Tämä tuli luettua loppuun jo eilen, mutta jotenkin kirjan aiheuttamat tunteet on vaikea laittaa sanoiksi. Kun sitten keskustelin ainoan lukevan miespuolisen tuttavani kanssa kirjoista niin oli pakko tulla kirjoittamaan tänne.
Pitkä marssi on kirja, jonka perusidea kiinnosti minua suuresti jo ennenkuin pääsin aloittamaan tarinaa. Se menee jotakuinkin niin, että sata poikaa aloittaa marssin. Marssin, joka kestää niin pitkään, että vain yksi on jäljellä. Pojat eivät saa pysähtyä, istahtaa tai levätä. Heidän on käveltävä jatkuvasti eteenpäin, päivän vaihtuessa yöksi ja toisin päin. Jos pysähtyy, silloin saa kuulan kalloonsa.
Ensinnäkin ajatus on aika absurdi. Eihän missään kilpailussa hävinnyttä voi tappaa. Ei ainakaan tässä yhteiskunnassa, eihän? Meitin paljon sitä, että jos marssi järjestettäisiin oikeasti ja olisi samanlaiset karsinnat ja muut, kuinka moni pystyisi oikeasti uskomaan, että häviäjät ammuttaisiin. Ainakin Suomessa luotto valtaan ja pomoihin on jotenkin aika kova. En pysty kuvittelemaan, että ketään tapettaisiin vain koska ei jaksanut marssia yhtä pitkään kuin toiset. Se tekee tästä kirjasta todella mielenkiintoisen.
"Voi Vittu. Tultiin just 27 kilometrin marssilta, jossa meillä oli taisteluvarustus päällä. Et voi kuvitellakaan, kuinka kipeät mun jalat on", sanoo intissä oleva ystävä. Hyvään aikaan sanoikin tuon, jotenkin nimittäin pystyin kuvittelemaan, kuinka kipeät ne jalat oli. King kuvailee kirjassa todella hyvin niin henkistä kuin fyysistäkin kärsimystä, jonka marssi aiheuttaa.
Kirjan psykologisuus, absurdius ja hulvattoman hauskat dialogit tekivät minuun vaikutuksen. Tämä on ensimmäinen Kingin kirja, jonka jälkeen voin todeta ymmärtäväni hänen osakseen saavan arvostuksen.
tiistai 21. elokuuta 2012
perjantai 17. elokuuta 2012
Listan ulkopuolelta: Stephen King - Raivo
Sain otettua hyllystä pitkään siellä lojuneen teoksen, Stephen Kingin kirjat Raivo ja Pitkä Marssi yksissä kansissa. Ne ovat kummatkin kirjoja, jotka hän on julkaissut salanimellä ja ovat sitten päätyneet uudelleenjulkaistaviksi hänen omalla nimellään, kun asia on tullut julki. Mielenkiintoinen tempaus, josta en olisi varmaan koskaan saanut tietää, ellen olisi löytänyt tätä kirjaa hyllystä. Mulla ei muuten ole mitään hajua, mistä tuo kirja on hyllyyn ilmestynyt, käykö teille koskaan näin? Siis että löydätte kirjahyllystä kirjan, jonka alkuperää ette muista?
Stephen King oli siis neljän (tai viiden) ensimmäisen julkaistun teoksensa jälkeen päättänyt julkaista pari pokkaria väärällä nimellä. Kirjan alussa hän esittää perusteensa käyttää väärä nimeä ja myös pohtii sitä, että ostetaanko hänen kirjojaan kirjailijan nimen vai kirjan sisällön perusteella. Mielenkiintoisia pohdiskeluja, minäkin olen nimittäin miettinyt paljon, että millä nimellä kirjan julkaisen. (jota siis ei ole vieläkään kirjoitettu :p)
Raivo kertoo nuoresta pojasta, joka jouduttuaan ties monennenko kerran rehtorin puhutteluun, pimahtaa, tappaa opettajansa ja ottaa kokonaisen luokallisen ihmisiä panttivangikseen. Tämä luokka on hänen oma luokkansa, ja vaikka panttivankitilanne ei kestä kuin nelisen tuntia, kerkeää sen aikana tapahtua vaikka mitä.
Vaikka ideana kirja on loistava, jotenkin kirja silti ontuu. Luulen, että se johtuu joko suomennoksesta tai sitten siitä kielestä, mitä King käyttää. Ehkäpä kummastakin. Jotenkin kuitenkin kirjan teksti on liian viisikkomaista. En tiedä onko tuo nyt hyvä sana kuvaamaan tekstiä, mutta ekhäpä joku teistä ymmärtää.
Tuli tässä kirjoittaessa mieleen, että jos ja kun tekstin ontuvuus piilee suomennoksessa, saattaa se johtua siitä, että kirja on käännetty ilmeisen kauan aikaa sitten (kai 90-luvulla). Koska olen näin nuori (omg) niin en tiedä tiedänkö mitään ja tämä on pelkkä arvaus, mutta luulen, että englanti ei ole ollut niin arkipäiväistä kuin nykyään. Nykyään kuitenkin englannin puhekielikin on helpompi kääntää suomen puhekieleksi, kn ehkä tuohon aikaan englannin puhekieli on helposti käännetty liian kirjakieleksi. Tai sitten yksinkertaisesti murre on näin pitkässä (hehe) ajassa muuttunut niin paljon, että se kuulostaa tosi oudolta korvaan.
Enikeis, tämäkin kirja näemmä herätti paljon ajatuksia. Ei ehkä niinkään juonensa, vaan kirjailijan ja kustannusyhtiön puolesta.
Ps. on muuten tämäkin aika absurdi kirja.
Stephen King oli siis neljän (tai viiden) ensimmäisen julkaistun teoksensa jälkeen päättänyt julkaista pari pokkaria väärällä nimellä. Kirjan alussa hän esittää perusteensa käyttää väärä nimeä ja myös pohtii sitä, että ostetaanko hänen kirjojaan kirjailijan nimen vai kirjan sisällön perusteella. Mielenkiintoisia pohdiskeluja, minäkin olen nimittäin miettinyt paljon, että millä nimellä kirjan julkaisen. (jota siis ei ole vieläkään kirjoitettu :p)
Raivo kertoo nuoresta pojasta, joka jouduttuaan ties monennenko kerran rehtorin puhutteluun, pimahtaa, tappaa opettajansa ja ottaa kokonaisen luokallisen ihmisiä panttivangikseen. Tämä luokka on hänen oma luokkansa, ja vaikka panttivankitilanne ei kestä kuin nelisen tuntia, kerkeää sen aikana tapahtua vaikka mitä.
Vaikka ideana kirja on loistava, jotenkin kirja silti ontuu. Luulen, että se johtuu joko suomennoksesta tai sitten siitä kielestä, mitä King käyttää. Ehkäpä kummastakin. Jotenkin kuitenkin kirjan teksti on liian viisikkomaista. En tiedä onko tuo nyt hyvä sana kuvaamaan tekstiä, mutta ekhäpä joku teistä ymmärtää.
Tuli tässä kirjoittaessa mieleen, että jos ja kun tekstin ontuvuus piilee suomennoksessa, saattaa se johtua siitä, että kirja on käännetty ilmeisen kauan aikaa sitten (kai 90-luvulla). Koska olen näin nuori (omg) niin en tiedä tiedänkö mitään ja tämä on pelkkä arvaus, mutta luulen, että englanti ei ole ollut niin arkipäiväistä kuin nykyään. Nykyään kuitenkin englannin puhekielikin on helpompi kääntää suomen puhekieleksi, kn ehkä tuohon aikaan englannin puhekieli on helposti käännetty liian kirjakieleksi. Tai sitten yksinkertaisesti murre on näin pitkässä (hehe) ajassa muuttunut niin paljon, että se kuulostaa tosi oudolta korvaan.
Enikeis, tämäkin kirja näemmä herätti paljon ajatuksia. Ei ehkä niinkään juonensa, vaan kirjailijan ja kustannusyhtiön puolesta.
Ps. on muuten tämäkin aika absurdi kirja.
Listan ulkopuolelta: Juha Itkonen - Kohti
Juha Itkosen Finlandia -ehdokkaaksi valittu Kohti on jännä kirja. Se kertoo rikkoutuneesta Ansaksen perheestä, isästä ja kahdesta aikuisesta lapsesta. Kaikki kolme ovat enemmän tai vähemmän eksyksissä. Tapani Ansas on naistenmiehenä tunnettu poliitikko, joka näkee vuosi sitten kadonneen tyttärensä Julian televisiossa ja lähtee tsunamin runtelemaan Khao Lakiin etsimään karkulaista. Mukaan lähtee Julian veli, Jussi, nuori ja kunnianhimoinen pörssimeklari, jonka vaimo odottaa pariskunnan toista lasta. Tapani, Jussi ja Julia ovat kaikki enemmän tai vähemmän eksyksissä, ja yrittävät perheensä kokoamisen ohella löytää niin toisensa kuin itsensäkin.
Kerronnaltaan Kohti muistuttaa pitkälti toista lukemaani Itkosen romaania, Anna minun rakastaa enemmän. Tässäkin on useita kertojia, joten samat tapahtumat esitetään monelta kantilta katsottuna, jolloin lukija voi itse päättää mitä mieltä on henkilöistä. Dialogia ei ole paljon, vaan tapahtumat ja vuoropuhelut selitetään. Suurin osa asioista käsitellään takaumien ja muistojen kautta. Juuri tämän takia asiat paljastuvat pikkuhiljaa, kuten se miksi perhe on niin rikkinäinen, ja miksi Julia ylipäätänsä lähti pois Suomesta.
Kohti on siitä jännä kirja, että en oikein tiedä mitä tästä sanoisin. Toisaalta oli tosi hyvä kirja (luin melko äkkiä), ja yleensäkin pidän näistä missä aukaistaan menneitä tapahtumia pikkuhiljaa, ja loppuun asti on yllätyksiä. Mutta toisaalta en oikein saanut kiinni henkilöistä. Kaikki kolme ovat erilaisia, ja kaikkien taustat ja tarinat on hyvin kirjoitettu. Ehkä se johtuu siitä, että ne on kuitenkin kaikki niin erilaisia kuin minä, etten oikein saanut kiinni mistään yhtymäkohdasta. Mutta ihan kelvollinen kirja kuitenkin.
Kerronnaltaan Kohti muistuttaa pitkälti toista lukemaani Itkosen romaania, Anna minun rakastaa enemmän. Tässäkin on useita kertojia, joten samat tapahtumat esitetään monelta kantilta katsottuna, jolloin lukija voi itse päättää mitä mieltä on henkilöistä. Dialogia ei ole paljon, vaan tapahtumat ja vuoropuhelut selitetään. Suurin osa asioista käsitellään takaumien ja muistojen kautta. Juuri tämän takia asiat paljastuvat pikkuhiljaa, kuten se miksi perhe on niin rikkinäinen, ja miksi Julia ylipäätänsä lähti pois Suomesta.
Kohti on siitä jännä kirja, että en oikein tiedä mitä tästä sanoisin. Toisaalta oli tosi hyvä kirja (luin melko äkkiä), ja yleensäkin pidän näistä missä aukaistaan menneitä tapahtumia pikkuhiljaa, ja loppuun asti on yllätyksiä. Mutta toisaalta en oikein saanut kiinni henkilöistä. Kaikki kolme ovat erilaisia, ja kaikkien taustat ja tarinat on hyvin kirjoitettu. Ehkä se johtuu siitä, että ne on kuitenkin kaikki niin erilaisia kuin minä, etten oikein saanut kiinni mistään yhtymäkohdasta. Mutta ihan kelvollinen kirja kuitenkin.
torstai 16. elokuuta 2012
Listan ulkopuolelta: Thomas Harris - Hannibal
HiAAAAAAA! En osaa päästä yli siitä, miten mahtavasti Harris kirjoittaa. Me taidettiin joskus Veeran kanssa puhua - tai sitten joku muu puhui jossain leffassa tai jotain - että ois niin siistiä, kun vois unohtaa kaikki lukukokemukset ja nähdyt elokuvat ja palata niihin aina uudestaan ja elää ne tunteet uudestaan. Mie tuossa huomasin, että ihan nätisti oli kuudessa (?) vuodessa unohtunut melkein kaikki tästä kirjasta. Eikä kyllä haittaa, oli niin mahtia saada kokea tuon kirjan tunnelma yhä uudelleen. Tosin tässä kohtaa on mainittava, etten suosittele kenellekään 12-vuotiaalle näitä kirjoja. ;)
Kannibaali-Hannibalin kolmannessa osassa ei enää jahdata ketään sarjamurhaajaa, paitsi itse tietysti Lecteriä. Mason Verger, eräs Lecterin ensimmäisistä uhreista, on päättänyt kostaa. Hän yrittää omaisuudellaan ja vaikutusvallallaan saada Lecterin tapettua. Samaan aikaan Crawford vetelee viimeisiään ja Starlingin ura on vaakalaudalla.
Tässsä kirjassa on ehkä kaikista eniten semmoista puhdasta pahuutta. Semmoisia luonteenpiirteitä ja tekoja, jotka sairaudessaan menevät reippaasti yli ymmärryksen. Samalla kuitenkin Harris onnistuu jossain määrin inhimillistämään pahiksia, ja joissain kohti lukija saattakin jo tuntea vähän sympatioita heitä kohtaan.
Lyhyestä virsi kaunis: tämä on psykologinen ja jännittävä kirja, mutta aika raju. Suosittelen silti todella paljon!
Kannibaali-Hannibalin kolmannessa osassa ei enää jahdata ketään sarjamurhaajaa, paitsi itse tietysti Lecteriä. Mason Verger, eräs Lecterin ensimmäisistä uhreista, on päättänyt kostaa. Hän yrittää omaisuudellaan ja vaikutusvallallaan saada Lecterin tapettua. Samaan aikaan Crawford vetelee viimeisiään ja Starlingin ura on vaakalaudalla.
Tässsä kirjassa on ehkä kaikista eniten semmoista puhdasta pahuutta. Semmoisia luonteenpiirteitä ja tekoja, jotka sairaudessaan menevät reippaasti yli ymmärryksen. Samalla kuitenkin Harris onnistuu jossain määrin inhimillistämään pahiksia, ja joissain kohti lukija saattakin jo tuntea vähän sympatioita heitä kohtaan.
Lyhyestä virsi kaunis: tämä on psykologinen ja jännittävä kirja, mutta aika raju. Suosittelen silti todella paljon!
torstai 9. elokuuta 2012
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
Thomas Harrisin toinen Lecter-romaani on päässyt meidänkin listalle. Toki sijoitus on vasta esim. Tolstoin jälkeen, minkä järkevyydestä voidaan olla montaa mieltä. Miusta koko Lecter-sarja olisi voinut päästä listalle, niinkuin Harry Potteritkin, yhtenä kohtana. Mutta koska taitaa olla niin, että Uhrilampaat on koko sarjan tunnetuin kirja, niin ei ole ihme, ettei sen kaverit ole listalla myös. Tämä kirjoitus näyttää taas menevän siihen tuttuun "Idaa väsyttää" -kategoriaan, joten älkää ihmetelkö.
Uhrilampaat sijoittuu aikaan Punaisen lohikäärmeen jälkeen, tietenkin. Graham on hävinnyt kuvioista, ja hänen kohtalonsa on aika surullinenkin. Crawford on vanhentuneena, mutta edelleen melkein voimissaan vielä mukana FBI:n toiminnassa ja tarvitsee apua Lecterin kuulusteluihin. Hän äkkääkin poliisikoulun kokelaista viehättävän Clarice Starlingin, joka on lupaava tutkijan alku.
FBI tutkii tapausta, jossa murhaaja murhaa nuoria tyttöjä ja nylkee näitä. Kun Lecter ilmaisee tietävänsä asiasta jotain, alkaa Starlingin ja Lecterin välinen psykologinen vääntö. Harris käyttää taas taitavasti "jumalasemaansa" kirjailijana, ja laittaa kertojan hyppimään näkökulmasta toiseen. Tämä kirja meni taaskin noin päivässä, eikä se ole ihme. Kirja imaisee sisäänsä ja pakottaa lukemaan lisää, vaikka kello osoittaa jo kahta yöllä ;P. Suosittelen edelleenkin kaikille, jotka eivät raakuuksia pelkää.
Uhrilampaat sijoittuu aikaan Punaisen lohikäärmeen jälkeen, tietenkin. Graham on hävinnyt kuvioista, ja hänen kohtalonsa on aika surullinenkin. Crawford on vanhentuneena, mutta edelleen melkein voimissaan vielä mukana FBI:n toiminnassa ja tarvitsee apua Lecterin kuulusteluihin. Hän äkkääkin poliisikoulun kokelaista viehättävän Clarice Starlingin, joka on lupaava tutkijan alku.
FBI tutkii tapausta, jossa murhaaja murhaa nuoria tyttöjä ja nylkee näitä. Kun Lecter ilmaisee tietävänsä asiasta jotain, alkaa Starlingin ja Lecterin välinen psykologinen vääntö. Harris käyttää taas taitavasti "jumalasemaansa" kirjailijana, ja laittaa kertojan hyppimään näkökulmasta toiseen. Tämä kirja meni taaskin noin päivässä, eikä se ole ihme. Kirja imaisee sisäänsä ja pakottaa lukemaan lisää, vaikka kello osoittaa jo kahta yöllä ;P. Suosittelen edelleenkin kaikille, jotka eivät raakuuksia pelkää.
*****
keskiviikko 8. elokuuta 2012
Listan ulkopuolelta: Thomas Harris - Punainen lohikäärme
Innostuin John Verdonin jälkeen lukemaan Hannibalit uudestaan. Tämä on Harrisonin ensimäinen kirja, jossa puhutaan Lecteristä, Kannibaali-Hannibalista. Olen lukenut Hannibalit ensimmäisen kerran joskus 12-vuotiaana, enkä muistanut niistä kun pääkohtia aloittaessani nämä uudelleen.
Punainen lohikäärme ei sinänsä kerro Lecteristä. Punainen lohikäärme kertoo siitä, kuinka FBI:n agentit Graham ja Crawford yrittävät selvittää todella raakoja kahden perheen murhia. Koska Lecter on hullu, häneltä pyydetään neuvoja ja näkökulmia murhaajan kiinnisaamiseksi. Vaikka Lecter ei olekaan kirjassa pääosassa, hänestä annetaan kirjassa jonkin verran tietoja, jotka auttavat ymmärtämään kirjasarjan seuraavia osia: Uhrilampaita, Hannibalia ja Nuorta Hannibalia.
Thomas Harrisin kerronta on selkeää ja siinä pysyy mukavasti mukana. Hän käyttää tehokkaasti hyödykseen kaikkitietävää lukijaa ja vaihtelee kerrontaa aina ihmisten näkökulmien välillä. Harrisin kirjoitustyyli tempaa lukijan mukaansa ja saa hänetkin pohtimaan, kuka teki murhat, miksi ja miten... Suosittelen.
Punainen lohikäärme ei sinänsä kerro Lecteristä. Punainen lohikäärme kertoo siitä, kuinka FBI:n agentit Graham ja Crawford yrittävät selvittää todella raakoja kahden perheen murhia. Koska Lecter on hullu, häneltä pyydetään neuvoja ja näkökulmia murhaajan kiinnisaamiseksi. Vaikka Lecter ei olekaan kirjassa pääosassa, hänestä annetaan kirjassa jonkin verran tietoja, jotka auttavat ymmärtämään kirjasarjan seuraavia osia: Uhrilampaita, Hannibalia ja Nuorta Hannibalia.
Thomas Harrisin kerronta on selkeää ja siinä pysyy mukavasti mukana. Hän käyttää tehokkaasti hyödykseen kaikkitietävää lukijaa ja vaihtelee kerrontaa aina ihmisten näkökulmien välillä. Harrisin kirjoitustyyli tempaa lukijan mukaansa ja saa hänetkin pohtimaan, kuka teki murhat, miksi ja miten... Suosittelen.
tiistai 31. heinäkuuta 2012
perjantai 27. heinäkuuta 2012
Listan ulkopuolelta: Miika Nousiainen - Maaninkavaara
(Kuva: luekirja.fi) |
Esikoisteoksellaan Vadelmavenepakolainen itsensä läpi lyönyt Nousiainen kirjoittaa Maaninkavaarassa päällisin puolin suomalaisesta urheiluhulluudesta, mutta tosiasiassa yhden perheen kipupisteistä ja siitä mitä he ovat valmiita tekemään toistensa eteen.
Martti Huttusen elämäntavoitteena on suomalaisen kestävyysjuoksumaineen palauttaminen. Kun lahjakas poika katoaa, jää valmentaja-isä tyhjän päälle, sillä Martin koko elämä pyöri pojan juoksuharrastuksen ympärillä. Teini-ikäinen Heidi päättää juosta isänsä pois masennuksesta ja antautuu tämän valmennettavaksi, vaikka tahtookin pyrkiä tosissaan kuvataidekouluun. Heidi ei ymmärrä, että hänen entinen elämänsä on kohta vain muisto, kun isä alkaa koulia tyttärestään huippu-urheilijaa. Martin mielestä rakastuminen ja peruskoulu ovat pilanneet monta hyvää urheilijaa, ja ystävät ja koulunkäynti ovat vain turhaa hidastetta juoksijan päivärytmissä. Harjoittelu alkaa saada yhä vain absurdimpeja sävyjä, kun Heidi käy koulua painoliiveissä ja nukkuu magnettirummussa - Martti-isän ideasta luopua perinteisestä aikakäsityksestä nyt puhumattakaan. Hänen mielestään maailmassa on vain yksi pätevä mittayksikkö ja se on ratakierros.
Suomalaiskansallinen urheiluhulluus on hauska aihe kirjalle, sillä Maaninkavaarassa tulee esille juuri se huvittava suomalaisuuden piirre, että mitään ei jätetä puolitiehen. Jos jotain aloitetaan, se muuten viedään täysillä, ja yleensä vähän ylikin, loppuun asti. Alkoholia ei voida ottaa vaan "yhet kaljat" vaan ollaan sitten muuten niin kännissä, että oksennetaan koko seuraava viikko. Nousiaisen kirjassa tästä piirteestä esimerkkinä on urheilu. Martti-isä vie tyttärensä huippu-urheilijaksi valmentamisen jo vaaraallisenkin pitkälle. Kun on kerran aloitettu, niin ei varmasti jätetä hommaa puolitiehen. Kultamitalli tai ei mitään.
Vaikka takakannessa sanotaankin kirjan olevan hulvattoman hauska, käyttäisin mielummin sanaa tragikoominen. Vaikka kirja onkin hauska, on se myös pohjimmiltaan vakava, ja monessa kohdassa naurun ohella tuli myös kyyneleet silmiin. Ensin Huttusen perhe yrittää selvitä pojan katoamisesta, ja seuraavassa hetkessä isän urheiluhulluus onkin jo repimässä jäljellä olevaa perhettä rikki. Eniten iskee Heidin tunne siitä, että kunhan hän vain pääsisi haluamaansa kuvataidekouluun niin kaikki kyllä järjestyisi. Juoksemisellaankin hän vain haluaa miellyttää ja pelastaa köyhän miehen Esa Saariseksi nimittämänsä isänsä.
Tarinaa kerrotaan vuoronperään isän ja tyttären näkökulmasta, joka tuo kerrontaan mukavaa monipulisuutta. Martti-isä on siitä mielenkiintoinen henkilö, sillä hänellä tuntuu olevan ihan järkeviä ajatuksia ja tarkoituksia, mutta ulkopuolisten silmiin ne näyttävätkin täysin hulluilta.
Kirjassa käsitellään myös sukupolvi eroja, sillä Martti on vahvasti sitä mieltä, että nykynuoriso on pehmeää, kun he mieluummin pelaavat sählyä ja istuvat tietokoneella pakkasessa juoksemisen sijasta. Isän ja tyttären väliset näkemyserot ja menneisyyteen jämähtäneen Martin ihmettelyt nykypäivän juttuja kohtaan ovatkin kirjan hauskinta antia. Parhaat naurut lukijaa saa, kun Martti kirjoittaa Suosikin terveyspalstalle teeskennellen murrosikäistä tyttöä kysyen tyttärensä kuukautisista ja miten ne vaikuttavat harjoitusohjelmaan.
Maaninkavaara on erittäin hyvä kirja. Siis todella hyvä. Kannattaa ehdottomasti lukea. Itse ajattelin seuraavalla kaupunkireissulla etsiä käsiini Vadelmavenepakolaisen.
*****
torstai 19. heinäkuuta 2012
2. J.R.R. Tolkien - Taru Sormusten Herrasta
Luulisin, että kaikki tietävät Tolkienin Sormusten Herran juonen, joten en nyt ala sitä tämän enempää selittelemään: hobitti nimeltä Frodo Reppuli saa perintönä merkillisen kultasormuksen, joka paljastuu Valtasormukseksi, jota paluutaan tekevä Musta Ruhtinas Sauron havittelee itselleen. Frodo lähtee ystäviensä kanssa uskomattomalle matkalle tuhotakseen sormuksen ja pelastaakseen Keski-Maan sen tuholta.
( Kuva: Wikipedia) |
Taru Sormusten Herrasta on klassikko, joka on ehdottomasti ansainnut paikkansa tällä listalla. 1970-luvulla julkaistu sarja on saavuttanut miljoonat lukijat ympäri maailmaa, ja uutta nostetta sarja sai 2000 -luvun alkupuolella tehdystä Peter Jackson ohjaamasta elokuvasarjasta. Jos kirja on loistava, on elokuvat vähintäänkin yhtä hyviä. Yleensä en näin sano, mutta jos, ette kirjaa jaksa lukea, katsokaa edes elokuvat.
Olen lukenut Sormusten Herran aiemminkin, mutta joka kerta jaksan ihmetellä sitä mittavaa taustatyötä, jonka Tolkien on tehnyt teostaan varten. Tolkien ei ole vain kehittänyt kokonaan uusia kansoja ja kieliä, vaan myös luonut jokaiselle hahmolle ja kansalle oman historian ja sukupuun. Tolkien on luonut kokonaan uuden maailman. Läheskään kaikkia yksityiskohtia ei itse kirjassa mainita, mutta Kuninkaan paluun lopussa olevat 200 sivuiset liitteet kertovat kaiken tarvittavan Keski-Maasta ja sen kansoista kiinnostuneille.
Yksityiskohdat ja tarinan mittavuus ovat myös se, johon suurimmalla osalla varmasti tökkää tämän kirjan lukeminen. Joitakin asioita ja maisemia selitellään pitkästi ja tarinan sivussa laulellaan, runoillaan ja kerrotaan asioita ja tarinoita, joilla ei välttämättä ole Sormuksen Sodan kanssa mitään tekemistä. Varsinkin Kuninkaan paluun loppu tuntuu pitkältä. Vaikka tykkäänkin, että "loppuratkaisun" jälkeen kerrotaan mitä hahmoille sen jälkeen tapahtui ja Sormusten Herran tapauksessa, miten matka muutti heitä, tässä se tuntui vähän liian pitkältä. Etenkin luku Konnun puhdistus (joka on fiksusti jätetty elokuvasta pois), tuntuu varsin turhalta.
Kuitenkin juuri ne yksityiskohdat ja mittava taustatyö tekevät kirjasta sellaisen, että tarina tuntuu olevan osa historiaa, niin kuin lukisi tarinaa oikeista tapahtumista. Tarina on sellainen, että se kun se vaihtuu pääsee, niin se imaisee mukanaa. Tästä syystä luin viime yönä Kuninkaan paluuta kolmeen asti, koska en yksinkertaisesti voinut jättää sitä kesken. Vaikka olinkin lukenut kirjan jo aiemmin, tarina on niin laaja, tapahtumia ja henkilöitä niin paljon, että en muistanut kirjasta kuin pääkohdat. Siksi se varmaan tulikin luettua aika vauhdilla.
Vaikka kirja onkin fantasiaa, teemana on ystävyys ja rakkaus, ja etenkin se, että aina kannattaa yrittää vaikka tilanne näyttäisi kuinka toivottomalta. Teemat tulevat myös upeasti esiin elokuvista, josta ei tunnetta puute, kuten ei kirjastakaan.
"Even the smallest one can change the course of the future."
(Kuva: Wikipedia )***** |
keskiviikko 18. heinäkuuta 2012
Listan ulkopuolelta: Anu Jaantila - Sannan Jenkkivuosi
Moi! Luin kirjan! Tosin jo hetken aikaa sitten, mutta nyt vasta saan kirjoitettua siitä.
Sannan Jenkkivuosi on yhteisnide, joka sisältää kolme Anu Jaantilan romaania: Jenkkivuosi, Dear Sanna ja Love Sam. Sarjaan kuuluu vielä neljäskin kirja, Sanna & Sam Forever. Olen lukenut kolme ensimmäistä muutaman kerran aiemminkin, ja nyt luin neljännenkin kirjan kolmen ensimmäisen perään.
Jenkkivuoden alussa suomalainen Sanna lähtee Amerikkaan, Michiganiin, jossa hänen on tarkoitus viettää vuosi vaihto-oppilaana paikallisessa high schoolissa. Musikaalisesti lahjakas Sanna tutustuu muihin luokkansa oppilaisiin, kuten viulua soittavaan Chasiin ja löytää nopeasti paikkansa paikallisesta elämänmenosta. Sanna tutustuu myös kiehtovaan meksikolais-amerikkalaiseen Samiin ja tämän perheeseen. Vuoden aikana Sannan ja Samin välille kehittyy ainutlaatuinen suhde, joka jatkuu myös Sannan vaihto-oppilasvuoden jälkeen. Kirjat Dear Sanna ja Love Sam kerovatkin sitten pariskunnan kirjeenvaihdosta vuosien saatossa, mutta myös Sannan paluusta hänen vanhaan elämäänsä Suomeen, joskin muuttuneena naisena. Sanna ja Sam myös vierailevat ahkerasti toistensa luona, ja lopulta Sanna palaakin Amerikkaan opiskelemaan.
Ensinnäkin pitää sanoa, että tämä on siitä ajaton kirja, että muistin vasta toista kirjaa lukiessani (kun Samin kirjeissä oli päivämäärät), että kirjahan sijoittuu 70-luvulle. Se, että nämä on julkaistu 70- ja 80-lukujen vaihteessa ei tule selvästi ilmi missään muussa vaiheessa kuin tuossa. Vasta päivämäärien ilmestyttyä kirjaan, aloin kiinnittää huomiota mainintoihin lankapuhelimista ja kirjoituskoneista.
Mietin kovasti tätä lukiessani, että miten saisin kuvailtua Anu Jaantilan kirjoitustyyliä. Se on aika suora, ei mitään turhaa kuvailua tai syvällistä tunteiden pohtimista, vaan ihan suoraa ja tavallista tapahtumien kuvausta ja dialogia. Voisi melkein sanoa, että päiväkirjamainen, mutta en kuitenkaan tiedä olisiko se oikea sana. Näin ainakin Jenkkivuoden kohdalla. Seuraavat kirjat perustuvatkin sitten pitkälti Samin kirjeisiin ja Sannan mietintään, kuinka paljon hän kaipaa Samia. Mutta samantyyppinen tapahtumien selostaminen jatkuu. Kirjan ovat myös omalla tavallaan todella hauskoja, varsinkin ensimmäinen. Hauskuus tulee esiin vuoropuhelussa, seuraavissa kirjoissa taas Samin kirjeissä tai kun Sannan tapaa Amerikan aikaisia ystäviään.
"Mä lähdin vielä kaupungille ostamaan kotiin tuliaisia ja Daniel kerjäsi mukaan koska se halusi estää mua ostamasta mitään rihkamaa. Kun me tultiin takaisin se oli ostanut purkin vihreää maalia ja pensselin (polkupyörän maalaukseen), konekirjoitusnauhan, kukkalannoitetta ja litran kirsikoita. Mä olin ostanut lautasen jossa luki "Friends can put stars in your eyes and song in your heart" ja purkin maapähkinävoita ja Life Saver -karkkeja. Danielia nauratti mainos "Life Saver - karamelli jossa on reikä". Varsinkin kun yhtä toista lajia mainostettiin lauseella "me olemme täyttäneet reiän"."
Yli kymmenen vuotta edellisten kirjojen jälkeen julkaistu Sanna & Sam Forever on selvästikin kirjoitettu lukijoiden toiveesta saada Sannan ja Samin tarinalle päätös, vaikka omasta mielestäni tarina päättyikin jo Love Samissa varsin hyvin. Vaikka kirja onki luettava ja ihan hyväkin, mielestäni maailma ei olisi kaatunut vaikka se olisikin jätetty kirjoittamatta.
Muistan lukeneeni nämä monta kertaa joskus kakarana, ja oli jännä huomata miten joissakin kohdissa en muistanut enää tapahtumia, ja sitten tuli sellainen fiilis, että niiin justiinsa näinhän se menikin! Jännää oli myös se, että vaikka tässä puhutaan paljon esimerkiksi huumeiden käytöstä ja kuolemasta, se ei ole jäänyt mieleeni erityisesta, vaikka olenkin ollut suhteellisen nuori tätä ensi kerran lukiessani. Sannan Jenkkivuosi kolahti silloin, ja kolahtaa edelleen. Varmasti tulen lukemaan tämän yhteisniteen vielä monesti, nytkin kirjaa selaillessa tekee mieli aloittaa se heti uudestaan...
" - Eikö sulla ollut ällä matikasta?
- Oli, minä vastasin ylpeänä.
- Auttaisitsä mua kun pitäis derivoida yks juttu.
- Derivoida... mä olen kuullu siitä jossain..derivoida, näytäs vähän sitä.
Minä vilkaisin tehtävää. AIkoinaan olivat minunkin aivoni tuollaisia lannistaneet.
- Ei kuule Masa, etkä sä tiedä ettei derivointi ole enää muodissa, nykyään kaikki laskee prosentteja palkastaan tai vaikka bodaa. "
Sannan Jenkkivuosi on yhteisnide, joka sisältää kolme Anu Jaantilan romaania: Jenkkivuosi, Dear Sanna ja Love Sam. Sarjaan kuuluu vielä neljäskin kirja, Sanna & Sam Forever. Olen lukenut kolme ensimmäistä muutaman kerran aiemminkin, ja nyt luin neljännenkin kirjan kolmen ensimmäisen perään.
Jenkkivuoden alussa suomalainen Sanna lähtee Amerikkaan, Michiganiin, jossa hänen on tarkoitus viettää vuosi vaihto-oppilaana paikallisessa high schoolissa. Musikaalisesti lahjakas Sanna tutustuu muihin luokkansa oppilaisiin, kuten viulua soittavaan Chasiin ja löytää nopeasti paikkansa paikallisesta elämänmenosta. Sanna tutustuu myös kiehtovaan meksikolais-amerikkalaiseen Samiin ja tämän perheeseen. Vuoden aikana Sannan ja Samin välille kehittyy ainutlaatuinen suhde, joka jatkuu myös Sannan vaihto-oppilasvuoden jälkeen. Kirjat Dear Sanna ja Love Sam kerovatkin sitten pariskunnan kirjeenvaihdosta vuosien saatossa, mutta myös Sannan paluusta hänen vanhaan elämäänsä Suomeen, joskin muuttuneena naisena. Sanna ja Sam myös vierailevat ahkerasti toistensa luona, ja lopulta Sanna palaakin Amerikkaan opiskelemaan.
Ensinnäkin pitää sanoa, että tämä on siitä ajaton kirja, että muistin vasta toista kirjaa lukiessani (kun Samin kirjeissä oli päivämäärät), että kirjahan sijoittuu 70-luvulle. Se, että nämä on julkaistu 70- ja 80-lukujen vaihteessa ei tule selvästi ilmi missään muussa vaiheessa kuin tuossa. Vasta päivämäärien ilmestyttyä kirjaan, aloin kiinnittää huomiota mainintoihin lankapuhelimista ja kirjoituskoneista.
Mietin kovasti tätä lukiessani, että miten saisin kuvailtua Anu Jaantilan kirjoitustyyliä. Se on aika suora, ei mitään turhaa kuvailua tai syvällistä tunteiden pohtimista, vaan ihan suoraa ja tavallista tapahtumien kuvausta ja dialogia. Voisi melkein sanoa, että päiväkirjamainen, mutta en kuitenkaan tiedä olisiko se oikea sana. Näin ainakin Jenkkivuoden kohdalla. Seuraavat kirjat perustuvatkin sitten pitkälti Samin kirjeisiin ja Sannan mietintään, kuinka paljon hän kaipaa Samia. Mutta samantyyppinen tapahtumien selostaminen jatkuu. Kirjan ovat myös omalla tavallaan todella hauskoja, varsinkin ensimmäinen. Hauskuus tulee esiin vuoropuhelussa, seuraavissa kirjoissa taas Samin kirjeissä tai kun Sannan tapaa Amerikan aikaisia ystäviään.
"Mä lähdin vielä kaupungille ostamaan kotiin tuliaisia ja Daniel kerjäsi mukaan koska se halusi estää mua ostamasta mitään rihkamaa. Kun me tultiin takaisin se oli ostanut purkin vihreää maalia ja pensselin (polkupyörän maalaukseen), konekirjoitusnauhan, kukkalannoitetta ja litran kirsikoita. Mä olin ostanut lautasen jossa luki "Friends can put stars in your eyes and song in your heart" ja purkin maapähkinävoita ja Life Saver -karkkeja. Danielia nauratti mainos "Life Saver - karamelli jossa on reikä". Varsinkin kun yhtä toista lajia mainostettiin lauseella "me olemme täyttäneet reiän"."
Yli kymmenen vuotta edellisten kirjojen jälkeen julkaistu Sanna & Sam Forever on selvästikin kirjoitettu lukijoiden toiveesta saada Sannan ja Samin tarinalle päätös, vaikka omasta mielestäni tarina päättyikin jo Love Samissa varsin hyvin. Vaikka kirja onki luettava ja ihan hyväkin, mielestäni maailma ei olisi kaatunut vaikka se olisikin jätetty kirjoittamatta.
Muistan lukeneeni nämä monta kertaa joskus kakarana, ja oli jännä huomata miten joissakin kohdissa en muistanut enää tapahtumia, ja sitten tuli sellainen fiilis, että niiin justiinsa näinhän se menikin! Jännää oli myös se, että vaikka tässä puhutaan paljon esimerkiksi huumeiden käytöstä ja kuolemasta, se ei ole jäänyt mieleeni erityisesta, vaikka olenkin ollut suhteellisen nuori tätä ensi kerran lukiessani. Sannan Jenkkivuosi kolahti silloin, ja kolahtaa edelleen. Varmasti tulen lukemaan tämän yhteisniteen vielä monesti, nytkin kirjaa selaillessa tekee mieli aloittaa se heti uudestaan...
" - Eikö sulla ollut ällä matikasta?
- Oli, minä vastasin ylpeänä.
- Auttaisitsä mua kun pitäis derivoida yks juttu.
- Derivoida... mä olen kuullu siitä jossain..derivoida, näytäs vähän sitä.
Minä vilkaisin tehtävää. AIkoinaan olivat minunkin aivoni tuollaisia lannistaneet.
- Ei kuule Masa, etkä sä tiedä ettei derivointi ole enää muodissa, nykyään kaikki laskee prosentteja palkastaan tai vaikka bodaa. "
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)