Kuinka pahasti pitää sattua, ennen kuin lakkaa taistelemasta vastaan?
Jan Guillou: Pahuus. WSOY. 338 s.
Vaikka kuinka on aina yritetty edistää tasa-arvoa, on ihmisten eriarvoisuus jo pitkään ollut arkipäivää. Jan Guilloun kirjoittama Pahuus on kärjistetty esimerkki siitä, miten käy, kun ihmisten eriarvoisuus menee yli.
Pahuus kertoo Erikistä, jonka koko elämä on pelkkää väkivaltaa. Kotona isä hakkaa milloin mitäkin apuvälineitä käyttäen, koulussa Erikin pitää pitää yllä johtoasemaansa jengissä tappelemalla suunsoittajia ja muita niskuroijia vastaan. Kun Erik lopulta erotetaan Oppikoulusta jengitovereidensa petturuuden takia, hänen äitinsä lähettää hänet sisäoppilaitokseen.
Stjärnberg on hyvämaineinen ja melko kallis koulu, jota käyvät ensisijaisesti aateliset ja muut rikkaiden perilliset. Erik kuuluu koulun vähemmistöön ja joutuu pian huomaamaan kuinka kastijakoinen laitos Stjärnberg oikein onkaan.
Stjärnbergissä vallitsee toverikasvatusperiaate. Sen takia koulun opettajat eivät puutu lasten ja nuorten kasvatukseen, vaan he hoitavat sen itse. Oppilaat on jaoteltu iän ja väkivaltaisuuden perusteella niin, että on Neuvosto, jolla on lähes rajaton valta käyttää väkivaltaa muihin oppilaisiin.
Itsepäisyytensä ja kestävyytensä takia Erik joutuu lähes heti silmätikuksi. Ja vaikka Erik on Stjärnbergiin mennessään vannonut, että väkivaltainen elämä on hänen osaltaan ohi, joutuu hän turvautumaan väkivaltaan puolustaessaan kunniaansa.
Kirjan väkivaltaisuus ja yksityiskohtainen kuvailu veren lentäessä ja luiden murtuessa saa herkimmät lukijat lähes oksentamaan. Toisaalta yksityiskohtainen kuvailu tekee kirjasta ja tarinasta helpon eläytyä. Tarinasta tulee lukijalle läheinen ja lukija kiintyy hahmoihin heti.
Guillou on monipuolinen kirjoittaja ja on osannut tehdä hahmoista uskottavasti erilaisia. Pierre, joka on Erikin paras ystävä, on fyysisesti heikko, mutta hyvin älykäs ja näin ollen tuo kirjan lähemmäksi tiettyä ihmisryhmää. Pierre käykin kirjassa useita syvällisiä keskusteluja Erikin kanssa ja nämä keskustelun pätkät tuovat kirjaan piristystä ja syvällisyyttä.
Neuvoston jäsenet on kaikki kuvattu melko tyhmiksi ja ahneiksi, mutta se ei poista kirjalta uskottavuutta, päin vastoin. Kun Pahuus koittaa sanoa lukijoilleen, että pahuus johtuu tyhmyydestä, on välttämätöntä, että kirjan ”pahikset” on kuvattu näin.
Kuten useassa muussakin tarinassa, niin on tässäkin perinteinen hyvä-paha -jaottelu. Erik ja Pierre ovat kirjan ”hyviksiä”, sorrettuja ihmisiä, jotka nousevat kapinaan. Neuvosto, koulujärjestelmä ja välinpitämättömät aikuiset ovat sitten se toinen puoli. Näiden kahden puolen taistelu on kirjoitettu hyvin taitavasti, niin, että lukija ei voi olla olematta hyvisten puolella.
Melkein loppuun asti kirja onnistuu jatkuvasti yllättämään ja pitämään lukijaansa tiukasti kiinni kirjassa. Lopussa kuitenkin tapahtuu pienimuotoinen romahdus. Kun Erik tutustuu suomalaiseen Marjaan, joka on keittiöapulainen, menee kirjoittajalla yli. Hän kirjoittaa yhden vastoinkäymisen liikaa Erikille. Se vie kirjalta aika paljon uskottavuutta. Onneksi kuitenkin aivan viimeiset sivut pelastavat kirjan.
Pahuus on Keski-Suomalaisen ”Sata kirjaa, jotka pitää lukea ennen kuolemaa” -listalla 100. ja minusta se voisi olla korkeammallakin. Kirjoittajan kieli ja kerronta ovat loistavaa verrattuna esimerkiksi sijalla 79. olevaan Baskervillen koiraan (Arthur Conan Doyle). Tarinakin on mielenkiintoisempi ja koskettavampi.
Kirjan takakannessa lukee, että Pahuus olisi omaelämäkerrallinen teos. Netistä ei löydy tietoa, vain muidenkin kirjan lukeneiden ihmettelyä siitä, onko Guillou joutunut oikeasti kokemaan vastaavaa. Kirjassa kuvattu väkivalta oli paikoin niin epätodellista, että sitä on vaikea uskoa.
Parasta kirjassa oli ehdottomasti se, millä sisulla Erik taisteli auktoriteetteja vastaan. Ja lopussa kun hän sai kostonsa, pystyi siihen eläytymään aivan täysillä.
