27. Anna - Leena Härkönen - Häräntappoase

Vaikka ehdin jo aloittaa Tuulen viemää, lukasin sitten Häräntappoaseen kuitenkin tähän väliin, sillä olen ensi sunnuntaina menossa Tampereelle kesäteatteriin katsomaan tätä näytelmää. Olen lukenut Häräntappoaseen kaksi kertaa aiemminkin, molemmilla kerroilla koulua varten.

Anna- Leena Härkösen esikoisteos vuodelta -84, on yksi suomen suosituimpia suomenkielisiä romaaneja. Kirja kertoo Allusta, joka peruskoulun päätyttyä lähetetään sukulaisten luokse Torvenkylään heinätöihin. Vaasalaiselle pojalle kesä maaseudulla on kova paikka kunnes hän tapaa naapurissa asustavan Kertun, ja rakastuu.

Härkönen on kirjoittanut Häräntappoaseen 17-vuotiaana, joka on mielestäni uskomaton suoritus. Kirjailijan ikä ja kokemattomuus antaa Häräntappoaseelle mukavan raikkaan otteen ja se näkyy etenkin kirjoitustyylissä, josta pidin romaanissa kaikista eniten. Krjoitustyyli on jotenkin raikas, karu, siistimätön ja kaunistelematon ja vieläpä puhekielellä. Täytyy myös kunnioittaa 17-vuotiaan tytön aidon tuntuista eläytymistä samanikäisen pojan saappaisiin.

Terävä huumori ja miellyttävä kirjoitustyyli eivät kuitenkaan riitä. Arvostan Härköstä kirjailijana ja arvostan myös tätä kirjaa, mutta nyt en kuitenkaan osaa sanoa tästä muuta kuin, että ihan hyvä kirja oli. Hauska ja helppolukuinen. Odotan mielenkiinnolla kuitenkin näytelmää, sillä kuvittelisin, että tästä on hankala muokata teatteriversiota.

***½

17. Jane Austen - Ylepys ja ennakkoluulo

Luin Ylpeyden ja ennakkoluulon ensimmäisen kerran joskus seiskaluokalla, josta nyt on jo muutama vuosi. Silloin pidin kirjaa typeränä ja tylsänä enkä voinut ymmärtää miten joku voisi pitää sitä klassikkona. Tässäkin, kuten monessa muussakin kirjassa, toinen lukukerta antaa paljon enemmän ja mielipiteeni muuttui täydellisesti.

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on kiistatta kirjailijan pääteos. Bennetin perheen tarinaa pidetään kaikkien nykyajan rakkasuromaanien esikuvana ja kirja onkin tuottanut myös suursuositun tv-sarjan ja vuonna 2005 valmistuneen elokuvan. (Elokuva tulee itseasiassa tänään telkkarista, jonka vuoksi luin kirjan tähän väliin.)

Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo siis Bennetin perheestä, jonka elämä muuttuu kertaheitolla kun naapuriin muuttaa ihastuttava herra Bingley ja tämän varakas ystävä Darcy. Perheen hössöttävä äiti alkaa puuhaamaan tyttäriään hyviin naimisiin, herrasmiesmäisen isä Bennetin seuratessa huvittuneena vierestä. Viehättävän vastustamaton ja nokkelasanainen Elizabeth Bennet on kuitenkin se, jolle rakkaus valmistaa suurimman yllätyksen vuoden aikana.

Jotenkin ehkä se kolme vuotta, joka minulla on tämän kirjan edellisestä lukukerrasta vierähtänyt, on ehkä muokannut ajatusmaailmaani ja ymmärtämistäni, sillä huomasin pitäväni tästä kirjasta suuresti. Vaikutelmaan liittyy luultavasti myös se, että edellisellä kerralla minulla oli todella suuret odotukset näin suurta klassikkoa kohtaan, kun taas toisella kerralla en odottanut oikeastaan mitään muuta kuin tappavaa tylsyyttä. Huomasin, että kirjassa tapahtuukin oikeastaan koko ajan, ja että teksti ei ollutkaan niin vaikeaselkoista kuin kuvittelin. Kirjan maailma ja henkilöt olivat jotenkin mielenkiintoisempia. Romaanin henkilöt kuvattiin poikkeuksellisen rehellisesti ja korostettiin sitä, ettei kukaan ole täydellinen. Kirjan rakkasutarina sen sijaan oli todella vahva ja täynnä ylpeyttä ja ennakkoluuloja (ymmärsin nyt myös että mistä tuo nimi tulee). Kiinnitin myös huomiota 1700 -luvun käyttäytymiseen verrattaessa tähän päivään. Tuolloin oltiin todellakin muodolllisen kohteliaita kaikille, mutta sanottiin myös ääneen suurin osa mitä ajateltiin ja joitain sellaisia asioita toisille päin naamaa, jotka nykyään vain kuiskuteltaisiin selän takana tai ajateltaisiin yksinäisyydessä. Esimerkiksi isä Bennet totesi useamminkin kuin kerran, että hänen nuoremmat tyttärensä ovat vallan typeriä ja tässä asiassa tulleet ilmiselvästi äitiinsä.

Loppujen lopuksi täytyy siis sanoa, että pidin kirjasta todella paljon ja nyt ymmärrän miksi sitä pidetään klassikkona ja on tällekin listalle laitettu näin korkealle.

****

(P.S. Kannattaa lukea myös Karen Joy Fowlerin Jane Austen -lukupiiri. Kirja on tosi hyvä, mutta elokuva ei muistaakseni ollut oikein mistään kotoisin.)

90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat

Ennen tämän kirja lukemista olin ihan varma, että se on joku maailman tylsin pihakivien elämästä kertova tarina: sellainen missä kuvataan jonkun aution pihan kaikki yksityiskohdat pitkäveteisesti ja yök.

Kirja on kertomus Suantaan naisista, joiden miehet, veljet ja pojat ovat lähteneet sotaan. Naiset joutuvat lähtemään sotaa karkuun ensin Viipuriin ja sieltä eteenpäin.

Täytyy todeta, että pidin tästä kirjasta hyvin paljon. Vaikka henkilöitä oli paljon, ei heitä helposti sekoittanut toisiinsa. Kirjan ensimmäisillä sivuilla oli luettelo hahmoista ja kartta Viipurista, jotka helpottivat lukemista suuresti.

Henkilöt olivat inhimillisiä, heidän kärsimyksensä ja ilonsa puskivat kirjasta voimakkaasti läpi. Tuska, nautinto ja rakkaus olivat hyvin aidosti ja täydesti kuvattu. Nautin siitä, että pystyin samaistumaan moneen henkilöön.

Vaikka kirjassa käsiteltiin paljon ihmissuhteita, niin sotaa sillä aivan selvästi oli haluttu kuvata aidosti sotaa. Sen kauheudet, irronneet raajat, mustuneet kasvot ja lentelevät suolet oli kuvattu aidosti, melkein hellästi. Naiskirjailijalta se on aika paljon.

Parasta kirjassa oli ehdottomasti miesten väliset dialogit, joissa he ikään kuin salaa keskustelivat tunteistaan, surustaan. En tiedä sitten että oliko tämä vain kirjailijan mielikuvitusta, vai voiko miehet oikeasti puhua tunteistaan keskenään. Aidon tuntuisia nämä keskustelut olivat, ja pistivät ajattelemaan.

Lukekaa aivan ehdottomasti!

*****

Listan ulkopuolelta: Ilkka Remes - Nimessä ja veressä

Sain tämän pokkariversiona joskus isiltä, kun se oli tämän jo lukenut. Vähän aikaa sitten mietin, että mitäs sitä lukis seuraavaksi ja ajattelin, että luenpa vähän lisää suomalaista laatukirjallisuutta, joten luin tämän. Remeksen teoksia en ole aikaisemmin lukenut kuin 6/12, joka oli niin aidon tuntuinen, että aloin äidille selittämään sen tapahtumia: "Tiiätkö mitä on käyny..."

Nimessä ja veressä oli hyvin mielenkiintoinen jännityskirja. Siinä oli monta henkilöä, ja aina välillä piti miettiä, että mites tää nyt liittyy mitenkään mihinkään. Lopussa kuitenkin kaikki oli nivottu nätisti yhteen.

Ihan lukemisen arvoinen kirja, vaikka loppu oli laimea.

****

Listan ulkopuolelta

Yritin vähän aikaa sitten aloittaa lukemaan Dostovjeskin Rikosta ja rangaistusta, mutta ei ollut oikein inspiraatiota lukea sitä ensimmäistä sivua pidempään, joten 100 kirjan lukeminen on vähän jäänyt. Sen sijaan olen ahminut yhdessä lomaviikossa monta muuta hyvää romaania, joista muutamasta ajattelin kirjoittaa tänne pari sanaa.

Jari Tervon Koljatti herätti kiinnostukseni ilmestymishetkellään sen saamalla mediahuomiolla. Silloin en kuitenkaan kirjaa lukenut kun ajattelin, että ei riitä ymmärrys tämän lajityypin kirjallisuudelle, luulin, että Koljatti olisi jotenkin vaikea. Nyt keväällä kuitenkin yksi kaveri suositteli tätä itse lukiessaan Koljattia, ja luin kuin luinkin teoksen. Koljatti on siis suomalaisesta yhteiskunnasta kertova poliittinen satiiri, jonka keskiössä on hyvin tutunoloinen Suomen pääministeri, joka aiheuttaa diplomaattisen skandaalin ja milloin mitäkin hämmenystä ulkomaita myöten. Koljatti oli paikoin todella hauska ja terävä ja kirvoitti monet naurut, mutta uskoisin, että muutaman vuoden päästä kirja aukeasisi minulle paremmin, sillä en tiedä paljon mitään politiikasta.

Koljatin jälkeen iskin kiinni kauan etsimääni Leena Lehtolaisen dekkariin. Lehtolainen on ehdottomasti yksi lempikirjailijostani, ja Maria Kallio -dekkarit ovat suosikkejani. Nyt olen lukenut kaikki Lehtolaisen kirjat moneen kertaan, uusinta lukuunottamatta. Väärän jäljillä on sinänsä erilainen, että edellisen kirjan tapahtumista on kulunut muutama vuosi ja päähenkilö on aivan eri elämän tilanteessa, sillä hän ei enää työskentele poliisina. Muutos on kirjan sisältöön ja sävyyn nähden huomattava ja kirjassa on raikas ote vanhaan hahmoon, en pidä Väärän jäljillä -dekkaria Lehtolaisen parhaimmistona. Myös kirjoitustyyli on romaanien välissä selvästikin muuttunut, jotenkin nykyaikaisempaan ja päivitettyyn tyyliin.

Jodi Picoultin Sisareni puolesta on kirja josta kiinnostuin elokuvan ilmestyttyä. Se kertoo Fitzgeraldin perheestä, jonka elämä pyörii leukemiaa sairastava Kate -tyttären ympärillä. Pikkusisko Anna on geneettisesti Katen kanssa yhteensopiva, joten verensiirrot ja leikkaukset ovat myös hänen jokapäiväistä elämäänsä. Anna ei ole koskaan kyseenalaistanut asemaansa isosiskon solupankkina, ennenkuin kolmentoista vuoden iässä, jolloin hän päättää haastaa vanhempansa oikeuteen. Tämä kirja on mielestäni aivan ihana ja luin sen 400 sivua melkeimpä yhdeltä istumalta. Kirja jaksaa yllättää ja itkettää ja haluaisin ehdottomasti nähdä myös elokuvan.


Prep- elämänkoulu on kirja, jonka olen lukenut myös muutaman kerran aiemmin. Curtis Sittenfieldin romaani kertoo mielestäni upeasti siitä epävarmuudesta, joka nuoria vaivaa heidän etsiessään paikkaansa maailmasta. Prep kertoo Lee Fioran neljästä opiskelu vuodesta Aultin eliitti sisäoppilaitoksessa, jossa rahasta ei puhuta, mutta on päivänselvää, että kaikilla sitä on. Stipendillä opiskelevan Leen energia menee pohdiskellessa osaako hän keskustella oikeista asioista ja käyttää oikeita vaatteita. Hän tutustuu ihmisiin, vieraantuu heistä, saa ystäviä ja etsii omaa paikkaansa Aultista ja myös koko maailmasta.

Listan ulkopuolelta: Matti Yrjänä Joensuu - Harjunpää ja pahan pappi

Tais olla nyt toinen tai kolmas kerta, kun luin tän kirjan. Harjunpäät on kolahtaneet muhun ihan täysillä. Niissä on realistinen kerronta ja mielenkiintoinen juoni. Joensuu on ollut poliisi, joten hän pystyy kirjoittamaan aidontuntuisesti Harjunpäästä.

Harjunpää ja pahan pappi on kertomus Matista, Mikosta, Lendestä, Harjunpäästä ja Papista. Mikko Moisio on menestynyt kirjailija, joka kuitenkin on ajautunut umpikujaan elämässään. Matti on hänen poikansa, yksinäinen vähän outo ja kiusattu, jota Lende puolustaa. Lende tutustuttaa Matin Pappiin, mieheen, joka uskoo olevansa maahinen, jolla on erikoinen tehtävä.

Harjunpää on mies, joka työskentelee Poliisin Väkivaltaosastolla. Hän on kyynistynyt työtään kohtaan ja toivoisi, että voisi viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Asiaa ei auta se, että Helsingin metrossa on alkanut sattua kummia kuolemantapauksia ja niiden yrityksiä.

Tarinan ja hahmojen realistisuus on melkein yliluonnollista. Kirja tempaa mukaansa ja saa lukijan harppomaan riveillä ja yrittämään arvoituksen ratkaisemista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, ja minusta kuuluisi Sata kirjaa -listalle. Ainakin suomalaiselle sellaiselle.

*****

18. Sofi Oksanen - Puhdistus

Sofi Oksasen Puhdistukselta odotin aika paljon, koska Oksanen on ollut niin paljon julkisuudessa.

Eräänä aamuna herätessään Aliide Truu huomaa pihallaan epämääräisen ihmismytyn. Ihmismytty on Zara, pahoilta miehiltä karannut h***a.

Aliidea ja Zaraa yhdistää hyvin moni asia, ja sen lukija saa pian huomata. Kirjassa on paljon asioita, jotka pitää lukea rivien välistä.

Hahmot on kuvattu realistisesti ja mielenkiintoisesti. Juoni on rakennettu loistavasti.

Kirjan sanoma on poliittiskriittinen.

****

(oon kipeä, tekstiä ei oikein synny.)

12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja

Nämä kirjat on taas näitä, mitkä olen lukenut ties kuinka moneen kertaan. Luulen, että kaikki tietää mistä nämä kertovat, mutta kerronpa silti lyhyesti.

Harry Potter on 11-vuotias, kun hän saa tietää itsestään uusia asioita: hän on velho ja hän on pienenä vauvana selvinnyt hengissä jostain sellaisesta, mistä kukaan muu ei ennen ole. Nimittäin mahtavan pimeyden velhon, lordi Voldemortin kuoleman kirouksesta.

Kaikki kirjat kertovat Harryn selviämisestä velhomaailman melkein kuuluisampana henkilönä ja Voldemortin vainon alla.

Harryn lisäksi kirjassa on kaksi muuta sivupäähenkilöä: Hermione Granger ja Ron Weasley, jotka ovat Harryn kanssa samassa tuvassa.

Näin ilmaistuna kirjat kuulostavat lähes tyhmiltä. Mutta J.K. rowlingin kirjoitustyyli (unohtamatta suomentajaa, joka on varmasti tehnyt hirveän työn) on hyvin mielenkiintoinen. 7 kirjan aikana kaikki henkilöt kasvavat. he kokevat rakkautta, vihaa, ystävyyttä. Vaikka Harry joutuu koko ajan taistelemaan Voldemorttia vastaan, hän kokee silti inhimillisiä tunteita, murrosiän ja ensimmäisen rakkautensakin.

Tarina ei siis ole pelkkää toimintaa ja mäiskettä, vaan siinä on sisältö, joka on varmasti suurin syy siihen, että Harry Pottereilla on niin suuri maine.

Ainoa, mikä lukiessa ärsytti, oli se, että aina uuden kirja alussa toistettiin vanhoja asioita. Ihan kuin joku lukisi toisen, kolmannen, neljännen tai muun myöhemmän osan ennen ensimmäistä.

Teemana kirjassa on rakkaus. Rakkaus pelasti Harryn kuolemalta ja rakkaus auttaa Harrya voittamaan Voldemortin. Rakkautta on kirjassa kaikkialla. Hahmojen välillä, jopa yllättäviäkin rakkaussuhteita.

Dumbledore on ehdottomasti tarinan mielenkiintoisin henkilö. Hän toimii Harryn ja hänen kumppaneidensa koulun, Tylypahkan rehtorina.

*****

55. Miguel Cervantes - Don Quijote

Sairaspäivää ja eilis-iltaista sähkokatkosta on kiittäminen siitä, että sain tämän kyseisen kirjan vihdoin ja viimein luettua. Ei kyllä mulla ole hirveästi sanottavaa tästä kirjasta. Jotenkin ei vaan jaksanut kiinnostaa, jotenkin siksi tässä meni näin kauan. Alussa kirja oli suht mielenkiintoinen kun kerrottiin Don Quijoten hulluuden alkamisesta ja tuulimyllyistä, mutta sitten kirja muuttui pitkäveteiseksi ja rupesi kyllästyttämään. Luin vielä lyhennetyn, nuorille suunntaun version, en voi edes kuvitella kuinka kauan olisi mennyt jos olisin lukenut alkuperäisen.

*

98. Maria Jotuni - Huojuva talo

Mulla ei ole tästä kirjasta juuri mitään sanottavaa. Se alkoi mielenkiintoisesti, mutta loppua kohti odotin vain, että se loppuu.

Tarina kertoi Lean perheen tarinan. Perheen pää, Eero oli sekopää narsisti, joka kohteli muuta perhettä kuin kasaa p*skaa.

Ahdistavaa luettavaa.

**