sunnuntai 19. elokuuta 2018

Lauri Salovaara - Miljonääriksi 500 päivässä

arvostelukappale

Ennen kuin mun sähköpostiin napsahti tästä kirjasta pressitiedote, en ollut kuullutkaan tästä projektista. Tämä varmaan johtui siitä, että jossain kohtaa lakkasin lukemasta lehtiä, ne olivat liian raskaita kaikkine "maailma tuhoutuu, mutta kukaan ei tee mitään" -uutisineen. Pressitiedotteen nähdessäni huomasin itsessäni ison ennakkoluulon, "onko tämä nyt taas semmoinen kaikki me voimme olla miljonäärejä, diipadaapalässynlää". Ja silloin myös totesin, että kuten ennenkin, kannattaa mennä sitä ennakkoluuloa päin, silloin sen helposti huomaa olevan ihan täyttä puppua. Ja niin se oli tälläkin kertaa.


Minä olen koulutukseltani merkonomi, olen erikoistunut yrityksen tilinpäätökseen ja verotukseen. Koulua käydessäni tajusin jotenkin entistä syvemmin sen, että rahalla ei ole arvoa, jos sitä on kaikilla. Se on murskaava todellisuus, on pakko olla köyhiä ja huono-osaisia, jotta voi olla rikkaita ja hyväosaisia. Sen jälkeen koko bisnesmaailma on tuntunut minusta luotaantyöntävältä, siltä, että jos bisnestä alkaa tekemään tosissaan, niin siinä samalla tulee talloneeksi joidenkin päältä. Koulussa myös puhuttiin paljon verkostoitumisesta ja sen tärkeydestä. Koska en ikinä ole ollut mitenkään kauhean ulospäinsuuntautunut, sellainen ihminen jolla olisi paljon kavereita tai kontakteja, minua suorastaan vitutti se, että bisnesmaailmassa pitää talloa muiden päältä ja sitten kaiken kukkuraksi vielä nuolla kaikkien p*rseitä, että vaan pysyy rahavankkureiden kyydissä. Nämä ajatukset ovat ruokkineet itseään ja niistä on nimenomaan tullut ennakkoluuloja.

Ja tässä kohtaa tullaan siihen, että onneksi menin taas ennakkoluulojani päin. Ei tämä kirja ollut sellainen amerikkalaistyyliin kirjoitettu "kaikki me voimme onnistua, jos vaan teemme töitä" -opus. Tämä kirja oli kertomus suomalaisesta yritysmaailmasta ja siitä, miten ihminen, joka on päättänyt jotain, voi onnistua. Tämä kirja opetti minulle sen, että verkostoituminen ei ole sitä, että nuollaan niitä takapuolia, vaan sitä, että kiinnostutaan ja otetaan selvää niistä ihmisistä ja asioista, mitkä oikeasti aidosti kiinnostaa. Tietenkin se verkostoitumishöpinä koulussa on tuntunut siltä alatyyliseltä ilmaukselta, jota olen jo liiaksi viljellyt tässä tekstissä, koska koulun tavoite on ollut saada meidät kaikki bisnesmaailmaan pyörimään ja työllistymään. Minä taas en ole halunnut sinne, koska olen luullut, että se tarkoittaa ehdottoman varmasti sitä, että pitää kusta toisten muroihin.

Monet teistä varmaan lukee tätä tekstiä mielessään kysymys siitä, keräsikö Lauri oikeasti sen miljoonan vai ei. Asiasta on kirjoitettu paljon, varsinkin keltaisessa lehdistössä, ja kyseenalaistettu sitä, miten Salovaaran omaisuus on arvotettu. Hänhän lähti keräämään tätä miljoonaa ilman omaa pääomaa niin, että hän tarjosi yrityksille omaa osaamistaan mm. markkinoinnin ja verkostojen saralta sitä vastaan, että saa näistä yrityksistä omistusosuuksia. Kirjassa Lauri kertoo aluksi pohtineensa sitä, miten tämä hänen omaisuutensa arvotetaan, onhan prosenttiosuus jostain yrityksestä (varsinkin nuorista sellaisista) aika vaikea arvottaa suoraan rahaksi. Hän sanookin sitten päättäneensä, että arvottaa omaisuutensa sen perusteella, mitä joku muu olisi valmis hänen osuuksistaan maksamaan. Ja tässä tullaan taas uuteen oivallukseen. Se, että joku (tai jotkut) maksaisi Laurin osuuksista miljoonan, on ihan hyvin mahdollista. Se, että sinä et maksaisi, ei tee tyhjäksi sitä, että jotkut maksaisivat. Siksi on minun mielestäni vähän hölmöä että tuolla nyt rummutetaan ympäriinsä, että kaikki on ihan kusetusta. Kyllähän esimerkiksi vanhat bändipaidat on sellaisia, mistä jotkut saattaa reikäisinäkin maksaa vaikka kuinka paljon, jos se vain on paita joka puuttuu heidän kokoelmistaan. Sinä taas saattaisit käyttää samaa paitaa rättinä.

Kirjan on kirjoittanut Juha Virranniemi Lauri Salovaaran ja hänen yrityskumppaneidensa haastattelujen perusteella. Ja mikä sen parempaa, sillä tavallahan niitä ihmisten näkemyksiä tulee aidosti esiin ja sillä tavalla niitä voi ymmärtää. Ja voi myös ymmärtää käsittäneensä monta asiaa väärin.

Suosittelen tätä kirjaa aivan ehdottomasti luettavaksi. Tässä kirjassa on hyvin paljon inhimillisyyttä, hyviä oivalluksia ja neuvoja. Erityisesti suosittelen tätä kirjaa kaikille, joille tulee tästä vahva ennakkokäsitys ja sen lisäksi myös niille, jotka ovat siellä bisnesmaailmassa, yrittäjille, sijoittajille ja muille rahan kanssa painiville ja kulkeville.

****

lauantai 4. elokuuta 2018

Muutoksen tuulia

Mennään suoraan asiaan. Joudun valitettavasti ilmoittamaan, että Veera jättää kirjaprojektin. Puhuttiin asiasta hyvässä hengessä ja Veera totesi, ettei häntä oikein enää kiinnosta. Jos hän ikinä haluaa palata projektin pariin, on hänellä siihen tietysti toisena blogin perustajista täysi oikeus. Toivotetaan siis Veeralle hyvät jatkot ja toivottavasti susta kuullaan vielä!

Mitä se tarkoittaa tämän blogin kohdalla? Toistaiseksi vain sitä, että minä (Ida) jään tänne yksin kirjoittelemaan. Jatkossa olisi tarkoitus ottaa projektiin mukaan uusi kirjoittaja tai uusia kirjoittajia, ihan sen mukaan, että mikä tuntuu oikealta.

Olen käynyt tässä läpi meidän vanhoja blogitekstejä ja Keskisuomalaisen lehtiartikkelit vuosilta -09 ja -10. En oo voinut olla repeilemättä meidän suoralle tyylille ilmaista asiat. Se onkin varmaan ainoita asioita, joiden haluan jatkossakin määrittävän näitä tekstejä, ainakin omalta osaltani. Uudet blogin kirjoittajat etsiköön oman tyylinsä. Jos ja kun uusia kirjoittajia tulee, esitellään heidät täällä blogissa sitten tarkemmin. Stay tuned siis!

Ja sulle lukija tahdon sanoa: kiitos! On ollut mahtavaa huomata miten meitä on tuolla kommenteissa tsemppailtu. Toivottavasti pysyt meidän mukana jatkossakin, tätä kirjaprojektitietä on taivallettu ensi maaliskuussa 10 vuotta!

Kiitokset myös vielä Veeralle! <3 br="">

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

44. Charlotte Bronte - Kotiopettajattaren romaani

Oi olen niin iloinen, että tällä meidän listalla on paljon kirjoja, joiden viimeiset sivut tulee luettua kyyneleiden kera. Joskus siksi, että ei haluaisi kirjan loppuvan ja hahmojen tarinoiden päättyvän ja joskus siksi, että on vihdoin saanut jonkun luettua pois alta (Decamerone). Tämä teos kuului ehdottomasti ensimmäisiksi mainittuihin.

Minulla on kirjastosta lainattuna painos, jonka on suomentanut Kaarina Ruohtula ja hän on myös kirjoittanut kirjalle lyhyen esipuheen. Esipuheen kirjoittaminen on taito. Usein olen törmännyt niihin aivan liian pitkiin historiasepityksiin, joita on höystetty turhaan suomentajan omilla näkemyksillä. Esipuhe on kuitenkin se, minkä usein lukee ensimmäisenä ja se vaikuttaa todella paljon siihen, miltä esipuheen jälkeiset sivut "maistuvat". Tämän kirjan esipuhe oli osuva. Se oli lyhyt, siinä kerrottiin kirjailijan historiasta ja spekuloinneista siitä, miten paljon Bronte on vuodattanut tähän omaa elämäänsä. Se pohjusti ja innosti lukemaan.

Kotiopettajattaren romaani on ilmestynyt ensimmäistä kertaa vuonna 1847. Charlotte Bronte kuuluu Bronten sisaruksiin, jotka ovat kolme papin tytärtä. He ovat kaikki tunnettuja kirjailijoita, siskonsa kirjoittama Humiseva harju on myöskin tällä listalla. Kotiopettajattaren romaani ilmestyi ensin salanimellä. 1800-luvulla ei ollut vielä ihan sisäistetty sitä, että naisetkin ovat ajattelevia olentoja, jotka kykenevät johonkin muuhunkin kuin taloustöihin. Tämä olikin maatamullistava teos ilmestyessään, sanoisin tätä jopa esifeministikseksi.

Kotiopettajattaren romaani (engl. Jane Eyre), kertoo Jane Eyrestä, papin tyttärestä, joka jää ensimmäisinä elinvuosinaan orvoksi. Hänet laitetaan enonsa rikkaaseen perheeseen kasvamaan, mutta Janen onnettomuudeksi hänen enonsa kuolee melko pian. Kuolinvuoteellaan hän vannottaa vaimoaan huolehtimaan  Janesta kuin omasta lapsestaan ja kasvattamaan tämän. Vaimo tietenkin suostuu, mutta hänen halveksuntansa tätä vierasta lasta kohtaan on aivan liian suuri ja Jane kasvaakin hyljeksittynä ja särjettynä lapsena.

Hänet lähetetään sisäoppilaitokseen, jottei hänestä olisi niin paljon vaivaa ja hänen ylitsepääsemättömät vikansa ja virheensä korjattaisiin. Sisäoppilaitos on melko askeettinen paikka, mutta Jane löytää siellä jotenkin itsensä ja lopulta päätyy erääseen perheeseen kotiopettajattareksi. Tietenkin hän rakastuu tähän opettamansa lapsen ottoisään ja se onkin tarinan juttu.

Tämä oli niitä kirjoja, joiden tunnekuvaukset olivat niin aidon ja samaistuttavan tuntuisia, että välillä oli pakko huutaa vähän ääneen. Erityisen paljon nautin siitä, miten Bronte oli saanut kuvattua sen, miltä tuntuu (tai pikemminkin ei tunnu), kun tulee petetyksi massiivisesti. Miten kaiken voi kääntää hyvin myrkyllisesti itseensä ja silti samaan aikaan kunnioittaa itseään niin paljon, että tekee itsensä eteen asioita.

Erityisen jännittävää tässä teoksessa oli se, miten ihmiset ovat joskus eläneet. Janekin asuu tarinan aikana muutamassa paikassa. Ja kun hän asuu jossakin, hän todellakin asuu siellä. Pisimmillään hän lähtee kylään käymään postissa, muuten kaikki hänen aikansa kuluu siellä talossa, missä hän asuu. Piirit on olleet joskus aika pieniä, vaikka ihmiset (siis rikkaat sellaiset) ovatkin matkustelleet joihinkin kaukomaihin. On hassua kuvitella sellainen tilanne, missä koko perhe asuu samassa talossa ja elää siellä koko ajan.

Tämä kirja kuuluu aivan ehdottomasti tälle listalle ja odotan innolla sitä, että pääsen lukemaan Humisevaa harjua ja tsekkailemaan, että miten erilainen maailmankuva Charlotte Bronten siskolla on. Suosittelen vahvasti kaikille, ihmisestä riippumatta. Tää on semmonen maailma mihin kannattaa mennä sisään.

*****

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Kiera Cass - Valinta

Mikä on siistimpää ku se, et lukee kavereiden kaa samoja kirjoja ja sitä kautta löytää yhteisiä juttuja? No nyt viime aikoina aika harva asia. Sain tän kirjan luettavaksi mun ystävältä, se oli ahminut tän aika nopeasti ja lykkäsi sitten mulle. Samana päivänä tuli toiselta kaverilta viestiä, että se oli tykännyt kirjasta, jonka olin vinkannut sille. Silloin mun oli tartuttava tähän kirjaan, koska tajusin että ihmiset varmaan suosittelee kirjoja, jos ne on oikeesti hyviä. Sillonhan niihin kandee tarttua.

Luin bussimatkalla ensimmäiset 50 sivua, jonka kohdalla huomasin jo päässeeni niin sisään kirjaan, että seuraava isompi juttu kirjassa ois varmasti tuonut kyyyneleet silmiin. Oli pakko laittaa kirja pois, eihän julkisilla paikoilla saa itkeä. Tarinan maailmaan oli helppo sujahtaa sisään, kerronta on sujuvaa ja soljuvaa.

Kirja kertoo nuoresta naisesta nimeltään America. Kirjan alussa sattuu tällainen hieno juttu, että American kotimaan, Illéan, prinssi on tullut naimaikään. Tämän maan tapoihin kuuluu, että prinssille valitaan puoliso sellaisella prosessilla kuin Valinta. Valintaan voivat hakea kaikki tietyn ikäiset tytöt. Prosessiin valitaan 35 tyttöä, jotka pääsevät linnaan ja kilpailemaan prinssin rakkaudesta.

America, kirjamme päähenkilö on kuitenkin jo rakastunut kotipuolessa. Koska hänen rakastamansa poika kuuluu alempaan kastiin ja on köyhempi, tämä painostaa American osallistumaan Valintaan. Siitä nimittäin saa rahallisen korvauksen, jos pääsee linnaan asti. Koska raha on aina ihmissuhteissa jotenkin helvetin vaikea juttu, niin tälläkin kertaa nämä rakastavaiset lähtevät eri tielle juuri, kun America onkin valittu linnaan kilpailemaan prinssin suosiosta.

Kirjan teemoina on ystävyys, rakkaus ja ehkä myös tasa-arvo. Tämä on aika samanlaista kuin Nälkäpelit tai se Deliruim-kirja, johon mun piti palata, mutta en sitten kai koskaan palannutkaan. Saatoin lukea noita lisää dokumentoimatta sitä blogiini, mutta sitä on mahdotonta tietää. Nää on näitä kirjoja, mitkä kuuluu kesään. Tämmöstä vähän hömppää, mut ei kuitenkaan kauheen.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Anna-Leena Härkönen - Onnen tunti

Oon se lapsi, joka on viety pois kotoaan ja asutettu toiseen perheeseen, koska kotona ei syystä tai toisesta ole voinut asua. Oon se lapsi, joka on vuosia ja taas vuosia yrittänyt keksiä, kenen syytä se oli ja kenelle saa olla vihainen.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen pystynyt ymmärtämään elämääni vaikuttaneiden aikuisten puolta. Ei se varmasti ole helppoa ollut. Kenenkään kohdalla, ei yhdenkään aikuisen kohdalla, joka on joutunut toisen tai oman perheen kipeitä asioita avaamaan niin syvältä.

Anna-Leenä Härkösen Onnen tunti kertoo juuri tästä. Pääosassa on Tuula, kolmihenkisen perheen äiti, joka saa päähänsä, että hänestä on tultava sijaisäiti. Pääasiassa tarina keskittyy Tuulan näkökulmaan, siihen, miltä rikkinäinen perhe näyttää hänelle ja miltä tuntuu kohdata lapsia, jotka on rikottu jo pienenä. Kirjassa sivutaan vakuuttavasti myös sossutantan vaikeaa roolia kahden perheen välissä sekä huostaanotettujen lapsien äitien syvää surua ja itseinhoa.

Nautin kirjassa ennenkaikkea luontevasta ja aidontuntuisesta kerronnasta. Lasten reaktiot ja käyttäytyminen tilanteeseen vaikuttivat täysin mahdollisilta. Kirjasta ei jäänyt sellainen olo, että kirjoittaja ei olisi tietänyt mistään mitään. Ennemminkin tuli mieleen, että kuinka totta tämä tarina on?

Suosittelen lukemaan kirjan, jos sijaisperhetoiminta kiinnostaa. Kirjoitustyyli on myöskin perinteistä Härköstä, joten en näe mitään syytä jättää tätä kirjaa väliin, jos hänen muut teokset on kutkuttaneet jotenkin.

Tämä kirja on ollut hyvänä tukena siinä, että olen uskaltanut antaa jo vähän enemmän anteeksi kaikille. Pitäkää huolta toisistanne <3 p="">
Ja sijaisperheet! Iso iso iso hatunnosto ja kiitos teille.