Tämä kirja oli pakko napata suomalaisesta mukaan, kun näin sen siellä hyllyllä. Tästä on puhuttu paljon ja joka paikasta on kuulunut tämän hehkutusta. Se on aina vähän kaksipiippuinen juttu. Hehkutuksen tarkoitus on tietenkin saada muut uteliaiksi kirjan suhteen ja tarttumaan siihen. Siinä helposti vaan käy niin, että aiheutuu järkyttäviä ennakko-odotuksia ja sitten lopulta pettyy kirjaan. Minulle saattoi käydä vähän niin tämän kirjan kanssa.
En vieläkään oikein osaa sanoa, tykkäsinkö tästä vai en. Toki luin kirjan parissa päivässä. Kieli oli helppolukuista ja selkeää ja toisaalta tarina tempaisi mukaansa. Sitten taas toisaalta miusta tuntuu, että kun odotin verisplätteriä ja muuta vastaavaa, niin sainkin herkän kuvauksen jostain teinidraamasta. (Tässä kohtaa muistuttaisin taipuvani liioitteluun hyvin helposti)
Perusidea on siis se, että on tulevaisuus. Nykyisen Pohjois-Amerikan kohdalla on uusi valtio, joka on jaetu vyöhykkeisiin. Jotteivat kansalaiset kapinoisi huonojen olojensa takia, laittaa valtio joka vuosi pystyyn nälkäpelin. Peliin joutuu jokaiselta 12 vyöhykkeeltä 12-18-vuotias tyttö ja poika. Tarkoituksena on tappaa muut kilpailijat ja selvitä hengissä loppuun asti.
En uskalla kertoa kirjasta enempää, jotten paljasta liikaa. Mutta jotenkin tämä kirja oli semmoinen, että ehkä mie myöhemmin tiiän onko tää jees vai ei. Joka tapauksessa haluan lukea seuraavan osan.
tiistai 18. syyskuuta 2012
sunnuntai 16. syyskuuta 2012
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
Itkin kirjan ensimmäisten lukujen aikana todella paljon. Enkä edes vähiten siinä kohdassa, missä pikku-Emilia joutuu tekemään päätöksen kissojensa Tuhma-Töpön ja Mikin välillä. Toinen ei nimittäin saa lähteä mukaan Uuteen Kuuhun.
Luin siis tällaisen painoksen, jossa ovat kaikki kolme Uuden Kuun Emilia -sarjaan kuuluvaa kirjaa. Näistä ilmeisesti vain tuo ensimmäinen, Pieni runotyttö (eng. Emily of New Moon) oli listalla. Minun oli kuitenkin pakko lukea loputkin kirjat, koska halusin kuumeisesti tietää, mihin ja mitä tekemään Emilia päätyy.
Ensimmäinen kirja on ilmeisesti kaikista eniten kirjailijan omaan elämään viittaava, ja sen jotenkin aistii. Jotkut tapahtumista ovat aivan selvästi tapahtuneet hänelle, niin elävästi ja hauskasti hän niistä kirjoittaa. Toisaalta ensimmäinen kirja on myös lapsellisin kaikista. Osaksi varmasti siksi, että Emilia on siinä vielä todella lapsi, mutta tuntuu, että kirjailija on myös kehittynyt kirjojen välillä. Tämä on siinä mielessä Harry Pottereiden kaltainen, että tämä tulisi lukea pitkän ajan kuluessa, kuten meidän sukupolvi luki Potterit. Aina odotettiin seuraavaa kirjaa, ja kun se ilmestyi, oltiin jo vähän kehittyneempiä, niin että se oli ikäänkuin omalla tasolla. Tekeekö järkeä?
Mie tässä eilen yöllä mietin, että tämä kirja on kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja Astrid Lindgrenin sekoitus. Uuteen kuuhun tullessaan Emilia oli saanut kokea jokseenkin vapaan kasvatuksen, joka oli noihin aikoihin (joskus 1800- ja 1900-lukujen taitteessa) todella huono juttu. Hän joutuu opettelemaan käytöstapoja, sitä, mikä on oikein ja väärin ja paljon muuta. Uuden Kuun Muyrrayt ovat ylpeitä ja arvokkaita, ja tämän Emilia on perinyt ätiinsä verenperintönä. Niinpä käyttäytyminen ja muu tällainen tuo mieleen Ylpeyden ja ennakkoluulon. Sitten taas kirjassa oleva huumori, ihmisten rakastaminen välittämättä siitä, miltä he näyttävät, ne tekevät kirjasta todella Lindgrenmäisen.
Miusta tuntui, että jotenkin samastuin Emiliaan kauhean helposti. Kai se oli se nuoruus ja sen tuomat myrskyt, jotka sen aiheutti. Hän oli lisäksi runoilija-kirjoittaja, joten totta kai häneen oli pakko samaistua. Ah, miten minun tekeekin mieli kirjoittaa vain runoja tämän kirjan jälkeen. Tämä kirja on ehdottomasti suunnattu nuorille, mutta veikkaanpa, että kyllä tästä aikuisetkin nauttivat. Tiedä sitten itse, mihin kategoriaan minut pitäisi laittaa ;)
Kauan tämäkin keräsi kirjahyllyssä katseita, ennenkuin vihdoin jaksoin avata kirjan. Enkä kadu! Ehkä tämä korvaa sen, ettei listalla ole Anni Polvan Tiina-kirjoja. Montgomeryltä on muuten olemassa myös Anna-sarja, pitänee joskus tutustua siihen...
****½
maanantai 10. syyskuuta 2012
Martin Gray - Kaikkien rakkaitteni puolesta
Tämä kirja tuli jo luettua vähän aikaa sitten, kuten facebookkia seuraavat tietävät. En ole silti saanut kirjoitettua siitä, syytä en tiedä.
Muistan, kun joskus Veeran kanssa puhuttiin siitä, että ois niin mahtavaa, kun voisi vaan pyyhkiä mielestään kaikki mahtavat kirjat ja elokuvat, niin, että ne voisi uudestaan lukea "ensimmäistä kertaa" ja kokea ne samat tunteet. Minulle kävi tämän kirjan kohdalla jotakuinkin niin, koska olen lukenut tämän kirjan ensimmäsitä kertaa kahdeksannella luokalla. En kuitenkaan muistanut kirjasta paljoakaan muuta kuin, että se on todella mahtava ja että sain tästä kirjasta pidetystä puheesta erinomaiset arvosanat.
Martin Gray kirja, jonka kirjoittamisessa on avustanut Max Gallo on elämänkerrallinen. Täyttä faktaa. Se on tässä kirjassa hienointa, mutta myös kauheinta. Kirja nimittäin kertoo Martinin elämästä juutalaisvainojen aikoihin. Martinin ollessa juutalainen hän joutuikin monenmoisiin tilanteisiin, mutta uskomattoman mukautumis- ja naamioitumiskykynsä ansioista selvisi jopa Treblinkan leireiltä pois.
Kirja on kirjoitettu aivan selvästi tunteella. Se saa lukijan vuoroin hymyilemään, vuoroin vuodattamaan kyyneliä. Oma elämäkin tuntuu yhtäkkiä todella mukavalta ja helpolta. Tosin samalla taas muistaa ihmetellä, miten voi ihmisestä olla niin paljon pahaan.
Suosittelen ehdottoman paljon, mutta en kyllä herkille ihmisille. Tässä kirjassa kun on oikeasti surullisia asioita.
PS. Jos joku omistaa tai tietää mistä löytäisin sen Martin Grayn toisen elämänkerrallisen kirjan, niin tänne saisi vinkata.
Muistan, kun joskus Veeran kanssa puhuttiin siitä, että ois niin mahtavaa, kun voisi vaan pyyhkiä mielestään kaikki mahtavat kirjat ja elokuvat, niin, että ne voisi uudestaan lukea "ensimmäistä kertaa" ja kokea ne samat tunteet. Minulle kävi tämän kirjan kohdalla jotakuinkin niin, koska olen lukenut tämän kirjan ensimmäsitä kertaa kahdeksannella luokalla. En kuitenkaan muistanut kirjasta paljoakaan muuta kuin, että se on todella mahtava ja että sain tästä kirjasta pidetystä puheesta erinomaiset arvosanat.
Martin Gray kirja, jonka kirjoittamisessa on avustanut Max Gallo on elämänkerrallinen. Täyttä faktaa. Se on tässä kirjassa hienointa, mutta myös kauheinta. Kirja nimittäin kertoo Martinin elämästä juutalaisvainojen aikoihin. Martinin ollessa juutalainen hän joutuikin monenmoisiin tilanteisiin, mutta uskomattoman mukautumis- ja naamioitumiskykynsä ansioista selvisi jopa Treblinkan leireiltä pois.
Kirja on kirjoitettu aivan selvästi tunteella. Se saa lukijan vuoroin hymyilemään, vuoroin vuodattamaan kyyneliä. Oma elämäkin tuntuu yhtäkkiä todella mukavalta ja helpolta. Tosin samalla taas muistaa ihmetellä, miten voi ihmisestä olla niin paljon pahaan.
Suosittelen ehdottoman paljon, mutta en kyllä herkille ihmisille. Tässä kirjassa kun on oikeasti surullisia asioita.
PS. Jos joku omistaa tai tietää mistä löytäisin sen Martin Grayn toisen elämänkerrallisen kirjan, niin tänne saisi vinkata.
tiistai 21. elokuuta 2012
Listan ulkopuolelta: Stephen King - Pitkä Marssi
Tämä tuli luettua loppuun jo eilen, mutta jotenkin kirjan aiheuttamat tunteet on vaikea laittaa sanoiksi. Kun sitten keskustelin ainoan lukevan miespuolisen tuttavani kanssa kirjoista niin oli pakko tulla kirjoittamaan tänne.
Pitkä marssi on kirja, jonka perusidea kiinnosti minua suuresti jo ennenkuin pääsin aloittamaan tarinaa. Se menee jotakuinkin niin, että sata poikaa aloittaa marssin. Marssin, joka kestää niin pitkään, että vain yksi on jäljellä. Pojat eivät saa pysähtyä, istahtaa tai levätä. Heidän on käveltävä jatkuvasti eteenpäin, päivän vaihtuessa yöksi ja toisin päin. Jos pysähtyy, silloin saa kuulan kalloonsa.
Ensinnäkin ajatus on aika absurdi. Eihän missään kilpailussa hävinnyttä voi tappaa. Ei ainakaan tässä yhteiskunnassa, eihän? Meitin paljon sitä, että jos marssi järjestettäisiin oikeasti ja olisi samanlaiset karsinnat ja muut, kuinka moni pystyisi oikeasti uskomaan, että häviäjät ammuttaisiin. Ainakin Suomessa luotto valtaan ja pomoihin on jotenkin aika kova. En pysty kuvittelemaan, että ketään tapettaisiin vain koska ei jaksanut marssia yhtä pitkään kuin toiset. Se tekee tästä kirjasta todella mielenkiintoisen.
"Voi Vittu. Tultiin just 27 kilometrin marssilta, jossa meillä oli taisteluvarustus päällä. Et voi kuvitellakaan, kuinka kipeät mun jalat on", sanoo intissä oleva ystävä. Hyvään aikaan sanoikin tuon, jotenkin nimittäin pystyin kuvittelemaan, kuinka kipeät ne jalat oli. King kuvailee kirjassa todella hyvin niin henkistä kuin fyysistäkin kärsimystä, jonka marssi aiheuttaa.
Kirjan psykologisuus, absurdius ja hulvattoman hauskat dialogit tekivät minuun vaikutuksen. Tämä on ensimmäinen Kingin kirja, jonka jälkeen voin todeta ymmärtäväni hänen osakseen saavan arvostuksen.
Pitkä marssi on kirja, jonka perusidea kiinnosti minua suuresti jo ennenkuin pääsin aloittamaan tarinaa. Se menee jotakuinkin niin, että sata poikaa aloittaa marssin. Marssin, joka kestää niin pitkään, että vain yksi on jäljellä. Pojat eivät saa pysähtyä, istahtaa tai levätä. Heidän on käveltävä jatkuvasti eteenpäin, päivän vaihtuessa yöksi ja toisin päin. Jos pysähtyy, silloin saa kuulan kalloonsa.
Ensinnäkin ajatus on aika absurdi. Eihän missään kilpailussa hävinnyttä voi tappaa. Ei ainakaan tässä yhteiskunnassa, eihän? Meitin paljon sitä, että jos marssi järjestettäisiin oikeasti ja olisi samanlaiset karsinnat ja muut, kuinka moni pystyisi oikeasti uskomaan, että häviäjät ammuttaisiin. Ainakin Suomessa luotto valtaan ja pomoihin on jotenkin aika kova. En pysty kuvittelemaan, että ketään tapettaisiin vain koska ei jaksanut marssia yhtä pitkään kuin toiset. Se tekee tästä kirjasta todella mielenkiintoisen.
"Voi Vittu. Tultiin just 27 kilometrin marssilta, jossa meillä oli taisteluvarustus päällä. Et voi kuvitellakaan, kuinka kipeät mun jalat on", sanoo intissä oleva ystävä. Hyvään aikaan sanoikin tuon, jotenkin nimittäin pystyin kuvittelemaan, kuinka kipeät ne jalat oli. King kuvailee kirjassa todella hyvin niin henkistä kuin fyysistäkin kärsimystä, jonka marssi aiheuttaa.
Kirjan psykologisuus, absurdius ja hulvattoman hauskat dialogit tekivät minuun vaikutuksen. Tämä on ensimmäinen Kingin kirja, jonka jälkeen voin todeta ymmärtäväni hänen osakseen saavan arvostuksen.
perjantai 17. elokuuta 2012
Listan ulkopuolelta: Stephen King - Raivo
Sain otettua hyllystä pitkään siellä lojuneen teoksen, Stephen Kingin kirjat Raivo ja Pitkä Marssi yksissä kansissa. Ne ovat kummatkin kirjoja, jotka hän on julkaissut salanimellä ja ovat sitten päätyneet uudelleenjulkaistaviksi hänen omalla nimellään, kun asia on tullut julki. Mielenkiintoinen tempaus, josta en olisi varmaan koskaan saanut tietää, ellen olisi löytänyt tätä kirjaa hyllystä. Mulla ei muuten ole mitään hajua, mistä tuo kirja on hyllyyn ilmestynyt, käykö teille koskaan näin? Siis että löydätte kirjahyllystä kirjan, jonka alkuperää ette muista?
Stephen King oli siis neljän (tai viiden) ensimmäisen julkaistun teoksensa jälkeen päättänyt julkaista pari pokkaria väärällä nimellä. Kirjan alussa hän esittää perusteensa käyttää väärä nimeä ja myös pohtii sitä, että ostetaanko hänen kirjojaan kirjailijan nimen vai kirjan sisällön perusteella. Mielenkiintoisia pohdiskeluja, minäkin olen nimittäin miettinyt paljon, että millä nimellä kirjan julkaisen. (jota siis ei ole vieläkään kirjoitettu :p)
Raivo kertoo nuoresta pojasta, joka jouduttuaan ties monennenko kerran rehtorin puhutteluun, pimahtaa, tappaa opettajansa ja ottaa kokonaisen luokallisen ihmisiä panttivangikseen. Tämä luokka on hänen oma luokkansa, ja vaikka panttivankitilanne ei kestä kuin nelisen tuntia, kerkeää sen aikana tapahtua vaikka mitä.
Vaikka ideana kirja on loistava, jotenkin kirja silti ontuu. Luulen, että se johtuu joko suomennoksesta tai sitten siitä kielestä, mitä King käyttää. Ehkäpä kummastakin. Jotenkin kuitenkin kirjan teksti on liian viisikkomaista. En tiedä onko tuo nyt hyvä sana kuvaamaan tekstiä, mutta ekhäpä joku teistä ymmärtää.
Tuli tässä kirjoittaessa mieleen, että jos ja kun tekstin ontuvuus piilee suomennoksessa, saattaa se johtua siitä, että kirja on käännetty ilmeisen kauan aikaa sitten (kai 90-luvulla). Koska olen näin nuori (omg) niin en tiedä tiedänkö mitään ja tämä on pelkkä arvaus, mutta luulen, että englanti ei ole ollut niin arkipäiväistä kuin nykyään. Nykyään kuitenkin englannin puhekielikin on helpompi kääntää suomen puhekieleksi, kn ehkä tuohon aikaan englannin puhekieli on helposti käännetty liian kirjakieleksi. Tai sitten yksinkertaisesti murre on näin pitkässä (hehe) ajassa muuttunut niin paljon, että se kuulostaa tosi oudolta korvaan.
Enikeis, tämäkin kirja näemmä herätti paljon ajatuksia. Ei ehkä niinkään juonensa, vaan kirjailijan ja kustannusyhtiön puolesta.
Ps. on muuten tämäkin aika absurdi kirja.
Stephen King oli siis neljän (tai viiden) ensimmäisen julkaistun teoksensa jälkeen päättänyt julkaista pari pokkaria väärällä nimellä. Kirjan alussa hän esittää perusteensa käyttää väärä nimeä ja myös pohtii sitä, että ostetaanko hänen kirjojaan kirjailijan nimen vai kirjan sisällön perusteella. Mielenkiintoisia pohdiskeluja, minäkin olen nimittäin miettinyt paljon, että millä nimellä kirjan julkaisen. (jota siis ei ole vieläkään kirjoitettu :p)
Raivo kertoo nuoresta pojasta, joka jouduttuaan ties monennenko kerran rehtorin puhutteluun, pimahtaa, tappaa opettajansa ja ottaa kokonaisen luokallisen ihmisiä panttivangikseen. Tämä luokka on hänen oma luokkansa, ja vaikka panttivankitilanne ei kestä kuin nelisen tuntia, kerkeää sen aikana tapahtua vaikka mitä.
Vaikka ideana kirja on loistava, jotenkin kirja silti ontuu. Luulen, että se johtuu joko suomennoksesta tai sitten siitä kielestä, mitä King käyttää. Ehkäpä kummastakin. Jotenkin kuitenkin kirjan teksti on liian viisikkomaista. En tiedä onko tuo nyt hyvä sana kuvaamaan tekstiä, mutta ekhäpä joku teistä ymmärtää.
Tuli tässä kirjoittaessa mieleen, että jos ja kun tekstin ontuvuus piilee suomennoksessa, saattaa se johtua siitä, että kirja on käännetty ilmeisen kauan aikaa sitten (kai 90-luvulla). Koska olen näin nuori (omg) niin en tiedä tiedänkö mitään ja tämä on pelkkä arvaus, mutta luulen, että englanti ei ole ollut niin arkipäiväistä kuin nykyään. Nykyään kuitenkin englannin puhekielikin on helpompi kääntää suomen puhekieleksi, kn ehkä tuohon aikaan englannin puhekieli on helposti käännetty liian kirjakieleksi. Tai sitten yksinkertaisesti murre on näin pitkässä (hehe) ajassa muuttunut niin paljon, että se kuulostaa tosi oudolta korvaan.
Enikeis, tämäkin kirja näemmä herätti paljon ajatuksia. Ei ehkä niinkään juonensa, vaan kirjailijan ja kustannusyhtiön puolesta.
Ps. on muuten tämäkin aika absurdi kirja.
Listan ulkopuolelta: Juha Itkonen - Kohti
Juha Itkosen Finlandia -ehdokkaaksi valittu Kohti on jännä kirja. Se kertoo rikkoutuneesta Ansaksen perheestä, isästä ja kahdesta aikuisesta lapsesta. Kaikki kolme ovat enemmän tai vähemmän eksyksissä. Tapani Ansas on naistenmiehenä tunnettu poliitikko, joka näkee vuosi sitten kadonneen tyttärensä Julian televisiossa ja lähtee tsunamin runtelemaan Khao Lakiin etsimään karkulaista. Mukaan lähtee Julian veli, Jussi, nuori ja kunnianhimoinen pörssimeklari, jonka vaimo odottaa pariskunnan toista lasta. Tapani, Jussi ja Julia ovat kaikki enemmän tai vähemmän eksyksissä, ja yrittävät perheensä kokoamisen ohella löytää niin toisensa kuin itsensäkin.
Kerronnaltaan Kohti muistuttaa pitkälti toista lukemaani Itkosen romaania, Anna minun rakastaa enemmän. Tässäkin on useita kertojia, joten samat tapahtumat esitetään monelta kantilta katsottuna, jolloin lukija voi itse päättää mitä mieltä on henkilöistä. Dialogia ei ole paljon, vaan tapahtumat ja vuoropuhelut selitetään. Suurin osa asioista käsitellään takaumien ja muistojen kautta. Juuri tämän takia asiat paljastuvat pikkuhiljaa, kuten se miksi perhe on niin rikkinäinen, ja miksi Julia ylipäätänsä lähti pois Suomesta.
Kohti on siitä jännä kirja, että en oikein tiedä mitä tästä sanoisin. Toisaalta oli tosi hyvä kirja (luin melko äkkiä), ja yleensäkin pidän näistä missä aukaistaan menneitä tapahtumia pikkuhiljaa, ja loppuun asti on yllätyksiä. Mutta toisaalta en oikein saanut kiinni henkilöistä. Kaikki kolme ovat erilaisia, ja kaikkien taustat ja tarinat on hyvin kirjoitettu. Ehkä se johtuu siitä, että ne on kuitenkin kaikki niin erilaisia kuin minä, etten oikein saanut kiinni mistään yhtymäkohdasta. Mutta ihan kelvollinen kirja kuitenkin.
Kerronnaltaan Kohti muistuttaa pitkälti toista lukemaani Itkosen romaania, Anna minun rakastaa enemmän. Tässäkin on useita kertojia, joten samat tapahtumat esitetään monelta kantilta katsottuna, jolloin lukija voi itse päättää mitä mieltä on henkilöistä. Dialogia ei ole paljon, vaan tapahtumat ja vuoropuhelut selitetään. Suurin osa asioista käsitellään takaumien ja muistojen kautta. Juuri tämän takia asiat paljastuvat pikkuhiljaa, kuten se miksi perhe on niin rikkinäinen, ja miksi Julia ylipäätänsä lähti pois Suomesta.
Kohti on siitä jännä kirja, että en oikein tiedä mitä tästä sanoisin. Toisaalta oli tosi hyvä kirja (luin melko äkkiä), ja yleensäkin pidän näistä missä aukaistaan menneitä tapahtumia pikkuhiljaa, ja loppuun asti on yllätyksiä. Mutta toisaalta en oikein saanut kiinni henkilöistä. Kaikki kolme ovat erilaisia, ja kaikkien taustat ja tarinat on hyvin kirjoitettu. Ehkä se johtuu siitä, että ne on kuitenkin kaikki niin erilaisia kuin minä, etten oikein saanut kiinni mistään yhtymäkohdasta. Mutta ihan kelvollinen kirja kuitenkin.
torstai 16. elokuuta 2012
Listan ulkopuolelta: Thomas Harris - Hannibal
HiAAAAAAA! En osaa päästä yli siitä, miten mahtavasti Harris kirjoittaa. Me taidettiin joskus Veeran kanssa puhua - tai sitten joku muu puhui jossain leffassa tai jotain - että ois niin siistiä, kun vois unohtaa kaikki lukukokemukset ja nähdyt elokuvat ja palata niihin aina uudestaan ja elää ne tunteet uudestaan. Mie tuossa huomasin, että ihan nätisti oli kuudessa (?) vuodessa unohtunut melkein kaikki tästä kirjasta. Eikä kyllä haittaa, oli niin mahtia saada kokea tuon kirjan tunnelma yhä uudelleen. Tosin tässä kohtaa on mainittava, etten suosittele kenellekään 12-vuotiaalle näitä kirjoja. ;)
Kannibaali-Hannibalin kolmannessa osassa ei enää jahdata ketään sarjamurhaajaa, paitsi itse tietysti Lecteriä. Mason Verger, eräs Lecterin ensimmäisistä uhreista, on päättänyt kostaa. Hän yrittää omaisuudellaan ja vaikutusvallallaan saada Lecterin tapettua. Samaan aikaan Crawford vetelee viimeisiään ja Starlingin ura on vaakalaudalla.
Tässsä kirjassa on ehkä kaikista eniten semmoista puhdasta pahuutta. Semmoisia luonteenpiirteitä ja tekoja, jotka sairaudessaan menevät reippaasti yli ymmärryksen. Samalla kuitenkin Harris onnistuu jossain määrin inhimillistämään pahiksia, ja joissain kohti lukija saattakin jo tuntea vähän sympatioita heitä kohtaan.
Lyhyestä virsi kaunis: tämä on psykologinen ja jännittävä kirja, mutta aika raju. Suosittelen silti todella paljon!
Kannibaali-Hannibalin kolmannessa osassa ei enää jahdata ketään sarjamurhaajaa, paitsi itse tietysti Lecteriä. Mason Verger, eräs Lecterin ensimmäisistä uhreista, on päättänyt kostaa. Hän yrittää omaisuudellaan ja vaikutusvallallaan saada Lecterin tapettua. Samaan aikaan Crawford vetelee viimeisiään ja Starlingin ura on vaakalaudalla.
Tässsä kirjassa on ehkä kaikista eniten semmoista puhdasta pahuutta. Semmoisia luonteenpiirteitä ja tekoja, jotka sairaudessaan menevät reippaasti yli ymmärryksen. Samalla kuitenkin Harris onnistuu jossain määrin inhimillistämään pahiksia, ja joissain kohti lukija saattakin jo tuntea vähän sympatioita heitä kohtaan.
Lyhyestä virsi kaunis: tämä on psykologinen ja jännittävä kirja, mutta aika raju. Suosittelen silti todella paljon!
torstai 9. elokuuta 2012
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
Thomas Harrisin toinen Lecter-romaani on päässyt meidänkin listalle. Toki sijoitus on vasta esim. Tolstoin jälkeen, minkä järkevyydestä voidaan olla montaa mieltä. Miusta koko Lecter-sarja olisi voinut päästä listalle, niinkuin Harry Potteritkin, yhtenä kohtana. Mutta koska taitaa olla niin, että Uhrilampaat on koko sarjan tunnetuin kirja, niin ei ole ihme, ettei sen kaverit ole listalla myös. Tämä kirjoitus näyttää taas menevän siihen tuttuun "Idaa väsyttää" -kategoriaan, joten älkää ihmetelkö.
Uhrilampaat sijoittuu aikaan Punaisen lohikäärmeen jälkeen, tietenkin. Graham on hävinnyt kuvioista, ja hänen kohtalonsa on aika surullinenkin. Crawford on vanhentuneena, mutta edelleen melkein voimissaan vielä mukana FBI:n toiminnassa ja tarvitsee apua Lecterin kuulusteluihin. Hän äkkääkin poliisikoulun kokelaista viehättävän Clarice Starlingin, joka on lupaava tutkijan alku.
FBI tutkii tapausta, jossa murhaaja murhaa nuoria tyttöjä ja nylkee näitä. Kun Lecter ilmaisee tietävänsä asiasta jotain, alkaa Starlingin ja Lecterin välinen psykologinen vääntö. Harris käyttää taas taitavasti "jumalasemaansa" kirjailijana, ja laittaa kertojan hyppimään näkökulmasta toiseen. Tämä kirja meni taaskin noin päivässä, eikä se ole ihme. Kirja imaisee sisäänsä ja pakottaa lukemaan lisää, vaikka kello osoittaa jo kahta yöllä ;P. Suosittelen edelleenkin kaikille, jotka eivät raakuuksia pelkää.
Uhrilampaat sijoittuu aikaan Punaisen lohikäärmeen jälkeen, tietenkin. Graham on hävinnyt kuvioista, ja hänen kohtalonsa on aika surullinenkin. Crawford on vanhentuneena, mutta edelleen melkein voimissaan vielä mukana FBI:n toiminnassa ja tarvitsee apua Lecterin kuulusteluihin. Hän äkkääkin poliisikoulun kokelaista viehättävän Clarice Starlingin, joka on lupaava tutkijan alku.
FBI tutkii tapausta, jossa murhaaja murhaa nuoria tyttöjä ja nylkee näitä. Kun Lecter ilmaisee tietävänsä asiasta jotain, alkaa Starlingin ja Lecterin välinen psykologinen vääntö. Harris käyttää taas taitavasti "jumalasemaansa" kirjailijana, ja laittaa kertojan hyppimään näkökulmasta toiseen. Tämä kirja meni taaskin noin päivässä, eikä se ole ihme. Kirja imaisee sisäänsä ja pakottaa lukemaan lisää, vaikka kello osoittaa jo kahta yöllä ;P. Suosittelen edelleenkin kaikille, jotka eivät raakuuksia pelkää.
*****
keskiviikko 8. elokuuta 2012
Listan ulkopuolelta: Thomas Harris - Punainen lohikäärme
Innostuin John Verdonin jälkeen lukemaan Hannibalit uudestaan. Tämä on Harrisonin ensimäinen kirja, jossa puhutaan Lecteristä, Kannibaali-Hannibalista. Olen lukenut Hannibalit ensimmäisen kerran joskus 12-vuotiaana, enkä muistanut niistä kun pääkohtia aloittaessani nämä uudelleen.
Punainen lohikäärme ei sinänsä kerro Lecteristä. Punainen lohikäärme kertoo siitä, kuinka FBI:n agentit Graham ja Crawford yrittävät selvittää todella raakoja kahden perheen murhia. Koska Lecter on hullu, häneltä pyydetään neuvoja ja näkökulmia murhaajan kiinnisaamiseksi. Vaikka Lecter ei olekaan kirjassa pääosassa, hänestä annetaan kirjassa jonkin verran tietoja, jotka auttavat ymmärtämään kirjasarjan seuraavia osia: Uhrilampaita, Hannibalia ja Nuorta Hannibalia.
Thomas Harrisin kerronta on selkeää ja siinä pysyy mukavasti mukana. Hän käyttää tehokkaasti hyödykseen kaikkitietävää lukijaa ja vaihtelee kerrontaa aina ihmisten näkökulmien välillä. Harrisin kirjoitustyyli tempaa lukijan mukaansa ja saa hänetkin pohtimaan, kuka teki murhat, miksi ja miten... Suosittelen.
Punainen lohikäärme ei sinänsä kerro Lecteristä. Punainen lohikäärme kertoo siitä, kuinka FBI:n agentit Graham ja Crawford yrittävät selvittää todella raakoja kahden perheen murhia. Koska Lecter on hullu, häneltä pyydetään neuvoja ja näkökulmia murhaajan kiinnisaamiseksi. Vaikka Lecter ei olekaan kirjassa pääosassa, hänestä annetaan kirjassa jonkin verran tietoja, jotka auttavat ymmärtämään kirjasarjan seuraavia osia: Uhrilampaita, Hannibalia ja Nuorta Hannibalia.
Thomas Harrisin kerronta on selkeää ja siinä pysyy mukavasti mukana. Hän käyttää tehokkaasti hyödykseen kaikkitietävää lukijaa ja vaihtelee kerrontaa aina ihmisten näkökulmien välillä. Harrisin kirjoitustyyli tempaa lukijan mukaansa ja saa hänetkin pohtimaan, kuka teki murhat, miksi ja miten... Suosittelen.
tiistai 31. heinäkuuta 2012
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)