Listan ulkopuolelta: Thomas Harris - Hannibal

HiAAAAAAA! En osaa päästä yli siitä, miten mahtavasti Harris kirjoittaa. Me taidettiin joskus Veeran kanssa puhua - tai sitten joku muu puhui jossain leffassa tai jotain - että ois niin siistiä, kun vois unohtaa kaikki lukukokemukset ja nähdyt elokuvat ja palata niihin aina uudestaan ja elää ne tunteet uudestaan. Mie tuossa huomasin, että ihan nätisti oli kuudessa (?) vuodessa unohtunut melkein kaikki tästä kirjasta. Eikä kyllä haittaa, oli niin mahtia saada kokea tuon kirjan tunnelma yhä uudelleen. Tosin tässä kohtaa on mainittava, etten suosittele kenellekään 12-vuotiaalle näitä kirjoja. ;)

Kannibaali-Hannibalin kolmannessa osassa ei enää jahdata ketään sarjamurhaajaa, paitsi itse tietysti Lecteriä.  Mason Verger, eräs Lecterin ensimmäisistä uhreista, on päättänyt kostaa. Hän yrittää omaisuudellaan ja vaikutusvallallaan saada Lecterin tapettua. Samaan aikaan Crawford vetelee viimeisiään ja Starlingin ura on vaakalaudalla.

Tässsä kirjassa on ehkä kaikista eniten semmoista puhdasta pahuutta. Semmoisia luonteenpiirteitä ja tekoja, jotka sairaudessaan menevät reippaasti yli ymmärryksen. Samalla kuitenkin Harris onnistuu jossain määrin inhimillistämään pahiksia, ja joissain kohti lukija saattakin jo tuntea vähän sympatioita heitä kohtaan.

Lyhyestä virsi kaunis: tämä on psykologinen ja jännittävä kirja, mutta aika raju. Suosittelen silti todella paljon!

84. Thomas Harris - Uhrilampaat

Thomas Harrisin toinen Lecter-romaani on päässyt meidänkin listalle. Toki sijoitus on vasta esim. Tolstoin jälkeen, minkä järkevyydestä voidaan olla montaa mieltä. Miusta koko Lecter-sarja olisi voinut päästä listalle, niinkuin Harry Potteritkin, yhtenä kohtana. Mutta koska taitaa olla niin, että Uhrilampaat on koko sarjan tunnetuin kirja, niin ei ole ihme, ettei sen kaverit ole listalla myös. Tämä kirjoitus näyttää taas menevän siihen tuttuun "Idaa väsyttää" -kategoriaan, joten älkää ihmetelkö.

Uhrilampaat sijoittuu aikaan Punaisen lohikäärmeen jälkeen, tietenkin. Graham on hävinnyt kuvioista, ja hänen kohtalonsa on aika surullinenkin. Crawford on vanhentuneena, mutta edelleen melkein voimissaan vielä mukana FBI:n toiminnassa ja tarvitsee apua Lecterin kuulusteluihin. Hän äkkääkin poliisikoulun kokelaista viehättävän Clarice Starlingin, joka on lupaava tutkijan alku.

FBI tutkii tapausta, jossa murhaaja murhaa nuoria tyttöjä ja nylkee näitä. Kun Lecter ilmaisee tietävänsä asiasta jotain, alkaa Starlingin ja Lecterin välinen psykologinen vääntö. Harris käyttää taas taitavasti "jumalasemaansa" kirjailijana, ja laittaa kertojan hyppimään näkökulmasta toiseen. Tämä kirja meni taaskin noin päivässä, eikä se ole ihme. Kirja imaisee sisäänsä ja pakottaa lukemaan lisää, vaikka kello osoittaa jo kahta yöllä ;P. Suosittelen edelleenkin kaikille, jotka eivät raakuuksia pelkää.

*****

Listan ulkopuolelta: Thomas Harris - Punainen lohikäärme

Innostuin John Verdonin jälkeen lukemaan Hannibalit uudestaan. Tämä on Harrisonin ensimäinen kirja, jossa puhutaan Lecteristä, Kannibaali-Hannibalista. Olen lukenut Hannibalit ensimmäisen kerran joskus 12-vuotiaana, enkä muistanut niistä kun pääkohtia aloittaessani nämä uudelleen.

Punainen lohikäärme ei sinänsä kerro Lecteristä. Punainen lohikäärme kertoo siitä, kuinka FBI:n agentit Graham ja Crawford yrittävät selvittää todella raakoja kahden perheen murhia. Koska Lecter on hullu, häneltä pyydetään neuvoja ja näkökulmia murhaajan kiinnisaamiseksi. Vaikka Lecter ei olekaan kirjassa pääosassa, hänestä annetaan kirjassa jonkin verran tietoja, jotka auttavat ymmärtämään kirjasarjan seuraavia osia: Uhrilampaita, Hannibalia ja Nuorta Hannibalia.

Thomas Harrisin kerronta on selkeää ja siinä pysyy mukavasti mukana. Hän käyttää tehokkaasti hyödykseen kaikkitietävää lukijaa ja vaihtelee kerrontaa aina ihmisten näkökulmien välillä. Harrisin kirjoitustyyli tempaa lukijan mukaansa ja saa hänetkin pohtimaan, kuka teki murhat, miksi ja miten... Suosittelen.

Listan ulkopuolelta: John Verdon - Numeropeli (videolla)

Listan ulkopuolelta: Miika Nousiainen - Maaninkavaara

(Kuva: luekirja.fi)

Miika Nousiaisen teki minulle tutuksi Nelosen Hyvät ja huonot uutiset -sarja, jossa Suomen harmaahiuksisin sosiaalidemokraatti toisti lausetta "ennen oli paremmin", yhdessä kollegansa Tuomas Kyrön kanssa. Nousiaisen kuiva huumori puree meikäläiseen, ja keskiviikkona kirjakaupasta mukaani lähtikin Nousiaisen toinen romaani, Maaninkavaara. 

Esikoisteoksellaan  Vadelmavenepakolainen itsensä läpi lyönyt Nousiainen kirjoittaa Maaninkavaarassa päällisin puolin suomalaisesta urheiluhulluudesta, mutta tosiasiassa yhden perheen kipupisteistä ja siitä mitä he ovat valmiita tekemään toistensa eteen. 
Martti Huttusen elämäntavoitteena on suomalaisen kestävyysjuoksumaineen palauttaminen. Kun lahjakas poika katoaa, jää valmentaja-isä tyhjän päälle, sillä Martin koko elämä pyöri pojan juoksuharrastuksen ympärillä. Teini-ikäinen Heidi päättää juosta isänsä pois masennuksesta ja antautuu tämän valmennettavaksi, vaikka tahtookin pyrkiä tosissaan kuvataidekouluun. Heidi ei ymmärrä, että hänen entinen elämänsä on kohta vain muisto, kun isä alkaa koulia tyttärestään huippu-urheilijaa. Martin mielestä rakastuminen ja peruskoulu ovat pilanneet monta hyvää urheilijaa, ja ystävät ja koulunkäynti ovat vain turhaa hidastetta juoksijan päivärytmissä. Harjoittelu alkaa saada yhä vain absurdimpeja sävyjä, kun Heidi käy koulua painoliiveissä ja nukkuu magnettirummussa - Martti-isän ideasta  luopua perinteisestä aikakäsityksestä nyt puhumattakaan. Hänen mielestään maailmassa on vain yksi pätevä mittayksikkö ja se on ratakierros.

Suomalaiskansallinen urheiluhulluus on hauska aihe kirjalle, sillä Maaninkavaarassa tulee esille juuri se huvittava suomalaisuuden piirre, että mitään ei jätetä puolitiehen. Jos jotain aloitetaan, se muuten viedään täysillä, ja yleensä vähän ylikin, loppuun asti. Alkoholia ei voida ottaa vaan "yhet kaljat" vaan ollaan sitten muuten niin kännissä, että oksennetaan koko seuraava viikko. Nousiaisen kirjassa tästä piirteestä esimerkkinä on urheilu. Martti-isä vie tyttärensä huippu-urheilijaksi valmentamisen jo vaaraallisenkin pitkälle. Kun on kerran aloitettu, niin ei varmasti jätetä hommaa puolitiehen. Kultamitalli tai ei mitään. 

Vaikka takakannessa sanotaankin kirjan olevan hulvattoman hauska, käyttäisin mielummin sanaa tragikoominen. Vaikka kirja onkin hauska, on se myös pohjimmiltaan vakava, ja monessa kohdassa naurun ohella tuli myös kyyneleet silmiin. Ensin Huttusen perhe yrittää selvitä pojan katoamisesta, ja seuraavassa hetkessä isän urheiluhulluus onkin jo repimässä jäljellä olevaa perhettä rikki. Eniten iskee Heidin tunne siitä, että kunhan hän vain pääsisi haluamaansa kuvataidekouluun niin kaikki kyllä järjestyisi. Juoksemisellaankin hän vain haluaa miellyttää ja pelastaa köyhän miehen Esa Saariseksi nimittämänsä isänsä. 

Tarinaa kerrotaan vuoronperään isän ja tyttären näkökulmasta, joka tuo kerrontaan mukavaa monipulisuutta. Martti-isä on siitä mielenkiintoinen henkilö, sillä hänellä tuntuu olevan ihan järkeviä ajatuksia ja tarkoituksia, mutta ulkopuolisten silmiin ne näyttävätkin täysin hulluilta. 

Kirjassa käsitellään myös sukupolvi eroja, sillä Martti on vahvasti sitä mieltä, että nykynuoriso on pehmeää, kun he mieluummin pelaavat sählyä ja istuvat tietokoneella pakkasessa juoksemisen sijasta. Isän ja tyttären väliset näkemyserot ja menneisyyteen jämähtäneen Martin ihmettelyt nykypäivän juttuja kohtaan ovatkin kirjan hauskinta antia. Parhaat naurut lukijaa saa, kun Martti kirjoittaa Suosikin terveyspalstalle teeskennellen murrosikäistä tyttöä kysyen tyttärensä kuukautisista ja miten ne vaikuttavat harjoitusohjelmaan. 

Maaninkavaara on erittäin hyvä kirja. Siis todella hyvä. Kannattaa ehdottomasti lukea. Itse ajattelin seuraavalla kaupunkireissulla etsiä käsiini Vadelmavenepakolaisen.

*****