93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä

Veera väitti mulle, että tää kirja on ihan paska. Ei ollut mun mielestä. Se on omanlaisensa. Siinä onn sellaista tiettyä huumoria ja se on kirjoitettu niin, että lukijalle jää paljon tulkittavaa.

Kirja kertoo nuoren Matin kasvamisesta isoksi. Kirjassa kerrotaan Matin näkökulmasta asioita, jotka tekivät hänestä hänet.

Nauroin monta kertaa ääneen lukiessani tätä. Tarinaa voisi kuvailla sympaattiseksi ja huvittavan surkeaksi herkän pojan kasvutarinaksi.

****

62. Leon Uris - Exodus

No. Tunnelmat kirjan loppumisen jälkeen on sekavat. Pakko todeta, että kirja on kyllä yksi parhaista mitä olen lukenut, ja että se tosiaankin on ansainnut paikkansa listalla.

Leon Uris on julkaissut tämän kirjan vuonna 1958. Hän oli Amerikan juutalaisia ja värväytyi armeijaan Pearl Harbourin jälkeen. Tätä kirjaa varten hän teki tutkimustyötä kaksi vuotta Israelissa.

Kirjan nimi Exodus viittaa laivaan, jolla siirrettiin laittomasti juutalaisia Palestiinaan. Tämä laiva on ollut oikeasti ja ilmeisesti myös kaikki kirjassa kuvatut poliittiset ja sodalliset asiat.

Kirja kertoo siis pääpiirteittäin ja vähän syvällisemminkin juutalaisten kamppailusta saada luvattu maansa.

Tarina on melko pitkä, ja alku menee pitkälti lukijan opettamisessa, että miten juutalainen kulttuuri toimii ja mitkä ovat juutalaisten normeja. Siinä sivussa lukija myös tutustutetaan kirjan päähenkilöihin: Ari Ben Canaaniin ja hänen perheeseensä, Kitty Fremontiin, Doviin ja Kathyyn, juutalaisiin pakolaisiin.

Aivan selvästi kirjailijan tarkoitus on saada ihmiset juutalaisten "puolelle". Kirja voisi kiteyttää lauseeseen "Juutalaiset eivät tahdo kuin oman maansa". Vaikka kirja esitteleekin julmia asioita, niin kuin sotaa, holokaustia ja tunteiden kuolemista, on se kuitenkin kirjoitettu toivoa antavasti.

Kirja oli tavallaan aivan hirveä. Kun kuvattiin esimerkiksi Dov Laundaun elämää, niin melkein itku pääsi, se oli nii kamalaa lukea.

Kyllä ehdottomasti suosittelen kaikille, avasi silmiä ja oli hyvin kirjoitettu. Ei mikään normaali sotakirja.

*****

31. Louisa May Alcott - Pikku naisia

Pikku naisia kertoo Marchin perheestä, joka elää yksinkertaista elämäänsä sisällisodan aikana Yhdysvalloissa. Kirjassa keskitytään neljään sisarukseen: Meg, Jo, Beth ja Amy ovat taiteellisesti lahjakkaita ja ahkeria tyttöjä, joiden isä on mennyt sotaan. Isää kaivatessa tytöt tutustuvat naapurin ystävälliseen herra Laurenceen ja tämän lapsenlapseen, ilkikuriseen Laurie -poikaan. Laurie tykästyy kovasti kaikkiin Marchin tyytöihin ja kokee heidän kanssaan monia seikkailuja ja huolia.

Pikku naisia on noin yleisesti ihan viihdyttävä kirja ja mukavaa luettavaa. Hahmot ovat mukavan erilaisia ja samaistuttavia, että jokaiselle lukijalle löytyy oma suosikki. Minun suosikkini oli ehkä poikamainen Jo, joka yrittää olla mies talossa isän ollessa poissa. Loppua kohden kirja kävi mielenkiintoisemmaksi kun mukaan tuli vähän surua ja romantiikkaa.
Tavallaan en kuitenkaan ehkä ymmärrä miksi tämä on niin suosittu ja klassikko, sillä onhan tälläisiä samanlaisia kirjoja olemassa ehkä miljoona. Mutta ei siinä mitään, mielestäni kirja kuvaa hyvin tuon aikakauden elämää Yhdysvalloissa, ja on muutenkin hyvä kirja.

***

72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekka

Intialainen meriarkeologi Amitra Desai tutkii meren pohjalta löytynyttä rauniokaupunkia apunaan erikoissukellusvenettä hallitseva Sergei. Kaksikko yrittää selvittää mitä alueella tapahtui kymmenen tuhatta vuotta sitten. Samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua, kun kokonainen järvi katoaa. Ryhmä eri alojen tutkijoita kokoontuu yhteen kun maailmaan uhkaa pelottava tulevaisuus.

Sarasvatin hiekka on fiktiivinen romaani, jolla on kuitenkin todelliset lähtökohdat: Intian länsirannikon merialueiden pohjalta on löydetty meren pinnan nousun hukuttamien suurten kaupunkin raunioita. Kirjassa käsitellään myös mannerjäätiköiden sulamista, Atlantiksen tarua sekä tsunameja, jotka ovat olleet viimeistään vuoden 2004 joulukuun jälkeen todellinen pelon aihe. Myös ydinvoiman lisäämisen kritisointia harrastetaan kirjassa paljon, ja ilmeisesti hyvästä syystä. Takakansi tekstin ja alun perusteella en todellakaan odottanut näin pysäyttävää ja pelottavaa tarinaa, joka on hyvinkin todentuntuinen.

Vertaisin kirjaa Ilkka Remeksen romaaneihin. Molemmissa on todenperäisiä lähtökohtia, ja paljon henkilöitä joiden tarinat jossain vaiheessa kietoutuvat yhteen. Kun Remeksen kirjoissa jo alku saa lukijan kiinnostumaan ja pitää otteessaan loppuun asti, Sarasvatin hiekasta minä todella kiinnostuin vasta noin puolessavälissä.
Itse kirjan tekstillinen osuus ei ole mitenkään pyöryttävän erikoista tai ihmeellistä, mutta aihe ja sen kuvaus ansaitsevat kyllä arvostusta.

Kirjan lopussa kirjailija on kirjoittanut kappaleen siitä mikä oli totta ja mikä ei. Onneksi. Hieman herkkähermoisimmille kirja olisi varmaan kova pala pureskeltavaksi, sillä vaikka kirjan maalaama uhkakuva on hyvin todellinen, ei se ole ajankohtainen vielä pitkään aikaan.

****

16. Elias Lönnrot - Kalevala

Mie olin aluksi aivan satavarma, että jipii, Kalevala on kyllä niin sivistävää lukemista, ettei se voi olla huono. Ja luinhan mie Helkavirsiäkin, ja tykkäsin siitä kovin, vaikka siinä oli runoja. Jokatapauksesssa Kalevalaa lukiessa en voinut välttyä "hohhoijjaa" -efektiltä.

Kalevalassa kaikki on kerrottu miljoonaan kertaan, eri sanoin. Tämä johtuu oletettavasti siitä, että se on siirtynyt suullisena perintönä, ja toisto on helpompi muistaa.

Kalevala kertoo tarinaa Pohjolan ja Kalevalan ihmisistä, jotka tappelevat paljon keskenään. Kummatkin tuntuvat jotenkin väheksyvän toista, mutta liekö kyse sitten kateudesta tai pelosta? Nimittäin yhdessä runossa Ilmarinen hakkee vaimoa Pohjolasta ja suostuu kaikkeen mitä Pohjan akka hällä teettää.

Kalevalassa henkilöt on kuvattu epärealistisen realisesti. Vaikka henkilöillä on yleensä jotain "erikoisvoimia" (esim. loistava laulutaito jolla siirretään tavaroita) niin silti henkilöt ovat kauhean inhimillisiä, tuntevat epämielekkäitä tuntemuksia ja myös toimivat typerästi.

Luin 17. painoksen, ja alkusanoissa luki jotain tyyliin "tämä on lopullinen versio ja parasta suomen kieltä", nauratti vähän, se on nimittäin ennen 1950 painettu. Kieli kirjassa oli värikästä, ja oli ihanaa lukea ja arvailla sanojen merkityksiä.

"Jäi yksin Kalervon impi
kera vatsan vaivaloisen"

Lönnrot on tehnyt valtavan työn. Olen jotenkin iloinen siitä, että olen nyt lukenut taas yhden sivistävän teoksen.

Viimeisessä runossa minua häiritsi samankaltaisuus Raamatun kanssa. Siinä Marjatta, nuori neitsyt, tulee raskaaksi puolukasta, ja synnyttää pojan (sytyttääkö?). Väinämöinen ei hyväksy poikaa, vaan vaatii tapettavaksi, mutta kaksikuinen poika haukkuu Väinämöisen. Väinämöinen lähtee ja toteaa lähtiessään, että joskus häntä vielä tarvitaan. Mie nään tässä Lönnrotin vastalauseen sille, että Raamattu hävittää Suomen vanhan kulttuurin. Nähköön kuka mitä näkee, en varmaan ole oikeassa.

***½

43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa

Tästä kirjasta mulla on ollu aina sellanen mielikuva, että tää kertoo jostain tyypistä joka hengailee ruispellossa ja kirjottelee runoja. Että tarina olis jotenkin yltiötylsä ja jännityksetön. Ihan vaan ton nimen takia. SITTEN jotain kautta kuulin vähän lisää tästä kirjasta: että se sijoittuu New Yorkiin ja, että muutamilla tunnetuilla rikollisilla ja sarjamurhaajilla olisi ollut kyseinen opus hyllyssään (mitä sekään nyt muka kertoo kirjasta tai sen lukijoista, että kaikki on jotenkin vinksahtaneita sarjamurhaaajia vai?). Sieppari ruispellossa alkoi yhtäkkiä kummasti kiinnostaa.

Täytyy kuitenkin sanoo, että petyin. Sieppari ruispellossa kertoo nuoresta Holden Caulfieldista, joka saa potkut (taas kerran) arvostetusta sisäoppilaitoksesta. Holden päättää lähteä kohti kotia Manhattanille muutamaa päivää etuajassa, ihan vaan siitä syystä ettei kestä olla Penceyssä enää. Suoraan kotiin hän ei kuitenkaan mene vaan pyörii Manhattanilla muutaman päivän, tapaa tuttujaan ja mietiskelee kaikki menneitä oppilaitoksiaan ja niistä mieleen jääneitä ihmisiä. Jotenkin kirjan tarkoitus ja sanoma jäi ainakin mulle pimentoon. Loppukin tuli aika yllättäen ja kirja loppu myös jotenkin hassusti. Emmä tiiä, ehkä mä luen tän joskus uudestaan ja saan tästä jotain enemmän. Ihan mukavaa ajankulua ja joustavaa kerrontaa kuitenkin.

**½

40. Leo Tolstoi - Anna Karenina

Vihdoinkin! Päälimmäinen tunne on helpotus, että sain tän kirjan vihdoin luettua. Tosiaan 999 sivua, eikä ihan kevyimmästä ja helpommasta päästä. Eikä myöskään parhaasta.

Kirja kertoo siis viime vuosisadan lopun pietarilaisista seurapiirestä, ja päähenkilöksi voisi nimetä naisen nimeltä Anna Karenina. Anna on arvostettu ja pidetty nainen, kaunis ja arvovaltainen, hyvissä naimisissa ja pienen pojan äiti. Anna kuitenkin rakastuu Vronskiin, jonka kanssa aloittaa suhteen. Noin puolessa välissä kirjaa Anna eroaa miehestään ja sitten loppuromaani odotellaankin avioeroa. Anna Kareninan lisäksi kirjassa on noin tusina merkittävää henkilöä, joista voisi erikseen mainita hyväsydämmisen Kittyn, joka oli alussa rakastunut Vronskiin, sekä monihaaraisen kolmiodraaman viimeisen osapuolen Levinin.

Anna Karenina oli kuitenkin romaanina postitiivinen yllätys. Olihan kirja pitkä, raskas ja tylsä, oli siinä kuitenkin sellaista ajatonta romantiikkaa ja ihmissuhdesotkuja, jotka meikäläistä kiinnostivat ihan kohtuullisesti. Sotaan ja rauhaan verrattuna hyvä, mutta noin muuten aika tylsä, ja asiasta kiinnostumattomalle aika tuskaisaa luettavaa.

*

61. Jostein Gaarder - Sofian maailma

Ja näin kerrankin, Idakin saa luettua jotain (mulla on Decamerone ja Kalevala btw kesken). Tän Sofian maailman luin koulua varten. ÄI1 menossa, ja sinne piti lukkee jotain, niin luin sitte tän.

Ensimmäisen kerran luin tän joskus kuudennella luokalla - kas kummaa, ei sillon iskenyt ollenkaan. Sillon skippasin noi kaikki historia kohdat. Nyt luin koko kirjan, jokaisen sanan.

Kirja siis tosiaan kertoo Sofiasta, joka alkaa yhtäkkiä saamaan yllättäviä kirjeitä, jotka laittavat hänet miettimään elämää ja sen suuria kysymyksiä. Sofia tutustuu Albertoon, joka opettaa hänelle filosofiaa.

Alberton ja Sofian elämä kietoutuu erään Hilden ja tämän Libanonissa olevan isän elämään, ja lukija menee aivan pyörälle päästään. Tässä kirjassa maailmat menevät päällekkäin.

Kirja on nerokas, ja pistää ajattelemaan. Tätä ei todellakaan ole kirjoitettu kuudesluokkalaisille. Täytyy todeta, että lukion filosofian ensimmäisen kurssin jälkeen kiinnostuin filosofiasta. Sen ansiosta minun olikin helppo lukea Sofian maailmaa.

Suosittelen kaikille filosofiasta kiinnostuneille.

****

67. Lewis Carroll - Liisan seikkailut ihmemaassa

Liisa ihmemaassa on varmastikin yksi tunnetuimpia lastensatukirjoja kautta aikojen. Jostakin kumman syystä en kuitenkaan itse ole aiemmin lukenut koko kirjaa, vaikka tarinan tunsinkin osittain.

Ideana on siis se, että pieni Liisa-tyttö joutuu yllättäen Ihmemaahan, jossa on kaikki ihan hassusti. Siellä hän kutistuu ja kasvaa vuorotellen aivan järjettömiin mittoihin, tapaa kokonaisen korttipakan, istuu teellä hatuntekijän kanssa ja kuuntelee Valekilpikonnan tarinoita.

Liisan tarina on ihan hullunkurinen ja sekopäinen, mutta silti viihdyttävä. Kyllä sen ymmärtää miksi tämä on niin suosittu. Ei kuitenkaan sellainen mikä enää tässä iässä hirveästi jaksaisi minua kiinnostaa. Mitään syvempää merkitystä tai tarkoitusta en tälle löytänyt. Lempparihenkilöni oli varmastikin herttakuningatar, joka nauratti mua tosi paljon.

***½

56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira

Fedja-setä, kissa ja koira kertoo kuusivuotiaasta pikkupojasta, Fedja-sedästä, joka rakastaa eläimiä. Ymmärtämättömät äiti ja isä eivät kuitenkaan anna Fedja-sedän pitää kotona kissa Matruusia ja Musti-koiraa, joten Fedja-setä päättää karata kotoa ja muuttaa eläimineen maalle. Matruski ja Musti osaavat myös puhua ja hoitaa taloutta, joten kolmikon elämästä tulee oikein leppoisaa. Mukaan otetaan vielä lehmä, nimeltä Mirri, sekä ruualla käyvä traktori Tr-tr Mitja.

Tämä kirja on oikein mukavaa ja leppoisaa luettavaa. Sivuja ei ole paljon ja tarina on hauska lastensaduksi. Jotenkin en kuitenkaan ehkä ymmärrä, että minkä vuoksi juuri tämä satukirja on päässyt tälle listalle, koska ei tässä mielestäni ollut mitään sen suurempaa syvempää merkitystä tai yhteiskunnallista sanomaa. Mutta joo kyllä tykkäsin.

****