, joka on ollut mulla kesken oikeastaan koko kesän. Luin kirjan siis englanniksi, enkä edes itse asiassa tiedä, onko sitä vielä edes käännetty suomeksi. Sanottakoon nyt näin heti, että kirja ei nouse suosikikseni kaikista lukemistani Irvingeistä. 

Kuten melkeimpä kaikki Irvingin romaanit, In One Person kertoo päähenkilönsä tarinan alusta melkeimpä loppuun. Muutenkin romaanissa on suuri osa Irvingin normaaleista maneereista: päähenkilö on miespuolinen, vähän eksyksissä oleva, kyseenalaistaa seksuaalisuutensa, päätyy kirjailijaksi ja ympärillä häärii omalaatuinen perhe. Wieniinkin päästää jälleen kerran. In One Personin päähenkilö on William "Bill" Abbot, joka viettää lapsuutensa ja nuoruutensa Vermontissa, First Sister -nimisessä paikassa. Yksinhuoltajaäidin poika tustuu kirjallisuuteen ja lukemiseen, ja etenkin paikallisen kirjastonhoitajaan, tulevan isäpuolensa avulla, ja tästä alkaa nuoren Billin tutustuminen klassiseen kirjallisuuteen ja tarinoihin, jotka sivuavat aihepiiriä "crushes on the wrong people". Koska aikakausi on Irvingille tyypillisesti 60-, 70-, ja 80-lukua, Billin taipumusta ihastua miehiin, ei katsota hyvällä pikkukaupungissa. Koska kirja käsittää niin pitkän ajan käsitellään siinä niin päähnekilön lapsuus ja nuoruus sisäoppilaitoksessa, opiskeluvuodet Euroopassa, ensirakkaudet sekä 80-luvun AIDS kriisi New Yorkissa. 

Kirjan aiheet olivat jotenkin vieraita itselle, joten kesti pitkään, että pääsin tarinaan niin sanotusti kiinni. Irving kirjoittaa asiat tapansa mukaan tarkasti ja moneen kertaan, ja pitkään odotin, että milloin tässä alkaa tapahtua. Oikeastaan vasta sitten kun tarinassa päästiin 80-luvulle ja New Yorkia ja hahmojen elämää ravisuttavaan AIDS kriisiin, alkoi tuntumaan siltä, että nyt tässä jotakin tapahtuu ja kirjalla on oikeasti jotakin sanottavaa. Vaikka kirja ei todellakaan kivunnut suosikki listalleni, on se taattua Irvingiä ja kuten jo aiemmin sanoin, toistaa paljon samoja aihepiirejä ja teemoja kuin kaikki aiemmatkin Irvingin kirjat. Jotenkin alkaa tuntumaan, että kaipaisin jo jotakin vaihtelua aiheisiin Irvingiltä. 

Mitä olen tehnyt viimeisen 7 kuukauden aikana?

Koska siitä on niin kauan kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Olen käynyt koulussa, baarissa, lenkillä, BodyPumpissa, töissä, kavereiden luona, mummolassa, kummitytön kanssa leikkimässä. Olen katsonut leffoja, O.C:t miljoonanteen kertaan samoin Roswellit ja Veronica Marsit, Netflixiin olen tullut riippuvaiseksi. Olen reputtanut melkein jokaisen tentin ja kurssin ja silti jotenkin kuin ihmeen kaupalla saanut kasaan 70 opintopistettä vähän yli kolmosen keskiarvolla. Olen lukenut pääsykokeisiin, käynyt pääsykokeissa ja pettynyt jälleen kerran omaan kykyyni päästä yliopistoon. Olen tienannut rahaa, kuluttanut rahaa ja viettänyt kesää kotona, poissa kaupungista. 

Vaikka olen huomannut mielummin viettäväni iltani katsomalla jotain sarjaa kuin lukemalla kirjaa, olen silti saanut aikaseksi lukea edes jotakin. Joskus keväällä kävin taas läpi Tuija Lehtisen tuotantoa, ja kerran ostin Suomalaisen kirjakaupan alesta Venla Hiidensalon Mediahuora nimisen kirjan. Odotin Mediahuoralta todella paljon, sillä mediasta ja journalismista kiinnostuneena odotin jotakin kovatasoista satiiria nykyajan mediayhteiskunnasta, mutta petyin. Kirja olikin harvinaisen sekava selitys muutaman päästään viallisen ihmisen kertomani, joista yksi nyt vain sattui olemaan toimittaja. Kyllä se Sotamies Svejkin oli tässä kerran taas työn alla, mutta kuten niin monta kertaa aiemminkin, luovutin. 

Toinen kirja jonka muistan viime aikoina lukeneeni oli Cecelia Ahernin Sateenkaaren tuolla puolen, jonka olen lukenut joskus aiemminkin. Kirja on siitä jännä, että se koostuu kokonaan kirjeistä, sähköposteista ja pikaviestikeskusteluista päähenkilöiden välillä. Päähenkilöt ovat Rosie ja Alex ovat olleet parhaita ystäviä lapsuudesta saakka, mutta elämä on vienyt heidät erilleen. He ovat kuitenkin pitäneet yhteyttä kaikki vuodet ja olleet mukana toistensa elämien mullistuksissa, niin iloissa kuin suruissakin. Syy miksi yhtäkkiä päätin tarttua tähän kirjaan uudestaan on se, että näin kirjan pohjalta tehdyn elokuvan trailerin. Traileri vaikutti ainakin silti, että aion kyllä ehdottomasti mennä katsomaan leffan kunhan se joskus saapuu tänne asti. 

Nyt koko kesän ajan olen lukenut John Irvingin uusinta, In One Person, englanniksi tietysti, joka voi olla osasyy siihen, että olen vasta puolessavälissä. Jotenkin ei nyt ole vaan lähteny käyntiin sen kanssa. Nyt mulla on vielä tämä viikko töitä, jonka jälkeen olen kokonaiset neljö viikkoa ihan oikealla lomalla, jonka aikana aion tehdä kaiken mitä tänä kesänä pitikin tehdä: lenkkeillä, käydä salilla, ruskettua, lukea monta kirjaa, katsoa kaikki digiboksile tallennetut ja Netflixin omaan listaan lisätyt leffat, viettää aikaa kaveriden kanssa ja reissata. Katsotaan mitä näistä toteutan ja mitkä jäävät taas odottamaan ensi kesää. Toivottavasti luen ainaki yhden kirjan josta saisin kirjoitettua tänne. Mutta nyt en kuitenkaan sano, että "jatkossa postailen enemmän" vaan olen realisti ja sanon, että palaillaan taas puolen vuoden päästä. Loppuun vielä tän hetken suosikkibiisi, jonka tahtiin lähden nyt iltalenkkeilemään ja syöttämään hyttysiä. 

Vuoden viimeiset löpinät

Nyt tulee vähän sekalaista settiä, että varokaa vaan!

Ilmeisesti otin jonkinlaisen loppukirin tän lukemisen kanssa näin vuoden viimeisinä päivinä. Yösyötön jälkeen palasin tutun ja turvallisen Tuija Lehtisen pariin. Oon varmaan joskus ennenkin täällä blogissa maininnut, että Lehtinen kuuluu yksi ehdottomiin suosikkeihini. Hän on erittäin tuottelias kirjailija, ja olen lukenut melkeimpä kaikki Lehtisen nuorten - ja aukuistenromaaniit, ja useammat vielä moneen kertaan. Nämä Lehtisen kirjat, jotka nyt lukaisin, Pirunsaaren veljekset ja Taimitarhan lapset, kuuluvat Lehtisen vanhempaan tuotantoon, molemmat on julkaistu 80-luvulla, ja nämäkin olen lukenut monen monta kertaa aiemmin. 

Pirunsaaren veljekset kertoo eläinlääkäri Sarista, joka tulee pienelle paikkakunnalle äitiyslomasijaiseksi. Sari aikoo selvittää sijaisuutensa aikana kuka ajoi hänen äitinsä ylitse pienellä kylätiellä muutamaa kuukautta aiemmin ja pakeni paikalta. Samalla Sari tutustuu pienen kylän ja etenkin siihen kuuluvan Pirunsaaren värikkääseen historiaan, ja Pirunsaaressa nykyään asusteleviin viiteen Pirunsaaren veljekseen. 

Taimitarhan lapset taas kertoo Mariasta, joka on päiväkodissa töissä, mutta vailla omia lapsia tai puolisoa. Kun päiväkotiin tulee kaksi uutta pikkutyttöä, Paula ja Bella, Maria huomaa tuntevansa Paulan isän ja kiinnostuvansa Bellan mielenkiintoisesta perhetilanteesta. Tyttö on nimittäin hiljattain jäänyt orvoksi ja on nyt paikkakunnan suurimman yrityksen ja rikkaimman perheen ainut perillinen. 

Vaikka oon molemmat kirjan lukenut aiemminkin monta kertaa, en silti voinut laskea kumpaakaan kädestäni kun kerran aloitin. Ja koska aloitin aina illalla nukkumaan mennessä, yölukemiseksihan se meni. Monena yönä. Pitäis varmaan lukea paskempia kirjoja niin sais kunnolla nukuttua. Mutta tosiaan, Lehtinen ei pettänyt. Molemmat oli edelleen todella hyviä ja mukanaan vieviä. Ja molemmissa on pientä mysteeriä, jota päähenkilö selvittää joten sekin osaltaan auttaa siinä mukanaan pitämisessä. 

Näiden jälkeen yritin aloittaa Claire Messudin The Emperor's Children -kirjaa, mutta ei oikein nyt lähtenyt. Jotenkin tuo englanniksi lukeminen tökki nyt, varmaan siksi että suomeksi lukeminen on vain yksinkertaisesti nopeampaa, ja kun koulu alkaa tasan viikon päästä saa taas lukea englanniksi niin paljon että korvat savuaa. Ehkä yrtin joskus myöhemmin paremmalla fiiliksellä.

Ja koska en sitä jaksanut lukea ja en saanut untä eilen illalla, katselin kirjahyllyäni ja mietin mitä lukea. Nappasin sitten Anu Jaantilan Sannan Jenkkivuosi opuksen, jossa on kolme erillistä kirjaa. Ekan sitten luinkin melkein saman tien (taas yölukemista) ja toinen on nyt melkein luettu. Tänkin oon lukenut moneen kertaan aiemmin. 

Tätin kysyi tässä joulun aikaan, että miten jaksan lukea samoja kirjoja uudestaan ja uudestaan, ja se pisti ihan miettimään. Miksi tosiaan tykkään lukea samoja kirjoja moneen kertaan? Ehkä siinä on joku tyytyväisyystakuu juttu. Että tietää saavansa hyvän lukukokemuksen. Ja vaikka on lukenut kirjan aiemmin ei välttämättä muista kaikkia yksityiskohtia. En tiedä. Tälläsiä mietiskelin. 

Pitäisi listan pariinkin palata. Mutta jostakin syystä tuntuu, että oon jo lukenut kaikki hyvät siitä. Mikään ei oikein sytytä. Mutta aion vakaasti yrittää heti ensi vuoden alkuun. En tiedä aloittaisko jostakin ihan uudesta kirjasta vai yrittäisikö taas sitä Sotamies Svejkiä. Pidemmittä puheitta,

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!!

Listan ulkopuolelta: Eve Hietamies - Yösyöttö

Nyt oli muuten ihan älyttömän hyvä lukukokemus. Sain jouluaattoiltana tädiltä lainaan Eve Hietamiehen Yösyötön, kirjan jonka olin halunnut lukea jo vähän aikaan. Kävi sitten niin, että kun sitä illalla aloitin, piti samoilla lämpösillä se lukea loppuun asti. Kahteen asti yöllä siihen meni, mutta oli kyllä sen arvoista. 

Jo Yösyötön alku-asetelma on erikoinen ja hauska: kolmekymppinen Antti on jätetty vastasyntyneen poikavauvan kanssa kahdestaan, kun lapsen äiti on hypännyt synntyssairaalan edestä taksiin ja jättänyt pojat kahdestaan. Tästä alkaa Antin haparoiminen vaipanvaihtojen, äidinmaidonkorvikkeiden ja leikkipuistojen maailmassa. 

Vaikka Yösyöttö on ihan älyttömän hauska, se ottaa kuitenkin aika ajoin paljon vakavemman sävyn kuin mitä olisin alussa uskonut. Paavo-vauvan äidin häipymistä kuvioista ei ohiteta noin vaan, vaan selvitellään koko kirjan ajan, ja Pia-äidin mielenterveysongelmat ovatkin se vakavempi sivujuoni koko kirjan ajan. Samoin hetket jolloin Paavo-vauva on sairas (välillä aika vakavastikin) Antin isän huoli on niin sydäntäriipaisevaa, että ihan meinaa itkettää.

Suurimman osan ajasta Yösyöttö on kuitenkin aivan naurettavan hauska. Antin yleinen hukassa oleminen asioiden kanssa on joten sympaattista ja huvittavaa. Myös yksinhuoltajaisän leikkipuistossa tapaamat äidit tarjoavat suurimman osan kirjan huumorista ollessaan niin karikatyyrisiä kuin vain olla ja voi. 

Kokonaisuudessaan tämä oli varmasti paras ja mukanaan vievin kirja, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Aioin ehdottomasti lukea Yösyötön jatko-osan, Tarhapäivän heti kun vaan sana sen käsiini. Suosittelen ehdottomasti jokaisella jota vain yhtään kiinnostaa. 

Listan ulkopuolelta: Leena Lehtolainen & Craig Ferguson

Viime viikonloppuna luin yhden kirjan niin nopeasti, etten edes muista milloin olen lukenut kokonaisen kirjan noin lyhyessä ajassa. Äiti oli ostanut mummolle joululahjaksi Leena Lehtolaisen uusimman, Rautakolmion. En edes heti tajunnut, että kyseessä on uusin Maria Kallio -dekkari, vaan asia valkeni vasta kuin takakantta aloin lukemaan. Tarkoituksenani oli vain vähän vilkaista mistä se kertoo, mutta niinhän siinä sitten kävi, että lauantain istuin tuossa sohvalla ja luin kirjan kannesta kanteen ennen kuin se paketoitiin mummoa varten. 

Rautakolmio on kahdestoista Maria Kallio -romaani. Kun pari edellistä kirjaa vei Marian vähän eri suuntaan Espoon poliisista, Rautakolmiossa Maria ratkoo taas murhia Espoon poliisissa vanhojen työtovereidensa kanssa, ainoastaan työnimike on muuttunut. Marian epätyypillisiin rikoksiin erikoistunut yksikkö saa tutkittavakseen kaksi vedestä löytynyttä ruumista. Toisen ruumiin tiimoilta Maria joutuu tutkailemaan julkisuudesta tutun jääkiekkoilijan perheen sekä julkisuudessa että kulissien takana tapahtuvia sattumuksia. Lisäksi Marian juttuun liittyy mies Marian menneisyydestä, joka saapuu kuvioihin juuri sopivaan aikaan kun Marian perhe on kesäpurjehduksella Euroopassa. 

Muistaakseni en kauheasti välittänyt edellisestä Maria Kallio -romaanista, mutta Rautakolmio muistutti mukavasti Lehtolaisen vanhempaa tuotantoa. Ja se oli jotenkin niin helppolukuinen. Ja mukaansa vievä. Istuin tosiaan sen 4-5 tuntia sohvalla ja luin Rautakolmiota, koska en vaan voinut jättää sitä kesken (muulloin kuin syödäkseni kerran). 

Rautakolmion jälkeen luin uudestaa suosikkikoomikkoni Craig Fergusonin omalämänkerran, American on Purpose -kirjan. Juttua siitä voitte lukea täältä. Se oli ihan yhtä hyvä kun sillä ekallakin kerralla, ja Fergusonin talk show The Late Late Show with Craig Ferguson on edelleen lemppari talk show'ni.

Listan ulkopuolelta: Donna Tartt - Jumalat juhlivat öisin

Nyt oli pitkästä aikaa ihan suhteellisen hyvä ja mielenkiintoinen lukukokemus. Jumalat juhlivat öisin kertoo kalifornialaisesta Richardista, joka muuttaa apurahan Vermontiin Hampden Collegeen opiskelemaan. Siellä hän pääsee mukaan viiden kreikan kielen ja heidän opettajansa muodostamaan kiehtovaan sisäpiiriin. Ensimmäisten kuukausien aikana kuuden opiskelijan rivit vain tiivistyvät ja lopulta Richardkin päästetään mukaan ryhmän yhteiseen salaisuuteen: kamalaan rikokseen jonka hänen uudet ystävänsä ovat eräänä yönä syyllistyneet ja tähän asti onnistuneet salamaan. Mutta kun yksi heistä osoittaa murtumisen merkkejä, myös Richard joutuu osalliseksi tapahtumien vyyhtiin. 

Heti alusta asti oli selvä, että tämä kirja on juurikin sellainen jännitystarina joka ei päästä ihan heti otteestaan. Juoni on aika simppeli, mutta tapahtumia ja vaiheita on sen verran paljon, että tarina oli supermielenkiintoinen. Myöskään henkilöt eivät jääneet tapahtumien varjoon, vaan ne olivat moniulotteisia ja kirjassa käytettiin aikaa heidän kuvailemiseensa ja pääjuonen ulkopuolisten tapahtumien kertomiseen ja henkilöistä muodostuisi lukijalle parempi ja kokonaisempi kuva. 

Mielestäni monista mielenkiintoisista henkilöistä kaikista kiehtovin oli kuitenkin päähenkilö Richard. Richard ei ole ikinä tuntenut kuuluvansa Kaliforniaan tai oikeastaan mihinkään ja tottakai muulta maailmalta ja collegelta sulkeutunut muutaman ihmisen sisäpiiri kiehtoo häntä alusta asti. Ja kun hän sitten pääsee mukaan porukkaan, tuntee hän olonsa erityiseksi, ja kuuluvansa ensimmäistä kertaa elämässää johonkin ryhmään. Ja vielä millaisten ihmisten ryhmään: Richard itse on täysin rahaton, mutta hänen uudet ystävänsä ovat rikkaiden perheiden lapsia ja elävät ylellistä elämää. Torjunnan pelossa Richard haluaa viimeiseen asti, että muut eivät saa tietää hänen todellista raha- tai elämäntilannettaan. Myös osittain torjunnan pelossa, Richard lopulta syyllistyy siihen mihin syylistyy. Vaikka tarinasta voisi luulla, että muut vain käyttivät Richardia omaa hyötyään ajatellen, muut todella pitivät hänestä rahattomuudesta huolimattakin. 

Jumalat juhlivat öisin oli tosiaan pitkästä aikaa todella miellyttävä lukukokemus. Vaikka englannin kielellä lukeminen ei ole minulle mikään ongelma, kyllä äidinkieli on silti aina äidinkieli ja luulen, että se oli osasyy sille miksi tämä tuli luettua paljon nopeammin kuin vaikka The Marriage Plot. Suosittelen ehdottomasti kaikille innokkaille ja vähemmän innokkaille lukijoille. 

41. Frank McCourt - Seitsemmännen portaan enkeli

Tämä siis oli toinen kirjoista, jonka äänestitte minulle lukemisiksi. Pakko sanoa, että vaikein asia tässä kirjassa oli sen käsiin saaminen. Vaikka mulla on tästä kulkuyhteydet nopeasti laskettuna ainakin neljään kirjastoon, niin ei, en meinannut mitenkään saada tätä. Sitten kun sain, niin tämähän tuli luettua kai neljässä päivässä, eli tätä voisi sanoa suhteellisen helpoksi luettavaksi. Kirjan kieli on sujuvaa ja rikasta.

Jotenkin kuitenkin kirjan ensimmäisellä sivulla toi kirja kuitenkin aiheutti minussa semmoisen "ahaa, tässä haetaan sääliä, ei onnistu" -reaktion. Kun kirjailija kertoo, että hei tässä on mun elämänkerta ja varmasti oon elänyt paskemman elämän kuin te, ei oikeasti voi muuta kuin suuttua. Ainakin jos on Ida, jonka mielestä jokaisen kokema kärsimys mitataan eri asteikolla. Sivuseikkoja, mutta joka tapauksessa mulla oli aika suuri asenneongelma tämän suhteen. Jossain kirjan loppupuolella asenne vähän muuttui, sillä olihan se tuon elämä oikeesti todella vaikeaa.

Frank perheineen muutti nuorimmaisen siskon kuoleman jälkeen Amerikasta Irlantiin. Siellä sitten sisaruksia kuoli lisää, isä jatkoi ryyppäämistä ja rahaa ei ollut. Tuon aikainen sosiaaliturvakin oli aivan onneton. Elettiin siis toisen maailmansodan aikaan. Jotenkaan en osaa/pysty eläytymään kirjoihin, jotka on kirjoitettu lapsen näkökulmasta, niinpä yli puolenvälin kirja oli luettava, mutta vähän semmonen "tää on nähty jo" -fiilis oli päällä koko ajan.

Kyllä ehdottomasti nostan hattua Frankille, kun on kärrännyt itsensä pois tuosta paskasuosta, missä eli. Mutta jotenkin tämä kirja vain silti jätti kylmäksi. En tiedä, voihan se olla tuo kirjassa ollut alkoholismi, mikä aiheuttaa mussa aina hyvin negatiivisia fiiliksiä.

*** 

Listan ulkopuolelta: Jeffrey Eugenides - The Marriage Plot

Sain kirjan luettua! Jotenkin surullista, että tää on nykyään mulle saavutus. Odotin aika paljon tältä kirjalta, koska halusin pitkästä aikaa lukea sellaisen kirjan joka veisi mukaanaan ja jättäis vaikutuksen. Mutta valitettavasti Marriage Plotin kanssa näin ei nyt käynyt.

(Kuva: The New York Observer)

The Marriage Plot, suomeksi siis Naimapuuhia (sori, tulee nyt Lontoon kielellä, koska luin tän myös Lontoon kielellä) kertoo kolmesta henkilöstä: Madeleinesta, Mitchellistä ja Leonardista. He kaikki ovat valmistumassa 80-luvulla Brownin yliopistosta. Madeleine, ikuinen romantikko, opiskelee kirjallisuutta ja kirjoittaa lopputyötään suurista marriage ploteista, eli suomeksi (ilmeisesti) "kosiskelu kaavoista". Luettuaan lopputtomasti esimerkiksi Jane Austenia, Madeleinella on selkä käsitys siitä, miten hänen loppuelämänsä rakkauden ja romantiikan saralla tulee menemään. Madeleine rakastuu kuitenkin maanis-depreeviseen ja komeaa biologiin, Leonardiin, joka ei kuitenkaan pysty vastaamaan Madeleinn rakkauteen tai hänen oletuksiinsa parisuhteesta. Madeleinella on myös toinen ihailija: hänen hyvä ystävän Mitchell, joka kamppailee uskonnollisten kysymysten kanssa. Valmistumisen jälkeen Madeleine kamppaillee omien ura - ja parisuhdepettymysten kanssa ja hoivaa maanis-depressiivistä Leonardia samaan aikaan kun Mitchell repäisee irti tavallisesta elämästään ja lähtee matkustelemaan Eurooppaan lopulta päätyen Intiaan työskentelemään Äiti Teresalle. 

Vähän aika sitten näin elokuvan nimeltä Argo, ja siitä sanottiin, että se on "elokuva tapahtumista eikä henkilöistä". Marriage plotissa asia menee vähän toisinpäin. Se on kirja henkilöistä eikä tapahtumista. Kirja kyllä kattaa parin vuoden ajan tapahtumat ihmisen elämässä, mutta mitään ihmeellistä ei tapahdu. Tai tapahtuu kyllä, mutta enemmänkin mielestäni kirja oli kertomus henkilöistä. Samat tapahtumat kerrotaan kolmen ihmisen silmin, ja se miten kukin näkee asiat, kertoo paljon ihmisestä. Mutta silti koko ajan odotin, että kirja ja tarina alkaa.  

Joten tämä kirja oli pienoinen pettymys, koska halusin nimenomaan lukea kirjan joka veisi samantien mukaanaan ja niin ei nyt käynyt. Vaikka Marriage Plot ei missään nimessä ollut huono kirja, meni minulla sen lukemiseen yllättävän kauan, koska en jaksanut innostua siitä niin kamalasti. Toivottavasti seuraava luku-urakkani tuottaisi paremmin tulosta.