Bill Bryson - Lyhyt historia lähes kaikesta

 Siitä on jo muutama hetki, kun sain tämän tiiliskiven kuunneltua, mutta mun on pitänyt vähän reflektoida, jotta saan tästä tekstiä ulos. Kuuntelin tätä kirjaa usein kävellessäni ajotunneille. Ajokorttini on nyt kaksi kuukautta ja pari päivää vanha, joten se kertonee siitä, että tähän kirjaan meni aikaa. Teos on pitkä, mutta se vei aikaa ennenkaikkea sen takia, että se on todella tiivis ja täynnä tietoa. Monesti kuunteluissa piti pitää taukoja, jotta kerkesi hetken miettimään ja sisäistämään kaikkea sitä tietoa, jota kirja tarjoili.

Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta on nimensä mukaisesti lyhyt historia lähes kaikesta. Siis oikeasti. Kirjassa käydään läpi mm. fysiikan, kemian, biologian ja ihmisen historiaa. Isot yläkategoriat on pilkottu pienempiin, ja mielestäni mielenkiintoisimpia asioita kirjassa oli ehdottomasti säieteoria ja biologian eri osa-alueet. Kirja on kirjoitettu 2003, joten osittain tieto on varmastikin vanhentunutta. Toisaalta tämän pohjatla on hyvä lähteä päivittämään niitä tietoja, jotka todella kiinnostavat, onpahan ainakin hakusanoja, joilla hakea.

Kirjan esipuheessa Bryson kertoo lapsen aina janonneensa lisää tietoa ja turhautuneensa koulussa siihen, kun aina sanottiin, että "opitte tämän sitten myöhemmin" tai "tämä on liian syvällistä tietoa, jotta voisitte vielä ymmärtää sitä". Samaistun! Muistan koulussa, kun opettelimme murtolukuja ja niitä piti aina supistaa. Jossain kohtaa aloin supistamaan murtolukuja murtoluvuiksi, johon opettaja totesi, ettei niin saa tehdä. Hyväntahtoisesti toki, mutta ei hän koskaan oikein selittänyt, että miksi ei saa. Minusta se oli kauhean loogista, mutta se oli kiellettyä. 

Kirja on kirjoitettu paikoin humoristiseen sävyyn, ja esimerkiksi luusodat oli mielestäni todella huvittavasti kirjoitettu. Samalla, kun äijät on tehneet ihan valtavasti arkeologisia löytyjä, niin ne on suurinpiirtein hakanneet toisiaan lapioilla siellä kaivauksilla, koska kisa suurimmista löydöistä näiden arkeologi-äijien välillä on ollut niin kiivas. Ihmisten hölmöilystä kerrottiin myös hauskasti, kun pureuduttiin taksonomiaan. Musta on jotenkin todella ihanaa, että jengi tappelee siitä, onko joku eliö enemmän kasvi, kuin eläin. 

Tässä kirjassa ei juurikaan tosin sitä sellaista historiaa, jota koulussa opetettiin, vaan tämä kirja on enimmäkseen luonnontieteiden historiaa. Toki näitä aiheita käsiteltäessä on väkisinkin sivuttava historiallisia tapahtumia, mutta kuninkaat ja sodat öljystä eivät ole tässä kirjassa juurikaan esillä (joo, en oo koskaan ollut kouluhistorian ylin ystävä). 

Tämä kirja tuotti minulle paljon iloa ja oivalluksia, tekisi melkein mieli kuunnella tämä heti uudestaan.

Vesa Sisättö - Tuhansien mokien maa

Luin tämän e-kirjana. Puhelimen näytöltä. Ajattelin aluksi, että ei niin voi tehdä, siinähän kuolee silmät ja aivot ja kaikki, kun jostain puhelimen näytöltä tihrustaa. Sitten vähän puntaroin sitä, että paljonko käytän aikaa tuijottaen puhelimen näyttöä, avaten ja sulkien instagramin, facebookin, twitterin ja kaikki muut, kuitenkaan oikeastaan käyttämättä näitä sivustoja juurikaan. Näiden appien avaaminen on tapa, jolla vain kulutan aikaa ja energiaa. Kun olin saanut itselleni perusteltua kirjan lukemisen kännykän näytöltä, oli se menoa. Pitkästä aikaa palasin siihen tunteeseen, kun ajattelee, että "no vielä yksi sivu/luku". Se oli aivan ihanaa. Puhelimesta lukeminen on siinäkin mielessä kivaa, että puhelin ei paina paljoa. Jonkun Sinuhen kanssa sängyssä pyöriminen käy ihan treenistä, kun se on (varsinkin kovakantisena) niin painava ja paksu opus. Kännykän kanssa voi pyöriä miten vaan, eikä siitä juurikaan ruumis rasitu, joka tietenkin on plussaa.  (höhö)

 Tuhansien mokien maa on kirja, jossa on lyhyitä kertomuksia Suomen historian mokista. Kirja on kirjoitettu hyvin humoristiseen tyyliin ja siitä on jätetty ihan uusimmat mokat pois. Tämä on hyvä, koska kyllä mä pystyn nauramaan nuijasodille, mutta esimerkiksi Talvivaaran mokailu on niin lähellä, että se vaan vituttaisi. Ei sitä vielä voi ottaa huumorilla, vaikka siinäkin paljon huumorin aineksia on. 

 En ole koskaan ennen elämässäni puhunut kaveriporukalla Nuijasodista. Mutta niinpä vain tämä kirja sattui puheenaiheeksi kaveriporukassa, kun olin juuri lukenut Nuijasodista. Siinä me sitten kesken festaroinnin pohdittiin talonpoikain kapinaa. Nuijasotien lisäksi kirjassa kerrottiin Jäätteenmäen papereista (ihan mahtavaa, koska tämän vuoksi ymmärsin BB-Minnan letkautuksen ensimmäisessä BB-livelähetyksessä), Pispalan uittotunnelista ja Kekkosesta. Bonuksena kirjassa oli myös pieni luku Suomen alkoholipolitiikan suurimmista mokista, jotka olivat kyllä jotain aivan omaa luokkaansa järjettömyydessään.

 Kirjan mokat olivat vähän laidasta laitaan, mutta pääasiassa toki kyseessä oli poliittisten päätösten tekemiseen liittyvät mokat. Osa mokista oli ajalta, kun Suomi ei ole ollut itsenäinen valtio. Se oli mielestäni ihan hyvä asia, sillä se maalasi hyvin kuvaa siitä, millaisessa asemassa Suomi on ollut, kun se ei vielä ole ollut itsenäinen.  

Sisättö on näemmä kirjoittanut aika paljon kaikkea, ja ihan pelkästään Jäniksen vuodessa esitellyn Kekkos-salaliittoteorian takia haluaisin kyllä tutustua Operaatio Kekkoseen, jonka kirjoittamisessa Sisättö on mös ollut osallisena.

 Tämä on mahtava kirja ja suosittelen tätäkin suurella innolla. Tämä sopii hyvin kevyemmäksi lukemiseksi esimerkiksi jos kahlaa läpi jotain vähän vaikeampaa venäläistä romaania tai haluaa vähän kepeämpää ja humoristista luettavaa. Tämä oli myös jotenkin aika lohdullinen kirja, kun mokia tuntuu nyt olevan ilmassa enemmän kuin koskaan. Onhan sitä ollut kaiken maailman Kuuban ohjuskriisejäkin, eiköhän tästä selvitä vielä.

Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla, osa 1 (äänikirja)

 Bookbeatin myötä pääsin mieheni kanssa kuuntelemaan äänikirjoja. Ihan mahtavaa, hänkin on jotain lukenut, mutta hirveästi emme ole lukeneet samoja kirjoja. Halusinkin siis ehdottomasti tutustuttaa hänet minun kaikkien aikojen lempikirjaani, kun se bookbeatista löytyi. 

Jo heti aluksi innostuin, sillä Veikko Sinisalon lukijatyyli on aivan mahtava! Hän eläytyy tarinaan, vaihtelee äänenpainoja, väriä ja sävyä. Hän todella ääninäyttelee kirjan. Repeilimme miehen kanssa Sinisalon esittäessä mm. humalaisia lauluja ja Jussin mörähtelyä. Leppäsen Hennan hän ääninäytteli juuri sillä äänensävyllä, jolla olin aina hänet lukenut. Tämä myös varmasti osoittaa sen, miten hyvin Linna on onnistunut kirjoittamaan eri henkilöt. He kuulostavat kirjoitettunakin omilta itseiltään, eikä äänikirjassakaan mennyt sekaisin siitä, että kuka puhuu nyt ja kuka puhui äsken. 

Mulla on varmaan vaaleanpunaiset lasit silmillä tämän trilogian suhteen, mutta siis onhan tämä aivan huikea! Linna tekee ihmisistä, suhteista ja elämästä niin teräviä, tarkkoja ja päteviä havaintoja, että ne sopivat vaivattomasti myös nykypäivään. Edelleen, 60 vuotta myöhemmin, Linnan kuvaamia karikatyyreja voi bongailla omista tutuistaan ja vaikkapa bb-talosta. 

Mies vähän turhautui, kun nämä ovat niin pitkiä kirjoja (lupasin, että hän saa sitten päättää viisi seuraavaa kirjaa, niin ollaan tasoissa, heh). Ja joo, ymmärrän sen, onhan tämä ensimmäinen osa vain pohjustus kaikelle tulevalle. Mielestäni tämä pitkä pohjustus on kyllä tarpeen, sillä se syventää seuraavien osien tapahtumia, kun on jo kiintynyt hahmoihin ja tuntuu kuin tuntisi heidät. Aina voi palata muistelemaan miten Akseli poikasena paini karanneen vuohen kanssa (vai oliko se lammas) ja huusi perkelettä pienenä voimamiehenä. Se jos jokin aiheuttaa sitten myöhemmissä osissa haikeutta ja surua. Vahvoja tunteita, jonka takia pidän tästä niin paljon. 

Kakkososaan siirtyminen hirvittää, mutta myös innostaa. Muistan sen olevan niin sanottu itkukirja, jonka äärellä on tullut nyyhkittyä aivan huolella. Näin vanhemmalla iällä on ollut kiva päästä uudelleen tutustumaan Koskeloihin, sillä nyt tunteet eivät ehkä tule aivan niin voimalla ja raivolla, vaan voin vain kuunnella. Nykyään myös ymmärrän, että siellä jossain Tampereen huudeillahan ne asustelee, puhuvat aivan selkeästi tampereen murretta ja toisinaan paikat kuulostavat tutuilta. Ihanaa on myös se, että koska mieheni on Tampereelta, on hilpeää löytää hänen ja hahmojen puhetyyleistä yhteneväisyyksiä. 

Tämän kirjan myötä olen taas innostunut myös historiasta. Oijoi. Jatkoa seurannee. 

 

Mun arvostelun kirjasarjasta kymmenen vuoden takaa pääset lukemaan täältä

Veera on myös arvostellut kirjasarjan ja arvostelun voit lukea täältä

Trevor Noah - Laiton lapsi

 Tätä hehkutettiin suomennoksen ilmestymisen aikaan niin paljon kirjainstassa, että mulla melkein tuli vastareaktio. Päätin kuitenkin taas haastaa itseni tarttumalla johonkin, mikä tuntuu jotenkin luotaantyöntävältä. Ja voi pojat, kun se olikin kannattavaa. 

Laiton lapsi on Trevor Noahin elämäkerta. En tiennyt kuka tää tyyppi on, ennenkuin aloin kirjan lukemisen jälkeen googlettelemaan häntä. Olenhan mä jotain hänen komediapätkiä nähnytkin, en vain tiennyt, että kyseessä on tämä tyyppi. Noah on syntynyt ja elänyt nuoruutensa Etelä-Afrikassa apartheidin aikaan. Kirja alkaa lennokkaalla kuvauksella siitä, miten Noahin äiti heitti lapsensa ulos liikkuvasta autosta lasten ollessa nuoria. Se kuulostaa epäuskottavalta näin kirjoitettuna, ja luettuna (okei kuuntelin tän äänikirjana) se tuntuu vieläkin epäuskottavammalta. Lähinnä siis siksi, että en  oo koskaan osannut kuvitella mitään tuollaista tapahtuvan. 

Noahin kirjoitustyyli on todella humoristinen ja brutaalin rehellinen. Hän ei kaunistele asioita, mutta ei myöskään kauhistele. Hän kertoo miten asiat ovat menneet ja mikä on hänen ajatuksensa niiden alkusyistä, mutta ei putoa semmoiseen voivottelun kuoppaan. Häneen oli helppo samaistua, joskin huumorin käyttäminen ns. selviytymismekanismina oli toisinaan vähän liian lähellä omaa elämää ja jouduin pitämään taukoja kuuntelusta, kun heräsi liikaa ajatuksia, enkä voinut enää keskittyä. 

Kirjassa oli pari tarinaa, jotka herättivät minussa niin kovaa hilpeyttä, että nauroin ääneen. Toinen näistä oli kakka keittiön lattialla ja toinen kertoi tanssijasta nimeltään Hitler. Tuntuu tyhmältä, että kauhistuin, kun kuulin, että Afrikassa lapsia nimetään Hitlereiksi. Se toki selitetään kirjassa auki ja varmasti enemmän matkustaneet ihmiset eivät pidä tätä niin ihmeellisenä. Mulle tuli vähän tyhmä olo, että miten voin kuvitella jonkun Hitlerin olevan koko maailman yhteinen pahis. Miksen tiedä enempää apartheidistä, miksen ole ennen kiinnostunut siitä. 

Tämä avarsi mun maailmaa tavalla, jota en osannut kuvitella mitenkään, ennenkuin luin kirjan. Koitin vähän googletella, että mitä Etelä-Afrikkalaiset on ajatelleet tästä. Ilmeisesti jengi on ollut iloisia, kun Etelä-Afrikan historiaa on tuotu julki ja muuta maailmaa on kiinnostanut se. Jos ymmärsin oikein, osa porukasta on ollut sitä mieltä, että apartheidia ja sen vaikutuksia liioitellaan kirjassa, mutta onhan meilläkin täällä Euroopassa jengiä, jotka ajattelee juutalaisten massamurhan olevan salaliitto ja huijaus.

Tästä on tekeillä elokuva, jota kyllä odotan innolla! Ihan mahtava teos, suosittelen vahvasti tämän lukemista. 

*****

Trevor Noahin haastattelu: https://www.youtube.com/watch?v=_hfMNTnBM4I&feature=emb_logo

Pirjo Tuominen - Opettajatar

Usein selailen BookBeatia ja etsin kirjoja, joita haluaisin tulevaisuudessa kuunnella, mutta en nyt.

 

 

Sitten kun saan edellisen kuunneltua, etsin uuden kirjan ja niitä tallennettuja "haluaisin joskus kuunnella tämän" -osaston kirjoja kertyy aivan tolkuttomasti odottamaan sitä hetkeä, kun oikeasti haluan kuunnella sen kirjan. Tämä oli siltä osastolta, valitsin randomilla jonkun, enkä edes muista, miksi tämän alun perin edes tallensin odottamaan.

Hyvä, että tallensin, sillä tämä oli aivan upea kuuntelukokemus. Ensinnäkin Krista Putkonen-Örnistä on pikkuhiljaa tullut mun lempiääneni näissä äänikirjoissa. Genre kuin genre, Putkonen-Örn saa kirjan eloon. Pirjo Tuominen kirjailijana on minulle aivan uusi nimi. En ole ennen lukenut hänen tuotantoaan, mutta luulen, että haluan lukea lisää. Voinko mä edes puhua lukemisesta, jos kuuntelen äänikirjana? Ihan sama, puhun (tai kirjoitan) kuitenkin.

Opettajatar kertoo perheestä, jossa on neljä tytärtä ja isä. Heidän isänsä on opettaja ja on opettanut myös kaikki neljä tytärtään opettajiksi. Isä on kurinpidollaan kadettikoulussa onnistunut suututtamaan erään pikkumielisen jätkän, joka sitten päättää kostaa perheelle ja onnistuukin sitten saattamaan perheen vanhimman tyttären, Rosan, erittäin huonoon maineeseen. Kirjan tapahtumat pyörivät näiden seurausten ympärillä.

Kirja tempaisee nopeasti mukaan maailmaansa ja hahmojen tunteisiin on helppo samaistua. Välillä kulkiessani töihin ja kuunnellessani tätä huomasin puolihuudahtavani ääneen jotain, kun kirjan tapahtumat imaisivat niin mukaansa. Se on aina hieno piirre kirjassa ja mitä parhainta eskapismia.

Ennakkoluuloistani huolimatta kirja ei ollut mitään hömpänpömppää, vaan kertomus siitä, miten ilkeät ihmiset vaikuttavat elämään ja toisaalta, miten ovat vaikuttamatta. Tarina oli vahva kasvukertomus ja jotenkin aivan ihanalla tavalla maanläheinen. Feminismi on kirjassa läsnä, mutta ei puskevasti vaan toteavasti, tyyliin "näin on, ajattele mitä ajattelet, mutta onkohan tämä nyt ihan oikein".

Koska tarinassa käydään läpi tapahtumia monelta vuosikymmeneltä, yksittäiset aivan hirveät tapahtumat asettuvat jotenkin eri perspektiiviin. Tämä sai minut myös miettimään oman elämäni suuria käännekohtia, niitä hirveitä ja hyviä. Ne tulee näyttämään mun silmiin ihan erilaisilta sitten joskus, kuin miltä ne näyttää nyt tai näyttivät kymmenen vuotta sitten. Se on jotenkin lohdullista ja juuri tällaisia kirjoja rakastan. Niitä, jotka saavat minut oivaltamaan jotain vähän syvemmällä tasolla.

*****

Jonas Bonnier - Lahkomurhat

Lahkomurhat on tositapahtumiin perustuva romaani, jossa käsitellään Knutbyn pienen vapaakirkon (lahkon) henkilöitä ja tapahtumia. Törmäsin tähän sattumalta ja aloin kuuntelemaan tätä nimen takia, en ollut aiemmin muistaakseni kuullut tapauksesta, vaikka mun on vaikea uskoa, etten olisi.

Mä kuuntelen todella paljon true crime - podcasteja. Jotenkin ne kuitenkaan eivät ole niin jännittäviä, ehkä olen turtunut niihin. Tämä kirja taas muistutti, että ne ihmiset, jotka joutuu uhreiksi ja toisaalta myös rikoksentekijät, ovat ihmisiä siinä missä minäkin. Täällä ne istuu junassa ja käy töissä, ei kaikki tosin, mutta kuitenkin. True crime - podcasteissa usein pohditaan kyllä, että mitähän tässä kohtaa on ajateltu, mutta koska niissä ei ole tarinasta kuin se rikososa, niin ne ihmiset niissä tarinoissa tuntuvat usein tosi etäisiltä ja epäinhimillisiltä. Romaani vei kuitenkin lähelle hahmoja.

Tässä kirjassa on ne kaikki perus lahko"hahmot". Pari todella dominoivaa ja manipuloivaa johtohahmoa ja sitten ne ihmiset, jotka on niin rikki, että niitä on helppo manipuloida. Hahmot on mielestäni kirjoitettu hyvin ja uskottavasti. Erityisesti pidin siitä, miten Eevan hahmoon oli osattu kirjoittaa ne semmoiset aivan kauhean manipulaation pienet vivahteet aivan normaalin kuuloisien lauseiden keskelle. Sindre, Eevan lisäksi toinen johtohahmoista taas oli kirjoitettu niin, että koko ajan tuli pohtineeksi sitä, että mitähän nyt ei  kerrota.

Knutbyn lahkossa elämää varjostavat alituinen pelko siitä, että paholainen riivaa ja ettei oma usko riitä. Ihmiset joutuvat myös pelinappuloiksi Eevan ja Sindren valtapeliin, jossa taistellaan siitä, kuka uskoo koviten ja kuka saa parhaat viestit Jeesukselta. Meininki on aika sairasta ja siksi hyvin mielenkiintoista. 

Tämä oli jännittävä lukukokemus ja oli pakko kuunnella tämä kaksinkertaisella nopeudella, ettei tarvitse jännittää niin paljoa sitä, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Tosin, kun kuuntelee kaksinkertaisella nopeudella, niin lukijasta tulee hätääntynyt viba, joka toisaalta lisää jännitystä.

****

13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

Nyt on kyllä taattua 100 kirjaa laatua! Vaikka tän listan kanssa on kiukuteltu, itketty ja hammasta purren luettu kirjoja loppuun, niin on tältä listalta löytynyt myös paljon semmoisia kirjoja, joiden jälkeen on voinut todeta maailmankuvan taas laajenneen. Tää on ehdottomasti yksi niistä. Itse asiassa tässä kirjassa jo alku oli sellainen, että melkein teki mieli itkeä ilosta, koska tuntui siltä, että nyt on löytynyt taas jotain uutta ja jännittävää. Ihanaa ja hirveää, asioita joita saa pohtia. Maaginen realismi taitaa olla mulle ihan uus tuttavuus, ainakin noin terminä.

Joku vois kuvitella, että kun on kirjabloggaillut yli kymmenen vuotta (vaikkakin epäsäännöllisesti) niin tietäisi jotain perusasioita klassikkoteoksista. No näin ei ole. Kirjan alussa ihmettelin, että miten Espanjassa voi olla intiaaneja, eikö ne olleet Amerikassa. Googlettelin asiaa ja sitten oli pakko kysyä ystävältä (onneksi on tämmöisiä muita kirjaihmisiä lähipiirissä <3), että siis mikä homma tää on, niin hän sitten kertoi mulle kirjan sijoittuvan Kolumbiaan, ei suinkaan Espanjaan. Voi facepalm. Mä yleensä luen kirjan taustoista vasta, kun olen lukenut sen kirjan tai siinä tulee vastaan jotain kummallista, johon haluan selityksen.

Sadan vuoden yksinäisyys on teos, joka kertoo Ursulasta ja Jose Arcadio Buendiasta jotka lähtevät kotikylästään paetaakseen menneisyyden haamuja ja päätyvät sitten perustamaan Macondon kylän. Kirjassa käydään läpi monen sukupolven vaiheet ja elämä ja yhtenä kantavista teemoista on se, miten kaikki tapahtumat toistuvat uudestaan ja uudestaan, ihmiset vain vaihtuvat. Tyypit nimeää lapsensa omilla ja vanhempiensa nimillä, ja kyllä sitä menee ihan sekaisin, että kuka näistä Joseista tää on ja moneshan Aureliano tässä nyt sitten taas seikkailee. Se ei haittaa, sillä se sopii tähän "kaikki toistuu" -teemaan loistavasti. Usein tuli ajateltua, että "aivan aivan, eikös se edellinenkin Arcadio tehnyt jotain tällaista vai onkohan tää nyt vielä se sama". Jotkut henkilöt elivät 150-vuotiaiksi ja kerkesivät elää rinnan vaikka kuinka paljon nuorempien sukupolvien kanssa. Kun kaikki oli muutenkin aika maagista, niin sitä ei edes tehnyt mieli kyseenalaistaa. Toisin kuin niitä intiaaneja Espanjassa.

Maaginen realismi on kyllä mielenkiintoista. Miten Márquez onkin osannut kirjoittaa juuri tietyt maagiset tapahtumat niin, että niitä ei edes kyseenalaista ja ne sopivat tähän maailmaan? Esimerkiksi yhdessä kohtaa ikkunan ohi lentää lentävä matto. Ja se vain menee niin, eikä sitä tule yhtään pohtineeksi, että "voiko noin muka käydä". Niin vain käy, piste. Toteava kirjoitustyyli on jotenkin lohdullista ja maanläheistä. Se luo kirjaan erikoisen tunnelman, mitä monet kirjasta kirjoittaneetkin ovat kuvanneet. Tätä oli mukava kuunnella työmatkoilla, tämä veti jalat maahan kaikella maagisuudella ja toteavuudellaan.

Syvemmällä tasolla tässä kirjassa käsitellään kuolemaa aika paljon. En tiedä onko se kulttuurihomma vai Márquezhomma, mutta kuolema maanläheistetään ja perustellaan tässä kirjassa hyvin. Kaikilla on aikansa, kaikilla on paikkansa. Kuolema kuuluu elämän kiertokulkuun ja se on jämpti. Se ei silti tarkoita, etteikö kuolemaa kunnioitettaisi. Suruajat ovat pitkiä ja hiljaisia, mutta niin sen kuuluu mennäkin. Eikä kuolema tarkoita sitä, että henkilö poistuisi elämästä kokonaan. Hän saattaa haamuna tulla kertomaan, että mitä nyt kannattaisi tehdä, tai mikä kohtalo sinua odottaa.

Kirjassa on paljon seksiä. Siis todella paljon. Milloin joku hyppää baarin pöydälle esittelemään jättikaluaan ja milloin taas köyritään viikkoja ympäri taloa niin, että kaikki huonekalut menevät paskaksi. Seksi on kuvattu hyvin visuaalisesti, mutta silti vähän kiertoteitse. Tavallaan tässä kirjassa on paljon samaa, kuin Täällä Pohjantähden alla - tai Eedenistä Itään -kirjoissa, mutta tällaista seksillä mässäilyä ei kyllä näistä edellä mainituista löydä.

I*sesti on vahvasti läsnä Buendiojen perheessä. Ei se sillä tavalla hyväksyttyä ole, koko ajan pelätään, että lapsia syntyy siansaparon kanssa, mutta jokin siinä kielletyssä hedelmässä vetää puoleensa tämän suvun ihmisiä. Yleensä tätä perustellaan himoilla. R*iskausta on kirjassa myös paljon ja se vähän häiritsi minua, se oli liian normaalia ja usein r*iskaus johti naisen himojen heräämiseen tätä r*iskaajansa kohtaan. Se ei ole maagista, eikä realismia, joten se vähän välillä rikkoi sitä lukukokemusta. Ehkä myös siksi, että aihe on ollut tapetilla ja minua kauhistuttaa, että jotkut ihmiset ajattelevat naisen kieltäytymisen seksistä olevankin joku salainen lupaus.

Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea, tässä on niin monta tasoa, että niitä ei mitenkään voi kaikkia eritellä tällaiseen blogitekstiin. Kuten monen muunkin kirjan kohdalla, niin pakko sanoa tästäkin, että tämä pitänee lukea uudestaan saadakseen tästä vielä enemmän irti. Kirjassa oli sotaa ja kapitalismia, mutta en kerennyt oikein edes käsittelemään niitä, kun tuo kuolema vei iso osan mun huomiosta.

****

Arto Paasilinna - Jäniksen vuosi

Aloin kuuntelemaan tätä, koska tämä on tuttu ja turvallinen. Hämmästyin suuresti, kun en löytänyt tätä kirjaa arvosteltuna täältä, enkä edes tuolta sadan kirjan listalta. Löysin suursiivousta tehdessäni tuon paperisen tulosteen noista sadasta kirjasta, saattaisi olla syytä vilkaista sitä pitkästä aikaa. Koetin palata sataan kirjaan aloittamalla Sodan ja Rauhan, Kuuntelin sitä kymmenen minuuttia, kuuntelematta sitä. Ehkä se ei ole se paras mahdollinen tapa palata tähän projektiin, josta vuosien saatossa on tullut enemmän pakko, kuin vapaus tehdä asioita, mistä tykkää.

Ensimmäisen kerran olen tämän kirjan lukenut joskus 12-vuotiaana ja toisen kerran jossain kohtaa nuorta aikusuuttani, kun olen paennut maailmaa ottamalla vain jonkun kirjan hyllystä. Se on lienee ollut aikaa, kun en ole jaksanut kirjoittaa tänne mitään. Tämä on helppo kirja siinä mielessä, että se on minulle tuttu ja turvallinen. Alun pelko ja pakeneminen on samaistuttavaa. Vatanen, toimittajamies Helsingistä, on ajamassa kuvaajansa kanssa Heinolan kohdilla takaisin kotiin, kun auto törmää jänikseen, ja Vatanen lähtee pelastamaan jänistä. Hän menee metsään, etsii jäniksen ja päättää karata.

Karkaamisessa on jotain todella puoleensavetävää, se on koomista ja samaan aikaan minäkin olen halunnut karata. Nyt kuuntelin tämän, kun en uskaltanut aloittaa mitään muutakaan kirjaa, koska aina voi olla, että tarttuukin hyvään kirjaan, ja sitten kun se loppuu, niin se on ohi. Se on kauheaa.

Vatanen pyöriikin sitten jäniksensä kanssa ympäri Suomea, tekee raksa- ja metsätöitä pysyäkseen leivässä ja kohtaa erilaisia eläimiä ja ihmisiä matkallaan. Tässä kirjassa törmäsin ensi kertaa Kekkossalaliittoteorioihin, ja muistan jo 12-vuotiaana pitäneeni niitä hulvattomina, vaikken edes tainnut kunnolla tietää, kuka Kekkonen on. Kuuntelin tämän kirjan tuplanopeudella, ja se tuntui tekevän kirjan huvittavuudesta vielä huvittavampaa.

Tässä kirjassa on varmaan eeppisin krapulakuvaus, mitä muistan lukeneeni. En muistanut sitä aiemmilta lukukerroilta, mutta tällä kuuntelukerralla se oli todella vaikuttava ja sai minut nauramaan jopa ääneen.

Kävellessäni ulkona ja kuunnellessani tätä mietin, että tämä on vähän niinkuin Havukka-ahon ajattelija ja Juoksuhaudantie. En tosin tiedä miten paljon tämä ajatus pohjaa toteen, mutta tästä minulla heräsi hirveä himo löytää Jäniksen vuosi, mutta naispääosalla. Tuntuu, että minä aina innostun näistä vapautensa ottavista miehistä, mutta missä ovat vapaiden naisten tarinat? Kotiopettajattaren romaanissa vapaus on silti aika pitkälti miehen seuraamista, joten en tiedä laskisinko esimerkiksi sitä.

Kolme rikoskirjaa

Hurahdettuani äänikirjoihin, oli minulle luonnollista lähteä kahlaamaan niitä rikoskirjallisuudesta käsin (vai korvin). Olinhan ennen äänikirjoja kuluttanut valtavasti rikospodcasteja, joissa ruodittiin tosielämän rikoksia, selvinneitä ja selvitettyjä.

Ensimmäisenä kuuntelin Pauli Jokisen Helsingin murhahistoria - 110 tarinaa henkirikoksista. Tämä oli pehmeä lasku äänikirjoihin, sillä tarinat ovat melko lyhyitä ja eivät sinänsä liity toisiinsa, joten ei haitannut, jos keskittyminen hetkeksi herpaantui, mukaan juoneen pääsi taas pian, kun kertomus vaihtui. En tosin pitänyt siitä, että tarinat eivät tuntuneet olevan missään järjestyksessä. Jossain kohtaa tuli kyllä semmoinen olo, että tarinat olivat jotenkin järjestetty tapahtumapaikkojen mukaan, mutta en ole ihan varma.

Helsingin murhahistoria ei ollut loistava, mutta ei myöskään täysin paska. Se toimi hyvin ihmiselle, jolla on välillä vaikeuksia keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Se oli myös hyvä pohja lähteä kuuntelemaan näiden poliisiammattilaisten elämäkertoja, sillä monesti tuli elämäkerroissa vastaan juttuja, joista oli kirjoitettu tässä Pauli Jokisen teoksessa.

Seuraava rikoskirja, johon tartuin, oli Harri Gustafsbergin ja Heidi Holmavuon kirjoittama Karhuryhmä. Kirja on kirjoitettu Gustafsbergin kokemuksista Karhuryhmässä. Odotin tältä kirjalta tarinoita rikollisten pahoinpitelystä ja kunnon machoilua, mutta ei tämä ollut yhtään sitä, mitä odotin. Tämä oli paljon parempaa. Kuuntelin tämän päivässä, niin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu tämä kirja oli.

Gustafsbeg kertoo kirjassa aidosti ja samaistuttavasti ihmisen reaktiosta pelkoon, jännitykseen ja traumaan. Karhuryhmän jäsenet joutuvat työssään yhä uudestaan ja uudestaan painostaviin ja stressaaviin tilanteisiin ja heidän pitää myös oppia palautumaan niistä tunteista. Tämä kirja lievensi minun traumojani. Ei se tehnyt niistä yhtään vähäpätöisempiä, mutta tämä kirja normalisoi tunteita ja niiden käsittelyä. Yksi vaikeimmista asioista traumassa on hyväksyä se, että ne oikeasti satuttavat ja jättävät jäljen ja että ne pitää käsitellä, ennenkuin niiden kanssa voi oppia elämään. Tämä lievensi häpeää niitä ihan normaaleja, mutta usein vaiettuja tunteita kohtaan - vihaa, surua ja häpeää.

Karhuryhmä-kirja oli aivan loistava, ja aion kuunnella sen vielä uudestaan. Lukijan (Aku Laitisen) ääni sopi tähän erittäin hyvin, kirjasta tuli turvallinen olo. Vahva suositus!

Viimeisin rikoskirja, jonka kuuntelin, on Juha Rautaheimon elämäkertateos Hermo. Rautaheimo toimi murharyhmän pomona ennen jäämistään eläkkeelle ja kertoo kirjassaan siitä, miten päätyi poliisiksi ja muistelee mieleenjääneitä tapauksia vuosien varrelta. Yksi parhaimpia ja mielenkiintoisimpia tarinoita kirjassa oli tapaus Jalmari Koiranen. Tämän (kuten monen muunkin) tapauksen kohdalla Rautaheimo kertoi, että tästä voisi kirjoittaa kirjan, joten toivon tosiaan, että tämä kirja kirjoitetaan. Ei tuollaisia hahmoja voi luoda uskottavasti fiktiossa, ne menee jo niin yli.

Tässä kirjassa oli paljon huumoria ja källejä, mutta myöskin painavia mielipiteitä esimerkiksi Suomen rikostuomioista. Oli jännittävää kuulla, minkälainen poliisin näkemys näistä asioista on. Varsinkin, kun kuuntelin näiden ohessa rikollisten kirjoittamia kirjoja, joissa näkemys on usein vähän erilainen. Mutta niistä lisää toiste. 

Paula Noronen - Tarja Kulho

"Tää on niinku ihana, mut sit tää on ihan kauhee" laitoin miehelle viestiä kuunnellessani tätä kirjaa. Niinjoo, hehkutinkin jo instan puolella, mutta siis tosiaan, innostuin äänikirjoista. Ja siis ihan todella innostuin, oon viimeisen viikon aikana kuunnellut äänikirjaa lähes aina, kun mahdollista. Tämä oli toinen kirja, jonka kuuntelin, ja tykkäsin tästä!

Mä olen niin nuorta sukupolvea, että Tarja Kulho ei ollut mulle tuttu entuudestaan. Paula Noronen sen sijaan oli, telkkarista tosin. Hänen aiempi kirjallinen tuotanto ei ole ehkä ihan mun ikäisille tarkoitettu, vaikka nuoreksi tässä kontekstissa itseni tunnenkin. Tarja Kulho on ollut joskus ihan 2000-luvun alussa radiossa seikkaileva kaupan kassa, joka on syntynyt vastaiskuna ylipirteille ja aina iloisille radiohahmoille. Tarja Kulho on ihminen. Hän keskustelee asiakkaiden kanssa ihan kaikesta ja kertoilee elämästään.

Kulho on paljasjalkainen korsolainen, joka on töissä jo ties monetta kymmenetta vuotta Korson Räkkärimarketin kassalla. Hänellä on lapset Pyry 17-v ja Ula 8-v, sekä mies Reijo Perniö. Eräänä iltana hän maistelee vähän viintä ja Reijon mentyä nukkumaan ilmoittautuu Vantaan harrasteopiston kirjoituskurssille, jolla käsitellään työelämää ja siinä kasvua. Hänen kirjoittamansa tekstit ja harrasteopiston kanssa käydyt sähköpostikeskustelut rytmittävät kivasti kirjaa ja tuovat siihen selkeän rakenteen.

Kuten sanottua, tää kirja on ihana, mut tää on ihan kauhee. Annoin tälle Bookbeatissa viisi tähteä, joten kaiketi tämä on kauhea ihanalla tavalla. Myötähäpeä vyöryi ylitseni toisinaan niin suurella voimalla, että se tärisytti. Toisaalta Tarja Kulho oli jotenkin tosi samaistuttava ja semmonen, että varmaan suhtautuisin siihen lempeydellä, jos näkisin, mutta en kyllä jaksaisi kuunnella sen selitystä. Tai lähinnä en jaksaisi sitä kauheutta, kun ei tiedä miten pitäisi reagoida silloin, kun joku ei vaan lopeta sitä selittämistään ja pitäisi jo mennä.

Paula Norosen haastattelu Ylen aamussa toi hänestä esiin ihan erilaisen puolen, kuin mitä aiemmin olen televisiossa hänestä nähnyt. Hänen positiivinen näkemyksensä audion nykytilasta sai mut todella hyvälle tuulelle.

*****