68. John Steinbeck - Eedenistä itään

Eedenistä itään sijoittuu 1800 ja 1900 -lukujen taitteeseen, ja tapahtuma paikkana on kaunis Salinasin laakson Amerikassa. Tarina kertoo kahden perheen pitkät tarinat; Hamiltonien ja Traskien. Tarinan keskiössä on kuitenkin Adam Trask, nuori mies, joka vaeltelee levottomana paikasta toiseen ja päätyy lopulta veljensä luokse lapsuuden maatilalleen asustelemaan. Eräänä päivänä aikamiespojat löytävät pahasti loukkaantuneen nuoren naisen portaaltaan ja ottavat hänet kotiinsa hoidettavaksi. Salaperäisissä olosuhteissa loukkaantunut Cathy Ames kietoo Adamin pikkusormensa ympärille ja syvästi rakastunut nuorukainen päättää naida Cathyn. Adam ei vain osaa aavistaakaan, että naisessa asuu suuri pahuus, jollaista ei normaaleilla ihmisillä ole. Avioliitosta syntyneistä kaksospojista Aaron perii isänsä hyväsydämmisyyden, mutta Cal kantaa äitinsä rakasta verenperintöä.

Mulla oli aika negatiiviset ennakkokäsitykset tätä kirjaa kohtaan, mutta ne kyllä osottautu vääräks. Ensimmäiset kymmenen sivua oli kyllä tosi turhia, niissä vaan kuvailtiin sitä laaksoa. Tarina on kerrottu todella laajasti ja hyvin pohjustaen, joka teki ainakin minulle lukemisen ja ymmärtämisen paljon helpommaksi. Hahmot olivat todella syvällisiä ja hyvin kehiteltyjä. Toisaalta kerronta oli välillä hieman pitkäveteistä.

Teema tässä kirjassa oli tietenkin hyvä ja paha, ja varsinkin se, miten kyseiset ominaisuudet ilmenevät ihmisissä. Hienoa oli mielestäni se, että kun Cathy oli esitetty todella pahana, niin Calista sittenkin paljastui niitä hyviäkin puolia joita lukija (tai siis ainakin minä) odotinkin ja toivoin.
Löysin kirjasta myös paljon uskonnollisia vertauksia ja ajatuksia esimerkiksi Eedenin puutarhan. Tarina heijastelee myös vahavasti Kain ja Abelin tarinaa, jopa kahdessa sukupolvessa.

Itse en oli kirjasta tehtyä elokuvaa nähnyt, mutta sen verran mitä siitä luin, en usko sen olevan kovin hyvä kirjaan verrattuna. Ilmeisesti tarina alkaa vasta noin kirjan puolesta välistä ja pois on jätetty niin Adamin ja Charlesin lapsuus kuin suurin osa Hamiltonien perheen tarinastakin. Vähän tyhmää.

***½

96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran

Kun mä lopetin tän kirjan lukemisen tossa äsken, mulla oli sellanen tunne. Tunne sanana kuulostaa todella tyhmältä ja totenkin tälläiset asiat on helpompi ajatella englanniksi; feeling. Tällästä tunnetta mulle ei oo ollu moneen viikkoon, oikeastaan moneen kuukauteen. Johtuen varmaan nykyisestä alituisesta ärsytyksestäni ja väsymyksestä, mutta myös siiten, että en ole pitkään aikaan törmännyt kirjaan, elokuvaan, biisiin tai johonkin tilanteeseen, joka ois aiheuttanu sen tunteen. Noin 10 minuuttia sitten mä olisin ehkä osannu pukea sen tunteen tähän sanoiks, mutta en enää. Koska oikea ahdistava elämä tuli tielle. Sen sijaan, että olisin voinut olla yksin jossain tyhjässä huoneessa tietokoneen tai kynän ja paperin kanssa, soittaen Stingin luutulla soitettua versiota Fields of Goldista täysillä, hukkasin tunteen, koska veli ei päästänyt koneelle kun on pakko pelata autopeliä ja tapella siivoavan pikkusiskon kanssa. Ja samalla äiti imuroi ja pesukone huutaa. Tavallinen lauantai-illan kaaos. Ja se tunne meni ohi.

Ja sitten tilalle tuli toinen tunne, joka ei nyt oiekastaan tähän blogiin tai asiaan kuulu. Turhautuneisuus ja onnettomuus. Itsesääli ja ärtyneisyys.
Mä en nyt oikein tiedä miten mun pitäis tätä juttua jatkaa. Tunnepohjalta kirjoittelua tietenkin, mutta entä missä vaiheessa mä kertoisin kirjan juonen? Ehkä kaikille on jo tässä vaiheessa selvää, että murska-arvosteluhan tästä on tulossa, viisi tähteä ja papukaijamerkki.

Levoton sukupolvi, aloitetaan nyt sitten vaikka siitä. Kjell Westön Missä kuljimme kerran kertoo monesta eri henkilöstä luokkaerojen ja sodan keskellä. Levottomasta sukupolvesta, Suomen rankimman identiteettikriisin ja muutoksen taitteessa aikuisuuteen kasvavista nuorista ja aikuisista. Samalla se on oodi, rakkauden tunnustus Helsingille, josta näkyy varsinkin viimeisessä luvussa aivan uusi puoli, levollinen ja kaunis, totutun kaoottisen ja "ruman" sijasta. Todellakin tuntuu nyt, että pystyn ajattelemaan Helsinkiä paljon monitasoisempana kuin aiemmin. Tuntuu, että kaupunki salaa monia salaisuuksia vuosisatojen varsilta, eikä ole vain se hektinen pääkaupunki. Pitäisin Helsinkiä tässä kirjassa yhtä suurena osana, kuin New Yorkia tv-sarjassa Sinkkuelämää.

Minä en kuitenkaan kirjaa näe tarkkana historiallisena kuvauksen, vaan pikemminkin laajana menneen yhteiskunnan ja ihmisten tutkistkeluna. Alussa tuntui, että yhdestäkään henkilöstä ei saa mitään irti eikä uskalleta mennä pintaa syvemmälle. Pikkuhiljaa asiat, tunteet ja merkitykset valottuvat. Mielihenkilökseni nousi erityisesti Miss Lucy L, joka kapinoi yläluokkaista kasvatustaan vastaan ja kulki rehellisesti omia polkujaan nauttien elämästä, ihmisitä ja mahdollisuuksista. Jotenkin Lucie antoi meikäläiselle toivoa siitä, että mikä tahansa voisi olla mahdollista kun vain on oikeanlainen asenna ja elämänfilosofia.

Monia henkilöitä seurataan lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen saakka ja jokaista heistä vaivaa jatkuva leovttomuus. Jotkut löytävät rauhan, jotkut kuolevat sitä etsiessä ja joidenkin loppu jätetään lukijan itse päätettäväksi.
Juuri tämän levottomuus -teeman vuoksi kirja on mielestäni hyvin ajankohtainen 2000 -luvun nuorisolle ja muillekin. Ainakin tunnistan samaa levottomuutta omasta säälittävästä elämästäni.

Kirjasta jäi mieleen kohta, jossa kuvataan hienosti perussuomalaista jäykkyyttä ja pidättyväisyytta musiikin kautta. Samalla suomalaiset rinnastetaan paljon rennompiin amerikkalaisiin.

Vaikka tämä on kertomus suomenruotsalaisesta väestöstä, yhdistän mielessäni henkilöihin ja tapahtumiin 1920 -luvun Hollywoodista tuttua glamouria. Savuisia jazz-baareja, silkkipukuja ja kiharoita. Käryävä savuke jokaisen suupielessä tai sormien välissä.
Jotenkin voin sieluni silmin nähdä upean Lucie Lillienhjelmin soittavan kaunista melodiaa pianolla kylmässä tuulessa, sotkuiset kiharat ja ohut violetti silkkipuku liehuen. Samoin tilanteen, jossa Lucie ja Henning ovat ulkona tupakalla ja keskustelevat, siitä että heidän aikansa alkaa olla ohi. Jotenkin tuntuu, että on osa tuota laajaa ystäväpiiriä. Mitä sitä muuta voi kirjalta kaivata?

Mikä se tunne sitten oli? Ei voi tietää. Ehkäpä sekoitus rauhallisuutta ja leovttomuutta, surua ja onnellisuutta. En muista kirjaa, joka olisi viimeksi onnistunut vaikuttamaan minuun tällä tavalla. Vaikka tästä tekstistä nyt tulikin näin pitkä, voin rehellisesta sanoa, että kirjan viimeiset 20 sivua vetivät meikäläisen sanattomaksi. Odotan innolla, että saan käsiini Kjell Westön uusimman teoksen.

*****

98. Maria Jotuni - Huojuva talo

Huojuva talo kertoo kertoo päähenkilö Leasta ja tämän onnettomasta avioliitosta. Lean lapsuus oli onnellinen, vaikka isä olikin alkoholisti. Idealistinen nuori tyttö kuitenkin saa jättää itsenäisyyden haaveet taaksensa kun hurmaava Eero suostuttelee tämän avioon kanssaan. Pian Eero kuitenkin paljastuu itsekeskeiseksi, jolla ei ole minkäänlaista ongelmaa pahoinpidellä vaimoaan tai lapsiaan.

Huojuva talo valmistui jo vuonna 1935, mutta jostain syystä julkaistiin vasta Jotunin kuoleman jälkeen vuonna 1963. Kirjan päähenkilönä on itsenäinen Lea, joka edustaa hyvää ja pahiksena on narsistinen Eero, jolla on taipumuksia käydä vieraissa naisissa. Joidenkin tahojen mukaan tarina kuvastaisi Maria Jotunin omaa onnentonta avioliitto, ja olisi tämän takia julkaistu postuumisti.

Päällimäisenä ajatuksen kirjasta minulle jäi, että se oli liian pitkä. Jotenkin tuntuu, että välillä siellä oli paljon sellaista tarinan kannalta turhaa asiaa, jonka vuoksi juoni jäi hieman junnaamaan paikallaan, eikä mennyt selkeästi eteenpäin. Muuten kyllä ihan ok hyvä kirja. Aika mitäänsanomaton meikäläiselle.

*½

37. Emily Brontë - Humiseva harju

Humiseva harju kertoo kahden perheen tarinan, joka aikojen saatossa kietoutuu yhteen. Lapsuuden ystävät Heatcliff ja Catherine Earnshaw joutuvat toisistaan eroon kun Catherine menee naimisiin Edgar Lintonin kanssa ja muuttaa omasta kotitalostaan Humisevasta harjusta nummen toisella puolella sijaitsevaan Rastaslaaksoon. Pian Heatcliff, Lintonit ja Eaeshawit ovat kaikki riidoissa keskenään ja perheiden pitkäaikainen taloudenhoitaja ja uskottu Nelly Dean yrittää tasapainotella vihamiesten välillä ja lohduttaa milloin missäkin romanssissa riutuvaa henkilöä.

Humisevan harjun tarina on kirjoitettu jotenkin poikkeuksellisessa muodossa. Kirjassa Nelly Dean kertoo Rastaslaakson uudelle vuokralaiselle Lockwoodille talon ja sen omistajien värikästä menneisyyttä ja ja saa Lockwoodkin osansa Hetacliffin vihamielisyydestä ja nuoren Cathy Heatcliffin viehätysvoimasta. Tarina sijoittuu Englannin Yorkshireen Humisevan harjun ja Rastaslaakson kartanoihin. Päähenkilöitä on monia ja muutamien sukupolvien ajalta, ja pikkuhiljaa sotkuiset kolmiodraamat ovat niin sekaisin, että kaikki nykyiset, menneet ja tulevat vihamiehet ja ystävät ovat sukua keskenään.

Humiseva harju on ihan mukavaa ja ymmärrettävää luettavaa, eikä ollenkaan niin vaikeaselkoinen ja typerä kuin jotkut muut romaanit tällä listalla. Humisevaa harjua voi mielestäni hyvinkin oikeutetusti pitää nykypäivän romanttisien romaanien esikuvana, koska kirja on todellakin täynnä rakkautta ja dramatiikkaa. Tuntuu, ettei 1800 -luvun Yorkshiressä ole muuta ollutkaan.

Kyllä tämä muunkin kuin yleissivistyksen vuoksi kannattaa lukea. Ihan kelpo kirja, jos jaksaa kiinostua monipolvisista rakkaussotkuista.

***

81. Eino Leino - Helkavirsiä -sarja

Eino Leinon Helkavirsiä on siis runokirja. Ja muhun ei oikeen runot uppoo, joten voitte kuvitellä että aika kärsimystä oli ton kirjan läpi kahlaaminen. Onneks se oli aika lyhyt.
Sellasen havainnon kuitenkin tein, että ainakin näissä runoissa tuntu melkeimpä kaikissa olevan selkeä tarina, eikä ne ollu mitään ympäripyöreetä ja ymmärtämätöntä paskaa. Muutamat runot kerto myös aivan selvästi Kalevalasta.

*

58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi

Ennen päivänlaskua ei voi kertoo nuoresta valokuvaajasta, Mikaelista, joka eräänä humailaisena iltana löytää pimeältä kadulta pahoinpidellyn peikon, ja hetken mielijohteessa vie sen kotiinsa. Tunteet ottavat Mikaelista vallan ja hän tuntee suurta kiintymystä peikonpoikasta kohtaan, jonka hän jo kohta on nimennyt Pessiksi. Pikkuhiljaa Pessi ottaa vallan Mikaelin elämästä pala kerrallaan, kunnes Mikael ymmärtää, että on päästänyt elämäänsä pedon.

Ennen päivänlaskua ei voi on Johanna Sinisalon esikoisromaani ja laajalti arvostettu ja monelle kielelle käännetty teos. Kirja koostuu muutaman sivun mittaisista luvuista, joissa aina vaihtuu kertoja. Mikaelin lisäksi kertojina toimivat Ecke, Mikaelin rakastaja, Martes, Mikaeliin työnanatja ja ystävä, Tohtori Spiderman, eläinlääkäri ja Mikaelin ystävä sekä Palomita, Mikaelin naapurissa asuva, suomalaisen miehen Flippiiniläinen postimyyntivaimo, jonka kanssa Mikael ja Pessi ystävystyvät. Kertoja vaihtuu nopeasti ja joskus jopa kesken tärkeän ja jännittävän kohtauksen, joka tuo tarinaan syvyyttä ja vaihtelevuutta.

Kirja tarjoaa lukijalla tavallaan mielenkiintoisen vaihtoehto todellisuuden: mitä jos peikkoja olisikin oikeasti olemassa? Kuitenkaan mielenkiintoiselta vaikuttava asetelma ei tehnyt meikäläiseen vaikutusta. Kerronta sen sijaan oli sopivan jouhevaa, ja monipuolista. Outo kuvaa varmaan parhaiten tätä kirjaa. Ei huono, muttei kamalan hyväkään.

*½

97. Veijo Meri - Manillaköysi

Mulla ei nyt sinänsä ole tästä kirjasta paljoakaan sanottavaa: tarina kertoo Joosesta, suomalaisesta sotilaasta, joka on juuri lähdössä kotiin. Hän löytää köyden, jonka haluaa ottaa mukaansa, joten kaverit sitovat köyden Joosen ympärille todella tiukkaan. Juna matka kotiin on pitkä, ja Joosen osalta todella tukala, koska köysi ei paljon anna varaa verenkierrolle. Tästä syystä kanssamatkustajat epäilevät Joosen olevan humalassa. Juna matkan aikana matkustajat kertovat pieniä tarinoita rintamalta, jotka eivät sinäänsä liity Joosen tarinaan pätkääkään.

No joo, onhan tää tietysti sotakirja, joita tässä listassa tuntuu olevan aika paljon. Mutta Manillaköysi erottuu kuitenkin joukosta, koska se ei kerro itse sodasta vaan Joosen kotimatkasta. Matkustajien pienet tarinat rintamalta taas kuvaavat sotaa rehellisesti, mutta kuitenkin tavalla, joka ei ainakaan minua saanut kiroamaan, että voi hemmetti taas yksi sotakirja.

Olen sitä mieltä, että tässä kirjassa on varmasti joku suurempi sanoma, jota en vain ymmärtäny. Eli loppujen lopuksi minulle aika mitäänsanomaton lukukokemus. Sopivan lyhyt kirja.

**

25. Dan Brown - Da Vinci -koodi

Da Vinci -koodi on Dan Brownin vuonna 2003 julkaistu maailmalaajuinen bestseller. Se on luultavasti myös yksi kaksituhattaluvun kiistellyimistä kirjoista, sillä se kyseenalaistaa kirkon ja koko kristinuskon perustan.

Kirjan päähenkilönä toimii Robert Landagon, symbologian professori, joka on työmätkalla Pariisissa kun paikallinen poliisi tulee keskellä yötä häntä herättämään. Landagonin tuttu, Louvren taidmuseon työntekijä, Jacques Sauniere on löytynyt kuolleena Louvren museosta. Ennen kuolemaansa hän on jättänyt viestin Landagonille ja omalle lapsenlapselleen Sophien Neveulle. Kaksikko joutuu hurjaan ajojahtiin, kun poliisi epäilee heitä Saunieren murhasta.
Samalla Landagon ja Sophie pääsevät satoja vuosia vanhan salaseuran jäljille ja pakomatkan sivussa alkaa ikivanhan salaisuuden jäljille.

Da Vinci -koodi on ensisijaisesti todella loistava jännityskirja. Juoni menee koko ajan vauhdilla eteenpäin ja lukijasta tuntuu siltä, että se pitäisi lukea samantien loppuun asti. Juoni pitää lukijaa otteessaan koko kirjan ajan.
Da Vinci -koodi esittelee myös kiinnostavalla tavalla myös historiallisia ja taiteellisia yksityiskohtia ja faktoja. Toki seasssa on myöskin fiktiota, mutta mikä on totta ja mikä ei, jätetään näppärästi lukijan oman harkintakyvyn varaan.

Da Vinci -koodi on kiinnostava romaani, joka kestää muutamankin lukukerran. Salaisuudet paljastuvat hiljalleen ja juonen yllätyksellisyys pitää vauhdikkaan tarinan käynnissä. Todella mielenkiintoinen kirja suosittelen kyllä kaikille.

****

45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5

Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 on aika hassu kirja. Se kertoo tavallaan kahdesta eri henkilöstä. Ensimmäinen luku on kirjoitettu minä-muodossa ja kertoo kirjailijasta ja on tavallaan pohjustusta varsinaiselle tarinalle Dresdenin pommituksesta. Tarina itse alkaa vasta toisessa luvussa, jossa aloitetaan kertomaan Billy Pilgrimistä, nuoresta, hontelosta ja hieman hölmöstä miehestä, joka joutuu keskelle toista maailmansotaa ja todistaa lopulta 1945 tapahtunutta Dresdenin pommitusta. Samalla kuitenkin kerrotaan, että Billy matkustaa ajassa, ja tällä tavoin tarina hyppelehtiikin jatkuvasta ajasta ja tapahtumista toiseen, jättäen lukijalle aika sekavan kokonaisuuden.
Viimeisessä luvussa puhutaan vielä Billystä, mutta palataan myös kirjailijan todelliseen elämään.

Teurastamo 5 perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin sodasta, ja se sekoittaa onnistuneesti faktaa, fiktiota, fantasiaa, sodanvastaisuutta, kuolemaa ja huumoria. Kirja viljelee etenkin tietynlaista mustaa huumoria sekä sarkasmia ja ironiaa, joka tekee romaanista hauskan vaikkakin se käsittelee vakavaa aihetta.

Teurastamo 5 on sekava, mutta kuitenkin jotenkin järjestelmällisellä tavalla sekava. Tapahtumat ymmärtää koska kirjoittaja kertoo aina selkeästi missä mennään. Romaanissa on jonkinlainen ihmeellinen imu ja vetovoima, että vaikkapa aihe ei välttämättä hirvittävästi kiinnosta, osaa kirjoitustyyliä ja tarinaa silti arvostaa ja tarinaa ainakin allekirjoittanut pitää hyvänä ja mielenkiintoisena. Hauska ja vaikuttava kirja noin kokonaisuudessaan.

****½

Ilmoitus.

Olen päättänyt jättää 100 kirjaa -projektin tauolle. Siitä yksinkertaisesta syystä, että aika ei vain riitä. Lukio vie aikaa tosi paljon, enkä halua sen lisäksi stressata tästä.

Jatkan lukemista viimeistään ensi kesälomalla, mutta nyt tosiaan pidän taukoa.

Lukuintoa muille, toivotteleepi Ida. :)