Jeena Rancken - Yliluonnollinen kokemus

arvostelukappale

Olin nuorempana ehdottomasti sitä mieltä, että mitään yliluonnollista ei ole olemassa. Nyt viimeisen vuoden, kahden sisällä, olen tajunnut, että vaikka en itse olekaan kokenut mitään yliluonnollista, tai osannut tulkita mitään kokemaani siitä näkökulmasta, en voi tietää, onko yliluonnollista vai ei. Kun näin lehdistötiedotteen tämän kirjan julkaisusta, oli minun pakko pyytää siitä arvostelukappale itselleni. Ajattelin, että ehkä tämä antaa minulle vastauksia. Ja oh boy, niin se antoikin.

Ranckenin kirja on tutkimus yliluonnollisista kokemuksista ja niiden vaikutuksesta kokijan elämään. Kirjassa on tutkittu 84:n ihmisen kertomuksia jostakin yliluonnollisesta tapahtumasta. Aluksi minua harmitti se, että kirjan alussa olleet kertomukset eivät olleet kokijoiden omin sanoin kerrottuina, vaan referoituina tiivistelminä. Olisin nimenomaan halunnut tietää, millaisia kokemuksia kertojilla oli ollut. Ajattelin, että kun ne on tutkijan itsensä tiivistämiä, niin niihin tulee uusia merkityksiä tutkijan näkemyksen kautta.

Pidemmälle luettuani totesin, että itse asiassa juuri näinhän niiden kertomusten kuuluikin olla kirjassa. Koska tässä nimenomaan tutkittiin sitä, miten nämä kokemukset ovat vaikuttaneet ja mitä jälkiä ne ovat jättäneet ihmisten elämään. Tässä kirjassa ei tutkittu sitä, onko yliluonnollisia kokemuksia olemassa vai ei. Miksi toisaalta tutkittaisiin, minä en ainakaan usko, että meillä ihmisillä välttämättä on kaikkia aisteja ja työkaluja olemassa, jolla voisimme aukottomasti tutkia aivan kaiken maailmankaikkeudesta.

Minulla meni kirjan lukemiseen verrattain kauan aikaa (joojoo Sota ja Rauha mulla on kesken ties monettako vuotta), luin kirjaa 4 kuukautta. Tämä johtui osaksi siitä, että tutkimussanasto ja kirjan teksti on aika raskasta luettavaa. Se ei ole huono asia, teksti vaan jää päähän muhimaan vähän pidemmäksi aikaa.

Kirjassa ehdottomasti parasta oli Ranckenin teksti siitä, miten yliluonnolliset kokemukset ovat tabu meidän yhteiskunnassa ja miten ne usein leimataan mielensairauksiksi. Kuitenkin samaan aikaan meidän yhteiskunnassa ja kulttuurissa on avautumassa aivan uudenlainen hengellisyys ja ympäristö, jossa ihminen saa kokea yliluonnollista, joskaan siitä ei välttämättä saa puhua kuin tietyllä tavalla.

Kuten melkein aina, tämäkin kirja tuli elämässäni juuri oikeaan saumaan. Suosittelen aivan ehdottomasti kaikille, joita aihepiiri kiinnostaa, eikä sivistyssanoja vilisevä, paikoin hankala teksti pelota.Tämä on ainutlaatuinen, latua avaava kirja. Terveiset kirjoittajalle: jatkoa odotellaan!

Miten ravitsen sieluani tässä mediaa pursuavassa maailmassa

Uusimmassa Päivystävien dosenttien jaksossa oli kysymys siitä, pitääkö kotimaisen kaunokirjallisuuden lukemiselle antaa enemmän painoarvoa. Tätä oli sitten kysytty Johanna Laitiselta, Sivumennen-podcastista (En ollut ennen kuullutkaan, mutta joku kirjapodcast kyseessä, pakkohan siihen on sukeltaa joku päivä). Hän oli vastannut, että sen sijaan, että syyllistäisi itseään siitä mitä ei lue, tulisi tarkastella kuluttamaansa kulttuuria. Eli kysyä itseltään miksi katson näitä ohjelmia, miksi luen näitä kirjoja. Voitaisiin siis taas tarkastella sitä, että minkälaista mediaa ruudun tällä puolella tulee kulutettua. Teitä se ehkä kiinnostaa, saammehan säännöllisesti huolestunutta kommenttia siitä, että emmehän ole lopettaneet projektia. Ja vakuutan teille, että ei, emme ole jättäneet projektia kesken! Deadlinenahan meillä on kuolema, enkä ajatellut ihan heti tästä kupsahtaa.

Tämän blogin osalta täytyy sanoa, että nykyään lukemistani rajoittaa aika paljon se, että pitäisi lukea ja pitäisi kirjoittaa. Vaikka oikeasti haluaisin. Mutta jotenkin kummasti se ajatus siitä, että jotain pitäisi tehdä, vie sen innon siitä itse tekemisestä, vaikka haluaisi kyllä. Olenkin yrittänyt saada lukemiseen enemmän sellaista ajatusta, että haluan lukea, minun ei pidä. Olenkin saanut luettua viime aikoina, mutta en kirjoitettua tänne. Luin esimerkiksi Astrid Lindgrenin Meidän Marikin (upea kirja), mutta en jotenkaan saa kirjoitettua siitä, elän jossain megaitsekriittisyyden kuplassa.

Pyysin myös arvostelukappaleen kirjasta Yliluonnollinen kokemus. Se minulla on loppusuoralla, alle sata sivua enää. Se on ollut todella jotenkin ajattelua avartava lukukokemus, siitä toivottavasti lisää piakkoin. Tässä kohtaa myös suonette minun pyytävän anteeksi kaikilta heiltä, joilta arvostelukappaleen olen pyytänyt, mutta en ole siitä blogiin asti kirjoittanut. Yritän kahlata niitäkin kirjoja läpi, kunhan lukeminen sujuu paremmin.

Mutta itse asiaan, pohditaanpa hetki sitä, että millaista kulttuuria kulutan nykyään. Dokumentit on edelleen erittäin pop. Viimeksi katsotuista mainittakoon Areenasta löytyneet Empatia, Marshall-vahvistin ja Sturm und Drang -dokkarit. Kaikki olivat todella mielenkiintoisia, ja näyttivät sellaisen palan maailmaa, mitä en ehkä omin silmin näkisi. Se niissä onkin aina kiehtonut. Erilaisten elämäntyylien näkeminen ja osittain ehkä jopa kokeminenkin.

Olen ollut tämän syksyn harjoittelussa, toimistotyössä kuten aina, ja siellä sitä saa kulutettua audiota ihan huolella. Areenasta (taaskin) olen kuunnellut kaikki mahdolliset luonto-podcastit. Luontoiltaa ei voita mikään, mutta Luonto-Suomi tulee hyvänä kakkosena. Olen kokenut jopa jonkinlaista identiteettikriisiä siitä, että miksi minua kiinnostaa luontoradio-ohjelmat? Niissähän on vanhoja setiä puhumassa kaloista ja linnuista, mitä ne on jossain nähnyt. Mutta jumalauta millaisella omistautuneisuudella. Kadehdin sitä. Miten voikaan ihmiset uppoutua jonkun kalan tai linnun tai oravan sielunmaisemaan niin täysillä? Se on upeaa ja nuo luonto-ohjelmat tuntuu lataavan osan siitä energiasta minuunkin.

Päivystävät dosentit kuuntelen tietenkin aina, kun tulee uusi jakso. Samoin Vikasietotilan, se iskee mun nörttipuoleen aika kovaa. Noin viikon radiota tuli kesällä kuunneltua paljon, siinä oli semmoista kivaa toisen sieluun sukeltamista aika huolella ja jotenkin tosi avoimella tavalla. Alkusyksystä kuuntelin Spotifystä podcasteja jonkun verran. Sieltä löytyi muutama helmi, joiden nimiä en enää valitettavasti muista. Eräs todella hyvä oli podcast, jossa joku youtubeen videoita tekevä henkilö soitteli niille, jotka olivat laittaneet hänelle törkykommentteja, ja keskusteli heidän kanssaan. Se podcast sai usein uskon ihmiskuntaan palaamaan, mutta en voinut kuunnella sitä töissä kamalasti, koska alkoi aina itkettämään.

Syksyn aikana tietokoneeni on temppuillut ja laiskana ihmisenä en ole jaksanut lähteä selvittämään vikaa, van pistin sen sijaan digiboksin takaisin seinään. Telkkaria katsoessa on usein sekä minun, että puolison suusta kuulut kysymys: ”onko tämä oikeasti todellista”, kun sieltä tulee ihan ihme ohjelmia ja mainoksia. Olen kuitenkin löytänyt sekä vanhoja suosikkeja, että uusia tulokkaita. Edelleen mennään aika Yle-painotteisesti, mutta Sohvaperunat ja Sadan vuoden talo on olleet sarjoja, mitä on ollut ihana seurata. Sohvaperunoissa viehättää samaistuttavuus, Sadan vuoden talossa taas se, että siihen ei onneksi voi samaistua, ihan niin kaoottisesti asiat eivät ole.  Jos jotain epä-yleläistä koitetaan vähän mainita, niin Poliisit, vanha suosikki on viihdyttänyt. Ja Ensitreffit alttarilla, se on ihanaa sosiaalipornoa. Ja niin samaistuttavaa.

Netflixiä ei enää ole juurikaan tullut seurattua, tuntuu ettei ole aikaa. Ei sitä ole ikinä olevinaan mihinkään. Jos telkkari ei ole päällä, niin youtubesta tai spotifystä pyörii yleensä jotain. En tykkää, jos on ihan hiljaista, ei voi ajatella silloin. Last.fm, vaikka ei enää kauhean relevantti olekaan, palvelee hyvin siinä, että se pitää kirjaa siitä, mitä kuuntelen. Sieltä voi aina etsiä vanhat suosikit, jos ei muuten muista. Youtubesta eniten tulee seurattua Philip DeFrancoa, diggaan hänen online-persoonastaan.

Minkälaista sisältöä siellä ruudun toisella puolella on kulutettu? Mitkä on syksyn parhaat kirjat, sarjat ja podcastit?