Paulo Coelho - Alkemisti

 Meidän piti miehen kanssa ottaa tauko siitä toisesta Pohjantähden osasta. Se kirja käy todella raskaaksi, kun niihin hahmoihin kiintyy ja sitten tapahtuu kaikkea. Etsittiin jotain tosi kevyttä siihen vastapainoksi, ja päädyimme Alkemistiin. Onhan se klassikko ja vieläpä melko lyhyt kirja. 

Alkemisti kertoo pojasta, joka näkee unen. Unessa hän näkee aarteen ja kun uni toistuu, poika toteaa, että hänen on pakko mennä unen osoittamaan paikkaan. Siitä alkaa matka, joka on täynnä yllätyksiä ja oppimista. 

Alkemisti on aika korkealentoinen kirja, siinä puhutaan paljon mystisistä asioista ja maailman kielestä, jonka jotenkin ehkä tulkitsisin intuitioksi. Tosin mun tulkinta johtuu tosi paljon mun omasta elämäntilanteesta kirjan lukuhetkellä. Tarina on tosiaan kirjoitettu niin, että halutessaan sitä voi paljon tulkita ja pyöritellä. Siinä puhutaan paljon merkeistä ja myös etsitään ja löydetään niitä. Kyllä sitä väkisinkin alkaa itsekin etsimään kirjailijan jättämiä merkkejä. 

Toisaalta kirjan sanoma, pidä unelmistasi kiinni, oli todella ahdistava. Eräs yö käytin pari tuntia googlettamalla ja pohtimalla, että mistä edes tiedän mikä on unelmani. Enhän mä unelmoi, pitäiskö mun? Mistä mä jään paitsi, jos unelmointi ja haaveilu on niin tärkeää, ja minä en sitä tee? ET-lehden haaveohje oli oikeastaan ihan hyvä ja sain jotenkin kiinni unelmistani. Toisaalta tajusin myös, että olin monta haavettani haudannut ja luovuttanut niiden suhteen. Sattuipa vielä sopivasti niin, että joitain unelmia oli toteutumassa juurikin kirjan ollessa kesken, enkä olisi ehkä tajunnut unelmieni toteutuneen, jos en tietoisesti olisi pohtinut omia unelmiani juuri silloin. 

Muistan jotenkin hämärästi sen mielentilan, miten Veeran kanssa puhuimme 100 kirjan -listalla olevasta Coelhon kirjasta Piedrajoen rannalla istuin ja itkin (mulla on tossa postauksessa toi kirjan nimikin väärin, voi hohhoijjaa). En muista sitä kirjaa yhtään. Muistan, että siitä tuli ällöttävä olo. Luulen, mutta en ole varma, että olisimme naureskelleet Alkemistille samoin, jos se olisi ollut Piedrajoen tilalla. Omalta osaltani voin vain todeta, että jos ei elämässään ole tottunut positiivisiin tunteisiin, niin kaikki positiivinen ja herkkä tuntuu valehtelulta. 11 vuotta sitten en uskonut rakkauteen, iloon tai vilpittömyyteen. Koska en itse kokenut niitä tunteita, luulin, että on joku salaliitto, jos joku väittää tunteitaan edellämainituiksi. Oli helpompi uskoa, että niitä tunteita feikataan ja esitetään, jotta niillä saisi muista ihmisistä jotain hyötyä. Se on todella surullinen ajatusmaailma, mutta todellinen. 

Tykkäsin Alkemistista paljon. Se haastoi minua ajattelemaan,
uskomaan ja nimeämään unelmani. Tämä oli ihan todella hyödyllinen kirja, joka muistutti minua siitä, että osaan unelmoida, olen unelmoinut ja että olen myös menossa siihen suuntaan, jossa unelmani käyvät toteen.

Bill Bryson - Lyhyt historia lähes kaikesta

 Siitä on jo muutama hetki, kun sain tämän tiiliskiven kuunneltua, mutta mun on pitänyt vähän reflektoida, jotta saan tästä tekstiä ulos. Kuuntelin tätä kirjaa usein kävellessäni ajotunneille. Ajokorttini on nyt kaksi kuukautta ja pari päivää vanha, joten se kertonee siitä, että tähän kirjaan meni aikaa. Teos on pitkä, mutta se vei aikaa ennenkaikkea sen takia, että se on todella tiivis ja täynnä tietoa. Monesti kuunteluissa piti pitää taukoja, jotta kerkesi hetken miettimään ja sisäistämään kaikkea sitä tietoa, jota kirja tarjoili.

Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta on nimensä mukaisesti lyhyt historia lähes kaikesta. Siis oikeasti. Kirjassa käydään läpi mm. fysiikan, kemian, biologian ja ihmisen historiaa. Isot yläkategoriat on pilkottu pienempiin, ja mielestäni mielenkiintoisimpia asioita kirjassa oli ehdottomasti säieteoria ja biologian eri osa-alueet. Kirja on kirjoitettu 2003, joten osittain tieto on varmastikin vanhentunutta. Toisaalta tämän pohjatla on hyvä lähteä päivittämään niitä tietoja, jotka todella kiinnostavat, onpahan ainakin hakusanoja, joilla hakea.

Kirjan esipuheessa Bryson kertoo lapsen aina janonneensa lisää tietoa ja turhautuneensa koulussa siihen, kun aina sanottiin, että "opitte tämän sitten myöhemmin" tai "tämä on liian syvällistä tietoa, jotta voisitte vielä ymmärtää sitä". Samaistun! Muistan koulussa, kun opettelimme murtolukuja ja niitä piti aina supistaa. Jossain kohtaa aloin supistamaan murtolukuja murtoluvuiksi, johon opettaja totesi, ettei niin saa tehdä. Hyväntahtoisesti toki, mutta ei hän koskaan oikein selittänyt, että miksi ei saa. Minusta se oli kauhean loogista, mutta se oli kiellettyä. 

Kirja on kirjoitettu paikoin humoristiseen sävyyn, ja esimerkiksi luusodat oli mielestäni todella huvittavasti kirjoitettu. Samalla, kun äijät on tehneet ihan valtavasti arkeologisia löytyjä, niin ne on suurinpiirtein hakanneet toisiaan lapioilla siellä kaivauksilla, koska kisa suurimmista löydöistä näiden arkeologi-äijien välillä on ollut niin kiivas. Ihmisten hölmöilystä kerrottiin myös hauskasti, kun pureuduttiin taksonomiaan. Musta on jotenkin todella ihanaa, että jengi tappelee siitä, onko joku eliö enemmän kasvi, kuin eläin. 

Tässä kirjassa ei juurikaan tosin sitä sellaista historiaa, jota koulussa opetettiin, vaan tämä kirja on enimmäkseen luonnontieteiden historiaa. Toki näitä aiheita käsiteltäessä on väkisinkin sivuttava historiallisia tapahtumia, mutta kuninkaat ja sodat öljystä eivät ole tässä kirjassa juurikaan esillä (joo, en oo koskaan ollut kouluhistorian ylin ystävä). 

Tämä kirja tuotti minulle paljon iloa ja oivalluksia, tekisi melkein mieli kuunnella tämä heti uudestaan.

Vesa Sisättö - Tuhansien mokien maa

Luin tämän e-kirjana. Puhelimen näytöltä. Ajattelin aluksi, että ei niin voi tehdä, siinähän kuolee silmät ja aivot ja kaikki, kun jostain puhelimen näytöltä tihrustaa. Sitten vähän puntaroin sitä, että paljonko käytän aikaa tuijottaen puhelimen näyttöä, avaten ja sulkien instagramin, facebookin, twitterin ja kaikki muut, kuitenkaan oikeastaan käyttämättä näitä sivustoja juurikaan. Näiden appien avaaminen on tapa, jolla vain kulutan aikaa ja energiaa. Kun olin saanut itselleni perusteltua kirjan lukemisen kännykän näytöltä, oli se menoa. Pitkästä aikaa palasin siihen tunteeseen, kun ajattelee, että "no vielä yksi sivu/luku". Se oli aivan ihanaa. Puhelimesta lukeminen on siinäkin mielessä kivaa, että puhelin ei paina paljoa. Jonkun Sinuhen kanssa sängyssä pyöriminen käy ihan treenistä, kun se on (varsinkin kovakantisena) niin painava ja paksu opus. Kännykän kanssa voi pyöriä miten vaan, eikä siitä juurikaan ruumis rasitu, joka tietenkin on plussaa.  (höhö)

 Tuhansien mokien maa on kirja, jossa on lyhyitä kertomuksia Suomen historian mokista. Kirja on kirjoitettu hyvin humoristiseen tyyliin ja siitä on jätetty ihan uusimmat mokat pois. Tämä on hyvä, koska kyllä mä pystyn nauramaan nuijasodille, mutta esimerkiksi Talvivaaran mokailu on niin lähellä, että se vaan vituttaisi. Ei sitä vielä voi ottaa huumorilla, vaikka siinäkin paljon huumorin aineksia on. 

 En ole koskaan ennen elämässäni puhunut kaveriporukalla Nuijasodista. Mutta niinpä vain tämä kirja sattui puheenaiheeksi kaveriporukassa, kun olin juuri lukenut Nuijasodista. Siinä me sitten kesken festaroinnin pohdittiin talonpoikain kapinaa. Nuijasotien lisäksi kirjassa kerrottiin Jäätteenmäen papereista (ihan mahtavaa, koska tämän vuoksi ymmärsin BB-Minnan letkautuksen ensimmäisessä BB-livelähetyksessä), Pispalan uittotunnelista ja Kekkosesta. Bonuksena kirjassa oli myös pieni luku Suomen alkoholipolitiikan suurimmista mokista, jotka olivat kyllä jotain aivan omaa luokkaansa järjettömyydessään.

 Kirjan mokat olivat vähän laidasta laitaan, mutta pääasiassa toki kyseessä oli poliittisten päätösten tekemiseen liittyvät mokat. Osa mokista oli ajalta, kun Suomi ei ole ollut itsenäinen valtio. Se oli mielestäni ihan hyvä asia, sillä se maalasi hyvin kuvaa siitä, millaisessa asemassa Suomi on ollut, kun se ei vielä ole ollut itsenäinen.  

Sisättö on näemmä kirjoittanut aika paljon kaikkea, ja ihan pelkästään Jäniksen vuodessa esitellyn Kekkos-salaliittoteorian takia haluaisin kyllä tutustua Operaatio Kekkoseen, jonka kirjoittamisessa Sisättö on mös ollut osallisena.

 Tämä on mahtava kirja ja suosittelen tätäkin suurella innolla. Tämä sopii hyvin kevyemmäksi lukemiseksi esimerkiksi jos kahlaa läpi jotain vähän vaikeampaa venäläistä romaania tai haluaa vähän kepeämpää ja humoristista luettavaa. Tämä oli myös jotenkin aika lohdullinen kirja, kun mokia tuntuu nyt olevan ilmassa enemmän kuin koskaan. Onhan sitä ollut kaiken maailman Kuuban ohjuskriisejäkin, eiköhän tästä selvitä vielä.

Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla, osa 1 (äänikirja)

 Bookbeatin myötä pääsin mieheni kanssa kuuntelemaan äänikirjoja. Ihan mahtavaa, hänkin on jotain lukenut, mutta hirveästi emme ole lukeneet samoja kirjoja. Halusinkin siis ehdottomasti tutustuttaa hänet minun kaikkien aikojen lempikirjaani, kun se bookbeatista löytyi. 

Jo heti aluksi innostuin, sillä Veikko Sinisalon lukijatyyli on aivan mahtava! Hän eläytyy tarinaan, vaihtelee äänenpainoja, väriä ja sävyä. Hän todella ääninäyttelee kirjan. Repeilimme miehen kanssa Sinisalon esittäessä mm. humalaisia lauluja ja Jussin mörähtelyä. Leppäsen Hennan hän ääninäytteli juuri sillä äänensävyllä, jolla olin aina hänet lukenut. Tämä myös varmasti osoittaa sen, miten hyvin Linna on onnistunut kirjoittamaan eri henkilöt. He kuulostavat kirjoitettunakin omilta itseiltään, eikä äänikirjassakaan mennyt sekaisin siitä, että kuka puhuu nyt ja kuka puhui äsken. 

Mulla on varmaan vaaleanpunaiset lasit silmillä tämän trilogian suhteen, mutta siis onhan tämä aivan huikea! Linna tekee ihmisistä, suhteista ja elämästä niin teräviä, tarkkoja ja päteviä havaintoja, että ne sopivat vaivattomasti myös nykypäivään. Edelleen, 60 vuotta myöhemmin, Linnan kuvaamia karikatyyreja voi bongailla omista tutuistaan ja vaikkapa bb-talosta. 

Mies vähän turhautui, kun nämä ovat niin pitkiä kirjoja (lupasin, että hän saa sitten päättää viisi seuraavaa kirjaa, niin ollaan tasoissa, heh). Ja joo, ymmärrän sen, onhan tämä ensimmäinen osa vain pohjustus kaikelle tulevalle. Mielestäni tämä pitkä pohjustus on kyllä tarpeen, sillä se syventää seuraavien osien tapahtumia, kun on jo kiintynyt hahmoihin ja tuntuu kuin tuntisi heidät. Aina voi palata muistelemaan miten Akseli poikasena paini karanneen vuohen kanssa (vai oliko se lammas) ja huusi perkelettä pienenä voimamiehenä. Se jos jokin aiheuttaa sitten myöhemmissä osissa haikeutta ja surua. Vahvoja tunteita, jonka takia pidän tästä niin paljon. 

Kakkososaan siirtyminen hirvittää, mutta myös innostaa. Muistan sen olevan niin sanottu itkukirja, jonka äärellä on tullut nyyhkittyä aivan huolella. Näin vanhemmalla iällä on ollut kiva päästä uudelleen tutustumaan Koskeloihin, sillä nyt tunteet eivät ehkä tule aivan niin voimalla ja raivolla, vaan voin vain kuunnella. Nykyään myös ymmärrän, että siellä jossain Tampereen huudeillahan ne asustelee, puhuvat aivan selkeästi tampereen murretta ja toisinaan paikat kuulostavat tutuilta. Ihanaa on myös se, että koska mieheni on Tampereelta, on hilpeää löytää hänen ja hahmojen puhetyyleistä yhteneväisyyksiä. 

Tämän kirjan myötä olen taas innostunut myös historiasta. Oijoi. Jatkoa seurannee. 

 

Mun arvostelun kirjasarjasta kymmenen vuoden takaa pääset lukemaan täältä

Veera on myös arvostellut kirjasarjan ja arvostelun voit lukea täältä

Trevor Noah - Laiton lapsi

 Tätä hehkutettiin suomennoksen ilmestymisen aikaan niin paljon kirjainstassa, että mulla melkein tuli vastareaktio. Päätin kuitenkin taas haastaa itseni tarttumalla johonkin, mikä tuntuu jotenkin luotaantyöntävältä. Ja voi pojat, kun se olikin kannattavaa. 

Laiton lapsi on Trevor Noahin elämäkerta. En tiennyt kuka tää tyyppi on, ennenkuin aloin kirjan lukemisen jälkeen googlettelemaan häntä. Olenhan mä jotain hänen komediapätkiä nähnytkin, en vain tiennyt, että kyseessä on tämä tyyppi. Noah on syntynyt ja elänyt nuoruutensa Etelä-Afrikassa apartheidin aikaan. Kirja alkaa lennokkaalla kuvauksella siitä, miten Noahin äiti heitti lapsensa ulos liikkuvasta autosta lasten ollessa nuoria. Se kuulostaa epäuskottavalta näin kirjoitettuna, ja luettuna (okei kuuntelin tän äänikirjana) se tuntuu vieläkin epäuskottavammalta. Lähinnä siis siksi, että en  oo koskaan osannut kuvitella mitään tuollaista tapahtuvan. 

Noahin kirjoitustyyli on todella humoristinen ja brutaalin rehellinen. Hän ei kaunistele asioita, mutta ei myöskään kauhistele. Hän kertoo miten asiat ovat menneet ja mikä on hänen ajatuksensa niiden alkusyistä, mutta ei putoa semmoiseen voivottelun kuoppaan. Häneen oli helppo samaistua, joskin huumorin käyttäminen ns. selviytymismekanismina oli toisinaan vähän liian lähellä omaa elämää ja jouduin pitämään taukoja kuuntelusta, kun heräsi liikaa ajatuksia, enkä voinut enää keskittyä. 

Kirjassa oli pari tarinaa, jotka herättivät minussa niin kovaa hilpeyttä, että nauroin ääneen. Toinen näistä oli kakka keittiön lattialla ja toinen kertoi tanssijasta nimeltään Hitler. Tuntuu tyhmältä, että kauhistuin, kun kuulin, että Afrikassa lapsia nimetään Hitlereiksi. Se toki selitetään kirjassa auki ja varmasti enemmän matkustaneet ihmiset eivät pidä tätä niin ihmeellisenä. Mulle tuli vähän tyhmä olo, että miten voin kuvitella jonkun Hitlerin olevan koko maailman yhteinen pahis. Miksen tiedä enempää apartheidistä, miksen ole ennen kiinnostunut siitä. 

Tämä avarsi mun maailmaa tavalla, jota en osannut kuvitella mitenkään, ennenkuin luin kirjan. Koitin vähän googletella, että mitä Etelä-Afrikkalaiset on ajatelleet tästä. Ilmeisesti jengi on ollut iloisia, kun Etelä-Afrikan historiaa on tuotu julki ja muuta maailmaa on kiinnostanut se. Jos ymmärsin oikein, osa porukasta on ollut sitä mieltä, että apartheidia ja sen vaikutuksia liioitellaan kirjassa, mutta onhan meilläkin täällä Euroopassa jengiä, jotka ajattelee juutalaisten massamurhan olevan salaliitto ja huijaus.

Tästä on tekeillä elokuva, jota kyllä odotan innolla! Ihan mahtava teos, suosittelen vahvasti tämän lukemista. 

*****

Trevor Noahin haastattelu: https://www.youtube.com/watch?v=_hfMNTnBM4I&feature=emb_logo