tiistai 3. tammikuuta 2023

Venla Saalo - Kukkia maan alla

Kukkia maan alla on Venla Saalon kaunokirjallinen teos. Nappasin tämän kirjastosta, kun sain päähänpiston, että lainaan ensimmäisen naiskirjailijan tuotoksen, joka osuu silmiin. Tämä se sitten oli. 

Kirja kertoo yhteyden katkeamisesta. Kuiluista, jotka rakentuvat sukulaisten välille ja siitä, miten kuilut syvenevät vuosien kuluessa. Miten rakennetaan silta tuon kuilun yli, kestääkö se, vai murtuuko se vuosien painoon?

Pidin kirjan maalailevasta kirjoitustyylistä. Teksti oli kuvailevaa ja siinä käytettiin monipuolisesti hyödyksi erilaisia aisteja. Henkilöiden motiiveja ei juurikaan kuvattu, vaan sen sijaan enemmän toimintaa ja ajatusten virtaa. Tällainen kirjoitustyyli jättää paljon tilaa tulkinnalle ja sitä myöten tekee tekstistä omakohtaisen jokaiselle lukijalleen. 

Sijoitan tämän teoksen Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "5. Kirjassa ollaan maan alla". 

perjantai 30. joulukuuta 2022

Vuosi 2022 paketissa

Tämä vuosi on ollut lukemisharrastuksen suhteen erittäin hyvä. Olen löytänyt armon ja lempeyden itseäni kohtaan, eikä lukeminen ole enää pelkkää suorittamista veren maku suussa. Hyvä minä, kiitos te kaikki kanssakulkijat!

(listat sekalaisessa järjestyksessä, listoilla äänikirjoja ja kirjakirjoja)

5 parasta vuoden aikana luettua kirjaa: 

1. Taivaan pilarit - Ken Follet

Tämä oli ihana ja mukaansatempaava romaani. Tämän aikana tuli koettua noloja tilanteita, kun kuuntelin tätä äänikirjana ja välillä tuli jupistua tai huudettua ääneen, kun tarinan käänteet meni niin tunteisiin. Se on musta hyvä, hyvä tarina herättää vahvoja tunteita. Huonoin juttu kirjassa oli se, että hahmoista joutui luopumaan, kun kirja oli kuunneltu. Niihin todella kiintyi.

2. "Sun poika kävi täällä" - Venla Kuoppamäki

Huh, tää oli rankka, mutta niin ihana lukukokemus. Vahva suositus!

3. Puuvillatehtaan varjossa - Ann-Christian Antell

En ois uskonut, että pidän tällaisesta historiallisesta ja romanttisesta romaanista, mutta rakastin tätä! Oon kyllä sanonut samaa tyyliin kaikista 100 kirjan listalla olevista romanttisista romaaneista, joten ehkäpä mun pitäisi vaan todeta, että mä pidän niistä.

4. Happoa lapsille - Flea

Mun sydämessä on erityisen herkkä kohta muusikoille. Semmosille ihmisille, jotka uskaltaa olla luovia ja herkkiä ja avoimia. Se on inspiroivaa ja pelottavaa, mutta ihailen sitä loputtomasti. Flea pääsi tällä kirjallaan mun sydämeen, musiikki oli toki jo raottanut ovea valmiiksi. Flea oli listannut kirjan loppuun parhaat keikkakokemuksensa. Hän on päässyt näkemään Fela Kutin, josta olen kyllä kateellinen ja tajuan samalla, miksi diggaan hänen musiikistaan. Hänellä on paljon samoja lemppareita, kuin mulla.

5. Laiton lapsi: Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa - Trevor Noah

Tämä kirja oli semmoinen silmiä avaava kokemus. Melkein hävettää, miten vähän tiesin apartheidista ja siitä paskasta, mitä ne ihmiset ovat joutuneet kokemaan. Noah on kyllä uskomaton kyvyllään löytää asioista huumoria. Tällä hetkellä itseasiassa kuuntelen tätä toista kertaa, tää oli niin hyvä, että aloin kuunteluttamaan tätä kumppanillani.


5 parasta kesken jäänyttä kirjaa, jotka haluaisin lukea loppuun:

1. Nanette - kymmenen askelta: Muistelmat, tai jotain - Hannah Gadsby 

Tämä oli ihana! Mutta sitten painelin jotain vahingossa ja hävitin ihan täysin sen kohdan, jossa olin äänikirjassa menossa. Sitten en jaksanut ronkslata ja kirja jäi kesken. 

2. Krysa - Sami Tissari

Äänikirjana tää oli aika sekava ja vaati paljon mieleltä, että pystyi keskittymään ja pysymään kärryillä. Tarina vaikutti kuitenkin menevän mielenkiintoiseen suuntaan, joten ehkäpä kokeilen tätä kirjakirjana. oon myös nähnyt kirjagramissa paljon tämän hehkutusta, joka on nostanut mielenkiintoa.

3. Saatana saapuu Moskovaan - Mihail Bulgakov

Aloitin tätä äänikirjana ja totesin heti, että todellakin vaikuttaa mielenkiintoiselta. Mietin kuitenkin, että koska kyseessä on 100 kirjaa -listan kirja, niin en voi kuunnella kirjaa iltasaduksi äänikirjana. Silloin saattaa mennä jotain oleellista ohi. Niinpä tämä jäi odottamaan vuoroaan. Mutta voin ehkä ekaa kertaa sanoa, että odotan innolla jotain venäläistä, joka listalla on. Aikamoista kehitystä.

4. Naisvankilan pomo - Kaisa Tammi

Kaisa Tammi on yks mun idoleita. Uskomattoman vahva ja lempeä nainen, joka ei pelkää tuoda epäkohtia esiin. Hän tekee todella mahtavaa työtä parantaakseen naisvankien asemaa ja oloja. Koska mulla on niin vahva idolisointi Tammea kohtaan, niin tämä kirja jäi kesken sen nostaessa niin vahvoja tunteita, ettei mulla ollut voimia käsitellä niitä. Kun Tammi puhuu sydämestään, se koskettaa jostain niin syvältä, että meinaan pakahtua.

5. Esseitä eläimistä - Elisa Aaltola

En kuunnellut tätä kirjaa varmaan edes minuuttia. Minua kertakaikkiaan pelottaa se tunnepurkaus, jota tämä kirja voi minussa aiheuttaa. Olen seurannut Aaltolaa Twitterissä jonkun aikaa, ja hänen sydämen palonsa eläimiä kohtaan koskettaa mua. En tiedä, joku siinä, että ihminen koettaa muuttaa maailmaa paremmaksi saa mut aivan tolaltani. Siis hyvällä tavalla, se koskettaa mua erityisen paljon.


5 huonointa kirjaa, joita luin:

1. Kikka: Mä haluun viihdyttää - Raija Pelli

En oo ihan varma, miksi mulla jäi tästä paska maku suuhun. Tässä oli jotain luotaantyöntävää. Tästä jäi vähän semmonen olo, että en oo ihan varma, miksi kirja on tehty.

2. Elä enemmän, mieti vähemmän - Pia Callesen 

Edelleen mietityttää, että osasinkohan yhtään avata tuossa aiemmassa kirjoituksessa, että miten paska tämä kirja oli. Toisaalta mietin, että onkohan mulla jotenkin liioiteltu reaktio, että ehkä mä en vaan tajunnut.


3. Kolme yövuoroa jouluun on - Adam Kay

Tää oli vähän väkisin väännetty kirja. Kayn eka kirja, Kohta voi vähän kirpaista, oli aivan loistava, mutta tämä toinen oli aika meh.


4. Monster: Amerikansuomalaisen sarjamurhaajan  tositarina - Christopher Berry-Dee, Aileen Wuornos 

Tässä oli jotenkin ihan ihmeellinen kertoja. Ärsytti. En edes muista kirjasta muuta, kuin että ärsytti ihan tosi paljon koko ajan.


5. Tinder-päiväkirja - Sanna Kiiski

Ajattelin, että nappaan jotain kevyttä ja kivaa. Ei ollut kevyttä ja kivaa, oli paskaa pintaliitosössöä. En suosittele.


5 kirjaa, jotka luin, mutta jotka haluaisin lukea uudelleen:

1. Törkeä petos - Rikostarinoita Suomesta - J.K. Tamminen

Olen rikoskirjallisuutta kuluttaessani monesti toivonut löytäväni enemmän talousrikoksista kertovia kirjoja. Tein aiemmin kirjanpitäjän hommia päivätyökseni, jolloin tutustuin muun muassa rahanpesulakiin. Se on melko hähmäinen siinä mielessä, että kirjanpitäjällä on aikamoiset velvollisuudet ilmoittaa, mikäli havaitsee jotain epäilyttävää, mutta rajat ovat melko tulkinnanvaraisia. Kirjanpitäjänä mua aina vähän pelotti, että entä jos en huomaa ja mistä tiedän milloin ilmoituskynnys ylittyy. Tämän kirjan lukeminen toi siinä mielessä turvaa. Tästä kirjasta on toki sanottava, että mulla meni kovasti tunteisiin se, miten rikolliset puhuivat "tavallisista kirjanpitäjistä" erittäin halveksuvaan sävyyn. Teki mieli haistatella, en kyllä tiedä, että kenelle, kun ei nuo rikolliset tietenkään nimellään esittäytyneet. Saakelin pelkurit.


2. Internet - Mikko Hyppönen

Tämäkin liittyy töihin ja harrastuksiin. Vaihdoin kirjanpitäjän hommista it-hommiin, ja Mikko Hyppösen kirja on tuonut minulle valtavasti inspiraatiota ja motivaatiota. Internet on ihan valtavan mielenkiintoinen aihe, ja Hyppönen on kova asiantuntija. Suuri hatunnosto hänen pitkälle ja edistyksekkäälle uralleen!


3. Happoa lapsille - Flea

Tajusin vasta lukemisen jälkeen, että kun Flea puhui Anthony Kiediksestä, hän puhui Red Hot Chili Peppersin laulajasta. Tän siitä saa, kun nimimuisti on aivan olematon. Kiediksen laulu on U-P-E-A-A ja mun on pakko lukea tää kirja uudelleen, että mä saan imettyä kaikki Kiedisistä kertovat sanat itseeni.


4. Auringon ydin - Johanna Sinisalo
 

Sinisalomaiseen tyyliin tässä oli monta asiaa päällekkäin. Mieleeni jäi kyllä erityisesti kirjan alku. Haluaisin lukea tämän uudelleen, jotta löytäisin ne tasot, jota en aiemmin löytänyt.


5. Putinin trollit - Jessica Aro

Kuuntelin tän iltasaduksi, jonka vuoksi mieleen jäi harvinaisen vähän. Tää on semmonen, että tää kannattaisi lukea ihan ajatuksella ja hereillä.



Jännittävä havainto tämän listan perusteella on se, että välttelen kirjoja, jotka aiheuttavat minussa syvää tunnetta (jota en edes näemmä osaa nimetä. Se on jotain kiitollisuuden ja toivon sekoitusta). Sitten kuitenkin kulutan paljon kirjallisuutta, jossa käsitellään henkirikoksia ja muuta raskasta. Niitä en välttele, vaan ne toimivat enemmänkin turvallisena kirjallisuutena. Olen lukenut aiheesta keskusteluja, mutta tämä listaus jotenkin konkretisoi sen, että true crime on mulle turvakirjallisuutta, joskin epäilen sen oikeasti tuovan turvaa sitten loppupeleissä. Mutta pelko, kauhu ja väkivalta on tuttua, joten se on turvallista. Hassu ihminen.

Haastankin itseni vuonna 2023 kohtaamaan rohkeammin niitä kirjoja, jotka vavahduttavat ja pakahduttavat hyvyydellään ja kauneudellaan.

keskiviikko 28. joulukuuta 2022

Listan ulkopuolelta: Pia Callesen - Elä enemmän, mieti vähemmän

 Tää kirja loi mun päähän mielikuvan dystopiasta, jossa makaa puolikuolleeksi nääntyneitä ihmisraunioita maassa, ja niiden ympärillä kulkee jengiä keppien kanssa huutamassa: "nouskaa paskat ja töihin siitä!". Tämä kirja on suunnattu ihmisille, jotka ajattelevat liikaa. Siinä mielessä, että murehtiminen ja pohtiminen vievät heidän elämästään suuren osan. Olen ehdottomasti tämän kirjan kohderyhmää, mutta minussa tämä kirja aiheutti suuren vastareaktion.

Olen useasti kuullut elämäni aikana, että "Ida, sä ajattelet ihan liikaa" tai "älä ajattele". Olen yrittänyt vaikka mitä keinoja ratkaistaakseni "ongelman", että "ajattelen liikaa", mutta yksi, mikä ei varmuudella toimi on se, että vaan yrittää sivuuttaa kaikki ajatukset. Siksi tämä kirja oli oiva keino oman vihani ja voimakkaan vastareaktion tarkasteluun. Onko oikeasti niin, että olenkin ihan hakoteillä, kun väitän, ettei ajattelun lopettaminen ole mahdollista, saati terveellistä? Onko ihmiset ympärilläni sittenkin olleet oikeassa väittäessään, että ajattelen liikaa ja se pitäisi vaan yksinkertaisesti lopettaa? Niin tämä kirja nimittäin sanoo.

Kirja esittelee minulle aiemmin tuntemattoman termin: metakognitiivinen terapia. Sitä hehkutetaan mullistava terapiamuotona, joka parantaa kaikki, jotka vain päästävät irti epäluuloistaan. Terapian vakuutetaan olevan ennenkaikkea nopea tapa päästä eroon murehtimisesta ja pohtimisesta. Terapiaa kuvataan mindfullnessin vastakohdaksi. Tarkoitus on opetella päästämään irti "laukaisevista ajatuksista", sellaisista ajatuksista, jotka laukaisevat murehtimiskierteen. Kirjassa painotetaan sitä, että ajatuksista ei ole tarkoitus päästä eroon, vaan tarkoitus on vähentää murehtimiseen ja pohtimiseen kulutettua aikaa.

Tässä piileekin ensimmäinen selkeästi epäilyttävä väite ja toisaalta myös erittäin vaarallinen ajatusmalli. On kohtuutonta ja musertavaa kuulla väitteitä, että masennukseen/ahdistukseen olisi jotain pikaratkaisuja. Juuri niiden pikaratkaisuiden etsiminen ajaa syvemmälle ahdinkoon: "olenko jotenkin poikkeuksellisen rikki ja toivoton tapaus, kun mikään näistä pikakeinoista ei parantanutkaan minua heti" tai "mikä minussa on vialla, kun tämä paraneminen vie aikaa".

Kirjassa sanotaan, että masennus ei johdu aivokemiasta, vaan siitä, että ihminen murehtii liikaa. Tämähän ei ole totta. Masennus ei ole mikään yksi ja sama sairaus, vaan sen kirjo on laaja. Masennus kuuluu elämään, se on meidän aivojen suojamekanismi. Silloin, kun masennus kestää pitkään, eikä mene ohi, se tarvitsee hoitoa. Masennus on tällöin meidän kehon varoitus, että "hei nyt on jotain pielessä". Kirjassa vähätellään masennuslääkkeitä ja lääkärien kykyä hoitaa masennusta. Olen siinä mielessä samaa mieltä, että lääkityksen ei missään nimessä tulisi olla ainoa hoitomuoto. Sen rinnalle tarvitaan jotain muutakin. Mutta, masennuslääkityksen jatkuva demonisointi voi myös johtaa siihen, että ne ihmiset, jotka siitä hyötyisivät, pelkäävät aloittaa lääkityksen.

Eräässä kirjan esimerkkitapauksessa oli nainen, joka teki vuorotyötä 50 h viikossa, ja työmatkat veivät tunnin suuntaansa. Kun hän lopulta havahtui hakemaan apua mielenterveytensä romahtamiseen, hän joutui pitkälle sairaslomalle ja aloitti lääkityksen. Tästä alle vuoden sisällä hän totesi, ettei mikään toimi ja on löydettävä ratkaisuja. Hän päätyi metakognitiiviseen terapiaan. Kuulostaa ihan ymmärrettävältä. Mietin vaan, että onko tosiaan niin, että tuollaiset työajat ja työn kuormittavuus (hän oli hoitoalalla) on sellaista, joka ihmisen pitää kestää? Onko todella niin, että ihmisen pitää kestää mitä vaan ja aina vaan? Toisekseen, työuupumuksesta palautuminen voi viedä jopa vuosia. Ehkä se apu ei tullutkaan tästä kyseisestä terapiasta vaan siitä, että hän oli pitkään sairaslomalla. Hän myös vaihtoi osa-aikaiseen työhön. Herääkin kysymys, miten paljon työelämän kuormittavuus vaikutti masennuksen syntyyn ja voiko tosiaan olla niin, että yksilön ajatusten sivuuttaminen tällaisessa tilanteessa on ratkaisu?

Kirjassa siis ohjataan siihen, että ihminen oppii sivuuttamaan tällaiset niin sanotut laukaisevat ajatukset. Tätä harjoitellaan muun muassa niin, että istunnon aikana potilaan huomiota siirretään erilaisista huoneessa kuuluvista äänistä toisiin. Tämän harjoituksen tarkoituksena on oppia olemaan kuuntelematta omia sisäisiä ääniään. Olen todella usein elämässäni toivonut, ettei mun tarvitsisi kuunnella omia ajatuksiani. Toisaalta, olen myös monesti huomannut ajatuksissani jotain, jota on kannattanut ajatella vähän pitemmälle.

Teoksessa esitetään edelläkuvatun harjoituksen hc-versiona harjoite, jossa omia laukaisevia ajatuksia äänitetään nauhalle ja soitetaan sitten samalla, kun koetetaan keskittää huomiota muihin ääniin. Siis musta tommonen harjoite kuulostaa ihan joltain Black Mirror -meiningiltä. Ihan täyttä horroria.

Se, mikä kirjassa oli hyvää, oli se, että alussa sanottiin useasti, että "hae apua, jos olet masentunut". Kirjassa myös alussa varoitettiin, ettei harjoitteita tule kokeilla, mikäli on kesken joku toinen terapiamuoto, sillä terapiat saattavat kumota toisensa. Se on kyllä totta, tämä kirja tuntui täydeltä vastakohdalta kognitiiviselle psykoterapialle, jota itse olen aiemmin käynyt läpi. Toisaalta minulle tämä oli siinä mielessä hyödyllinen kirja, että todellakin tarraudun tiukemmin niihin oppeihin, mitä terapiassa olen saanut.

Tiivistettynä tämä kirja sanoo, että "älä ole masentunut". Kerrotaan, että ihminen voi toimia, vaikka ei olisi motivaatiota, että jos vaan makaat, niin nouse ylös ja tee, älä ajattele. Kerrotaan myös, että joo, masennus voi aiheuttaa muistihäiriöitä, mutta kirjoittamalla asioita ylös jatkat vain asioiden pohdiskelua. Tämmöset ohjeet ja neuvot tuntuu siltä, että ihan tosissaan ajatellaan masennuksen olevan vain ajatusvirhe. Mutta kun ei se ole, siihen liittyy ihan oikeita somaattisia oireita, jotka ohittamalla voipi ajatua aikamoiseen kuoppaan.

*



Masennuksesta toipuminen voi viedä vuosia. Jos nopeat ratkaisut ei toimi sulle, sä et ole rikki tai vääränlainen. Sä olet ihminen. Joskus voi joutua kulkemaan monenlaisia reittejä, että löytää avun, just sen keinon mikä toimii itselle. Mutta se on sen arvoista. Masennuksesta voi parantua.

perjantai 23. joulukuuta 2022

87. Deborah Spungen - Nancy

 Varasin tämän ja Vankileirien saariston kirjastosta luettavakseni. Vankileirien saaristo tuntui ajankohtaiselta ja muistelin, että en ole vielä lukenut sitä. Vaan suuripa olikin yllätykseni, kun löysinkin siitä oman arvosteluni. Siihen on tajuton jono, joten kerkeänkin tässä nyt pohtimaan, että uskaltaisinko kokeilla toista lukukertaa.

Nancyn varasin siksi, että jostain syystä mulla on ollut kamala ikävä tätä kirjaa. Muistelin, että todella pidin tästä yläasteikäisenä, joskaan en muistanut juurikaan kirjan sisältöä. Vasta varauksen hakiessani tajusin, että tämäkin kuuluu näiden 100 kirjan joukkoon. Luulin, että olin jo kirjoittanut tästä, vaan enpä ollutkaan. Hassua, miten voi ihmisen muisti olla aivan mitä sattuu.

Nancy on Nancyn äidin, Deborah Spungenin kirjoittama kirja. Kirja alkaa siitä, kun Nancyn äiti pyörii epätoivoisena pitkin taloa ja pohtii ihan tosissaan itsemurhaa. Nancy on juuri murhattu, ja toimittajat piirittävät taloa kuin nälkäiset sudet.

Nancy syntyi vuonna -58 jenkeissä nuoren pariskunnan esikoiseksi. Hänellä oli syntyessään napanuora kiertyneenä kaulan ympärille, sekä jotain ongelmia bilirubiiniarvoissa. Nyt myöhemmin on todettu näiden seikkojen nostavan neurologisten häiriöiden mahdollisuutta.

Nancyn lapsuus oli rankka. Niin vanhemmille, kuin lapsellekin. Lapsi oli kärttyisä, itkuinen ja aggressiivinen. Vanhemmat kiersivät lääkäriltä toiselle, ja koettivat saada apua lapselleen. Joka paikassa todettiin kuitenkin joko, että lapsi on täysin normaali, tai että lapsella on liikaa ongelmia, jotta häntä voitaisiin auttaa. Spungen kuvaa kirjassa erittäin todentuntuisesti sitä epätoivoa, jonka tuollainen tilanne aiheuttaa. Kun kukaan ei ota tosissaan, eikä mistään saa apua.

Nyt myöhemmin on epäilty, että Nancylla olisi ollut lapsuudestaan asti skitsofrenia. Lasten skitsofrenia on ilmeisesti nykyäänkin melko haastava diagnosoitava, sillä monet sen oireet liittyvät lapsen normaaleihin kehitysvaiheisiin ja voi olla vaikea erottaa, mikä on normaalia kehitystä, ja mikä taas mielenterveyden häiriötä. Toisaalta lapsille ei (ilmeisesti) anneta näin rankkoja diagnooseja herkästi myöskään siksi, että diagnoosi voi vaikuttaa elämään rajusti.

Nancy alkaa nuorella iällä käyttämään huumeita, myös suonensisäisiä. Hän idolisoi muusikoita, ja vaikuttaakin siltä, että hänen tavoitteensa on päästä jonkun soittajapojan tyttöystäväksi. Mutkien kautta hän sitten tapaakin Sid Viciousin ja parivaljaksota tulee nopeasti pari. Sid on punk-bändin basisti, jolla on rankka menneisyys.

Kirjassa puhutaan avoimesti ja häpeilemättä itsetuhoisuudesta, huumeista, väkivallasta ja monesta tabuksi koetusta asiasta. Kirja ei kuitenkaan mitenkään glorifioi näitä aiheita, vaan niistä kerrotaan raadollisen realistisesti.

En voi välttyä tämän kirjan jälkeen pohtimasta sitä, että miten voi olla, että tämä kirja on edelleen ajankohtainen. Kirja siis tosiaan perustuu jenkkilään 60-70-luvuille, ja silti en epäilisi hetkeäkään, ettei samat tapahtumat voisi toistua 2020-luvun Suomessa. On surullinen tosiasia, että meidän mielenterveys- ja päihdepalvelumme ovat todella aliresursoituja. Sen lisäksi näissä palveluissa eriytetään usein toisistaan mt- ja päihdeongelmat, vaikka yleensä ne nivoutuvat toisiinsa niin kiinteästi, että jompaa kumpaa hoitaakseen on hoidettava kumpaakin ongelmaa.

Jos kaipaat nykyajan katsausta suomalaiseen meininkiin suosittelen vahvasti kirjaa "Sun poika kävi täällä", kirjoittanut Venla Kuoppamäki. Kirja on äidin kertomus siitä, miten hän koettaa auttaa poikaansa, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Perustarina tässä kirjassa on aivan sama, kuin Nancyssä. "Sun poika kävi täällä" sijoittuu 2010-luvulle.

Toivon kaikille mielenterveyttä, lempeyttä ja rakkautta. Jokainen meistä ansaitsisi mielen, jonka kanssa jaksaa elää ja olla. Vaikka mielenterveyspalvelut ovatkin aliresursoituja, haluan painottaa sitä, että jos koet tarvitsevasi apua, tarvitset sitä. Sinun hätäsi ei ole mitättömämpi, kuin jonkun toisen.

*****

perjantai 11. kesäkuuta 2021

Delia Owens - Suon villi laulu

 Muuttosiivousta tehdessä ajattelin, että kuuntelen ensimmäisen kirjan, joka tulee vastaan, ja jolla on bookbeatissa yli 4,5 tähteä. Ensimmäisenä vastaan tuli Elinan ja Sofian Rohkeasti sinä. Se oli ihan söpö, mutta en ehkä ollut ihan kohderyhmää, niin jätin sen sitten kesken melko nopeasti ja siirryin seuraavaan kriteereitä vastaavaan kirjaan, joka olikin sitten tämä Suon villi laulu. Tämä oli aivan loistava, paras kirja mitä olen tänä vuonna lukenut. 

Tämä on erittäin kaunis hylätyn ihmise voimafantasia. Kirjan  päähenkilö on Kya Clark, alkoholisti-isän terrorisoiman perheen nuorin lapsi. Kyan elämää varjostavat jatkuvat hylätyksi tulemisen kokemukset ja ulkopuolisuus. 

Tarina on kirjoitettu kauniilla kielellä ja siinä kuvataan paljon suoalueen luontoa. Tää oli upea.

keskiviikko 19. toukokuuta 2021

Agustina Bazterrica - Rotukarja


Dystopiat on aina jollain tavalla kutkuttavia. Parhaissa dystopioissa on linkki tähän yhtei
skuntaan ja se on selkeä. Tällöin joutuu kyseenalaistamaan omat norminsa. Mistä ne tulevat ja miksi?

Tässä kirjassa eläinkunta on kuollut virukseen, ja ihmiset ovat alkaneet jalostaa ruoakseen ihmisiä. Heistä ei tietenkään saa puhua ihmisinä (sehän olisi raakalaismaista), mutta ihmisiä he kuitenkin jalostavat. Päiksi kutsuttua teuraslaumaa säädellään monin tavoin, joista yksi on äänihuulten poistaminen nuorena. Näin lauman äänet eivät häiritse työntekijöitä.

Päitä ruokitaan hyvin, jotta liha olisi mahdollisimman maukasta. Päiden lisääntyminen on ehdottoman valvottua, sillä on tärkeää, että kun ostaa lihaa, tietää sen olevan laadukasta. Lihaa saa sekä luomuna, että geenimuunneltuna. Teurasliha käytetään loppuun saakka, nahasta tehdään tuotteita ja silmämunat sekä penikset ovat erityisherkkuja. Jos lihan haluaa käyttää erityisen hyvin hyödykseen, kannattaa se leikata elävältä lautaselle. Oikeilla leikkaustekniikoilla liha pysyy hengissä ja tuoreena pitkään.

Kirja on hirvittävä, kauhistuttava, mutta sen yhtymäkohdat tehotuotantoon ovat niin loistavasti kirjoitettuja, että kaikessa kauhistuttavuudessaan se yllättää nokkeluudellaan.Yksi hurjimmista jutuista kirjassa oli, kun kirjan päähenkilöltä, teurastamossa työskentelevältä mieheltä, tilattiin päitä metsätettäviksi. Taidettiin siinä ohimennen myös mainita vireille pantu lakiehdotus siitä, että ö-luokan julkkikset vietäisiin safarille. Jos heidät saataisiin metsästettyä, no , byebye, ja jos he taas onnistuisivat pakenemaan, niin siinäpä heille uusi mahdollisuus elämään.

Tätä ei kannata lukea samalla, kun syö, on syömässä, tai ajattelee syövänsä.

maanantai 10. toukokuuta 2021

Allen Carr - Stumppaa tähän

Olen kirjoittanut seuraavasti joulukuussa 2020: 

"Edellinen postaus tästä kirjasta alkoi mahtipontisesti sillä, että "hähää, minäpä en olekaan tupakoija". No. Tämä postaus voikin sitten alkaa sillä, että myönnän ja tulen kaapista ulos: olen taas tupakoija. Eksän kanssa seurustellessani oli helppoa pitäytyä pois röökistä. Hän poltti ihan helvetisti ja se kuului ja näkyi. Ei tehnyt mieli polttaa. Sitten me erottiin ja tupakointi poistui mun elämästä sen mukana. 

Kolmisen vuotta sitten olin työpaikassa, jossa tuli aivan helvetinmoinen selkkaus, huutoitkin, kun minulle huudettiin. Se oli kunnon farssi. Yksi työkavereista vei mut pihalle ja tarjosi röökiä, että rauhottuisin. Siitä se sitten lähti. En heti polttanut säännöllisesti, mutta viime vuotena määrät on kasvaneet ja olo huonontunut. 

Mulla on osteoporoosi, joten en todellakaan saisi polttaa. Ei se silti estä. Se vaan lisää sitä vaikeutta, koska on sellainen olo, että on ihan idiootti paska, kun polttaa, vaikka tietää, ettei todellakaan saa. 

 Tämä kirja oli helvetin vaikea kahlata läpi. Pääasiassa siksi, että pelkäsin, että joudun lopettamaan, jos kuuntelen tämän kirjan. Samalla myös toivoin, että viimeinkin löytäisin jonkun salaisen viisauden, jonka avulla saisin lopetettua. Kyllä tämä kirja sen tarjosi, tosin toisinaan jotenkin todella ärsyttävällä tavalla. Viime postauksessa tästä kirjasta puhuin ostos-tv:mäisyydestä, ja se on kyllä tosiaan helvetin rasittavaa tässä kirjassa. Toisaalta se toimii.  

Carr tarjoaa lopettamiseen yllättävää keinoa. Monet keinot nojaavat ihmisen syyllisyyden tunteeseen, häpeään ja itseinhoon. Koitetaan tarjota tupakoijille keuhkosyövän kuvia, jotta he lopettaisivat. Syyllistetään hajusta ja rahanmenosta. Jotenkin sitten ajatellaan, että näin sitä saadaan ihmiset lopettamaan. Tosiasiassa näillä keinoin syyllisyys kasvaa niin isoksi, että sitä jotenkin kokee ansaitsevansa keuhkosyövän ja kaiken pahan. Carr on myös täysin nikotiinikorvaustuotteita vastaan, sillä ne vain pitkittävät riippuvuutta. 

Carrin mukaan paras keino lopettaa on iloita lopettamisesta, vapaudesta ja siitä, että rahaa ei enää mene. Ei ole pakko lopettaa, kun haluaa  lopettaa. Carr myöskin painottaa sitä, että tupakointia ei pidä lopettaa liian ajoissa. Koko kirjan lukemisen ajan tulisi tupakoida. "

En tällöin tiennyt, miksi kirja ei toimi minulla. En saanut tämän avulla lopetettua. Miksi olen niin huono ihminen, että en voi lopettaa, vaikka minulle tarjotaan hopeatarjottimella savuttomuutta? En uskonut kirjaan, ja siihen tämä kirja vahvasti nojaa. Jos uskot, että tämä auttaa, niin se auttaa. Jos et, niin ei se auta, vaikka sitä sulle pakotettaisiin kolmekymmentä vuotta. 

Tässä kirjassa on hyvin luontaantyöntävä tapa iloita siitä, että kunhan saat lopetettua, voit sääliä kaikkia niitä, jotka edelleen tupakoivat. En minä halua kokea mitään ylemmyydentunnetta, se ei motivoi minua. 

Keväällä rintani tulehtui taas. Se tulehtui viime vuonna jo muutamia kertoja, ja voin kertoa, että se ei ole mikään kivuttomin juttu. Ja enpä ole ennen tiennyt, missä kaikkialla tissit on mukana (jännästi tulevat joka paikkaan, mihin minäkin menen). Se vaikutti elämääni paljon, ja lopulta aloin miettimään, että lieneekö rööki jatkuvien tulehdusten syynä. Pyysin lääkäriltä reseptilääkkeen tupakoinnin lopettamiseen, ja siitä se sitten pikkuhiljaa lähti. Kun kävin kirurgilla, joka tarkisti, että pitääkö rintaa (taas) leikata, hän sanoi, että hyvä, kun olen lopettanut tupakoinnin, sillä nämä rintatulehdukset tuppaavat kroonistumaan tupakoivilla naisilla. Se on mun motivaatio.

En usko, että ihminen voi lopettaa tupakointia ilman kunnon motivaatiota. Jollekin motivaation tuo raha, jollekin terveys. Toiselle se voi olla se ylemmyydentunto, kun kokee nyt olevansa parempi ihminen, kuin mitä ne ihmiset on, jotka edelleen tupakoivat. Ehkä se motivaatio sulle löytyy tästä kirjasta. Ei sitä tiiä. Jos haluat lopettaa, niin kokeile, etsi. Kyllä se löytyy. Jos ei muuten niin jonkun sairauden myötä. Tai sitten ei löydy. Sekin on ihan ok.

Mulla jäi lopulta se reseptilääkekuurikin kesken, mutta terveyden paranemisen myötä en aio enää altistaa itseäni sille riippuvuudelle. Rinnasta on hävinnyt se tulehduspatti, ekaa kertaa pariin vuoteen. Se on aika siistiä. Isoin motivaatio mulle on kuitenkin se, että hetken oltuani tupakoimatta pohdin, että miksi on niin kevyt olla. Tanssin spontaanisti ja muutenkin oli helppoa. Sitten huomasin, että olin tupakoidessani hokenut päässäni mantraa siitä, miten olen paska ja luuseri ja idiootti, kun tupakoin. "pitäisi lopettaa, pitäisi lopettaa, pitäisi lopettaa". Se oli jo niin automatisoitunut ajatuskehä, että en enää huomannut sitä. Sen vain tunsi. Ja kun se viimein loppui, sen keveys oli uskomatonta.

Vaikka tupakoit, et ole idiootti tai tyhmä. 

Toistan.

Vaikka tupakoit, et ole idiootti tai tyhmä.

lauantai 1. toukokuuta 2021

Sayaka Murata - Lähikaupan nainen

Kirja kertoo kolmekymppisestä naisesta, joka tekee osa-aikatöitä kaupan kassalla ja elää yksin. Nuorena tyttönä päähenkilö oppi, että hän on liian outo yhteiskuntaan, ja että pärjätäkseen hänen on oltava hiljaa ja mukailtava toisten käytöstä. Tarina pyöriikin pitkälti sen dilemman ympärillä, että mitä pitää tehdä ja olla, että kelpaa yhteisön jäseneksi.

Kirjassa tuodaan myös nerokkaasti ilmi, miten ristiriitaisia ja epäselviä sosiaalisten tilanteiden säännöt ovat. Miten ihmisille hoetaan, että pitää puhua suoraan, mutta jos puhuu liian suoraan, joutuu ulos yhteisöstä. Miten on epänormaalia, jos ei ole parisuhteessa, tai pyri hakeutumaan parisuhteeseen. Eräässäkin kohtaa päähenkilölle sanotaan, että "hanki mies, ihan sama mikä mies, kunhan olisi mies". Kirjassa tuotiin moneen otteeseen esille se, että päähenkilö piti kaupassa työskentelystä, koska siellä oli selkeät säännöt ja aina pystyi katsomaan ohjekirjasta, jos ei tiennyt miten jossain tilanteessa piti toimia. Ihmissuhteisiin ei tällaisia opuksia ja ohjevihkoja ole, joten monet varmasti kokevat enemmän tai vähemmän hämmennystä sen suhteen, että miten kuuluu - ja toisaalta, miten saa käyttäytyä.

Tarinassa esiintyy myös mieshenkilö. Hän on hakeutunut kauppaan töihin, koska tahtoo löytää puolison. Lopulta hän saa potkut ahdisteltuaan asiakkaita ja selviteltyään asiakkaiden yhteystietoja. Hän tilittää, miten on epäreilua, ettei kukaan nainen kiinnostu hänestä ja miten hänen elämänsä on vääränlaista, koska hän ei käy töissä, eikä hänellä ole perhettä. Hänen perheensä suunnalta tullut painostus oli osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että hän ylipäätään oli etsimässä puolisoa. 

Kertomuksessa kuvaillaan ulkopuolisuutta ja outoutta niin osuvasti ja luontaisesti, että kirjan myötä minussa vahvistui ajatus siitä, että kaikki me olemme outoja ja ulkopuolisia. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Toisaalta, somen ja muun myllytyksen myötä meillä on myös kestettävänä paljon erilaisia olemisen odotuksia. Eikai ennen  ole tiedetty niin tarkkaan, mitä muut syö, miten muut liikkuu ja miten muut elää ylipäätään. (Ei sitä siis nytkään tiedetä, some on vain pintaraapaisu, mutta kun se tuntuu todelliselta ja Totuudelta, niin paineitahan siinä tulee yhdelle jos toisellekin) Kirjassa pohditaan myös paljon sitä, että mitkä tavoitteistamme ja unelmistamme ovat omia, mitä teemme vain, koska niin kuuluu tehdä ja elää. Ja mitä teemme vain, että emme erottuisi joukosta liikaa?

Rakastin Muratan kirjoitustyyliä. Se miten tartkkaan hän osasi kuvata ilmeiden muutoksia kasvoilla, oli hämmentävän upeaa! (ja myös pelottavaa, toivottavasti kukaan ei katso minua niin tarkkaan). Kirja on erittäin hauska, vaikka käsitteleekin paikoin todella vaikeita ja raskaita aiheita. Tässä on aineista seuraavan sadan kirjan listalle, suosittelen!

lauantai 12. joulukuuta 2020

Paulo Coelho - Alkemisti

 Meidän piti miehen kanssa ottaa tauko siitä toisesta Pohjantähden osasta. Se kirja käy todella raskaaksi, kun niihin hahmoihin kiintyy ja sitten tapahtuu kaikkea. Etsittiin jotain tosi kevyttä siihen vastapainoksi, ja päädyimme Alkemistiin. Onhan se klassikko ja vieläpä melko lyhyt kirja. 

Alkemisti kertoo pojasta, joka näkee unen. Unessa hän näkee aarteen ja kun uni toistuu, poika toteaa, että hänen on pakko mennä unen osoittamaan paikkaan. Siitä alkaa matka, joka on täynnä yllätyksiä ja oppimista. 

Alkemisti on aika korkealentoinen kirja, siinä puhutaan paljon mystisistä asioista ja maailman kielestä, jonka jotenkin ehkä tulkitsisin intuitioksi. Tosin mun tulkinta johtuu tosi paljon mun omasta elämäntilanteesta kirjan lukuhetkellä. Tarina on tosiaan kirjoitettu niin, että halutessaan sitä voi paljon tulkita ja pyöritellä. Siinä puhutaan paljon merkeistä ja myös etsitään ja löydetään niitä. Kyllä sitä väkisinkin alkaa itsekin etsimään kirjailijan jättämiä merkkejä. 

Toisaalta kirjan sanoma, pidä unelmistasi kiinni, oli todella ahdistava. Eräs yö käytin pari tuntia googlettamalla ja pohtimalla, että mistä edes tiedän mikä on unelmani. Enhän mä unelmoi, pitäiskö mun? Mistä mä jään paitsi, jos unelmointi ja haaveilu on niin tärkeää, ja minä en sitä tee? ET-lehden haaveohje oli oikeastaan ihan hyvä ja sain jotenkin kiinni unelmistani. Toisaalta tajusin myös, että olin monta haavettani haudannut ja luovuttanut niiden suhteen. Sattuipa vielä sopivasti niin, että joitain unelmia oli toteutumassa juurikin kirjan ollessa kesken, enkä olisi ehkä tajunnut unelmieni toteutuneen, jos en tietoisesti olisi pohtinut omia unelmiani juuri silloin. 

Muistan jotenkin hämärästi sen mielentilan, miten Veeran kanssa puhuimme 100 kirjan -listalla olevasta Coelhon kirjasta Piedrajoen rannalla istuin ja itkin (mulla on tossa postauksessa toi kirjan nimikin väärin, voi hohhoijjaa). En muista sitä kirjaa yhtään. Muistan, että siitä tuli ällöttävä olo. Luulen, mutta en ole varma, että olisimme naureskelleet Alkemistille samoin, jos se olisi ollut Piedrajoen tilalla. Omalta osaltani voin vain todeta, että jos ei elämässään ole tottunut positiivisiin tunteisiin, niin kaikki positiivinen ja herkkä tuntuu valehtelulta. 11 vuotta sitten en uskonut rakkauteen, iloon tai vilpittömyyteen. Koska en itse kokenut niitä tunteita, luulin, että on joku salaliitto, jos joku väittää tunteitaan edellämainituiksi. Oli helpompi uskoa, että niitä tunteita feikataan ja esitetään, jotta niillä saisi muista ihmisistä jotain hyötyä. Se on todella surullinen ajatusmaailma, mutta todellinen. 

Tykkäsin Alkemistista paljon. Se haastoi minua ajattelemaan,
uskomaan ja nimeämään unelmani. Tämä oli ihan todella hyödyllinen kirja, joka muistutti minua siitä, että osaan unelmoida, olen unelmoinut ja että olen myös menossa siihen suuntaan, jossa unelmani käyvät toteen.

maanantai 30. marraskuuta 2020

Bill Bryson - Lyhyt historia lähes kaikesta

 Siitä on jo muutama hetki, kun sain tämän tiiliskiven kuunneltua, mutta mun on pitänyt vähän reflektoida, jotta saan tästä tekstiä ulos. Kuuntelin tätä kirjaa usein kävellessäni ajotunneille. Ajokorttini on nyt kaksi kuukautta ja pari päivää vanha, joten se kertonee siitä, että tähän kirjaan meni aikaa. Teos on pitkä, mutta se vei aikaa ennenkaikkea sen takia, että se on todella tiivis ja täynnä tietoa. Monesti kuunteluissa piti pitää taukoja, jotta kerkesi hetken miettimään ja sisäistämään kaikkea sitä tietoa, jota kirja tarjoili.

Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta on nimensä mukaisesti lyhyt historia lähes kaikesta. Siis oikeasti. Kirjassa käydään läpi mm. fysiikan, kemian, biologian ja ihmisen historiaa. Isot yläkategoriat on pilkottu pienempiin, ja mielestäni mielenkiintoisimpia asioita kirjassa oli ehdottomasti säieteoria ja biologian eri osa-alueet. Kirja on kirjoitettu 2003, joten osittain tieto on varmastikin vanhentunutta. Toisaalta tämän pohjatla on hyvä lähteä päivittämään niitä tietoja, jotka todella kiinnostavat, onpahan ainakin hakusanoja, joilla hakea.

Kirjan esipuheessa Bryson kertoo lapsen aina janonneensa lisää tietoa ja turhautuneensa koulussa siihen, kun aina sanottiin, että "opitte tämän sitten myöhemmin" tai "tämä on liian syvällistä tietoa, jotta voisitte vielä ymmärtää sitä". Samaistun! Muistan koulussa, kun opettelimme murtolukuja ja niitä piti aina supistaa. Jossain kohtaa aloin supistamaan murtolukuja murtoluvuiksi, johon opettaja totesi, ettei niin saa tehdä. Hyväntahtoisesti toki, mutta ei hän koskaan oikein selittänyt, että miksi ei saa. Minusta se oli kauhean loogista, mutta se oli kiellettyä. 

Kirja on kirjoitettu paikoin humoristiseen sävyyn, ja esimerkiksi luusodat oli mielestäni todella huvittavasti kirjoitettu. Samalla, kun äijät on tehneet ihan valtavasti arkeologisia löytyjä, niin ne on suurinpiirtein hakanneet toisiaan lapioilla siellä kaivauksilla, koska kisa suurimmista löydöistä näiden arkeologi-äijien välillä on ollut niin kiivas. Ihmisten hölmöilystä kerrottiin myös hauskasti, kun pureuduttiin taksonomiaan. Musta on jotenkin todella ihanaa, että jengi tappelee siitä, onko joku eliö enemmän kasvi, kuin eläin. 

Tässä kirjassa ei juurikaan tosin sitä sellaista historiaa, jota koulussa opetettiin, vaan tämä kirja on enimmäkseen luonnontieteiden historiaa. Toki näitä aiheita käsiteltäessä on väkisinkin sivuttava historiallisia tapahtumia, mutta kuninkaat ja sodat öljystä eivät ole tässä kirjassa juurikaan esillä (joo, en oo koskaan ollut kouluhistorian ylin ystävä). 

Tämä kirja tuotti minulle paljon iloa ja oivalluksia, tekisi melkein mieli kuunnella tämä heti uudestaan.