Listan ulkopuolelta: Matti Yrjänä Joensuu - Harjunpää ja pahan pappi

Tais olla nyt toinen tai kolmas kerta, kun luin tän kirjan. Harjunpäät on kolahtaneet muhun ihan täysillä. Niissä on realistinen kerronta ja mielenkiintoinen juoni. Joensuu on ollut poliisi, joten hän pystyy kirjoittamaan aidontuntuisesti Harjunpäästä.

Harjunpää ja pahan pappi on kertomus Matista, Mikosta, Lendestä, Harjunpäästä ja Papista. Mikko Moisio on menestynyt kirjailija, joka kuitenkin on ajautunut umpikujaan elämässään. Matti on hänen poikansa, yksinäinen vähän outo ja kiusattu, jota Lende puolustaa. Lende tutustuttaa Matin Pappiin, mieheen, joka uskoo olevansa maahinen, jolla on erikoinen tehtävä.

Harjunpää on mies, joka työskentelee Poliisin Väkivaltaosastolla. Hän on kyynistynyt työtään kohtaan ja toivoisi, että voisi viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Asiaa ei auta se, että Helsingin metrossa on alkanut sattua kummia kuolemantapauksia ja niiden yrityksiä.

Tarinan ja hahmojen realistisuus on melkein yliluonnollista. Kirja tempaa mukaansa ja saa lukijan harppomaan riveillä ja yrittämään arvoituksen ratkaisemista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, ja minusta kuuluisi Sata kirjaa -listalle. Ainakin suomalaiselle sellaiselle.

*****

18. Sofi Oksanen - Puhdistus

Sofi Oksasen Puhdistukselta odotin aika paljon, koska Oksanen on ollut niin paljon julkisuudessa.

Eräänä aamuna herätessään Aliide Truu huomaa pihallaan epämääräisen ihmismytyn. Ihmismytty on Zara, pahoilta miehiltä karannut h***a.

Aliidea ja Zaraa yhdistää hyvin moni asia, ja sen lukija saa pian huomata. Kirjassa on paljon asioita, jotka pitää lukea rivien välistä.

Hahmot on kuvattu realistisesti ja mielenkiintoisesti. Juoni on rakennettu loistavasti.

Kirjan sanoma on poliittiskriittinen.

****

(oon kipeä, tekstiä ei oikein synny.)

12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja

Nämä kirjat on taas näitä, mitkä olen lukenut ties kuinka moneen kertaan. Luulen, että kaikki tietää mistä nämä kertovat, mutta kerronpa silti lyhyesti.

Harry Potter on 11-vuotias, kun hän saa tietää itsestään uusia asioita: hän on velho ja hän on pienenä vauvana selvinnyt hengissä jostain sellaisesta, mistä kukaan muu ei ennen ole. Nimittäin mahtavan pimeyden velhon, lordi Voldemortin kuoleman kirouksesta.

Kaikki kirjat kertovat Harryn selviämisestä velhomaailman melkein kuuluisampana henkilönä ja Voldemortin vainon alla.

Harryn lisäksi kirjassa on kaksi muuta sivupäähenkilöä: Hermione Granger ja Ron Weasley, jotka ovat Harryn kanssa samassa tuvassa.

Näin ilmaistuna kirjat kuulostavat lähes tyhmiltä. Mutta J.K. rowlingin kirjoitustyyli (unohtamatta suomentajaa, joka on varmasti tehnyt hirveän työn) on hyvin mielenkiintoinen. 7 kirjan aikana kaikki henkilöt kasvavat. he kokevat rakkautta, vihaa, ystävyyttä. Vaikka Harry joutuu koko ajan taistelemaan Voldemorttia vastaan, hän kokee silti inhimillisiä tunteita, murrosiän ja ensimmäisen rakkautensakin.

Tarina ei siis ole pelkkää toimintaa ja mäiskettä, vaan siinä on sisältö, joka on varmasti suurin syy siihen, että Harry Pottereilla on niin suuri maine.

Ainoa, mikä lukiessa ärsytti, oli se, että aina uuden kirja alussa toistettiin vanhoja asioita. Ihan kuin joku lukisi toisen, kolmannen, neljännen tai muun myöhemmän osan ennen ensimmäistä.

Teemana kirjassa on rakkaus. Rakkaus pelasti Harryn kuolemalta ja rakkaus auttaa Harrya voittamaan Voldemortin. Rakkautta on kirjassa kaikkialla. Hahmojen välillä, jopa yllättäviäkin rakkaussuhteita.

Dumbledore on ehdottomasti tarinan mielenkiintoisin henkilö. Hän toimii Harryn ja hänen kumppaneidensa koulun, Tylypahkan rehtorina.

*****

55. Miguel Cervantes - Don Quijote

Sairaspäivää ja eilis-iltaista sähkokatkosta on kiittäminen siitä, että sain tämän kyseisen kirjan vihdoin ja viimein luettua. Ei kyllä mulla ole hirveästi sanottavaa tästä kirjasta. Jotenkin ei vaan jaksanut kiinnostaa, jotenkin siksi tässä meni näin kauan. Alussa kirja oli suht mielenkiintoinen kun kerrottiin Don Quijoten hulluuden alkamisesta ja tuulimyllyistä, mutta sitten kirja muuttui pitkäveteiseksi ja rupesi kyllästyttämään. Luin vielä lyhennetyn, nuorille suunntaun version, en voi edes kuvitella kuinka kauan olisi mennyt jos olisin lukenut alkuperäisen.

*

98. Maria Jotuni - Huojuva talo

Mulla ei ole tästä kirjasta juuri mitään sanottavaa. Se alkoi mielenkiintoisesti, mutta loppua kohti odotin vain, että se loppuu.

Tarina kertoi Lean perheen tarinan. Perheen pää, Eero oli sekopää narsisti, joka kohteli muuta perhettä kuin kasaa p*skaa.

Ahdistavaa luettavaa.

**

93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä

Veera väitti mulle, että tää kirja on ihan paska. Ei ollut mun mielestä. Se on omanlaisensa. Siinä onn sellaista tiettyä huumoria ja se on kirjoitettu niin, että lukijalle jää paljon tulkittavaa.

Kirja kertoo nuoren Matin kasvamisesta isoksi. Kirjassa kerrotaan Matin näkökulmasta asioita, jotka tekivät hänestä hänet.

Nauroin monta kertaa ääneen lukiessani tätä. Tarinaa voisi kuvailla sympaattiseksi ja huvittavan surkeaksi herkän pojan kasvutarinaksi.

****

62. Leon Uris - Exodus

No. Tunnelmat kirjan loppumisen jälkeen on sekavat. Pakko todeta, että kirja on kyllä yksi parhaista mitä olen lukenut, ja että se tosiaankin on ansainnut paikkansa listalla.

Leon Uris on julkaissut tämän kirjan vuonna 1958. Hän oli Amerikan juutalaisia ja värväytyi armeijaan Pearl Harbourin jälkeen. Tätä kirjaa varten hän teki tutkimustyötä kaksi vuotta Israelissa.

Kirjan nimi Exodus viittaa laivaan, jolla siirrettiin laittomasti juutalaisia Palestiinaan. Tämä laiva on ollut oikeasti ja ilmeisesti myös kaikki kirjassa kuvatut poliittiset ja sodalliset asiat.

Kirja kertoo siis pääpiirteittäin ja vähän syvällisemminkin juutalaisten kamppailusta saada luvattu maansa.

Tarina on melko pitkä, ja alku menee pitkälti lukijan opettamisessa, että miten juutalainen kulttuuri toimii ja mitkä ovat juutalaisten normeja. Siinä sivussa lukija myös tutustutetaan kirjan päähenkilöihin: Ari Ben Canaaniin ja hänen perheeseensä, Kitty Fremontiin, Doviin ja Kathyyn, juutalaisiin pakolaisiin.

Aivan selvästi kirjailijan tarkoitus on saada ihmiset juutalaisten "puolelle". Kirja voisi kiteyttää lauseeseen "Juutalaiset eivät tahdo kuin oman maansa". Vaikka kirja esitteleekin julmia asioita, niin kuin sotaa, holokaustia ja tunteiden kuolemista, on se kuitenkin kirjoitettu toivoa antavasti.

Kirja oli tavallaan aivan hirveä. Kun kuvattiin esimerkiksi Dov Laundaun elämää, niin melkein itku pääsi, se oli nii kamalaa lukea.

Kyllä ehdottomasti suosittelen kaikille, avasi silmiä ja oli hyvin kirjoitettu. Ei mikään normaali sotakirja.

*****

31. Louisa May Alcott - Pikku naisia

Pikku naisia kertoo Marchin perheestä, joka elää yksinkertaista elämäänsä sisällisodan aikana Yhdysvalloissa. Kirjassa keskitytään neljään sisarukseen: Meg, Jo, Beth ja Amy ovat taiteellisesti lahjakkaita ja ahkeria tyttöjä, joiden isä on mennyt sotaan. Isää kaivatessa tytöt tutustuvat naapurin ystävälliseen herra Laurenceen ja tämän lapsenlapseen, ilkikuriseen Laurie -poikaan. Laurie tykästyy kovasti kaikkiin Marchin tyytöihin ja kokee heidän kanssaan monia seikkailuja ja huolia.

Pikku naisia on noin yleisesti ihan viihdyttävä kirja ja mukavaa luettavaa. Hahmot ovat mukavan erilaisia ja samaistuttavia, että jokaiselle lukijalle löytyy oma suosikki. Minun suosikkini oli ehkä poikamainen Jo, joka yrittää olla mies talossa isän ollessa poissa. Loppua kohden kirja kävi mielenkiintoisemmaksi kun mukaan tuli vähän surua ja romantiikkaa.
Tavallaan en kuitenkaan ehkä ymmärrä miksi tämä on niin suosittu ja klassikko, sillä onhan tälläisiä samanlaisia kirjoja olemassa ehkä miljoona. Mutta ei siinä mitään, mielestäni kirja kuvaa hyvin tuon aikakauden elämää Yhdysvalloissa, ja on muutenkin hyvä kirja.

***

72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekka

Intialainen meriarkeologi Amitra Desai tutkii meren pohjalta löytynyttä rauniokaupunkia apunaan erikoissukellusvenettä hallitseva Sergei. Kaksikko yrittää selvittää mitä alueella tapahtui kymmenen tuhatta vuotta sitten. Samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua, kun kokonainen järvi katoaa. Ryhmä eri alojen tutkijoita kokoontuu yhteen kun maailmaan uhkaa pelottava tulevaisuus.

Sarasvatin hiekka on fiktiivinen romaani, jolla on kuitenkin todelliset lähtökohdat: Intian länsirannikon merialueiden pohjalta on löydetty meren pinnan nousun hukuttamien suurten kaupunkin raunioita. Kirjassa käsitellään myös mannerjäätiköiden sulamista, Atlantiksen tarua sekä tsunameja, jotka ovat olleet viimeistään vuoden 2004 joulukuun jälkeen todellinen pelon aihe. Myös ydinvoiman lisäämisen kritisointia harrastetaan kirjassa paljon, ja ilmeisesti hyvästä syystä. Takakansi tekstin ja alun perusteella en todellakaan odottanut näin pysäyttävää ja pelottavaa tarinaa, joka on hyvinkin todentuntuinen.

Vertaisin kirjaa Ilkka Remeksen romaaneihin. Molemmissa on todenperäisiä lähtökohtia, ja paljon henkilöitä joiden tarinat jossain vaiheessa kietoutuvat yhteen. Kun Remeksen kirjoissa jo alku saa lukijan kiinnostumaan ja pitää otteessaan loppuun asti, Sarasvatin hiekasta minä todella kiinnostuin vasta noin puolessavälissä.
Itse kirjan tekstillinen osuus ei ole mitenkään pyöryttävän erikoista tai ihmeellistä, mutta aihe ja sen kuvaus ansaitsevat kyllä arvostusta.

Kirjan lopussa kirjailija on kirjoittanut kappaleen siitä mikä oli totta ja mikä ei. Onneksi. Hieman herkkähermoisimmille kirja olisi varmaan kova pala pureskeltavaksi, sillä vaikka kirjan maalaama uhkakuva on hyvin todellinen, ei se ole ajankohtainen vielä pitkään aikaan.

****

16. Elias Lönnrot - Kalevala

Mie olin aluksi aivan satavarma, että jipii, Kalevala on kyllä niin sivistävää lukemista, ettei se voi olla huono. Ja luinhan mie Helkavirsiäkin, ja tykkäsin siitä kovin, vaikka siinä oli runoja. Jokatapauksesssa Kalevalaa lukiessa en voinut välttyä "hohhoijjaa" -efektiltä.

Kalevalassa kaikki on kerrottu miljoonaan kertaan, eri sanoin. Tämä johtuu oletettavasti siitä, että se on siirtynyt suullisena perintönä, ja toisto on helpompi muistaa.

Kalevala kertoo tarinaa Pohjolan ja Kalevalan ihmisistä, jotka tappelevat paljon keskenään. Kummatkin tuntuvat jotenkin väheksyvän toista, mutta liekö kyse sitten kateudesta tai pelosta? Nimittäin yhdessä runossa Ilmarinen hakkee vaimoa Pohjolasta ja suostuu kaikkeen mitä Pohjan akka hällä teettää.

Kalevalassa henkilöt on kuvattu epärealistisen realisesti. Vaikka henkilöillä on yleensä jotain "erikoisvoimia" (esim. loistava laulutaito jolla siirretään tavaroita) niin silti henkilöt ovat kauhean inhimillisiä, tuntevat epämielekkäitä tuntemuksia ja myös toimivat typerästi.

Luin 17. painoksen, ja alkusanoissa luki jotain tyyliin "tämä on lopullinen versio ja parasta suomen kieltä", nauratti vähän, se on nimittäin ennen 1950 painettu. Kieli kirjassa oli värikästä, ja oli ihanaa lukea ja arvailla sanojen merkityksiä.

"Jäi yksin Kalervon impi
kera vatsan vaivaloisen"

Lönnrot on tehnyt valtavan työn. Olen jotenkin iloinen siitä, että olen nyt lukenut taas yhden sivistävän teoksen.

Viimeisessä runossa minua häiritsi samankaltaisuus Raamatun kanssa. Siinä Marjatta, nuori neitsyt, tulee raskaaksi puolukasta, ja synnyttää pojan (sytyttääkö?). Väinämöinen ei hyväksy poikaa, vaan vaatii tapettavaksi, mutta kaksikuinen poika haukkuu Väinämöisen. Väinämöinen lähtee ja toteaa lähtiessään, että joskus häntä vielä tarvitaan. Mie nään tässä Lönnrotin vastalauseen sille, että Raamattu hävittää Suomen vanhan kulttuurin. Nähköön kuka mitä näkee, en varmaan ole oikeassa.

***½