keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Listan ulkopuolelta: Ilkka Remes - Nimessä ja veressä


Sain tämän pokkariversiona joskus isiltä, kun se oli tämän jo lukenut. Vähän aikaa sitten mietin, että mitäs sitä lukis seuraavaksi ja ajattelin, että luenpa vähän lisää suomalaista laatukirjallisuutta, joten luin tämän. Remeksen teoksia en ole aikaisemmin lukenut kuin 6/12, joka oli niin aidon tuntuinen, että aloin äidille selittämään sen tapahtumia: "Tiiätkö mitä on käyny..."

Nimessä ja veressä oli hyvin mielenkiintoinen jännityskirja. Siinä oli monta henkilöä, ja aina välillä piti miettiä, että mites tää nyt liittyy mitenkään mihinkään. Lopussa kuitenkin kaikki oli nivottu nätisti yhteen.

Ihan lukemisen arvoinen kirja, vaikka loppu oli laimea.

****

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Listan ulkopuolelta



Yritin vähän aikaa sitten aloittaa lukemaan Dostovjeskin Rikosta ja rangaistusta, mutta ei ollut oikein inspiraatiota lukea sitä ensimmäistä sivua pidempään, joten 100 kirjan lukeminen on vähän jäänyt. Sen sijaan olen ahminut yhdessä lomaviikossa monta muuta hyvää romaania, joista muutamasta ajattelin kirjoittaa tänne pari sanaa.

Jari Tervon Koljatti herätti kiinnostukseni ilmestymishetkellään sen saamalla mediahuomiolla. Silloin en kuitenkaan kirjaa lukenut kun ajattelin, että ei riitä ymmärrys tämän lajityypin kirjallisuudelle, luulin, että Koljatti olisi jotenkin vaikea. Nyt keväällä kuitenkin yksi kaveri suositteli tätä itse lukiessaan Koljattia, ja luin kuin luinkin teoksen. Koljatti on siis suomalaisesta yhteiskunnasta kertova poliittinen satiiri, jonka keskiössä on hyvin tutunoloinen Suomen pääministeri, joka aiheuttaa diplomaattisen skandaalin ja milloin mitäkin hämmenystä ulkomaita myöten. Koljatti oli paikoin todella hauska ja terävä ja kirvoitti monet naurut, mutta uskoisin, että muutaman vuoden päästä kirja aukeasisi minulle paremmin, sillä en tiedä paljon mitään politiikasta.


Koljatin jälkeen iskin kiinni kauan etsimääni Leena Lehtolaisen dekkariin. Lehtolainen on ehdottomasti yksi lempikirjailijostani, ja Maria Kallio -dekkarit ovat suosikkejani. Nyt olen lukenut kaikki Lehtolaisen kirjat moneen kertaan, uusinta lukuunottamatta. Väärän jäljillä on sinänsä erilainen, että edellisen kirjan tapahtumista on kulunut muutama vuosi ja päähenkilö on aivan eri elämän tilanteessa, sillä hän ei enää työskentele poliisina. Muutos on kirjan sisältöön ja sävyyn nähden huomattava ja kirjassa on raikas ote vanhaan hahmoon, en pidä Väärän jäljillä -dekkaria Lehtolaisen parhaimmistona. Myös kirjoitustyyli on romaanien välissä selvästikin muuttunut, jotenkin nykyaikaisempaan ja päivitettyyn tyyliin.

Jodi Picoultin Sisareni puolesta on kirja josta kiinnostuin elokuvan ilmestyttyä. Se kertoo Fitzgeraldin perheestä, jonka elämä pyörii leukemiaa sairastava Kate -tyttären ympärillä. Pikkusisko Anna on geneettisesti Katen kanssa yhteensopiva, joten verensiirrot ja leikkaukset ovat myös hänen jokapäiväistä elämäänsä. Anna ei ole koskaan kyseenalaistanut asemaansa isosiskon solupankkina, ennenkuin kolmentoista vuoden iässä, jolloin hän päättää haastaa vanhempansa oikeuteen. Tämä kirja on mielestäni aivan ihana ja luin sen 400 sivua melkeimpä yhdeltä istumalta. Kirja jaksaa yllättää ja itkettää ja haluaisin ehdottomasti nähdä myös elokuvan.



Prep- elämänkoulu on kirja, jonka olen lukenut myös muutaman kerran aiemmin. Curtis Sittenfieldin romaani kertoo mielestäni upeasti siitä epävarmuudesta, joka nuoria vaivaa heidän etsiessään paikkaansa maailmasta. Prep kertoo Lee Fioran neljästä opiskelu vuodesta Aultin eliitti sisäoppilaitoksessa, jossa rahasta ei puhuta, mutta on päivänselvää, että kaikilla sitä on. Stipendillä opiskelevan Leen energia menee pohdiskellessa osaako hän keskustella oikeista asioista ja käyttää oikeita vaatteita. Hän tutustuu ihmisiin, vieraantuu heistä, saa ystäviä ja etsii omaa paikkaansa Aultista ja myös koko maailmasta.

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Listan ulkopuolelta: Matti Yrjänä Joensuu - Harjunpää ja pahan pappi

Tais olla nyt toinen tai kolmas kerta, kun luin tän kirjan. Harjunpäät on kolahtaneet muhun ihan täysillä. Niissä on realistinen kerronta ja mielenkiintoinen juoni. Joensuu on ollut poliisi, joten hän pystyy kirjoittamaan aidontuntuisesti Harjunpäästä.

Harjunpää ja pahan pappi on kertomus Matista, Mikosta, Lendestä, Harjunpäästä ja Papista. Mikko Moisio on menestynyt kirjailija, joka kuitenkin on ajautunut umpikujaan elämässään. Matti on hänen poikansa, yksinäinen vähän outo ja kiusattu, jota Lende puolustaa. Lende tutustuttaa Matin Pappiin, mieheen, joka uskoo olevansa maahinen, jolla on erikoinen tehtävä.

Harjunpää on mies, joka työskentelee Poliisin Väkivaltaosastolla. Hän on kyynistynyt työtään kohtaan ja toivoisi, että voisi viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Asiaa ei auta se, että Helsingin metrossa on alkanut sattua kummia kuolemantapauksia ja niiden yrityksiä.

Tarinan ja hahmojen realistisuus on melkein yliluonnollista. Kirja tempaa mukaansa ja saa lukijan harppomaan riveillä ja yrittämään arvoituksen ratkaisemista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, ja minusta kuuluisi Sata kirjaa -listalle. Ainakin suomalaiselle sellaiselle.

*****

perjantai 21. toukokuuta 2010

18. Sofi Oksanen - Puhdistus

Sofi Oksasen Puhdistukselta odotin aika paljon, koska Oksanen on ollut niin paljon julkisuudessa.

Eräänä aamuna herätessään Aliide Truu huomaa pihallaan epämääräisen ihmismytyn. Ihmismytty on Zara, pahoilta miehiltä karannut huora.

Aliidea ja Zaraa yhdistää hyvin moni asia, ja sen lukija saa pian huomata. Kirjassa on paljon asioita, jotka pitää lukea rivien välistä.

Hahmot on kuvattu realistisesti ja mielenkiintoisesti. Juoni on rakennettu loistavasti.

Kirjan sanoma on poliittiskriittinen.

****

(oon kipeä, tekstiä ei oikein synny.)

maanantai 10. toukokuuta 2010

12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja

Nämä kirjat on taas näitä, mitkä olen lukenut ties kuinka moneen kertaan. Luulen, että kaikki tietää mistä nämä kertovat, mutta kerronpa silti lyhyesti.

Harry Potter on 11-vuotias, kun hän saa tietää itsestään uusia asioita: hän on velho ja hän on pienenä vauvana selvinnyt hengissä jostain sellaisesta, mistä kukaan muu ei ennen ole. Nimittäin mahtavan pimeyden velhon, lordi Voldemortin kuoleman kirouksesta.

Kaikki kirjat kertovat Harryn selviämisestä velhomaailman melkein kuuluisampana henkilönä ja Voldemortin vainon alla.

Harryn lisäksi kirjassa on kaksi muuta sivupäähenkilöä: Hermione Granger ja Ron Weasley, jotka ovat Harryn kanssa samassa tuvassa.

Näin ilmaistuna kirjat kuulostavat lähes tyhmiltä. Mutta J.K. rowlingin kirjoitustyyli (unohtamatta suomentajaa, joka on varmasti tehnyt hirveän työn) on hyvin mielenkiintoinen. 7 kirjan aikana kaikki henkilöt kasvavat. he kokevat rakkautta, vihaa, ystävyyttä. Vaikka Harry joutuu koko ajan taistelemaan Voldemorttia vastaan, hän kokee silti inhimillisiä tunteita, murrosiän ja ensimmäisen rakkautensakin.

Tarina ei siis ole pelkkää toimintaa ja mäiskettä, vaan siinä on sisältö, joka on varmasti suurin syy siihen, että Harry Pottereilla on niin suuri maine.

Ainoa, mikä lukiessa ärsytti, oli se, että aina uuden kirja alussa toistettiin vanhoja asioita. Ihan kuin joku lukisi toisen, kolmannen, neljännen tai muun myöhemmän osan ennen ensimmäistä.

Teemana kirjassa on rakkaus. Rakkaus pelasti Harryn kuolemalta ja rakkaus auttaa Harrya voittamaan Voldemortin. Rakkautta on kirjassa kaikkialla. Hahmojen välillä, jopa yllättäviäkin rakkaussuhteita.

Dumbledore on ehdottomasti tarinan mielenkiintoisin henkilö. Hän toimii Harryn ja hänen kumppaneidensa koulun, Tylypahkan rehtorina.

*****