45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5

Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 on raaka kuvaus sodan vaikutuksesta ihmisiin ja siitä, kuinka helposti asiat unohdetaan. Kuten Veera sanoi arvostelussaan, on tarinassa kaksi päähenkilöä, kirjailija itse ja Billy Pilgrim.

Vonnegut aloittaa Teurastamo viiden kertomalla siitä, että miten ja miksi hän on kirjoittanut kirjan. Kun Vonnegut lähes koko kirjan ajan kertoo tapahtumia Billyn näkökulmasta, kertoo hän samalla siitä, kuinka on itse ollut tapahtumissa mukana ja nähnyt Billy tekevän sitä taikka tätä. ("Muuan amerikkalainen Billyn lähellä valitti ulostaneensa kaiken paitsi aivojaan. -- Se olin minä. Minä se olin. Siinä oli tämän kirjan tekijä.")

Vonnegutin tapa kirjoittaa on hieman erikoinen. Sen lisäksi, että hän kertoo asiat paristakin näkökulmasta, hän viljelee muutamia sananparsia. "Niin se käy" on varmasti useimmiten silmille käyvä lausahdus. Sitä on toistettu vähintään joka aukeamalla. Jossain vaiheessa lukemista se ärsytti tosi paljon, mutta sitten aloin miettimään sen tarkoitusta. Aika usein jonkun ikävän tapahtuman, esimerkiksi jonkun henkilön kuoleman jälkeen, Vonnegut toteaa "Niin se käy". Tulin siihen tulokseen, että tällä tavoin Vonnegut tahtoo ottaa kantaa siihen, miten ihmiset ovat nykypäivänä tottuneet tuollaiseen. "Henkilö A kuoli hirveällä tavalla" "Jaaaha."

Toinen sananparsi, jota Vonnegut usein viljelee on "Jossakin haukui iso koira". Tuo lause on yleensä jonkun kappaleen lopussa ja yleensä se ei liity mitenkään mihinkään. Mie mietin, että tuon merkitys saattaisi olla joku, että jossakin haukkuu aina joku iso koira, mikä ei vaikuta mihinkään mitenkään, vaikka se kuinka haukkuisi. Ihan kuin mie täällä huutelisin, että Korpilahden lukiota ei saa lopettaa, ei vaikuta mihinkään.

Eräs mielenkiintoisempia aiheita kirjassa on aika. Billy Pilgrim matkusteli ajassa sinne tänne. Hän oli ollut eräällä planeetalla vierailulla, jossa hänelle oli selitetty, että aika ei ole jatkuva jana, vaan että aika on. Trafalmadorelaiset (ne avaruusoliot) näkevät ajan siis samalla tavalla kuten me näemme Suomen kartalla. He pystyvät siirtymään ajassa mihin kohtaan tahansa ja olemaan siinä hetkessä.

Billy Pilgrim yrittihirveästi selittää ihmisille, että ei tarvitse pelätä kuolemaa, koska se on vain pieni hetki ihmisen elämässä, ja kuitenkin jatkamme elämää toisessa ajassa. Oli tosi piristävää, kun trafalmadorelaiset sanoivat Billylle, että Maan asukkaiden tulisi oppia nauttimaan niistä hyvistä hetkistä. Se sopi kirjan teemaan ja jotenkin antoi ratkaisun sille, kun sota on niin kurjaa.

****

39. Juhani Aho - Rautatie

Vuoden ensimmäinen kirja ja ensimmäinen postaus tähän blogiin ei ala hyvin: ei mulla ole tästäkään kirjasta mitään sanottavaa. Rautatie kertoo Liisasta ja Matista, joiden läheiseen kylään tulee rautatie, ja sitä pitää lähteä katsomaan.
Ihmeellistä kuinka jännittävä rautatie voi olla joidenkin ihmisten mielestä. Mutta niin kai se on ollut tuolloin. En lukisi kirjaa vapaaehtoisesti luultavasti ikinä. Ei muuta sanottavaa.

*

28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri

Kirja kertoo vahuksesta, joka ei ole saanut kalaa 84 päivään. Hänen oppipoikansa ja ystävänsä pitää vanhuksen ruoassa ja selväjärkisenä, kunnes vanhus lähteen eräänä päivänä kauas merelle kalaan. Hän saa kiinni suuren kalan, ja viettää sitä vastaan taistellen monta päivää.

Tää on taas näitä, joista ei ole paljon mitään sanottavaa. Ihan ok joo, mutta en tule varmaan ikinä lukemaan uudestaan. Jotenkin haikea kirja, kertoo yksinäisyydestä. Loppu on todella surullinen.

*½

100. Jan Guillou - Pahuus

Kirjoitin tästä kirjasta siis kouluun kirja-arvostelun:

Kuinka pahasti pitää sattua, ennen kuin lakkaa taistelemasta vastaan?

Jan Guillou: Pahuus. WSOY. 338 s.

Vaikka kuinka on aina yritetty edistää tasa-arvoa, on ihmisten eriarvoisuus jo pitkään ollut arkipäivää. Jan Guilloun kirjoittama Pahuus on kärjistetty esimerkki siitä, miten käy, kun ihmisten eriarvoisuus menee yli. 

Pahuus kertoo Erikistä, jonka koko elämä on pelkkää väkivaltaa. Kotona isä hakkaa milloin mitäkin apuvälineitä käyttäen, koulussa Erikin pitää pitää yllä johtoasemaansa jengissä tappelemalla suunsoittajia ja muita niskuroijia vastaan. Kun Erik lopulta erotetaan Oppikoulusta jengitovereidensa petturuuden takia, hänen äitinsä lähettää hänet sisäoppilaitokseen. 

Stjärnberg on hyvämaineinen ja melko kallis koulu, jota käyvät ensisijaisesti aateliset ja muut rikkaiden perilliset. Erik kuuluu koulun vähemmistöön ja joutuu pian huomaamaan kuinka kastijakoinen laitos Stjärnberg oikein onkaan. 

Stjärnbergissä vallitsee toverikasvatusperiaate. Sen takia koulun opettajat eivät puutu lasten ja nuorten kasvatukseen, vaan he hoitavat sen itse. Oppilaat on jaoteltu iän ja väkivaltaisuuden perusteella niin, että on Neuvosto, jolla on lähes rajaton valta käyttää väkivaltaa muihin oppilaisiin. 

Itsepäisyytensä ja kestävyytensä takia Erik joutuu lähes heti silmätikuksi. Ja vaikka Erik on Stjärnbergiin mennessään vannonut, että väkivaltainen elämä on hänen osaltaan ohi, joutuu hän turvautumaan väkivaltaan puolustaessaan kunniaansa. 

Kirjan väkivaltaisuus ja yksityiskohtainen kuvailu veren lentäessä ja luiden murtuessa saa herkimmät lukijat lähes oksentamaan. Toisaalta yksityiskohtainen kuvailu tekee kirjasta ja tarinasta helpon eläytyä. Tarinasta tulee lukijalle läheinen ja lukija kiintyy hahmoihin heti.

Guillou on monipuolinen kirjoittaja ja on osannut tehdä hahmoista uskottavasti erilaisia. Pierre, joka on Erikin paras ystävä, on fyysisesti heikko, mutta hyvin älykäs ja näin ollen tuo kirjan lähemmäksi tiettyä ihmisryhmää. Pierre käykin kirjassa useita syvällisiä keskusteluja Erikin kanssa ja nämä keskustelun pätkät tuovat kirjaan piristystä ja syvällisyyttä. 

Neuvoston jäsenet on kaikki kuvattu melko tyhmiksi ja ahneiksi, mutta se ei poista kirjalta uskottavuutta, päin vastoin. Kun Pahuus koittaa sanoa lukijoilleen, että pahuus johtuu tyhmyydestä, on välttämätöntä, että kirjan ”pahikset” on kuvattu näin. 

Kuten useassa muussakin tarinassa, niin on tässäkin perinteinen hyvä-paha -jaottelu. Erik ja Pierre ovat kirjan ”hyviksiä”, sorrettuja ihmisiä, jotka nousevat kapinaan. Neuvosto, koulujärjestelmä ja välinpitämättömät aikuiset ovat sitten se toinen puoli. Näiden kahden puolen taistelu on kirjoitettu hyvin taitavasti, niin, että lukija ei voi olla olematta hyvisten puolella. 

Melkein loppuun asti kirja onnistuu jatkuvasti yllättämään ja pitämään lukijaansa tiukasti kiinni kirjassa. Lopussa kuitenkin tapahtuu pienimuotoinen romahdus. Kun Erik tutustuu suomalaiseen Marjaan, joka on keittiöapulainen, menee kirjoittajalla yli. Hän kirjoittaa yhden vastoinkäymisen liikaa Erikille. Se vie kirjalta aika paljon uskottavuutta. Onneksi kuitenkin aivan viimeiset sivut pelastavat kirjan.

Pahuus on Keski-Suomalaisen ”Sata kirjaa, jotka pitää lukea ennen kuolemaa” -listalla 100. ja minusta se voisi olla korkeammallakin. Kirjoittajan kieli ja kerronta ovat loistavaa verrattuna esimerkiksi sijalla 79. olevaan Baskervillen koiraan (Arthur Conan Doyle). Tarinakin on mielenkiintoisempi ja koskettavampi. 

Kirjan takakannessa lukee, että Pahuus olisi omaelämäkerrallinen teos. Netistä ei löydy tietoa, vain muidenkin kirjan lukeneiden ihmettelyä siitä, onko Guillou joutunut oikeasti kokemaan vastaavaa. Kirjassa kuvattu väkivalta oli paikoin niin epätodellista, että sitä on vaikea uskoa. 

Parasta kirjassa oli ehdottomasti se, millä sisulla Erik taisteli auktoriteetteja vastaan. Ja lopussa kun hän sai kostonsa, pystyi siihen eläytymään aivan täysillä.

64. Ilmari Kianto - Punainen viiva

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAA! Ihan vaan tiedoksi, että tuo loppu oli helvetin ärsyttävä, mutta silti ihan helvetin loistava. Ymmärrän kyllä, että miksi tämä kirja on näinkin korkealla sijalla.

Punainen viiva on kirjoitettu ja julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1909. Kirjan kieli on ihanan värikästä ja kuvastaa aikaansa hyvin. Alussa ja lopussa esiintyvä karhu, johon on laitettu ihmismäisiä piirteitä on erityisen silmiinpistävän hienosti toteutettu.

Kiannon Punainen viiva kertoo tarinan köyhästä perheestä jossain Suomen perukoilla. Tarinan punainen lanka on köyhyys ja se, kuinka jopa Suomen perämetsiinkin leviää sosiaalidemokratia.

Topi, joka on perheen isä, on melko tyhmä. Sivistymätön ja metsäläinen, samoin kuin muukin perhe. Kun heille tuputetaan sosiaalidemokratiaa, ottavat he sen vastaan tuosta noin vaan, heillehän luvataan vaikka ja mitä. Minua ärsytti kirjaa lukiessa, kun Topilla ja hänen vaimollaan ei juurikaan ollut omaa ajattelua, vaan he vain ottivat vastaan sen mitä syötettiin.

Vaikka tuntuikin, ettei heillä ollut omaa ajattelua, oli välillä kirjassa viittauksia siihen, että Riika (topin vaimo) pelkäsi Jumalan kostoa. Kun kirjan lopussa sitten Jumala kosti kaiken, näkyi aivan selvästi läpi se, että Kianto on varmasti ollut hyvin uskovainen ja varma asiastaan.

Kirja oli alle 200 sivua pitkä, mutta silti melko tylsä. Vain alku- ja loppukappaleet olivat mielenkiintoisia sisällöltään. Jos kirjaa ei olisi kirjoitettu noin värikkäällä kielellä, en olisi varmastikaan jaksanut lukea sitä loppuun.

***