83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia

Yrjö Kokon Pessi ja Illusia on kyllä mielenkiintoisin kirja, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Kirja alkaa sillä, kun Kokko kertoo tyttärensä ja itsensä uskosta keijuihin. Tämän jälkeen kirjoittaja joutuu lähtemään sotaan, ja jättämään perheensä yksin. Kokko kirjoittaa tarinansa sodassa, ikään kuin ympärillä tapahtuvista asioista. Välillä kirjassa Kokon kaverit eksyvät tarinaan. Tällä tavalla Kokko saavuttaa lukijan. Tarina tuntuu todellisemmalta.

Sodassa ollessaan Kokko alkaa kirjoittamaan lapsilleen joululehteä, ja näin syntyy Pessi ja Illusia. Pessi ja Illusia ovat metsänpeikko ja keijukainen, jotka kohtaavat, kun Illusia on karannut kotoaan sateenkaarelta katsomaan maailmaa ja ihmisiä. Pessi ja Illusia tutustuvat, ja Pessi alkaa pitää Illusiasta huolta, kun sateenkaarta ei enää ilmestykään, vaan Illusia joutuu jäämään maan päälle.

Pessi opettaa Illusialle asioita luonnosta, kuten mitä on nälkä ja jano, ja mitä kaikki eläimet ovat. Eräänä päivänä he kohtaavat Ristilukin, jolla on kaunoja Illusian isää, Illusionia kohtaan. Ristilukki käy ilkeäksi ja puree Illusian nukkuessa tämän keijusiivet poikki, jottei hän pääsisi enää kotiinsa. Illusia hätääntyy, kun huomaa ettei pääsekään enää ikinä kotiinsa, mutta alkaa sitten sopeutua. Kirjan aikana he pähkäilevät vielä Pessin kanssa sitä, että miten Illusia pärjää talven yli.

Kokko on ilmeisesti kirjoittanut kirja aikuisille ja lapsille, ja siksi kirja olikin mukava lukuelämys. Pessin ja Illusian tarina kestää vuoden. Se on kuin ihmiselämä tiivistettynä, lapsen kasvu nuoreksi aikuiseksi. Kirja ei kerro koko ajan siitä, mitä Pessi ja Illusia tekevät, vaan siinä on myös tarinoita heidän ympärillään olevista eläimistä, jotka jollain tavalla kohtaavat metsänpeikon ja keijukaisen. Nämä eläimet ovat heijastuksia erilaisista ihmisluonteista. Kirjassa on mm. kiistelevät naapurukset, äyriäinen ja simpukka, itsekäs ja ''sivistynyt'' käki ja rouva leppälintu, ymmärtäväinen vanha rouva, joka kertoo Illusialle kaiken näköistä.

Tarinan sekaan oli laitettu hyvin paljon sellaisia ''opettavaisia'' viittauksia. Esimerkki: ”Katkeruus antaa useasti joksikin aikaa voimia, jollei siihen kohta sorru. Katkerat oliot eivät katso olevansa kiitollisuuden velkaa ystävilleen, vaan käyttävät heitä hyväkseen. Ystävät eivät osaa olla varuillaan. Heihin pääsee käsiksi.” Aina sellaisen huomatessaan sitä pysähtyi ajattelemaan. Samalla myöskin Kokon oveluus oli hauskaa, se sai aina hymyn huulille.

Kirjan lukemisen jälkeen nämä kohdat erityisesti palautuvat välillä mieleen. On hauskaa aina välillä huomata, miten hyvin Kokko on tuntenut ihmisiä. Sota on varmasti vaikuttanut kirjan sisältöön olennaisesti.

Kirjassa ei paljon huonoja puolia ollut, mutta löysinpä sellaisenkin. Nimittäin minun on pakko tunnustaa, etten tiennyt paljon mitään eläimistä ennen tätä kirjaa. Luulen, että silloin kun Kokko on tätä kirjoittanut, niin kaikki lapset ja aikuiset on tienneet aika paljon luonnosta ja eläimistä. Silloin ne ovat liittyneet ihmisiin niin vahvasti ja niitä näki joka paikassa. Nykyään lapset istuu sisällä ja pelaa, ei sillä tavalla voi oppia luonnosta mitään.

Tämä on ehdottomasti sellainen kirja, jota aion aikuisena omille lapsilleni lukea. Toivottavasti sen sukupolven lapset eivät vielä ole menettäneet kaikkea tietoa ympäröivistä eläimistä.

****½

1. Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltarin tiiliskivi Sinuhe egyptiläinen oli oikeastaan aika hyvä kirja. Kuten nimikin kertoo, kirja kertoo Sinuhe egyptiläisen elämän lapseta melkein hautaan saakka.

Sinuhe egyptiläinen tuli kaislaveneessä Niilin virtaa pitkin vanhemmilleen. Hänen ''isänsä'' oli köyhien lääkäri ja ''äitinsä'' lempeä sadunkertoja. Sinuhen oikeat vanhemmat selviävät kyllä kirjassa, mutta en paljasta niitä, koska se on aika jännä käänne siinä tarinassa.

Sinuhesta tulee ensin Ammonin pappi, ja sitten hän kouluttautuu lääkäriksi. Opiskellessaan Sinuhe tapaa Neferneferneferin, joka on hänestä todella kaunis. Parin, kolmen vuoden päästä Sinuhe tapaa neferneferneferin uudestaan ja lahjoittaa hänelle kaiken omaisuutensa, sekä äitinsä ja isänsä omaisuuden, jotta saisi naisen. Nefernefernefer on kuitenkin ovela, ja pettää Sinuhea.

Sinuhen vanhemmat kuolevat, mutta heillä ei ole enää hautapaikkaa, eikä Sinuhella ole varaa maksaa heille ikuista elämää, eli kunnon balsamointia. Jotta Sinuhe pystyisi maksamaan heille ikuisen elämän, hän menee Kuolemantaloon töihin. Kuolemantalossa Sinuhe oppii hyödyllisiä taitoja, ja lähtee sieltä vähän ajan kuluttua pois.

Sinuhe hautaa vanhempansa, ja alkaa keräämään rahaa. Sitten hän häpeissään lähtee kiertämään maailmaa orjansa Kaptahin kanssa. Kaptah on suulas ja mukavuudenhaluinen puolisokea mies, joka myikin itsensä Sinuhelle sanomalla, että hänellä on toinen silmä vielä näkevä, ja voi mainostaa Sinuhen lääkärintaitoja sanomalla tämän parantaneen silmän. Maailmalla ollessaan Sinuhe tajuaa, että jumalia ei ole.

Mika Waltarin kirjoitustyyli on hyvin pikkutarkkaa, ja asioita kerrotaan melko yksityiskohtaisesti. lisäksi kieli on hyvin rikasta. Tämän takia kirjassa on mielestäni monta teemaa. Syvin merkitys kirjassa varmaan on se, että miten mies voikaan tehdä vääriä valintoja.

Koko kirjan ajan Sinuhella menee huonosti naisten kanssa. Ensin hän tapaa kavalan Neferneferneferin, joka vie häneltä kaiken omaisuuden. Sitten hän tapaa kreikkalaisen Minean, jonka menettää. Sitten viimeiseksi hän tapaa Minean, joka merkitsee hänelle hirveästi.

Kirjassa tarkastellaan myös sotaa. Sinuhe lähtee sotaan katsomaan, että minkälaista se on, kun ei ole sitä koskaan nähnyt. Hän tarkastelee asiaa monelta kantilta, ja huomaa mielenkiintoisia piirteitä.

Yksi kirja tärkeimpiä aiheita ovat myöskin uskonnot. kirjan alussa Thebassa palvotaan Ammonia ainoana oikeana Jumalana. Myöhemmin farao vaihtuu ja hän yrittää pakottaa kansan uskomaan Atoniin. Tästä johtuen Theba melkein uhoutuu kokonaan.

Monasti kirjaa lukiessa unohdin, että se on fiktiota. Waltari on tehnyt valtavan pohjatyön, lukenut aivan hirveästi aiheesta kirjoittaessaan. Kirjassa on 15 kirjaa, eli egyptiläistä kääröä, jotka on vielä jaoteltu lukuihin. Ainakin pari näistä kirjoista tai kääröistä pitäisi koulussa lukea. Kirja olisi ihan hyvin voinut päättyä mielestäni kuudenteen kirjaan. Toisaalta silloin olisi pari asiaa jäänyt melkolailla auki.

Kirjaan voi helposti eläytyä, ja Sinuhe on kirjoitettu inhimilliseksi hahmoksi, jolla on aivan normaaleja tunteita.

****½

36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia

Päälimmäinen fiilis: huojentunut. Siitä että se on vihdoin ohi! Periaatteessahan Kolme muskettisoturia on ihan hyvä kirja. Ja siinä kolmensadan sivun kohdalle se tuntuu vielä ihan siedettävältä. Mutta kun luet kahdeksan sataa sivua hidastempoista tekstiä ja olet monta sataa sivua sitten tippunut kärryiltä juonen kulusta, niin alkaa pikkuhiljaa tympiä. En ole varmaan ikinä lukenut mitään kirjaa niin kauaa kuin tätä. Täytyy olla todella kovat hermot jos tämän meinaatte lukea alusta loppuun asti. Elokuva oli paljon parempi.

***

Info

Luin juuri Sinuhe egyptiläisen, mutta koska teen siitä myös kouluun kirjaesitelmän, arvostelu vähän viipyy. Laitan nimittäin sen saman jutun sitten tänne. :)

90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat

Vihdoinkin sain tän kirjan luettua! Siis ekat 60 sivua on aika moista tahmausta eteenpäin ja niissä sitten menikin koko viime viikko. Eilen illalla kirja kuitenkin pääsi vauhtiin ja luimpa sen sitten samantien loppuun.

Kirja siis sijoittuu jatko-sodan aikaiseen Suomeen, Karjalan kannaksella olevaan pieneen Suontaan kylään. Kylässä asuu pelkästään naisia ja muutama lapsi, kaikkien kylän miesten ollessa rintamalla. Pian tuleekin naisille lähtö ja matkan edetessä evakkoon naisten tiet eroavat ja he joutuvat pärjäämään omillaan.

Kuten sanoin alku oli aika lailla tahmeaa. Murre oli vaikealukuista ja alussa ei oikein tapahtunut mitään. Sitten onneksi kirja pääsi vauhtiin. Kyllä tästä ihan hyvä mieli jäi vaikkei ihan mun lajityyppiä tää kirja ollutkaan. Kyllä silti ymmärään miksi Laila Hietamiesti pidetään yhtenä parhaista suomalaisista kirjailijoista. Kyllähän nää kirjat joihin iskee ja ihan kunnolla.

***