maanantai 16. maaliskuuta 2020

Paula Noronen - Tarja Kulho

"Tää on niinku ihana, mut sit tää on ihan kauhee" laitoin miehelle viestiä kuunnellessani tätä kirjaa. Niinjoo, hehkutinkin jo instan puolella, mutta siis tosiaan, innostuin äänikirjoista. Ja siis ihan todella innostuin, oon viimeisen viikon aikana kuunnellut äänikirjaa lähes aina, kun mahdollista. Tämä oli toinen kirja, jonka kuuntelin, ja tykkäsin tästä!

Mä olen niin nuorta sukupolvea, että Tarja Kulho ei ollut mulle tuttu entuudestaan. Paula Noronen sen sijaan oli, telkkarista tosin. Hänen aiempi kirjallinen tuotanto ei ole ehkä ihan mun ikäisille tarkoitettu, vaikka nuoreksi tässä kontekstissa itseni tunnenkin. Tarja Kulho on ollut joskus ihan 2000-luvun alussa radiossa seikkaileva kaupan kassa, joka on syntynyt vastaiskuna ylipirteille ja aina iloisille radiohahmoille. Tarja Kulho on ihminen. Hän keskustelee asiakkaiden kanssa ihan kaikesta ja kertoilee elämästään.

Kulho on paljasjalkainen korsolainen, joka on töissä jo ties monetta kymmenetta vuotta Korson Räkkärimarketin kassalla. Hänellä on lapset Pyry 17-v ja Ula 8-v, sekä mies Reijo Perniö. Eräänä iltana hän maistelee vähän viintä ja Reijon mentyä nukkumaan ilmoittautuu Vantaan harrasteopiston kirjoituskurssille, jolla käsitellään työelämää ja siinä kasvua. Hänen kirjoittamansa tekstit ja harrasteopiston kanssa käydyt sähköpostikeskustelut rytmittävät kivasti kirjaa ja tuovat siihen selkeän rakenteen.

Kuten sanottua, tää kirja on ihana, mut tää on ihan kauhee. Annoin tälle Bookbeatissa viisi tähteä, joten kaiketi tämä on kauhea ihanalla tavalla. Myötähäpeä vyöryi ylitseni toisinaan niin suurella voimalla, että se tärisytti. Toisaalta Tarja Kulho oli jotenkin tosi samaistuttava ja semmonen, että varmaan suhtautuisin siihen lempeydellä, jos näkisin, mutta en kyllä jaksaisi kuunnella sen selitystä. Tai lähinnä en jaksaisi sitä kauheutta, kun ei tiedä miten pitäisi reagoida silloin, kun joku ei vaan lopeta sitä selittämistään ja pitäisi jo mennä.

Paula Norosen haastattelu Ylen aamussa toi hänestä esiin ihan erilaisen puolen, kuin mitä aiemmin olen televisiossa hänestä nähnyt. Hänen positiivinen näkemyksensä audion nykytilasta sai mut todella hyvälle tuulelle.

*****


tiistai 12. marraskuuta 2019

Muu: Veikko Huovinen - Lemmikkieläin

Mulla tulee Veikko Huovisesta mieleen semmonen pujopartainen, solakka ja iloinen setä, joka tietää maailman olevan paha paikka, mutta joka siitä huolimatta aina hymyilee. Mun kuva perustuu täysin siihen, että oon lukenut kaks hänen kirjaansa, eli se voi olla jotain ihan muuta, kuin todellisuus. Huovisen kirjat, nämä kummatkin, on saaneet mut jotenkin mystisellä tavalla innostuneeksi ja kiinnostuneeksi.

Lemmikkieläimen löysin kirpparilta, takakannen luettuani olin varma, että kyseessä on hyvä kirja ja onnekseni olin oikeassa. Kirja kertoo teollisuuspohatasta, jolla on niin paljon kaikkea, että saadakseen tyydytystä jostain, hän haluaa jotain, mitä ei ole kenelläkään muulla, lemmikkieläimen, joka onkin ihminen. Vaikka puhunkin tyydytyksestä, niin kyseessä ei ole missään määrin mikään seksuaalinen, vaan omistamisen ja vallan tuoma tyydytys.

Kuten sana teollisuuspohatta antaa ymmärtää, perustuu kirjan tapahtumat jonnekkin 60-luvulle. Kirjan alussa kuvataan, kun pohatta-Johnson saapuu köyhän perheen luokse ja puhuu lemmikkieläimeksi ottamisen ehdoista. Lemmikkieläimeksi kaavaillulla Jacobilla on tietenkin nykysuomeksi sanottuna back-uppi mukana, työväenliikkeen edustaja. Tämä pitää huolen siitä, että Jacobille taataan terveydenhuolto ja muut asiaankuuluvat lievitykset. Miehet solmivat sopimuksen, jonka mukaan Jacob suostuu asumaan vuoden Johnsonin määräämässä lasihäkissä, esiintymään kolmasti päivässä lasin takana ja saamaan tästä aimo summan rahaa. Tämä on tietenkin iso plussa koko hommassa, asuuhan Jacob ennen koko hommaa perheineen jossain pimeässä kellarissa.

Loppukirjassa kuvataan, miten elämä lasihäkissä sujuu, eihän se tietenkään ole mitenkään mutkatonta, vaikka siitä saisi kuinka paljon fyffeä. Tässä kirjassa on jännä sävy. Toisinaan tuntuu, että Huovinen on vihainen koko maailmalle. Toisinaan hän näkee kaikissa henkilöissä jotain inhimillistä ja tavallaan liikuttavaa. On jotenkin aivan hulvatonta, kun Johnson toisinaan soittelee Jacobille lasihäkkiin ja höpöttelee kuin suurikin hyväntekijä. Ja olihan hän, tavallaan. Hänen ja Jacobin suhde on kuvattu hauskasti.

Havukka-ahon ajattelija oli hyvänmielen kirja, eikä missään määrin poliittinen (jos muistan oikein). No, ainakin se oli hyvänmielen kirja. Niin oli Lemmikkieläinkin, mutta se oli myös kannanotto. Lemmikkieläin on ilmestynyt 16 vuotta Havukka-ahon ajattelijan jälkeen ja ajan tuoman kyynisyyden huomaa selvästi. Vahva suositus, varsinkin jos sulla on viekkarit Big Brotherista.

perjantai 27. syyskuuta 2019

38. William Golding - Kärpästen herra

Siitä asti, kun me aloitettiin tää projekti, oon aina kirjastossa käydessäni yrittänyt saada tätä kirjaa käsiini. Se on aina ollut lainattuna. Tälläkin kertaa ihmettelin tovin, että enkö enää osaa aakkosia, kun en löytänyt tätä kirjaa hakukoneen osoittamasta paikasta. Kirjastonhoitaja tajusikin sitten ohjata minut juuri palautettujen kirjojen hyllylle, jossa tämä kauan etsimäni teos nökötti. Nappasin sen mukaani ihmetellen sen lyhyyttä. Jostain syystä ajattelin aina, että kyseessä on kunnon tiiliskivikirja. Eipä ollut. Sivuja tässä pokkarissa oli vähän päälle 250, ja teksti oli helppolukuista.

Miksi sitten halusin saada tämän kirjan käsiini? Meille näytettiin yläasteella tähän kirjaan perustuva elokuva. Niitä on muuten kaksi, vuosiltä -63 ja -90. Olen aika varma, että katsoimme koulussa tämän myöhemmän version, sillä tuo vuoden -63 elokuva on mustavalkoinen, ja minulla on hämärä muistikuva siitä, että tuo elokuva, jonka katsoimme, oli värimaailmaltaan hyvin vihreä ja tumma. Voi olla, että muistan ihan päin prinkkalaa. Elokuva on kuitenkin jättänyt minuun muistijäljen jostain todella kamalasta ja brutaalista. Enkä ihmettele, nyt kun olen lukenut kirjan.

Kärpästen herra kertoo poikajoukosta, iältään 6-12, jotka haaksirikkoituvat autiolle saarelle. Saarella ei ole aikuisia, eikä tietenkään asutusta. Pojat saavatkin nopeasti aikaan jonkinlaisen hierarkian keskuudessaan ja kirjan tapahtumat pyörivät paljon sen ympärillä, miten eri henkilöt suhtautuvat vallanjakoon ja yhteiskunnallisen järjestyksen puutteeseen. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan, johon usein viitataan niin, että herää kysymys, onko poikien kuitenkin parempi olla saarella, kuin sodan runtelemassa yhteiskunnassa. Tai mikä ylipäätään on ero aikuisettomassa ja järjestyksettömässä yhteiskunnassa ja sotatilassa.

Golding on kirjoittanut tämän kirjan sen jälkeen, kun hän itse on ollut sodissa taistelemassa. Hän on myös toiminut opettajana, ja joidenkin tarinoiden mukaan myös laittanut oppilaitaan erilaisiin valta-asetelmiin testatakseen, että miten pitkälle oppilaat menevät. Tätä en uskalla väittää todeksi sen vuoksi, että tähän väitteeseen törmäsin vain kerran tehdessäni taustatutkimusta. Kärpästen herra on syntynyt kuulemma tämän opettaja-aikoina tehdyn "tutkimuksen" jälkeen.

Kirjassa kuvataan taitavasti trauman aiheuttamia oireita. Toisinaan kirjan tapahtumat tuntuvat liian brutaaleilta voidakseen toteutua oikeassa elämässä, toisinaan taas tuntuu siltä, kuin kirja olisikin faktaa. Tähän jälkimmäiseen tunteeseen saattaa myötävaikuttaa se, että olen kuunnellut truecrimepodcasteja ja katsellut minidokkareita ties mistä murhaajista ja kulteista tässä ollessani kipeänä.

En ihmettele, että tämä kirja on tällä listalla, enkä että se on koko ajan lainattuna kirjastossa. Minä ahmaisin tämän parissa päivässä ja aion katsoa sen elokuvan seuraavaksi, jotta voin verrata kirjaa ja elokuvaa.

*****

maanantai 31. joulukuuta 2018

22. Umberto Eco - Ruusun nimi

Tästä jäi nyt vähän paha maku suuhun. Ei välttämättä tämän kirjan itsensä takia, vaan sen takia, että se on ollut mulla nyt luettavana yli kaksi vuotta ja sinä aikana paljon on muuttunut. Lähinnä sisäisesti. Mun ajatusmaailma on muuttunut siitä "vittu tää on paskaa, tää kirjailija pitäisi ampua" -meiningistä johonkin. Kai sitä voisi kuvailla parhaiten niin, että olen tajunnut, etten tajua ja että se ei tee kirjasta tai kirjailijasta paskaa. Kasvaminen vituttaa. Kai siksi, että joutuu myöntämään, että ei tiennytkään tai osannutkaan ihan kaikkea.

Ja siitä päästään siihen varsinaiseen pahan maun syyhyn. Olin lukenut melkein koko kirjan, valittanut jokaiselle, joka jaksoi kuunnella, että miten paska kirja se on mm. siksi, että siinä on koko ajan latinankielisiä sitaatteja ilman suomennoksia, kunnes löysin kirjan lopusta suomennokset kaikille niille kirjan sitaateille. Kirja muutenkin oli täynnä ylipitkiä, kuvailevia lauseita, joista oli vaikea välillä saada kiinni. Sitä ei helpottanut se, että vähän väliä jotain asiaa perusteltiin tai siihen viitattiin latinankielisellä sitaatilla, jota en ymmärtänyt. Kuinka paljon minua vituttikaan, kun huomasin, että jos vain olisin keskittänyt energian valittamisen sijaan kirjan tutkimiseen, olisi se ehkä avautunut paremmin.

Kirjasta tuli minulle aikojen kuluessa sellainen iso paha musta kohta, johon en halunnut koskea tai edes ajatella sitä, koska tunsin itseni ihan paskaksi sitä lukiessa. Aina, kun yritin lukea kirjaa, huomasin jossain kohtaa lukeneeni monta sivua tajuamatta mitään tai tietämättä edes, että mitä kirjassa tapahtui. Koska teos oli päässäni jo aiheuttanut valtavan vastareaktion, en edes halunnut palata niihin sivuihin, ettei minulla menisi kirjan läpi kahlaamiseen yhtään sen enempää aikaa, kuin mitä siihen oli pakko laittaa. En edes halunnut lukea kirjaa, mutta koska se oli kesken, se oli pakko lukea ja taistella loppuun. Onneksi tein sen! Opin paljon omasta ajattelustani ja suhtautumisesta asioihin. Miten helppo onkaan päättää, että joku asia on paskaa ja sitten olla koskematta siihen asiaan enää. Totuus taitaa kuitenkin olla, että mikään asia ei absoluuttisesti ole paskaa tai ole olematta. Kaikessa on vähän paskaa ja riippuen siitä, että mistä suunnasta sitä katsoo, se paska voi olla piilossakin. Mutta itsehän sen lopulta kai jotenkin päättää, että miten asioita katsoo, haluaako nähdä vain sen paskan.

Ruusun nimi on ilmestynyt vuonna 1980. Ja mikä hämmästys olikaan se, että kirjan tapahtumat itseasiassa sijoittuvat vuoteen 1327. Umberto Eco on tehnyt valtaisan työn perehtyessään tuohon aikakauteen. Romaani on hyvin hyvin kuvaileva, melkein uskoisin, että Eco on tuota tehdessään oikeasti luonut tuon luostarin paperille ajatuskaavioina ja pohjapiirroksina (joka sekin itseasiassa löytyy kirjasta) ja ehkäpä hän on unissaankin asunut tuossa luostarissa. Näen melko selvästi sen, miksi kirja on listalla. Se on merkittävä teos.

Kirjassa on minun nähdäkseni monta teemaa, uskonnosta totuuteen ja ihmisyyden ytimeen asti. Juoni on melko perinteinen murhamysteeri, joka sijoittuu italialaiseen luostariin keskiajalla. Se tuo tiettyä jännitystä kirjaan, koska arvot, uskonto ja ylipäätään elämäntavat siellä ovat hyvin tarkasti säänneltyjä. On hierarkiaa ja arvojärjestystä, mystiikkaa, noituutta ja vaikka mitä sellaista, mikä on tämän päivän elämstä jo kadonnut. Ainakin Suomesta.

Mitä kirjasta jäi positiivisena mieleeni, oli se miten lempeän opettavaisesti kirjan päähenkilöt (munkki William Baskerville ja oppipoinkansa Adson) suhtautuivat toisiinsa. Se oli inspiroivaa ja ihanaa luettavaa. Koska minulta meni monia aukeamia aivan ohi aivojen ja tajunnan, luulen, että kun aika on oikea, minun tulee palata tämän kirjan pariin. Tämä on ehkä myös sisun kysymys. Olen aivan varma, että voin lukea tämän kirjan myös kunnolla ja ymmärtäen. Se vaatii keskittymistä ja sen opettelua, ei tätä kirjaa voi lukea ja samalla kuunnella musiikkia tai oikeastaan yhtään mitään. Tämä kirja pitää lukea. Sisäistää ja ymmärtää. Mitä olen kirjasta lukenut, niin se on täynnä viittauksia muihin teoksiin ja tapahtumiin ja vaikka mihin. Minulta meni kaikki aivan ohi.

Tälle kirjalle en tällä lukukokemuksella anna arvosanaa, se ei tuntuisi reilulta. Sen voin sanoa, että tämä on vaikealukuinen kirja, joka sisältää paljon kuvailua, pitkiä lauseita ja henkilöitä, joista on välillä vaikea pysyä kartalla.

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Lauri Salovaara - Miljonääriksi 500 päivässä

arvostelukappale

Ennen kuin mun sähköpostiin napsahti tästä kirjasta pressitiedote, en ollut kuullutkaan tästä projektista. Tämä varmaan johtui siitä, että jossain kohtaa lakkasin lukemasta lehtiä, ne olivat liian raskaita kaikkine "maailma tuhoutuu, mutta kukaan ei tee mitään" -uutisineen. Pressitiedotteen nähdessäni huomasin itsessäni ison ennakkoluulon, "onko tämä nyt taas semmoinen kaikki me voimme olla miljonäärejä, diipadaapalässynlää". Ja silloin myös totesin, että kuten ennenkin, kannattaa mennä sitä ennakkoluuloa päin, silloin sen helposti huomaa olevan ihan täyttä puppua. Ja niin se oli tälläkin kertaa.


Minä olen koulutukseltani merkonomi, olen erikoistunut yrityksen tilinpäätökseen ja verotukseen. Koulua käydessäni tajusin jotenkin entistä syvemmin sen, että rahalla ei ole arvoa, jos sitä on kaikilla. Se on murskaava todellisuus, on pakko olla köyhiä ja huono-osaisia, jotta voi olla rikkaita ja hyväosaisia. Sen jälkeen koko bisnesmaailma on tuntunut minusta luotaantyöntävältä, siltä, että jos bisnestä alkaa tekemään tosissaan, niin siinä samalla tulee talloneeksi joidenkin päältä. Koulussa myös puhuttiin paljon verkostoitumisesta ja sen tärkeydestä. Koska en ikinä ole ollut mitenkään kauhean ulospäinsuuntautunut, sellainen ihminen jolla olisi paljon kavereita tai kontakteja, minua suorastaan vitutti se, että bisnesmaailmassa pitää talloa muiden päältä ja sitten kaiken kukkuraksi vielä nuolla kaikkien p*rseitä, että vaan pysyy rahavankkureiden kyydissä. Nämä ajatukset ovat ruokkineet itseään ja niistä on nimenomaan tullut ennakkoluuloja.

Ja tässä kohtaa tullaan siihen, että onneksi menin taas ennakkoluulojani päin. Ei tämä kirja ollut sellainen amerikkalaistyyliin kirjoitettu "kaikki me voimme onnistua, jos vaan teemme töitä" -opus. Tämä kirja oli kertomus suomalaisesta yritysmaailmasta ja siitä, miten ihminen, joka on päättänyt jotain, voi onnistua. Tämä kirja opetti minulle sen, että verkostoituminen ei ole sitä, että nuollaan niitä takapuolia, vaan sitä, että kiinnostutaan ja otetaan selvää niistä ihmisistä ja asioista, mitkä oikeasti aidosti kiinnostaa. Tietenkin se verkostoitumishöpinä koulussa on tuntunut siltä alatyyliseltä ilmaukselta, jota olen jo liiaksi viljellyt tässä tekstissä, koska koulun tavoite on ollut saada meidät kaikki bisnesmaailmaan pyörimään ja työllistymään. Minä taas en ole halunnut sinne, koska olen luullut, että se tarkoittaa ehdottoman varmasti sitä, että pitää kusta toisten muroihin.

Monet teistä varmaan lukee tätä tekstiä mielessään kysymys siitä, keräsikö Lauri oikeasti sen miljoonan vai ei. Asiasta on kirjoitettu paljon, varsinkin keltaisessa lehdistössä, ja kyseenalaistettu sitä, miten Salovaaran omaisuus on arvotettu. Hänhän lähti keräämään tätä miljoonaa ilman omaa pääomaa niin, että hän tarjosi yrityksille omaa osaamistaan mm. markkinoinnin ja verkostojen saralta sitä vastaan, että saa näistä yrityksistä omistusosuuksia. Kirjassa Lauri kertoo aluksi pohtineensa sitä, miten tämä hänen omaisuutensa arvotetaan, onhan prosenttiosuus jostain yrityksestä (varsinkin nuorista sellaisista) aika vaikea arvottaa suoraan rahaksi. Hän sanookin sitten päättäneensä, että arvottaa omaisuutensa sen perusteella, mitä joku muu olisi valmis hänen osuuksistaan maksamaan. Ja tässä tullaan taas uuteen oivallukseen. Se, että joku (tai jotkut) maksaisi Laurin osuuksista miljoonan, on ihan hyvin mahdollista. Se, että sinä et maksaisi, ei tee tyhjäksi sitä, että jotkut maksaisivat. Siksi on minun mielestäni vähän hölmöä että tuolla nyt rummutetaan ympäriinsä, että kaikki on ihan kusetusta. Kyllähän esimerkiksi vanhat bändipaidat on sellaisia, mistä jotkut saattaa reikäisinäkin maksaa vaikka kuinka paljon, jos se vain on paita joka puuttuu heidän kokoelmistaan. Sinä taas saattaisit käyttää samaa paitaa rättinä.

Kirjan on kirjoittanut Juha Virranniemi Lauri Salovaaran ja hänen yrityskumppaneidensa haastattelujen perusteella. Ja mikä sen parempaa, sillä tavallahan niitä ihmisten näkemyksiä tulee aidosti esiin ja sillä tavalla niitä voi ymmärtää. Ja voi myös ymmärtää käsittäneensä monta asiaa väärin.

Suosittelen tätä kirjaa aivan ehdottomasti luettavaksi. Tässä kirjassa on hyvin paljon inhimillisyyttä, hyviä oivalluksia ja neuvoja. Erityisesti suosittelen tätä kirjaa kaikille, joille tulee tästä vahva ennakkokäsitys ja sen lisäksi myös niille, jotka ovat siellä bisnesmaailmassa, yrittäjille, sijoittajille ja muille rahan kanssa painiville ja kulkeville.

****