65. Franz Kafka - Oikeusjuttu

Unenomainen syytös

Franz Kafkan Oikeusjuttu (1925) on yksi modernismin ja surrealismin merkittävimmistä teoksista. Kirja kertoo K:sta, joka käy läpi oikeusjuttua. K. on mies, joka ei tahdo alistua ylempien tahojen tahtoon ja joka siksi kapinoi.

Kafka on merkittävä kirjailija, jonka teokset ovat niin ainutlaatuisia, että niiden pohjalta on syntynyt uusi termi: kafkamaisuus. Kafkamaisuudella tarkoitetaan sitä, että teksti ja tapahtumat ovat surrealismin tyylille uskollisesti unenomaisia ja päähenkilö on hyvin ulkopuolisen oloinen, eikä oikein ymmärrä muita ihmisiä ja heidän tekojaan.

Oikeusjuttu on varmasti kirjoitettu siksi, että on haluttu ottaa kantaa yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Oikeusjuttu kuvataan asiaksi, jonka voi voittaa vain keinottelemalla ja hyvällä tuurilla. Vaikka koko kirja nivoutuu K:n oikeusjutun ympärille, ei sen syytä koskaan kerrota. Lukija ei voi olla edes varma, että tietääkö K. itsekään, että mistä häntä syytetään.

Lukiessani Oikeusjuttua huomasin muutamia hyvin mielenkiintoisia seikkoja. Ennen Kafkaa romaaneissa on kerrottu yksinkertaisesti, että ”He menivät sisälle taloon ja heti taloon päästyään K. kiinnitti huomiota kauniiseen sisäkköön”. Oikeusjutussa on niin, että K. menee setänsä kanssa asianajajan luokse ja lukijan kummastukseksi K. häviää kesken keskutelun ja menee rakastelemaan sisäkön kanssa. Tapahtumaa ei pohjusteta mitenkään, se vain tapahtuu.

Vaikka usein tuntuu siltä, että K. on hyvin ulkopuolinen eikä oikein ymmärrä ihmisiä, niin joskus tuntuu, että K. lukee ajatuksia tai että ihmiset vain yksinkertaisesti tietävät ilman sanoja, mitä toiset ajattelevat. Ikään kuin tunteet olisivat jonkinlainen normijärjestelmä, jonka kaikki ovat sisäistäneet.

Kirjan kieli on selkeää modernismia: siinä todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat toisiinsa, mutta teksti on silti kovaa ja suorapuheista. Kappalejaot ovat hämäriä, joistakin kohti ne puuttuvat kokonaan, joka aiheuttaa sen, että kirjaa on hieman vaikea lukea.

Tämä kirja on yksi niistä, joka on jäänyt kesken kun Kafka on kuollut. Niinpä tarina on kokonaisuutena melko hajanainen, mutta se sopii kirjan tyyliin.

Kafkan ironia ihmisiä ja ihmiskuntaa vastaan on mukaansa tempaavaa. Kirja saa lukijan vihastumaan yhteiskuntaan, mutta myös nauramaan sille. Vaikka oikeusjärjestelmä on sadassa vuodessa varmasti muuttunut paljon, ei tämä kirja koskaan vanhene. Ihmistä sorretaan aina, oli hän missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa.  

Tämä kirja on paikkansa listalla ansainnut. 

****½

58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi

Mie luin tämän kirjan jo pari viikkoa sitten. Miulla on tästä kirjasta aika paljonkin ajatuksia, mutta tuntuu, etten oikein osaa pukea niitä sanoiksi.

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että Sinisalolla on hyvin mielenkiintoinen mielikuvitus. Toisaalta hän tuntuu ymmärtävän ihmisyyttä paremmin kuin muut.

Kirjan päähenkilö on valokuvaaja Mikael, joka eräänä pettymysten täyteisenä yönä löytää nuorison kiusaaman peikon poikasen roskakatoksesta. Ja kyseessä siis on oikea peikko, vaikka ensin luulinkin, että se oli lempinimi jollekkin...

Sinisalo tuntuu kirjoittavan tahallisesti niin, että lukija aina välillä huomaa, että "minulla oli tälläinenkin ennakkoluulo", mutta sitten taas välistä hän tuntuu voimistavan stereotypioita. Alussa luulin päähenkilön olevan nainen, koska hän käyttäytyi peikkoa kohtaan niin suojelevasti ja samalla tavalla miten olettaisi naisen huolehtivan löytäessään lapsen (peikkoa kuvailtiin hyvin lapsenomaiseksi) kadulta. Selvisi kuitenkin, että päähenkilö on Mikael, joka on homo.

Mikael vie peikon kotiinsa ja yrittää kesyttää sitä. Ennenkuin hän huomaakaan, on hän kiintynyt tähän petoeläimeen hyvin voimakkaasti. Vaikkakin kirjassa esitetään ihan fyysisiä syitä tähän kiintymykseen, on jotkin asiat hyvin vaikeita ymmärtää. Niitä asioita en paljasta, koska ne tuovat mielenkiintoisen lisän lukukokemukseen. Jos aikoo lukea tämän kirjan, voi varautua siihen, että aivan varmasti jossain vaiheessa lukemista loksahtaa leuka auki.

Sinisalon kirja on täynnä intertekstuaalisuutta. Kun Mikael löytää peikon, hän alkaa tutkimaan kaikenmaailman petoeläinkirjoja ja satukirjoja. Kirja on rakennettu niin, että joka toinen luku on jonkun ihmisen näkökulmasta ja joka toinen on jokin tekstin pätkä.

Mikaelin lisäksi kirjassa toimivat kertojina Mikaelin panot: eräs eläinlääkäri, Mikaelin pomo ja Mikaelia syvästi ihaileva nörtti. Sen lisäksi kirjassa päästetään välillä ääneen Palomita, Mikaelin alakerran miehen postimyyntivaimo. Kaikki henkilöt edustavat jotakin "ääripäätä". Mikaelin pomo on narsisti, joka yrittää pomputella Mikaelia, mutta johon kuitenkin itseensä sattuu, kun Mikael ei enää ihannoikaan häntä, vaan Pessiä. Tämä nörttipoika on täysin stereotyyppinen, hän keräilee kirjoja, on vähän ruma ja rakastuu sitten Mikaeliin, joka on todella kaunis ja enkelimäinen. Palomita on nainen, joka on ulkomailta tuotu väkivaltaisen miehen orjaksi ja joka vaan sopeutuu tilanteeseen.

Aina välillä miulle tuli semmoinen olo, että yrittääkö Sinisalo ottaa liian moneen asiaan kantaa. Hän puhuu selvästi homouden, väkivallattomuuden, ystävällisyyden ja viisauden puolesta. Kirja oli kuitenkin hyvin rakennettu kokonaisuus, joka onnistui herättämään monenlaisia tunteita. Suosittelen kaikille yli 16-vuotiaille, kirja sisältää melko härskejä kohtauksia.

****

11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi

Pikku Prinssin lukemista odotin innolla, koska se luettiin meille yhdellä kesäleirillä, joka oli ikimuistoinen kokemus. Pikku Prinssiin liittyy siis paljon hyviä muistoja. Ja kirjanahan se silloin ainakin iski minuun täysillä.

Miun piti itseasiassa lukea tämä kirjan englannin kurssille. Mie luin puoleen väliin englanniksi ja sitten oli pakko vaihtaa suomenkieliseen. On kyllä pakko sanoa, että englanninkielinen oli vähän erilainen kuin suomenkielinen.

Kirja kertoo Pikku Prinssistä, joka asuu pienellä tähdellä. Pikku Prinssi lähtee matkustelemaan muille tähdille, koska hän tahtoo oppia lisää. Hän tapaa matkallaa mm. Juopon, Turhamaisen, Liikemiehen ja ketun, josta tulee Prinssin ystävä. Kirjassa esitellään siis stereotypioita.

"Maa ei ole mikään mitätön kiertotähti! Siellä on satayksitoista kuningasta (mukaan luettuna myös n**kerikuninkaat), seitsemäntuhatta maantieteilijää, yhdeksänsataatuhatta liikemiestä, seitsemän ja puoli miljoonaa juoppoa ja kolmesataa yksitoista miljoonaa turhamaista, eli toisinsanoen noin kaksi miljardia isoa ihmistä."

Tässä kirjassa on paljon syvällisiä ajatuksia. Pääteemana varmastikin on se, että ihmiset (siis aikuiset) murehtivat liikaa tullakseen onnellisiksi.

Loppu oli tosi surullinen ja mie vähän pohdin, että miten lastenkirjaan on voitu tuommoinen loppu laittaa. Mutta tämä on varmaan loistavaa terapiaa lapsille, joilta on joku kuollut.

****

17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo

Odotin, että Ylpeys ja ennakkoluulo on tylsä ja paska rakkausromaani, joka olisi yhtä vaikea lukea kuin venäläiset klassikot. Tuosta lauserakenteestakin voi päätellä, että odotukset ylittyivät reippaasti.

Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo tarinaa Bennettin perheestä, jonka naapuriin muuttaa herra Bingley ystävineen. Tarjolla on niin kutsuja, uusia tuttavuuksia kuin uusia vihamiehiäkin.

Vaikka aihe on Anna Kareninamainen, on kirja siltikin noin miljoona kertaa parempi. Loistava kerronta, hra Bennetin sarkastiset heitot ja se, että jatkuvasti tapahtuu jotain, tekevät kirjasta mielenkiintoisen lukea.

Miulla ei nyt ajatus kulje yhtään, mutta on aika loistava kirja, vaikka miun onkin vaikea myöntää itselleni, että oikiasti pidin rakkausromaanista.

****

18. Sofi Oksanen - Puhdistus

Puhdistus kertoo kahden naisen tarinan: Viron maaseudulla yksin asuvan Aliiden Truun, ja hänen pihalleen eksyvän mysteerisen, venäläistyttö Zaran. Molemmilla on menneisyytensä traumat kohdattavina. Kirjassa kerrotaan molempien naisten tarinat hyppimällä ajassa ja paikassa satunnaisesti taaksepäin. Puhdistus kuvaa myös Viron traumaattista lähihistoriaa, joko on jäänyt suurimpien maiden traumojen varjoon, ainakin näin suomalaisen näkövinkkelistä katsottuna.

Sofi Oksasen Puhdistus on ollut viime vuosina kaikkien huulilla. Finlandia - ja Runeberg -palkittu teos on ollut lukulistallani jo pitkään, ja kun sain sen sukulaiselta lainaksi, iskin heti kiinni. Ennakko-odotukset olivat siis kovat, joten ehkä siksi tunsin kirjan edetessä pienoista pettymystä. Uskomatonta muuten, että näin uusi kirja on näin nopeasti kavunnut listassa näin korkealla.

Odotin koko ajan kirjalta jotain tajunnan räväyttävää tapahtumaa tai kerrontaa, tai samanlaista tunnetta kuin niin ikään Finlandia -palkittu Missä Kuljimme Kerran antoi. Sitä ei kuitenkaan tullut. Upea kirjahan tämä on, hienosti kirjoitettu, niin että hahmojen taustat ja tarinat pysyvät nätisti salaisuuksina aivan loppuun asti. Ja ehkä aivan erityisen arvostetun tästä tekee varmastikin se, että Puhdistus sijoittuu Viroon, lähelle Suomea, eikä edes kovin pitkän ajan taakse. Ja tapahtumat ovat kuitenkin aika järkyttäviä.

Voisi myös luulla, että ajan ja paikan vaihtelut tekisivät kirjasta sekavan, mutta ei. Tarina on selkeästi rakennettu, samoin hahmot. Hahmot tuntuvat oikeilta ihmisiltä, ja heitä säälii kokemiensa asioiden vuoksi. Myös salaperäisyyden verho molempien naisten kohdalla pysyy aika tiukasti kiinni loppuun asti, joka on hieno asia.

Jotenkin tää oli kumminkin pienoinen pettymys, just varmasti niiden suurten ennakko-odotusten vuoksi. Ja tuntuu myös, että se loppu meni multa vähän ohi. Tai siis ne sellaset dokumentti -jutut siinä kirjan lopussa. Mutta silti upea kirja!

****

45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5

Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 on raaka kuvaus sodan vaikutuksesta ihmisiin ja siitä, kuinka helposti asiat unohdetaan. Kuten Veera sanoi arvostelussaan, on tarinassa kaksi päähenkilöä, kirjailija itse ja Billy Pilgrim.

Vonnegut aloittaa Teurastamo viiden kertomalla siitä, että miten ja miksi hän on kirjoittanut kirjan. Kun Vonnegut lähes koko kirjan ajan kertoo tapahtumia Billyn näkökulmasta, kertoo hän samalla siitä, kuinka on itse ollut tapahtumissa mukana ja nähnyt Billy tekevän sitä taikka tätä. ("Muuan amerikkalainen Billyn lähellä valitti ulostaneensa kaiken paitsi aivojaan. -- Se olin minä. Minä se olin. Siinä oli tämän kirjan tekijä.")

Vonnegutin tapa kirjoittaa on hieman erikoinen. Sen lisäksi, että hän kertoo asiat paristakin näkökulmasta, hän viljelee muutamia sananparsia. "Niin se käy" on varmasti useimmiten silmille käyvä lausahdus. Sitä on toistettu vähintään joka aukeamalla. Jossain vaiheessa lukemista se ärsytti tosi paljon, mutta sitten aloin miettimään sen tarkoitusta. Aika usein jonkun ikävän tapahtuman, esimerkiksi jonkun henkilön kuoleman jälkeen, Vonnegut toteaa "Niin se käy". Tulin siihen tulokseen, että tällä tavoin Vonnegut tahtoo ottaa kantaa siihen, miten ihmiset ovat nykypäivänä tottuneet tuollaiseen. "Henkilö A kuoli hirveällä tavalla" "Jaaaha."

Toinen sananparsi, jota Vonnegut usein viljelee on "Jossakin haukui iso koira". Tuo lause on yleensä jonkun kappaleen lopussa ja yleensä se ei liity mitenkään mihinkään. Mie mietin, että tuon merkitys saattaisi olla joku, että jossakin haukkuu aina joku iso koira, mikä ei vaikuta mihinkään mitenkään, vaikka se kuinka haukkuisi. Ihan kuin mie täällä huutelisin, että Korpilahden lukiota ei saa lopettaa, ei vaikuta mihinkään.

Eräs mielenkiintoisempia aiheita kirjassa on aika. Billy Pilgrim matkusteli ajassa sinne tänne. Hän oli ollut eräällä planeetalla vierailulla, jossa hänelle oli selitetty, että aika ei ole jatkuva jana, vaan että aika on. Trafalmadorelaiset (ne avaruusoliot) näkevät ajan siis samalla tavalla kuten me näemme Suomen kartalla. He pystyvät siirtymään ajassa mihin kohtaan tahansa ja olemaan siinä hetkessä.

Billy Pilgrim yrittihirveästi selittää ihmisille, että ei tarvitse pelätä kuolemaa, koska se on vain pieni hetki ihmisen elämässä, ja kuitenkin jatkamme elämää toisessa ajassa. Oli tosi piristävää, kun trafalmadorelaiset sanoivat Billylle, että Maan asukkaiden tulisi oppia nauttimaan niistä hyvistä hetkistä. Se sopi kirjan teemaan ja jotenkin antoi ratkaisun sille, kun sota on niin kurjaa.

****

39. Juhani Aho - Rautatie

Vuoden ensimmäinen kirja ja ensimmäinen postaus tähän blogiin ei ala hyvin: ei mulla ole tästäkään kirjasta mitään sanottavaa. Rautatie kertoo Liisasta ja Matista, joiden läheiseen kylään tulee rautatie, ja sitä pitää lähteä katsomaan.
Ihmeellistä kuinka jännittävä rautatie voi olla joidenkin ihmisten mielestä. Mutta niin kai se on ollut tuolloin. En lukisi kirjaa vapaaehtoisesti luultavasti ikinä. Ei muuta sanottavaa.

*

28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri

Kirja kertoo vahuksesta, joka ei ole saanut kalaa 84 päivään. Hänen oppipoikansa ja ystävänsä pitää vanhuksen ruoassa ja selväjärkisenä, kunnes vanhus lähteen eräänä päivänä kauas merelle kalaan. Hän saa kiinni suuren kalan, ja viettää sitä vastaan taistellen monta päivää.

Tää on taas näitä, joista ei ole paljon mitään sanottavaa. Ihan ok joo, mutta en tule varmaan ikinä lukemaan uudestaan. Jotenkin haikea kirja, kertoo yksinäisyydestä. Loppu on todella surullinen.

*½

100. Jan Guillou - Pahuus

Kirjoitin tästä kirjasta siis kouluun kirja-arvostelun:

Kuinka pahasti pitää sattua, ennen kuin lakkaa taistelemasta vastaan?

Jan Guillou: Pahuus. WSOY. 338 s.

Vaikka kuinka on aina yritetty edistää tasa-arvoa, on ihmisten eriarvoisuus jo pitkään ollut arkipäivää. Jan Guilloun kirjoittama Pahuus on kärjistetty esimerkki siitä, miten käy, kun ihmisten eriarvoisuus menee yli. 

Pahuus kertoo Erikistä, jonka koko elämä on pelkkää väkivaltaa. Kotona isä hakkaa milloin mitäkin apuvälineitä käyttäen, koulussa Erikin pitää pitää yllä johtoasemaansa jengissä tappelemalla suunsoittajia ja muita niskuroijia vastaan. Kun Erik lopulta erotetaan Oppikoulusta jengitovereidensa petturuuden takia, hänen äitinsä lähettää hänet sisäoppilaitokseen. 

Stjärnberg on hyvämaineinen ja melko kallis koulu, jota käyvät ensisijaisesti aateliset ja muut rikkaiden perilliset. Erik kuuluu koulun vähemmistöön ja joutuu pian huomaamaan kuinka kastijakoinen laitos Stjärnberg oikein onkaan. 

Stjärnbergissä vallitsee toverikasvatusperiaate. Sen takia koulun opettajat eivät puutu lasten ja nuorten kasvatukseen, vaan he hoitavat sen itse. Oppilaat on jaoteltu iän ja väkivaltaisuuden perusteella niin, että on Neuvosto, jolla on lähes rajaton valta käyttää väkivaltaa muihin oppilaisiin. 

Itsepäisyytensä ja kestävyytensä takia Erik joutuu lähes heti silmätikuksi. Ja vaikka Erik on Stjärnbergiin mennessään vannonut, että väkivaltainen elämä on hänen osaltaan ohi, joutuu hän turvautumaan väkivaltaan puolustaessaan kunniaansa. 

Kirjan väkivaltaisuus ja yksityiskohtainen kuvailu veren lentäessä ja luiden murtuessa saa herkimmät lukijat lähes oksentamaan. Toisaalta yksityiskohtainen kuvailu tekee kirjasta ja tarinasta helpon eläytyä. Tarinasta tulee lukijalle läheinen ja lukija kiintyy hahmoihin heti.

Guillou on monipuolinen kirjoittaja ja on osannut tehdä hahmoista uskottavasti erilaisia. Pierre, joka on Erikin paras ystävä, on fyysisesti heikko, mutta hyvin älykäs ja näin ollen tuo kirjan lähemmäksi tiettyä ihmisryhmää. Pierre käykin kirjassa useita syvällisiä keskusteluja Erikin kanssa ja nämä keskustelun pätkät tuovat kirjaan piristystä ja syvällisyyttä. 

Neuvoston jäsenet on kaikki kuvattu melko tyhmiksi ja ahneiksi, mutta se ei poista kirjalta uskottavuutta, päin vastoin. Kun Pahuus koittaa sanoa lukijoilleen, että pahuus johtuu tyhmyydestä, on välttämätöntä, että kirjan ”pahikset” on kuvattu näin. 

Kuten useassa muussakin tarinassa, niin on tässäkin perinteinen hyvä-paha -jaottelu. Erik ja Pierre ovat kirjan ”hyviksiä”, sorrettuja ihmisiä, jotka nousevat kapinaan. Neuvosto, koulujärjestelmä ja välinpitämättömät aikuiset ovat sitten se toinen puoli. Näiden kahden puolen taistelu on kirjoitettu hyvin taitavasti, niin, että lukija ei voi olla olematta hyvisten puolella. 

Melkein loppuun asti kirja onnistuu jatkuvasti yllättämään ja pitämään lukijaansa tiukasti kiinni kirjassa. Lopussa kuitenkin tapahtuu pienimuotoinen romahdus. Kun Erik tutustuu suomalaiseen Marjaan, joka on keittiöapulainen, menee kirjoittajalla yli. Hän kirjoittaa yhden vastoinkäymisen liikaa Erikille. Se vie kirjalta aika paljon uskottavuutta. Onneksi kuitenkin aivan viimeiset sivut pelastavat kirjan.

Pahuus on Keski-Suomalaisen ”Sata kirjaa, jotka pitää lukea ennen kuolemaa” -listalla 100. ja minusta se voisi olla korkeammallakin. Kirjoittajan kieli ja kerronta ovat loistavaa verrattuna esimerkiksi sijalla 79. olevaan Baskervillen koiraan (Arthur Conan Doyle). Tarinakin on mielenkiintoisempi ja koskettavampi. 

Kirjan takakannessa lukee, että Pahuus olisi omaelämäkerrallinen teos. Netistä ei löydy tietoa, vain muidenkin kirjan lukeneiden ihmettelyä siitä, onko Guillou joutunut oikeasti kokemaan vastaavaa. Kirjassa kuvattu väkivalta oli paikoin niin epätodellista, että sitä on vaikea uskoa. 

Parasta kirjassa oli ehdottomasti se, millä sisulla Erik taisteli auktoriteetteja vastaan. Ja lopussa kun hän sai kostonsa, pystyi siihen eläytymään aivan täysillä.

64. Ilmari Kianto - Punainen viiva

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAA! Ihan vaan tiedoksi, että tuo loppu oli helvetin ärsyttävä, mutta silti ihan helvetin loistava. Ymmärrän kyllä, että miksi tämä kirja on näinkin korkealla sijalla.

Punainen viiva on kirjoitettu ja julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1909. Kirjan kieli on ihanan värikästä ja kuvastaa aikaansa hyvin. Alussa ja lopussa esiintyvä karhu, johon on laitettu ihmismäisiä piirteitä on erityisen silmiinpistävän hienosti toteutettu.

Kiannon Punainen viiva kertoo tarinan köyhästä perheestä jossain Suomen perukoilla. Tarinan punainen lanka on köyhyys ja se, kuinka jopa Suomen perämetsiinkin leviää sosiaalidemokratia.

Topi, joka on perheen isä, on melko tyhmä. Sivistymätön ja metsäläinen, samoin kuin muukin perhe. Kun heille tuputetaan sosiaalidemokratiaa, ottavat he sen vastaan tuosta noin vaan, heillehän luvataan vaikka ja mitä. Minua ärsytti kirjaa lukiessa, kun Topilla ja hänen vaimollaan ei juurikaan ollut omaa ajattelua, vaan he vain ottivat vastaan sen mitä syötettiin.

Vaikka tuntuikin, ettei heillä ollut omaa ajattelua, oli välillä kirjassa viittauksia siihen, että Riika (topin vaimo) pelkäsi Jumalan kostoa. Kun kirjan lopussa sitten Jumala kosti kaiken, näkyi aivan selvästi läpi se, että Kianto on varmasti ollut hyvin uskovainen ja varma asiastaan.

Kirja oli alle 200 sivua pitkä, mutta silti melko tylsä. Vain alku- ja loppukappaleet olivat mielenkiintoisia sisällöltään. Jos kirjaa ei olisi kirjoitettu noin värikkäällä kielellä, en olisi varmastikaan jaksanut lukea sitä loppuun.

***