lauantai 21. marraskuuta 2015

Alin ja Husun kirjakeskustelu ja nuoruuteni kirjat

Kuuntelin tässä aamupuuhieni lomassa Alin ja Husun radio-ohjelmaa, jossa puhuttiin kirjoista. Ohjelmassa olivat vieraina Elina Hirvonen ja Alexandra Salmela. Aluksi tyypit puhuivat siitä, miten ja minkälaisia kirjoja heille oli lapsuudessa eksynyt käsiin ja mitä heille myös oli laitettu käsiin. Ohjelman loppupuolella kukin keskustelun osallistuja listasi elämässään vaikuttavimpia kirjoja ja siellähän oli jälleen pari kirjaa tältä meidän listalta. Ohjelman innoittamana päädyin miettimään, että mitä kirjoja minä luin lapsuudessani.

Ihan varhaisimmat kirjamuistot mulla liittyy siihen, kun isä luki minulle muumi-kirjoja. Sitten kun opin itse lukemaan, luin aika paljon tätini vanhoja kirjoja, enimmäkseen Tiina-kirjoja ja Viisikkoja. Jossain kohtaa minulla oli myös jonkinlainen hevosvillitys, luin hevoskirjoja ihan jumalattomasti. Se on outoa, koska aitona kaupunkilaisena en edes varmaan ollut koskaan nähnyt hevosta (ja sittenkin kun näin, niin hyvä etten pissanut alleni pelosta).

Nuoruuden ajan lukemisista minulle on jäänyt tosi vahvasti mieleen parikin asiaa. Ensinnäkin Tiina-kirjoissa on se kirja, missä Tiina syystä tai toisesta pyörii jossain metsässä. Sieltä hän löytää sitten mökin missä on mies, joka on puoliksi halvaantunut ja sitten Tiina jotenkin pelastaa sen. Jotenkin muistan sen kirjan tosi hyvin. En niin, että muistaisin sieltä lauseita, mutta muistan sen tunteen ja sen jännityksen.

Toisekseen muistan muumeista sen Nyyti-tyypin. En tiedä onko se syöpynyt mun mieleen videosta vai kirjasta, mutta muistan sen Kuka lohduttaisi Nyytiä -jutun. Tästä kirjasta (?) en muista muuta kuin että siinä oli se kauhean yksinäinen Nyyti. Se on silloin ihan skidinä jo aiheuttanut jotenkin tosi suuria tunteita ja se tulee aina välillä mieleen.

Tarkemmin kun miettii, niin kaikissa kirjoissa, joita luin joskus ala-asteikäisenä, punaisena lankana on selviytyminen. Kaikissa kirjoissa on ollut selkeä draaman kaari ja kaikki on aina loppunut hyvin. Se on kai ihan normaalia nuorten kirjoille. Näin jälkeenpäin ajatellen kirjat ovat olleet kyllä äärimmäisen hyvä pakokeino. Niistä ainakin on varmasti tullut se tunne, että kaikki päättyy vielä hyvin.

Toisinaan luin ala-asteella kirjoja myös äidin kirjahyllystä. En muista niistä juurikaan mitään. Todella puristamalla saan päähäni nimen Näin minä näin Suomen, joka oli minusta hauska. Pitää kyllä etsiä se kirjastosta, haluan tietää että olenko oikeasti tajunnut siitä ala-asteelaisena jotain. Yksi kirja oli joku Bronttosaurus tai joku, mitä yritin lukea, koska siinä oli hauska kansi, mutta luovutin kun en tajunnut sitä. Myös Alivaltiosihteerien joku kirja oli minusta hyvä. Niitä kuuntelin myös radiosta.

Mitä uskonnolliseen kirjallisuuteen tulee, niin sitä en ole nuoruudessani lukenut (ainakaan niin, että muistaisin siitä jotain). Olin koko ala-asteen elämänkatsomustiedossa, ja siellä luettiin lähinnä kultaista sääntöä vuodesta toiseen. Siitä en lähde kiistelemään, että onko se kultainen sääntö alunperin kristinuskosta vai mistä.

Oli muuten pakko naurahtaa, kun ohjelmassa toinen vieraista sanoi, ettei ole saanut Tarua sormusten herrasta luettua, koska se on niin tylsä. En ole siis ainoa! Suosittelen muuten vahvasti Alin ja Husun ohjelmia, niitä kuunnellessa saa aina nauraa.

Mitkä kirjat ovat jääneet teidän mieliinne?
-Ida

4 kommenttia:

  1. Mä tein joskus edelliseen blogiin postauksen lapsuuden kirjoista, mutta eipä se enää oo näkyvillä. Mä rakastin Neiti Etsiviä ja Seitsemän tassua ja Pennyä, ja mullakin oli heppakirjavaihe. Tosin se oli niin vakava, et pääsin ratsastuksen alkeisleirillekin! :D Yks kirja, mikä mulla on vieläkin, on Sankarikoira Aku, joka kertoi poliisikoirasta. Äiti oli ostanut sen mulle ja kirjoittanut omistuskirjoitukseksi jotain, että jonain päivänä mäkin saan koiran. Ja totta kai Potterit. Mihinkä niistä pääsis :D Ja luin itseasiassa Taru Sormusten Herran ainoan kerran ihan kokonaan silloin, kun olin 12-vuotias. Oli sitä aikaa ja kärsivällisyyttä enemmän kuin aikuisena :D

    VastaaPoista
  2. Mä en kyl ikinä unohda sitä, kun luin joskus 11-v:nä sen viidennen Potterin ja itkin ihan hirveesti, koska Harryllä oli niin pahat angstit. :D

    VastaaPoista
  3. Joo, Feeniksin kilta vaatii kyllä kärsivällisyyttä kun sitä lukee :'D Nyt sitä angstia sais ehkä jotenkin järkeistettyä, kun tajuaa sen kaiken mitä sille on tapahtunu. Mulla on menossa hidas projekti, et luen kaikki Potterit ekaa kertaa englanniks (hidas siis koulun takia), saa nähä miten osaan suhtautua sit ku pääsen vitosen kohdalle :--D

    VastaaPoista
  4. Siis mä itkin koska samaistuin, en siks että se ois ollut tylsää. :D Se siinä onkin ehkä kaikista huvittavinta. Miten siihen voi ees samaistua :D

    VastaaPoista

Kommentit tulevat näkyviin hyväksynnän jälkeen