Kun mä lopetin tän kirjan lukemisen tossa äsken, mulla oli sellanen tunne. Tunne sanana kuulostaa todella tyhmältä ja totenkin tälläiset asiat on helpompi ajatella englanniksi; feeling. Tällästä tunnetta mulle ei oo ollu moneen viikkoon, oikeastaan moneen kuukauteen. Johtuen varmaan nykyisestä alituisesta ärsytyksestäni ja väsymyksestä, mutta myös siiten, että en ole pitkään aikaan törmännyt kirjaan, elokuvaan, biisiin tai johonkin tilanteeseen, joka ois aiheuttanu sen tunteen. Noin 10 minuuttia sitten mä olisin ehkä osannu pukea sen tunteen tähän sanoiks, mutta en enää. Koska oikea ahdistava elämä tuli tielle. Sen sijaan, että olisin voinut olla yksin jossain tyhjässä huoneessa tietokoneen tai kynän ja paperin kanssa, soittaen Stingin luutulla soitettua versiota Fields of Goldista täysillä, hukkasin tunteen, koska veli ei päästänyt koneelle kun on pakko pelata autopeliä ja tapella siivoavan pikkusiskon kanssa. Ja samalla äiti imuroi ja pesukone huutaa. Tavallinen lauantai-illan kaaos. Ja se tunne meni ohi.
Ja sitten tilalle tuli toinen tunne, joka ei nyt oiekastaan tähän blogiin tai asiaan kuulu. Turhautuneisuus ja onnettomuus. Itsesääli ja ärtyneisyys.
Mä en nyt oikein tiedä miten mun pitäis tätä juttua jatkaa. Tunnepohjalta kirjoittelua tietenkin, mutta entä missä vaiheessa mä kertoisin kirjan juonen? Ehkä kaikille on jo tässä vaiheessa selvää, että murska-arvosteluhan tästä on tulossa, viisi tähteä ja papukaijamerkki.
Levoton sukupolvi, aloitetaan nyt sitten vaikka siitä. Kjell Westön Missä kuljimme kerran kertoo monesta eri henkilöstä luokkaerojen ja sodan keskellä. Levottomasta sukupolvesta, Suomen rankimman identiteettikriisin ja muutoksen taitteessa aikuisuuteen kasvavista nuorista ja aikuisista. Samalla se on oodi, rakkauden tunnustus Helsingille, josta näkyy varsinkin viimeisessä luvussa aivan uusi puoli, levollinen ja kaunis, totutun kaoottisen ja "ruman" sijasta. Todellakin tuntuu nyt, että pystyn ajattelemaan Helsinkiä paljon monitasoisempana kuin aiemmin. Tuntuu, että kaupunki salaa monia salaisuuksia vuosisatojen varsilta, eikä ole vain se hektinen pääkaupunki. Pitäisin Helsinkiä tässä kirjassa yhtä suurena osana, kuin New Yorkia tv-sarjassa Sinkkuelämää.
Minä en kuitenkaan kirjaa näe tarkkana historiallisena kuvauksen, vaan pikemminkin laajana menneen yhteiskunnan ja ihmisten tutkistkeluna. Alussa tuntui, että yhdestäkään henkilöstä ei saa mitään irti eikä uskalleta mennä pintaa syvemmälle. Pikkuhiljaa asiat, tunteet ja merkitykset valottuvat. Mielihenkilökseni nousi erityisesti Miss Lucy L, joka kapinoi yläluokkaista kasvatustaan vastaan ja kulki rehellisesti omia polkujaan nauttien elämästä, ihmisitä ja mahdollisuuksista. Jotenkin Lucie antoi meikäläiselle toivoa siitä, että mikä tahansa voisi olla mahdollista kun vain on oikeanlainen asenna ja elämänfilosofia.
Monia henkilöitä seurataan lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen saakka ja jokaista heistä vaivaa jatkuva leovttomuus. Jotkut löytävät rauhan, jotkut kuolevat sitä etsiessä ja joidenkin loppu jätetään lukijan itse päätettäväksi.
Juuri tämän levottomuus -teeman vuoksi kirja on mielestäni hyvin ajankohtainen 2000 -luvun nuorisolle ja muillekin. Ainakin tunnistan samaa levottomuutta omasta säälittävästä elämästäni.
Kirjasta jäi mieleen kohta, jossa kuvataan hienosti perussuomalaista jäykkyyttä ja pidättyväisyytta musiikin kautta. Samalla suomalaiset rinnastetaan paljon rennompiin amerikkalaisiin.
Vaikka tämä on kertomus suomenruotsalaisesta väestöstä, yhdistän mielessäni henkilöihin ja tapahtumiin 1920 -luvun Hollywoodista tuttua glamouria. Savuisia jazz-baareja, silkkipukuja ja kiharoita. Käryävä savuke jokaisen suupielessä tai sormien välissä.
Jotenkin voin sieluni silmin nähdä upean Lucie Lillienhjelmin soittavan kaunista melodiaa pianolla kylmässä tuulessa, sotkuiset kiharat ja ohut violetti silkkipuku liehuen. Samoin tilanteen, jossa Lucie ja Henning ovat ulkona tupakalla ja keskustelevat, siitä että heidän aikansa alkaa olla ohi. Jotenkin tuntuu, että on osa tuota laajaa ystäväpiiriä. Mitä sitä muuta voi kirjalta kaivata?
Mikä se tunne sitten oli? Ei voi tietää. Ehkäpä sekoitus rauhallisuutta ja leovttomuutta, surua ja onnellisuutta. En muista kirjaa, joka olisi viimeksi onnistunut vaikuttamaan minuun tällä tavalla. Vaikka tästä tekstistä nyt tulikin näin pitkä, voin rehellisesta sanoa, että kirjan viimeiset 20 sivua vetivät meikäläisen sanattomaksi. Odotan innolla, että saan käsiini Kjell Westön uusimman teoksen.
*****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit tulevat näkyviin hyväksynnän jälkeen