tiistai 29. heinäkuuta 2014

Mitä olen tehnyt viimeisen 7 kuukauden aikana?

Koska siitä on niin kauan kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Olen käynyt koulussa, baarissa, lenkillä, BodyPumpissa, töissä, kavereiden luona, mummolassa, kummitytön kanssa leikkimässä. Olen katsonut leffoja, O.C:t miljoonanteen kertaan samoin Roswellit ja Veronica Marsit, Netflixiin olen tullut riippuvaiseksi. Olen reputtanut melkein jokaisen tentin ja kurssin ja silti jotenkin kuin ihmeen kaupalla saanut kasaan 70 opintopistettä vähän yli kolmosen keskiarvolla. Olen lukenut pääsykokeisiin, käynyt pääsykokeissa ja pettynyt jälleen kerran omaan kykyyni päästä yliopistoon. Olen tienannut rahaa, kuluttanut rahaa ja viettänyt kesää kotona, poissa kaupungista. 

Vaikka olen huomannut mielummin viettäväni iltani katsomalla jotain sarjaa kuin lukemalla kirjaa, olen silti saanut aikaseksi lukea edes jotakin. Joskus keväällä kävin taas läpi Tuija Lehtisen tuotantoa, ja kerran ostin Suomalaisen kirjakaupan alesta Venla Hiidensalon Mediahuora nimisen kirjan. Odotin Mediahuoralta todella paljon, sillä mediasta ja journalismista kiinnostuneena odotin jotakin kovatasoista satiiria nykyajan mediayhteiskunnasta, mutta petyin. Kirja olikin harvinaisen sekava selitys muutaman päästään viallisen ihmisen kertomani, joista yksi nyt vain sattui olemaan toimittaja. Kyllä se Sotamies Svejkin oli tässä kerran taas työn alla, mutta kuten niin monta kertaa aiemminkin, luovutin. 

Toinen kirja jonka muistan viime aikoina lukeneeni oli Cecelia Ahernin Sateenkaaren tuolla puolen, jonka olen lukenut joskus aiemminkin. Kirja on siitä jännä, että se koostuu kokonaan kirjeistä, sähköposteista ja pikaviestikeskusteluista päähenkilöiden välillä. Päähenkilöt ovat Rosie ja Alex ovat olleet parhaita ystäviä lapsuudesta saakka, mutta elämä on vienyt heidät erilleen. He ovat kuitenkin pitäneet yhteyttä kaikki vuodet ja olleet mukana toistensa elämien mullistuksissa, niin iloissa kuin suruissakin. Syy miksi yhtäkkiä päätin tarttua tähän kirjaan uudestaan on se, että näin kirjan pohjalta tehdyn elokuvan trailerin. Traileri vaikutti ainakin silti, että aion kyllä ehdottomasti mennä katsomaan leffan kunhan se joskus saapuu tänne asti. 



Nyt koko kesän ajan olen lukenut John Irvingin uusinta, In One Person, englanniksi tietysti, joka voi olla osasyy siihen, että olen vasta puolessavälissä. Jotenkin ei nyt ole vaan lähteny käyntiin sen kanssa. Nyt mulla on vielä tämä viikko töitä, jonka jälkeen olen kokonaiset neljö viikkoa ihan oikealla lomalla, jonka aikana aion tehdä kaiken mitä tänä kesänä pitikin tehdä: lenkkeillä, käydä salilla, ruskettua, lukea monta kirjaa, katsoa kaikki digiboksile tallennetut ja Netflixin omaan listaan lisätyt leffat, viettää aikaa kaveriden kanssa ja reissata. Katsotaan mitä näistä toteutan ja mitkä jäävät taas odottamaan ensi kesää. Toivottavasti luen ainaki yhden kirjan josta saisin kirjoitettua tänne. Mutta nyt en kuitenkaan sano, että "jatkossa postailen enemmän" vaan olen realisti ja sanon, että palaillaan taas puolen vuoden päästä. Loppuun vielä tän hetken suosikkibiisi, jonka tahtiin lähden nyt iltalenkkeilemään ja syöttämään hyttysiä. 

torstai 26. kesäkuuta 2014

Radiovinkki

Hoi! Kyl tääl elos ollaan, vaan ei oo taas tullut tehtyä muuta, kuin istuttua koneella ja pelattua. Lukeminen on vaikeeta, kun pitää pitää silmät näytössä ja kädet näppäimistöllä. ;)

Ajattelin vain vinkata teille tästä varhaisaamun löydöstäni: linkki. Tässä radio-ohjelmassa on siis Ali Jahangiri vieraanaan Riku Rantala (Madventures, Docventures). He keskustelevat kielestä ja sen monimuotoisuudesta. Suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan.

PS. Vaikka en luekaan paljoa, olen katsellut sadoittain dokumentteja. Jatkanko vinkkailua?

<3:ll ida="" p="">

tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuoden viimeiset löpinät

Nyt tulee vähän sekalaista settiä, että varokaa vaan!

Ilmeisesti otin jonkinlaisen loppukirin tän lukemisen kanssa näin vuoden viimeisinä päivinä. Yösyötön jälkeen palasin tutun ja turvallisen Tuija Lehtisen pariin. Oon varmaan joskus ennenkin täällä blogissa maininnut, että Lehtinen kuuluu yksi ehdottomiin suosikkeihini. Hän on erittäin tuottelias kirjailija, ja olen lukenut melkeimpä kaikki Lehtisen nuorten - ja aukuistenromaaniit, ja useammat vielä moneen kertaan. Nämä Lehtisen kirjat, jotka nyt lukaisin, Pirunsaaren veljekset ja Taimitarhan lapset, kuuluvat Lehtisen vanhempaan tuotantoon, molemmat on julkaistu 80-luvulla, ja nämäkin olen lukenut monen monta kertaa aiemmin. 

Pirunsaaren veljekset kertoo eläinlääkäri Sarista, joka tulee pienelle paikkakunnalle äitiyslomasijaiseksi. Sari aikoo selvittää sijaisuutensa aikana kuka ajoi hänen äitinsä ylitse pienellä kylätiellä muutamaa kuukautta aiemmin ja pakeni paikalta. Samalla Sari tutustuu pienen kylän ja etenkin siihen kuuluvan Pirunsaaren värikkääseen historiaan, ja Pirunsaaressa nykyään asusteleviin viiteen Pirunsaaren veljekseen. 

Taimitarhan lapset taas kertoo Mariasta, joka on päiväkodissa töissä, mutta vailla omia lapsia tai puolisoa. Kun päiväkotiin tulee kaksi uutta pikkutyttöä, Paula ja Bella, Maria huomaa tuntevansa Paulan isän ja kiinnostuvansa Bellan mielenkiintoisesta perhetilanteesta. Tyttö on nimittäin hiljattain jäänyt orvoksi ja on nyt paikkakunnan suurimman yrityksen ja rikkaimman perheen ainut perillinen. 

Vaikka oon molemmat kirjan lukenut aiemminkin monta kertaa, en silti voinut laskea kumpaakaan kädestäni kun kerran aloitin. Ja koska aloitin aina illalla nukkumaan mennessä, yölukemiseksihan se meni. Monena yönä. Pitäis varmaan lukea paskempia kirjoja niin sais kunnolla nukuttua. Mutta tosiaan, Lehtinen ei pettänyt. Molemmat oli edelleen todella hyviä ja mukanaan vieviä. Ja molemmissa on pientä mysteeriä, jota päähenkilö selvittää joten sekin osaltaan auttaa siinä mukanaan pitämisessä. 

Näiden jälkeen yritin aloittaa Claire Messudin The Emperor's Children -kirjaa, mutta ei oikein nyt lähtenyt. Jotenkin tuo englanniksi lukeminen tökki nyt, varmaan siksi että suomeksi lukeminen on vain yksinkertaisesti nopeampaa, ja kun koulu alkaa tasan viikon päästä saa taas lukea englanniksi niin paljon että korvat savuaa. Ehkä yrtin joskus myöhemmin paremmalla fiiliksellä.

Ja koska en sitä jaksanut lukea ja en saanut untä eilen illalla, katselin kirjahyllyäni ja mietin mitä lukea. Nappasin sitten Anu Jaantilan Sannan Jenkkivuosi opuksen, jossa on kolme erillistä kirjaa. Ekan sitten luinkin melkein saman tien (taas yölukemista) ja toinen on nyt melkein luettu. Tänkin oon lukenut moneen kertaan aiemmin. 

Tätin kysyi tässä joulun aikaan, että miten jaksan lukea samoja kirjoja uudestaan ja uudestaan, ja se pisti ihan miettimään. Miksi tosiaan tykkään lukea samoja kirjoja moneen kertaan? Ehkä siinä on joku tyytyväisyystakuu juttu. Että tietää saavansa hyvän lukukokemuksen. Ja vaikka on lukenut kirjan aiemmin ei välttämättä muista kaikkia yksityiskohtia. En tiedä. Tälläsiä mietiskelin. 

Pitäisi listan pariinkin palata. Mutta jostakin syystä tuntuu, että oon jo lukenut kaikki hyvät siitä. Mikään ei oikein sytytä. Mutta aion vakaasti yrittää heti ensi vuoden alkuun. En tiedä aloittaisko jostakin ihan uudesta kirjasta vai yrittäisikö taas sitä Sotamies Svejkiä. Pidemmittä puheitta,

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!!

lauantai 28. joulukuuta 2013

Listan ulkopuolelta: Eve Hietamies - Yösyöttö

Nyt oli muuten ihan älyttömän hyvä lukukokemus. Sain jouluaattoiltana tädiltä lainaan Eve Hietamiehen Yösyötön, kirjan jonka olin halunnut lukea jo vähän aikaan. Kävi sitten niin, että kun sitä illalla aloitin, piti samoilla lämpösillä se lukea loppuun asti. Kahteen asti yöllä siihen meni, mutta oli kyllä sen arvoista. 

Jo Yösyötön alku-asetelma on erikoinen ja hauska: kolmekymppinen Antti on jätetty vastasyntyneen poikavauvan kanssa kahdestaan, kun lapsen äiti on hypännyt synntyssairaalan edestä taksiin ja jättänyt pojat kahdestaan. Tästä alkaa Antin haparoiminen vaipanvaihtojen, äidinmaidonkorvikkeiden ja leikkipuistojen maailmassa. 

Vaikka Yösyöttö on ihan älyttömän hauska, se ottaa kuitenkin aika ajoin paljon vakavemman sävyn kuin mitä olisin alussa uskonut. Paavo-vauvan äidin häipymistä kuvioista ei ohiteta noin vaan, vaan selvitellään koko kirjan ajan, ja Pia-äidin mielenterveysongelmat ovatkin se vakavempi sivujuoni koko kirjan ajan. Samoin hetket jolloin Paavo-vauva on sairas (välillä aika vakavastikin) Antin isän huoli on niin sydäntäriipaisevaa, että ihan meinaa itkettää.

Suurimman osan ajasta Yösyöttö on kuitenkin aivan naurettavan hauska. Antin yleinen hukassa oleminen asioiden kanssa on joten sympaattista ja huvittavaa. Myös yksinhuoltajaisän leikkipuistossa tapaamat äidit tarjoavat suurimman osan kirjan huumorista ollessaan niin karikatyyrisiä kuin vain olla ja voi. 

Kokonaisuudessaan tämä oli varmasti paras ja mukanaan vievin kirja, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Aioin ehdottomasti lukea Yösyötön jatko-osan, Tarhapäivän heti kun vaan sana sen käsiini. Suosittelen ehdottomasti jokaisella jota vain yhtään kiinnostaa. 

torstai 26. joulukuuta 2013

Listan ulkopuolelta: Leena Lehtolainen & Craig Ferguson

Viime viikonloppuna luin yhden kirjan niin nopeasti, etten edes muista milloin olen lukenut kokonaisen kirjan noin lyhyessä ajassa. Äiti oli ostanut mummolle joululahjaksi Leena Lehtolaisen uusimman, Rautakolmion. En edes heti tajunnut, että kyseessä on uusin Maria Kallio -dekkari, vaan asia valkeni vasta kuin takakantta aloin lukemaan. Tarkoituksenani oli vain vähän vilkaista mistä se kertoo, mutta niinhän siinä sitten kävi, että lauantain istuin tuossa sohvalla ja luin kirjan kannesta kanteen ennen kuin se paketoitiin mummoa varten. 

Rautakolmio on kahdestoista Maria Kallio -romaani. Kun pari edellistä kirjaa vei Marian vähän eri suuntaan Espoon poliisista, Rautakolmiossa Maria ratkoo taas murhia Espoon poliisissa vanhojen työtovereidensa kanssa, ainoastaan työnimike on muuttunut. Marian epätyypillisiin rikoksiin erikoistunut yksikkö saa tutkittavakseen kaksi vedestä löytynyttä ruumista. Toisen ruumiin tiimoilta Maria joutuu tutkailemaan julkisuudesta tutun jääkiekkoilijan perheen sekä julkisuudessa että kulissien takana tapahtuvia sattumuksia. Lisäksi Marian juttuun liittyy mies Marian menneisyydestä, joka saapuu kuvioihin juuri sopivaan aikaan kun Marian perhe on kesäpurjehduksella Euroopassa. 

Muistaakseni en kauheasti välittänyt edellisestä Maria Kallio -romaanista, mutta Rautakolmio muistutti mukavasti Lehtolaisen vanhempaa tuotantoa. Ja se oli jotenkin niin helppolukuinen. Ja mukaansa vievä. Istuin tosiaan sen 4-5 tuntia sohvalla ja luin Rautakolmiota, koska en vaan voinut jättää sitä kesken (muulloin kuin syödäkseni kerran). 

Rautakolmion jälkeen luin uudestaa suosikkikoomikkoni Craig Fergusonin omalämänkerran, American on Purpose -kirjan. Juttua siitä voitte lukea täältä. Se oli ihan yhtä hyvä kun sillä ekallakin kerralla, ja Fergusonin talk show The Late Late Show with Craig Ferguson on edelleen lemppari talk show'ni.