perjantai 27. syyskuuta 2019

38. William Golding - Kärpästen herra

Siitä asti, kun me aloitettiin tää projekti, oon aina kirjastossa käydessäni yrittänyt saada tätä kirjaa käsiini. Se on aina ollut lainattuna. Tälläkin kertaa ihmettelin tovin, että enkö enää osaa aakkosia, kun en löytänyt tätä kirjaa hakukoneen osoittamasta paikasta. Kirjastonhoitaja tajusikin sitten ohjata minut juuri palautettujen kirjojen hyllylle, jossa tämä kauan etsimäni teos nökötti. Nappasin sen mukaani ihmetellen sen lyhyyttä. Jostain syystä ajattelin aina, että kyseessä on kunnon tiiliskivikirja. Eipä ollut. Sivuja tässä pokkarissa oli vähän päälle 250, ja teksti oli helppolukuista.

Miksi sitten halusin saada tämän kirjan käsiini? Meille näytettiin yläasteella tähän kirjaan perustuva elokuva. Niitä on muuten kaksi, vuosiltä -63 ja -90. Olen aika varma, että katsoimme koulussa tämän myöhemmän version, sillä tuo vuoden -63 elokuva on mustavalkoinen, ja minulla on hämärä muistikuva siitä, että tuo elokuva, jonka katsoimme, oli värimaailmaltaan hyvin vihreä ja tumma. Voi olla, että muistan ihan päin prinkkalaa. Elokuva on kuitenkin jättänyt minuun muistijäljen jostain todella kamalasta ja brutaalista. Enkä ihmettele, nyt kun olen lukenut kirjan.

Kärpästen herra kertoo poikajoukosta, iältään 6-12, jotka haaksirikkoituvat autiolle saarelle. Saarella ei ole aikuisia, eikä tietenkään asutusta. Pojat saavatkin nopeasti aikaan jonkinlaisen hierarkian keskuudessaan ja kirjan tapahtumat pyörivät paljon sen ympärillä, miten eri henkilöt suhtautuvat vallanjakoon ja yhteiskunnallisen järjestyksen puutteeseen. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan, johon usein viitataan niin, että herää kysymys, onko poikien kuitenkin parempi olla saarella, kuin sodan runtelemassa yhteiskunnassa. Tai mikä ylipäätään on ero aikuisettomassa ja järjestyksettömässä yhteiskunnassa ja sotatilassa.

Golding on kirjoittanut tämän kirjan sen jälkeen, kun hän itse on ollut sodissa taistelemassa. Hän on myös toiminut opettajana, ja joidenkin tarinoiden mukaan myös laittanut oppilaitaan erilaisiin valta-asetelmiin testatakseen, että miten pitkälle oppilaat menevät. Tätä en uskalla väittää todeksi sen vuoksi, että tähän väitteeseen törmäsin vain kerran tehdessäni taustatutkimusta. Kärpästen herra on syntynyt kuulemma tämän opettaja-aikoina tehdyn "tutkimuksen" jälkeen.

Kirjassa kuvataan taitavasti trauman aiheuttamia oireita. Toisinaan kirjan tapahtumat tuntuvat liian brutaaleilta voidakseen toteutua oikeassa elämässä, toisinaan taas tuntuu siltä, kuin kirja olisikin faktaa. Tähän jälkimmäiseen tunteeseen saattaa myötävaikuttaa se, että olen kuunnellut truecrimepodcasteja ja katsellut minidokkareita ties mistä murhaajista ja kulteista tässä ollessani kipeänä.

En ihmettele, että tämä kirja on tällä listalla, enkä että se on koko ajan lainattuna kirjastossa. Minä ahmaisin tämän parissa päivässä ja aion katsoa sen elokuvan seuraavaksi, jotta voin verrata kirjaa ja elokuvaa.

*****

maanantai 31. joulukuuta 2018

22. Umberto Eco - Ruusun nimi

Tästä jäi nyt vähän paha maku suuhun. Ei välttämättä tämän kirjan itsensä takia, vaan sen takia, että se on ollut mulla nyt luettavana yli kaksi vuotta ja sinä aikana paljon on muuttunut. Lähinnä sisäisesti. Mun ajatusmaailma on muuttunut siitä "vittu tää on paskaa, tää kirjailija pitäisi ampua" -meiningistä johonkin. Kai sitä voisi kuvailla parhaiten niin, että olen tajunnut, etten tajua ja että se ei tee kirjasta tai kirjailijasta paskaa. Kasvaminen vituttaa. Kai siksi, että joutuu myöntämään, että ei tiennytkään tai osannutkaan ihan kaikkea.

Ja siitä päästään siihen varsinaiseen pahan maun syyhyn. Olin lukenut melkein koko kirjan, valittanut jokaiselle, joka jaksoi kuunnella, että miten paska kirja se on mm. siksi, että siinä on koko ajan latinankielisiä sitaatteja ilman suomennoksia, kunnes löysin kirjan lopusta suomennokset kaikille niille kirjan sitaateille. Kirja muutenkin oli täynnä ylipitkiä, kuvailevia lauseita, joista oli vaikea välillä saada kiinni. Sitä ei helpottanut se, että vähän väliä jotain asiaa perusteltiin tai siihen viitattiin latinankielisellä sitaatilla, jota en ymmärtänyt. Kuinka paljon minua vituttikaan, kun huomasin, että jos vain olisin keskittänyt energian valittamisen sijaan kirjan tutkimiseen, olisi se ehkä avautunut paremmin.

Kirjasta tuli minulle aikojen kuluessa sellainen iso paha musta kohta, johon en halunnut koskea tai edes ajatella sitä, koska tunsin itseni ihan paskaksi sitä lukiessa. Aina, kun yritin lukea kirjaa, huomasin jossain kohtaa lukeneeni monta sivua tajuamatta mitään tai tietämättä edes, että mitä kirjassa tapahtui. Koska teos oli päässäni jo aiheuttanut valtavan vastareaktion, en edes halunnut palata niihin sivuihin, ettei minulla menisi kirjan läpi kahlaamiseen yhtään sen enempää aikaa, kuin mitä siihen oli pakko laittaa. En edes halunnut lukea kirjaa, mutta koska se oli kesken, se oli pakko lukea ja taistella loppuun. Onneksi tein sen! Opin paljon omasta ajattelustani ja suhtautumisesta asioihin. Miten helppo onkaan päättää, että joku asia on paskaa ja sitten olla koskematta siihen asiaan enää. Totuus taitaa kuitenkin olla, että mikään asia ei absoluuttisesti ole paskaa tai ole olematta. Kaikessa on vähän paskaa ja riippuen siitä, että mistä suunnasta sitä katsoo, se paska voi olla piilossakin. Mutta itsehän sen lopulta kai jotenkin päättää, että miten asioita katsoo, haluaako nähdä vain sen paskan.

Ruusun nimi on ilmestynyt vuonna 1980. Ja mikä hämmästys olikaan se, että kirjan tapahtumat itseasiassa sijoittuvat vuoteen 1327. Umberto Eco on tehnyt valtaisan työn perehtyessään tuohon aikakauteen. Romaani on hyvin hyvin kuvaileva, melkein uskoisin, että Eco on tuota tehdessään oikeasti luonut tuon luostarin paperille ajatuskaavioina ja pohjapiirroksina (joka sekin itseasiassa löytyy kirjasta) ja ehkäpä hän on unissaankin asunut tuossa luostarissa. Näen melko selvästi sen, miksi kirja on listalla. Se on merkittävä teos.

Kirjassa on minun nähdäkseni monta teemaa, uskonnosta totuuteen ja ihmisyyden ytimeen asti. Juoni on melko perinteinen murhamysteeri, joka sijoittuu italialaiseen luostariin keskiajalla. Se tuo tiettyä jännitystä kirjaan, koska arvot, uskonto ja ylipäätään elämäntavat siellä ovat hyvin tarkasti säänneltyjä. On hierarkiaa ja arvojärjestystä, mystiikkaa, noituutta ja vaikka mitä sellaista, mikä on tämän päivän elämstä jo kadonnut. Ainakin Suomesta.

Mitä kirjasta jäi positiivisena mieleeni, oli se miten lempeän opettavaisesti kirjan päähenkilöt (munkki William Baskerville ja oppipoinkansa Adson) suhtautuivat toisiinsa. Se oli inspiroivaa ja ihanaa luettavaa. Koska minulta meni monia aukeamia aivan ohi aivojen ja tajunnan, luulen, että kun aika on oikea, minun tulee palata tämän kirjan pariin. Tämä on ehkä myös sisun kysymys. Olen aivan varma, että voin lukea tämän kirjan myös kunnolla ja ymmärtäen. Se vaatii keskittymistä ja sen opettelua, ei tätä kirjaa voi lukea ja samalla kuunnella musiikkia tai oikeastaan yhtään mitään. Tämä kirja pitää lukea. Sisäistää ja ymmärtää. Mitä olen kirjasta lukenut, niin se on täynnä viittauksia muihin teoksiin ja tapahtumiin ja vaikka mihin. Minulta meni kaikki aivan ohi.

Tälle kirjalle en tällä lukukokemuksella anna arvosanaa, se ei tuntuisi reilulta. Sen voin sanoa, että tämä on vaikealukuinen kirja, joka sisältää paljon kuvailua, pitkiä lauseita ja henkilöitä, joista on välillä vaikea pysyä kartalla.

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Lauri Salovaara - Miljonääriksi 500 päivässä

arvostelukappale

Ennen kuin mun sähköpostiin napsahti tästä kirjasta pressitiedote, en ollut kuullutkaan tästä projektista. Tämä varmaan johtui siitä, että jossain kohtaa lakkasin lukemasta lehtiä, ne olivat liian raskaita kaikkine "maailma tuhoutuu, mutta kukaan ei tee mitään" -uutisineen. Pressitiedotteen nähdessäni huomasin itsessäni ison ennakkoluulon, "onko tämä nyt taas semmoinen kaikki me voimme olla miljonäärejä, diipadaapalässynlää". Ja silloin myös totesin, että kuten ennenkin, kannattaa mennä sitä ennakkoluuloa päin, silloin sen helposti huomaa olevan ihan täyttä puppua. Ja niin se oli tälläkin kertaa.


Minä olen koulutukseltani merkonomi, olen erikoistunut yrityksen tilinpäätökseen ja verotukseen. Koulua käydessäni tajusin jotenkin entistä syvemmin sen, että rahalla ei ole arvoa, jos sitä on kaikilla. Se on murskaava todellisuus, on pakko olla köyhiä ja huono-osaisia, jotta voi olla rikkaita ja hyväosaisia. Sen jälkeen koko bisnesmaailma on tuntunut minusta luotaantyöntävältä, siltä, että jos bisnestä alkaa tekemään tosissaan, niin siinä samalla tulee talloneeksi joidenkin päältä. Koulussa myös puhuttiin paljon verkostoitumisesta ja sen tärkeydestä. Koska en ikinä ole ollut mitenkään kauhean ulospäinsuuntautunut, sellainen ihminen jolla olisi paljon kavereita tai kontakteja, minua suorastaan vitutti se, että bisnesmaailmassa pitää talloa muiden päältä ja sitten kaiken kukkuraksi vielä nuolla kaikkien p*rseitä, että vaan pysyy rahavankkureiden kyydissä. Nämä ajatukset ovat ruokkineet itseään ja niistä on nimenomaan tullut ennakkoluuloja.

Ja tässä kohtaa tullaan siihen, että onneksi menin taas ennakkoluulojani päin. Ei tämä kirja ollut sellainen amerikkalaistyyliin kirjoitettu "kaikki me voimme onnistua, jos vaan teemme töitä" -opus. Tämä kirja oli kertomus suomalaisesta yritysmaailmasta ja siitä, miten ihminen, joka on päättänyt jotain, voi onnistua. Tämä kirja opetti minulle sen, että verkostoituminen ei ole sitä, että nuollaan niitä takapuolia, vaan sitä, että kiinnostutaan ja otetaan selvää niistä ihmisistä ja asioista, mitkä oikeasti aidosti kiinnostaa. Tietenkin se verkostoitumishöpinä koulussa on tuntunut siltä alatyyliseltä ilmaukselta, jota olen jo liiaksi viljellyt tässä tekstissä, koska koulun tavoite on ollut saada meidät kaikki bisnesmaailmaan pyörimään ja työllistymään. Minä taas en ole halunnut sinne, koska olen luullut, että se tarkoittaa ehdottoman varmasti sitä, että pitää kusta toisten muroihin.

Monet teistä varmaan lukee tätä tekstiä mielessään kysymys siitä, keräsikö Lauri oikeasti sen miljoonan vai ei. Asiasta on kirjoitettu paljon, varsinkin keltaisessa lehdistössä, ja kyseenalaistettu sitä, miten Salovaaran omaisuus on arvotettu. Hänhän lähti keräämään tätä miljoonaa ilman omaa pääomaa niin, että hän tarjosi yrityksille omaa osaamistaan mm. markkinoinnin ja verkostojen saralta sitä vastaan, että saa näistä yrityksistä omistusosuuksia. Kirjassa Lauri kertoo aluksi pohtineensa sitä, miten tämä hänen omaisuutensa arvotetaan, onhan prosenttiosuus jostain yrityksestä (varsinkin nuorista sellaisista) aika vaikea arvottaa suoraan rahaksi. Hän sanookin sitten päättäneensä, että arvottaa omaisuutensa sen perusteella, mitä joku muu olisi valmis hänen osuuksistaan maksamaan. Ja tässä tullaan taas uuteen oivallukseen. Se, että joku (tai jotkut) maksaisi Laurin osuuksista miljoonan, on ihan hyvin mahdollista. Se, että sinä et maksaisi, ei tee tyhjäksi sitä, että jotkut maksaisivat. Siksi on minun mielestäni vähän hölmöä että tuolla nyt rummutetaan ympäriinsä, että kaikki on ihan kusetusta. Kyllähän esimerkiksi vanhat bändipaidat on sellaisia, mistä jotkut saattaa reikäisinäkin maksaa vaikka kuinka paljon, jos se vain on paita joka puuttuu heidän kokoelmistaan. Sinä taas saattaisit käyttää samaa paitaa rättinä.

Kirjan on kirjoittanut Juha Virranniemi Lauri Salovaaran ja hänen yrityskumppaneidensa haastattelujen perusteella. Ja mikä sen parempaa, sillä tavallahan niitä ihmisten näkemyksiä tulee aidosti esiin ja sillä tavalla niitä voi ymmärtää. Ja voi myös ymmärtää käsittäneensä monta asiaa väärin.

Suosittelen tätä kirjaa aivan ehdottomasti luettavaksi. Tässä kirjassa on hyvin paljon inhimillisyyttä, hyviä oivalluksia ja neuvoja. Erityisesti suosittelen tätä kirjaa kaikille, joille tulee tästä vahva ennakkokäsitys ja sen lisäksi myös niille, jotka ovat siellä bisnesmaailmassa, yrittäjille, sijoittajille ja muille rahan kanssa painiville ja kulkeville.

****

lauantai 4. elokuuta 2018

Muutoksen tuulia

Mennään suoraan asiaan. Joudun valitettavasti ilmoittamaan, että Veera jättää kirjaprojektin. Puhuttiin asiasta hyvässä hengessä ja Veera totesi, ettei häntä oikein enää kiinnosta. Jos hän ikinä haluaa palata projektin pariin, on hänellä siihen tietysti toisena blogin perustajista täysi oikeus. Toivotetaan siis Veeralle hyvät jatkot ja toivottavasti susta kuullaan vielä!

Mitä se tarkoittaa tämän blogin kohdalla? Toistaiseksi vain sitä, että minä (Ida) jään tänne yksin kirjoittelemaan. Jatkossa olisi tarkoitus ottaa projektiin mukaan uusi kirjoittaja tai uusia kirjoittajia, ihan sen mukaan, että mikä tuntuu oikealta.

Olen käynyt tässä läpi meidän vanhoja blogitekstejä ja Keskisuomalaisen lehtiartikkelit vuosilta -09 ja -10. En oo voinut olla repeilemättä meidän suoralle tyylille ilmaista asiat. Se onkin varmaan ainoita asioita, joiden haluan jatkossakin määrittävän näitä tekstejä, ainakin omalta osaltani. Uudet blogin kirjoittajat etsiköön oman tyylinsä. Jos ja kun uusia kirjoittajia tulee, esitellään heidät täällä blogissa sitten tarkemmin. Stay tuned siis!

Ja sulle lukija tahdon sanoa: kiitos! On ollut mahtavaa huomata miten meitä on tuolla kommenteissa tsemppailtu. Toivottavasti pysyt meidän mukana jatkossakin, tätä kirjaprojektitietä on taivallettu ensi maaliskuussa 10 vuotta!

Kiitokset myös vielä Veeralle! <3 br="">

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

44. Charlotte Bronte - Kotiopettajattaren romaani

Oi olen niin iloinen, että tällä meidän listalla on paljon kirjoja, joiden viimeiset sivut tulee luettua kyyneleiden kera. Joskus siksi, että ei haluaisi kirjan loppuvan ja hahmojen tarinoiden päättyvän ja joskus siksi, että on vihdoin saanut jonkun luettua pois alta (Decamerone). Tämä teos kuului ehdottomasti ensimmäisiksi mainittuihin.

Minulla on kirjastosta lainattuna painos, jonka on suomentanut Kaarina Ruohtula ja hän on myös kirjoittanut kirjalle lyhyen esipuheen. Esipuheen kirjoittaminen on taito. Usein olen törmännyt niihin aivan liian pitkiin historiasepityksiin, joita on höystetty turhaan suomentajan omilla näkemyksillä. Esipuhe on kuitenkin se, minkä usein lukee ensimmäisenä ja se vaikuttaa todella paljon siihen, miltä esipuheen jälkeiset sivut "maistuvat". Tämän kirjan esipuhe oli osuva. Se oli lyhyt, siinä kerrottiin kirjailijan historiasta ja spekuloinneista siitä, miten paljon Bronte on vuodattanut tähän omaa elämäänsä. Se pohjusti ja innosti lukemaan.

Kotiopettajattaren romaani on ilmestynyt ensimmäistä kertaa vuonna 1847. Charlotte Bronte kuuluu Bronten sisaruksiin, jotka ovat kolme papin tytärtä. He ovat kaikki tunnettuja kirjailijoita, siskonsa kirjoittama Humiseva harju on myöskin tällä listalla. Kotiopettajattaren romaani ilmestyi ensin salanimellä. 1800-luvulla ei ollut vielä ihan sisäistetty sitä, että naisetkin ovat ajattelevia olentoja, jotka kykenevät johonkin muuhunkin kuin taloustöihin. Tämä olikin maatamullistava teos ilmestyessään, sanoisin tätä jopa esifeministikseksi.

Kotiopettajattaren romaani (engl. Jane Eyre), kertoo Jane Eyrestä, papin tyttärestä, joka jää ensimmäisinä elinvuosinaan orvoksi. Hänet laitetaan enonsa rikkaaseen perheeseen kasvamaan, mutta Janen onnettomuudeksi hänen enonsa kuolee melko pian. Kuolinvuoteellaan hän vannottaa vaimoaan huolehtimaan  Janesta kuin omasta lapsestaan ja kasvattamaan tämän. Vaimo tietenkin suostuu, mutta hänen halveksuntansa tätä vierasta lasta kohtaan on aivan liian suuri ja Jane kasvaakin hyljeksittynä ja särjettynä lapsena.

Hänet lähetetään sisäoppilaitokseen, jottei hänestä olisi niin paljon vaivaa ja hänen ylitsepääsemättömät vikansa ja virheensä korjattaisiin. Sisäoppilaitos on melko askeettinen paikka, mutta Jane löytää siellä jotenkin itsensä ja lopulta päätyy erääseen perheeseen kotiopettajattareksi. Tietenkin hän rakastuu tähän opettamansa lapsen ottoisään ja se onkin tarinan juttu.

Tämä oli niitä kirjoja, joiden tunnekuvaukset olivat niin aidon ja samaistuttavan tuntuisia, että välillä oli pakko huutaa vähän ääneen. Erityisen paljon nautin siitä, miten Bronte oli saanut kuvattua sen, miltä tuntuu (tai pikemminkin ei tunnu), kun tulee petetyksi massiivisesti. Miten kaiken voi kääntää hyvin myrkyllisesti itseensä ja silti samaan aikaan kunnioittaa itseään niin paljon, että tekee itsensä eteen asioita.

Erityisen jännittävää tässä teoksessa oli se, miten ihmiset ovat joskus eläneet. Janekin asuu tarinan aikana muutamassa paikassa. Ja kun hän asuu jossakin, hän todellakin asuu siellä. Pisimmillään hän lähtee kylään käymään postissa, muuten kaikki hänen aikansa kuluu siellä talossa, missä hän asuu. Piirit on olleet joskus aika pieniä, vaikka ihmiset (siis rikkaat sellaiset) ovatkin matkustelleet joihinkin kaukomaihin. On hassua kuvitella sellainen tilanne, missä koko perhe asuu samassa talossa ja elää siellä koko ajan.

Tämä kirja kuuluu aivan ehdottomasti tälle listalle ja odotan innolla sitä, että pääsen lukemaan Humisevaa harjua ja tsekkailemaan, että miten erilainen maailmankuva Charlotte Bronten siskolla on. Suosittelen vahvasti kaikille, ihmisestä riippumatta. Tää on semmonen maailma mihin kannattaa mennä sisään.

*****