Listan ulkopuolelta: Pia Callesen - Elä enemmän, mieti vähemmän

 Tää kirja loi mun päähän mielikuvan dystopiasta, jossa makaa puolikuolleeksi nääntyneitä ihmisraunioita maassa, ja niiden ympärillä kulkee jengiä keppien kanssa huutamassa: "nouskaa paskat ja töihin siitä!". Tämä kirja on suunnattu ihmisille, jotka ajattelevat liikaa. Siinä mielessä, että murehtiminen ja pohtiminen vievät heidän elämästään suuren osan. Olen ehdottomasti tämän kirjan kohderyhmää, mutta minussa tämä kirja aiheutti suuren vastareaktion.

Olen useasti kuullut elämäni aikana, että "Ida, sä ajattelet ihan liikaa" tai "älä ajattele". Olen yrittänyt vaikka mitä keinoja ratkaistaakseni "ongelman", että "ajattelen liikaa", mutta yksi, mikä ei varmuudella toimi on se, että vaan yrittää sivuuttaa kaikki ajatukset. Siksi tämä kirja oli oiva keino oman vihani ja voimakkaan vastareaktion tarkasteluun. Onko oikeasti niin, että olenkin ihan hakoteillä, kun väitän, ettei ajattelun lopettaminen ole mahdollista, saati terveellistä? Onko ihmiset ympärilläni sittenkin olleet oikeassa väittäessään, että ajattelen liikaa ja se pitäisi vaan yksinkertaisesti lopettaa? Niin tämä kirja nimittäin sanoo.

Kirja esittelee minulle aiemmin tuntemattoman termin: metakognitiivinen terapia. Sitä hehkutetaan mullistava terapiamuotona, joka parantaa kaikki, jotka vain päästävät irti epäluuloistaan. Terapian vakuutetaan olevan ennenkaikkea nopea tapa päästä eroon murehtimisesta ja pohtimisesta. Terapiaa kuvataan mindfullnessin vastakohdaksi. Tarkoitus on opetella päästämään irti "laukaisevista ajatuksista", sellaisista ajatuksista, jotka laukaisevat murehtimiskierteen. Kirjassa painotetaan sitä, että ajatuksista ei ole tarkoitus päästä eroon, vaan tarkoitus on vähentää murehtimiseen ja pohtimiseen kulutettua aikaa.

Tässä piileekin ensimmäinen selkeästi epäilyttävä väite ja toisaalta myös erittäin vaarallinen ajatusmalli. On kohtuutonta ja musertavaa kuulla väitteitä, että masennukseen/ahdistukseen olisi jotain pikaratkaisuja. Juuri niiden pikaratkaisuiden etsiminen ajaa syvemmälle ahdinkoon: "olenko jotenkin poikkeuksellisen rikki ja toivoton tapaus, kun mikään näistä pikakeinoista ei parantanutkaan minua heti" tai "mikä minussa on vialla, kun tämä paraneminen vie aikaa".

Kirjassa sanotaan, että masennus ei johdu aivokemiasta, vaan siitä, että ihminen murehtii liikaa. Tämähän ei ole totta. Masennus ei ole mikään yksi ja sama sairaus, vaan sen kirjo on laaja. Masennus kuuluu elämään, se on meidän aivojen suojamekanismi. Silloin, kun masennus kestää pitkään, eikä mene ohi, se tarvitsee hoitoa. Masennus on tällöin meidän kehon varoitus, että "hei nyt on jotain pielessä". Kirjassa vähätellään masennuslääkkeitä ja lääkärien kykyä hoitaa masennusta. Olen siinä mielessä samaa mieltä, että lääkityksen ei missään nimessä tulisi olla ainoa hoitomuoto. Sen rinnalle tarvitaan jotain muutakin. Mutta, masennuslääkityksen jatkuva demonisointi voi myös johtaa siihen, että ne ihmiset, jotka siitä hyötyisivät, pelkäävät aloittaa lääkityksen.

Eräässä kirjan esimerkkitapauksessa oli nainen, joka teki vuorotyötä 50 h viikossa, ja työmatkat veivät tunnin suuntaansa. Kun hän lopulta havahtui hakemaan apua mielenterveytensä romahtamiseen, hän joutui pitkälle sairaslomalle ja aloitti lääkityksen. Tästä alle vuoden sisällä hän totesi, ettei mikään toimi ja on löydettävä ratkaisuja. Hän päätyi metakognitiiviseen terapiaan. Kuulostaa ihan ymmärrettävältä. Mietin vaan, että onko tosiaan niin, että tuollaiset työajat ja työn kuormittavuus (hän oli hoitoalalla) on sellaista, joka ihmisen pitää kestää? Onko todella niin, että ihmisen pitää kestää mitä vaan ja aina vaan? Toisekseen, työuupumuksesta palautuminen voi viedä jopa vuosia. Ehkä se apu ei tullutkaan tästä kyseisestä terapiasta vaan siitä, että hän oli pitkään sairaslomalla. Hän myös vaihtoi osa-aikaiseen työhön. Herääkin kysymys, miten paljon työelämän kuormittavuus vaikutti masennuksen syntyyn ja voiko tosiaan olla niin, että yksilön ajatusten sivuuttaminen tällaisessa tilanteessa on ratkaisu?

Kirjassa siis ohjataan siihen, että ihminen oppii sivuuttamaan tällaiset niin sanotut laukaisevat ajatukset. Tätä harjoitellaan muun muassa niin, että istunnon aikana potilaan huomiota siirretään erilaisista huoneessa kuuluvista äänistä toisiin. Tämän harjoituksen tarkoituksena on oppia olemaan kuuntelematta omia sisäisiä ääniään. Olen todella usein elämässäni toivonut, ettei mun tarvitsisi kuunnella omia ajatuksiani. Toisaalta, olen myös monesti huomannut ajatuksissani jotain, jota on kannattanut ajatella vähän pitemmälle.

Teoksessa esitetään edelläkuvatun harjoituksen hc-versiona harjoite, jossa omia laukaisevia ajatuksia äänitetään nauhalle ja soitetaan sitten samalla, kun koetetaan keskittää huomiota muihin ääniin. Siis musta tommonen harjoite kuulostaa ihan joltain Black Mirror -meiningiltä. Ihan täyttä horroria.

Se, mikä kirjassa oli hyvää, oli se, että alussa sanottiin useasti, että "hae apua, jos olet masentunut". Kirjassa myös alussa varoitettiin, ettei harjoitteita tule kokeilla, mikäli on kesken joku toinen terapiamuoto, sillä terapiat saattavat kumota toisensa. Se on kyllä totta, tämä kirja tuntui täydeltä vastakohdalta kognitiiviselle psykoterapialle, jota itse olen aiemmin käynyt läpi. Toisaalta minulle tämä oli siinä mielessä hyödyllinen kirja, että todellakin tarraudun tiukemmin niihin oppeihin, mitä terapiassa olen saanut.

Tiivistettynä tämä kirja sanoo, että "älä ole masentunut". Kerrotaan, että ihminen voi toimia, vaikka ei olisi motivaatiota, että jos vaan makaat, niin nouse ylös ja tee, älä ajattele. Kerrotaan myös, että joo, masennus voi aiheuttaa muistihäiriöitä, mutta kirjoittamalla asioita ylös jatkat vain asioiden pohdiskelua. Tämmöset ohjeet ja neuvot tuntuu siltä, että ihan tosissaan ajatellaan masennuksen olevan vain ajatusvirhe. Mutta kun ei se ole, siihen liittyy ihan oikeita somaattisia oireita, jotka ohittamalla voipi ajatua aikamoiseen kuoppaan.

*

Masennuksesta toipuminen voi viedä vuosia. Jos nopeat ratkaisut ei toimi sulle, sä et ole rikki tai vääränlainen. Sä olet ihminen. Joskus voi joutua kulkemaan monenlaisia reittejä, että löytää avun, just sen keinon mikä toimii itselle. Mutta se on sen arvoista. Masennuksesta voi parantua.

87. Deborah Spungen - Nancy

 Varasin tämän ja Vankileirien saariston kirjastosta luettavakseni. Vankileirien saaristo tuntui ajankohtaiselta ja muistelin, että en ole vielä lukenut sitä. Vaan suuripa olikin yllätykseni, kun löysinkin siitä oman arvosteluni. Siihen on tajuton jono, joten kerkeänkin tässä nyt pohtimaan, että uskaltaisinko kokeilla toista lukukertaa.

Nancyn varasin siksi, että jostain syystä mulla on ollut kamala ikävä tätä kirjaa. Muistelin, että todella pidin tästä yläasteikäisenä, joskaan en muistanut juurikaan kirjan sisältöä. Vasta varauksen hakiessani tajusin, että tämäkin kuuluu näiden 100 kirjan joukkoon. Luulin, että olin jo kirjoittanut tästä, vaan enpä ollutkaan. Hassua, miten voi ihmisen muisti olla aivan mitä sattuu.

Nancy on Nancyn äidin, Deborah Spungenin kirjoittama kirja. Kirja alkaa siitä, kun Nancyn äiti pyörii epätoivoisena pitkin taloa ja pohtii ihan tosissaan itsemurhaa. Nancy on juuri murhattu, ja toimittajat piirittävät taloa kuin nälkäiset sudet.

Nancy syntyi vuonna -58 jenkeissä nuoren pariskunnan esikoiseksi. Hänellä oli syntyessään napanuora kiertyneenä kaulan ympärille, sekä jotain ongelmia bilirubiiniarvoissa. Nyt myöhemmin on todettu näiden seikkojen nostavan neurologisten häiriöiden mahdollisuutta.

Nancyn lapsuus oli rankka. Niin vanhemmille, kuin lapsellekin. Lapsi oli kärttyisä, itkuinen ja aggressiivinen. Vanhemmat kiersivät lääkäriltä toiselle, ja koettivat saada apua lapselleen. Joka paikassa todettiin kuitenkin joko, että lapsi on täysin normaali, tai että lapsella on liikaa ongelmia, jotta häntä voitaisiin auttaa. Spungen kuvaa kirjassa erittäin todentuntuisesti sitä epätoivoa, jonka tuollainen tilanne aiheuttaa. Kun kukaan ei ota tosissaan, eikä mistään saa apua.

Nyt myöhemmin on epäilty, että Nancylla olisi ollut lapsuudestaan asti skitsofrenia. Lasten skitsofrenia on ilmeisesti nykyäänkin melko haastava diagnosoitava, sillä monet sen oireet liittyvät lapsen normaaleihin kehitysvaiheisiin ja voi olla vaikea erottaa, mikä on normaalia kehitystä, ja mikä taas mielenterveyden häiriötä. Toisaalta lapsille ei (ilmeisesti) anneta näin rankkoja diagnooseja herkästi myöskään siksi, että diagnoosi voi vaikuttaa elämään rajusti.

Nancy alkaa nuorella iällä käyttämään huumeita, myös suonensisäisiä. Hän idolisoi muusikoita, ja vaikuttaakin siltä, että hänen tavoitteensa on päästä jonkun soittajapojan tyttöystäväksi. Mutkien kautta hän sitten tapaakin Sid Viciousin ja parivaljaksota tulee nopeasti pari. Sid on punk-bändin basisti, jolla on rankka menneisyys.

Kirjassa puhutaan avoimesti ja häpeilemättä itsetuhoisuudesta, huumeista, väkivallasta ja monesta tabuksi koetusta asiasta. Kirja ei kuitenkaan mitenkään glorifioi näitä aiheita, vaan niistä kerrotaan raadollisen realistisesti.

En voi välttyä tämän kirjan jälkeen pohtimasta sitä, että miten voi olla, että tämä kirja on edelleen ajankohtainen. Kirja siis tosiaan perustuu jenkkilään 60-70-luvuille, ja silti en epäilisi hetkeäkään, ettei samat tapahtumat voisi toistua 2020-luvun Suomessa. On surullinen tosiasia, että meidän mielenterveys- ja päihdepalvelumme ovat todella aliresursoituja. Sen lisäksi näissä palveluissa eriytetään usein toisistaan mt- ja päihdeongelmat, vaikka yleensä ne nivoutuvat toisiinsa niin kiinteästi, että jompaa kumpaa hoitaakseen on hoidettava kumpaakin ongelmaa.

Jos kaipaat nykyajan katsausta suomalaiseen meininkiin suosittelen vahvasti kirjaa "Sun poika kävi täällä", kirjoittanut Venla Kuoppamäki. Kirja on äidin kertomus siitä, miten hän koettaa auttaa poikaansa, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Perustarina tässä kirjassa on aivan sama, kuin Nancyssä. "Sun poika kävi täällä" sijoittuu 2010-luvulle.

Toivon kaikille mielenterveyttä, lempeyttä ja rakkautta. Jokainen meistä ansaitsisi mielen, jonka kanssa jaksaa elää ja olla. Vaikka mielenterveyspalvelut ovatkin aliresursoituja, haluan painottaa sitä, että jos koet tarvitsevasi apua, tarvitset sitä. Sinun hätäsi ei ole mitättömämpi, kuin jonkun toisen.

*****

Delia Owens - Suon villi laulu

 Muuttosiivousta tehdessä ajattelin, että kuuntelen ensimmäisen kirjan, joka tulee vastaan, ja jolla on bookbeatissa yli 4,5 tähteä. Ensimmäisenä vastaan tuli Elinan ja Sofian Rohkeasti sinä. Se oli ihan söpö, mutta en ehkä ollut ihan kohderyhmää, niin jätin sen sitten kesken melko nopeasti ja siirryin seuraavaan kriteereitä vastaavaan kirjaan, joka olikin sitten tämä Suon villi laulu. Tämä oli aivan loistava, paras kirja mitä olen tänä vuonna lukenut. 

Tämä on erittäin kaunis hylätyn ihmise voimafantasia. Kirjan  päähenkilö on Kya Clark, alkoholisti-isän terrorisoiman perheen nuorin lapsi. Kyan elämää varjostavat jatkuvat hylätyksi tulemisen kokemukset ja ulkopuolisuus. 

Tarina on kirjoitettu kauniilla kielellä ja siinä kuvataan paljon suoalueen luontoa. Tää oli upea.

Agustina Bazterrica - Rotukarja

Dystopiat on aina jollain tavalla kutkuttavia. Parhaissa dystopioissa on linkki tähän yhtei
skuntaan ja se on selkeä. Tällöin joutuu kyseenalaistamaan omat norminsa. Mistä ne tulevat ja miksi?

Tässä kirjassa eläinkunta on kuollut virukseen, ja ihmiset ovat alkaneet jalostaa ruoakseen ihmisiä. Heistä ei tietenkään saa puhua ihmisinä (sehän olisi raakalaismaista), mutta ihmisiä he kuitenkin jalostavat. Päiksi kutsuttua teuraslaumaa säädellään monin tavoin, joista yksi on äänihuulten poistaminen nuorena. Näin lauman äänet eivät häiritse työntekijöitä.

Päitä ruokitaan hyvin, jotta liha olisi mahdollisimman maukasta. Päiden lisääntyminen on ehdottoman valvottua, sillä on tärkeää, että kun ostaa lihaa, tietää sen olevan laadukasta. Lihaa saa sekä luomuna, että geenimuunneltuna. Teurasliha käytetään loppuun saakka, nahasta tehdään tuotteita ja silmämunat sekä penikset ovat erityisherkkuja. Jos lihan haluaa käyttää erityisen hyvin hyödykseen, kannattaa se leikata elävältä lautaselle. Oikeilla leikkaustekniikoilla liha pysyy hengissä ja tuoreena pitkään.

Kirja on hirvittävä, kauhistuttava, mutta sen yhtymäkohdat tehotuotantoon ovat niin loistavasti kirjoitettuja, että kaikessa kauhistuttavuudessaan se yllättää nokkeluudellaan.Yksi hurjimmista jutuista kirjassa oli, kun kirjan päähenkilöltä, teurastamossa työskentelevältä mieheltä, tilattiin päitä metsätettäviksi. Taidettiin siinä ohimennen myös mainita vireille pantu lakiehdotus siitä, että ö-luokan julkkikset vietäisiin safarille. Jos heidät saataisiin metsästettyä, no , byebye, ja jos he taas onnistuisivat pakenemaan, niin siinäpä heille uusi mahdollisuus elämään.

Tätä ei kannata lukea samalla, kun syö, on syömässä, tai ajattelee syövänsä.

Allen Carr - Stumppaa tähän

Olen kirjoittanut seuraavasti joulukuussa 2020: 

"Edellinen postaus tästä kirjasta alkoi mahtipontisesti sillä, että "hähää, minäpä en olekaan tupakoija". No. Tämä postaus voikin sitten alkaa sillä, että myönnän ja tulen kaapista ulos: olen taas tupakoija. Eksän kanssa seurustellessani oli helppoa pitäytyä pois röökistä. Hän poltti ihan helvetisti ja se kuului ja näkyi. Ei tehnyt mieli polttaa. Sitten me erottiin ja tupakointi poistui mun elämästä sen mukana. 

Kolmisen vuotta sitten olin työpaikassa, jossa tuli aivan helvetinmoinen selkkaus, huutoitkin, kun minulle huudettiin. Se oli kunnon farssi. Yksi työkavereista vei mut pihalle ja tarjosi röökiä, että rauhottuisin. Siitä se sitten lähti. En heti polttanut säännöllisesti, mutta viime vuotena määrät on kasvaneet ja olo huonontunut. 

Mulla on osteoporoosi, joten en todellakaan saisi polttaa. Ei se silti estä. Se vaan lisää sitä vaikeutta, koska on sellainen olo, että on ihan idiootti paska, kun polttaa, vaikka tietää, ettei todellakaan saa. 

 Tämä kirja oli helvetin vaikea kahlata läpi. Pääasiassa siksi, että pelkäsin, että joudun lopettamaan, jos kuuntelen tämän kirjan. Samalla myös toivoin, että viimeinkin löytäisin jonkun salaisen viisauden, jonka avulla saisin lopetettua. Kyllä tämä kirja sen tarjosi, tosin toisinaan jotenkin todella ärsyttävällä tavalla. Viime postauksessa tästä kirjasta puhuin ostos-tv:mäisyydestä, ja se on kyllä tosiaan helvetin rasittavaa tässä kirjassa. Toisaalta se toimii.  

Carr tarjoaa lopettamiseen yllättävää keinoa. Monet keinot nojaavat ihmisen syyllisyyden tunteeseen, häpeään ja itseinhoon. Koitetaan tarjota tupakoijille keuhkosyövän kuvia, jotta he lopettaisivat. Syyllistetään hajusta ja rahanmenosta. Jotenkin sitten ajatellaan, että näin sitä saadaan ihmiset lopettamaan. Tosiasiassa näillä keinoin syyllisyys kasvaa niin isoksi, että sitä jotenkin kokee ansaitsevansa keuhkosyövän ja kaiken pahan. Carr on myös täysin nikotiinikorvaustuotteita vastaan, sillä ne vain pitkittävät riippuvuutta. 

Carrin mukaan paras keino lopettaa on iloita lopettamisesta, vapaudesta ja siitä, että rahaa ei enää mene. Ei ole pakko lopettaa, kun haluaa  lopettaa. Carr myöskin painottaa sitä, että tupakointia ei pidä lopettaa liian ajoissa. Koko kirjan lukemisen ajan tulisi tupakoida. "

En tällöin tiennyt, miksi kirja ei toimi minulla. En saanut tämän avulla lopetettua. Miksi olen niin huono ihminen, että en voi lopettaa, vaikka minulle tarjotaan hopeatarjottimella savuttomuutta? En uskonut kirjaan, ja siihen tämä kirja vahvasti nojaa. Jos uskot, että tämä auttaa, niin se auttaa. Jos et, niin ei se auta, vaikka sitä sulle pakotettaisiin kolmekymmentä vuotta. 

Tässä kirjassa on hyvin luontaantyöntävä tapa iloita siitä, että kunhan saat lopetettua, voit sääliä kaikkia niitä, jotka edelleen tupakoivat. En minä halua kokea mitään ylemmyydentunnetta, se ei motivoi minua. 

Keväällä rintani tulehtui taas. Se tulehtui viime vuonna jo muutamia kertoja, ja voin kertoa, että se ei ole mikään kivuttomin juttu. Ja enpä ole ennen tiennyt, missä kaikkialla tissit on mukana (jännästi tulevat joka paikkaan, mihin minäkin menen). Se vaikutti elämääni paljon, ja lopulta aloin miettimään, että lieneekö rööki jatkuvien tulehdusten syynä. Pyysin lääkäriltä reseptilääkkeen tupakoinnin lopettamiseen, ja siitä se sitten pikkuhiljaa lähti. Kun kävin kirurgilla, joka tarkisti, että pitääkö rintaa (taas) leikata, hän sanoi, että hyvä, kun olen lopettanut tupakoinnin, sillä nämä rintatulehdukset tuppaavat kroonistumaan tupakoivilla naisilla. Se on mun motivaatio.

En usko, että ihminen voi lopettaa tupakointia ilman kunnon motivaatiota. Jollekin motivaation tuo raha, jollekin terveys. Toiselle se voi olla se ylemmyydentunto, kun kokee nyt olevansa parempi ihminen, kuin mitä ne ihmiset on, jotka edelleen tupakoivat. Ehkä se motivaatio sulle löytyy tästä kirjasta. Ei sitä tiiä. Jos haluat lopettaa, niin kokeile, etsi. Kyllä se löytyy. Jos ei muuten niin jonkun sairauden myötä. Tai sitten ei löydy. Sekin on ihan ok.

Mulla jäi lopulta se reseptilääkekuurikin kesken, mutta terveyden paranemisen myötä en aio enää altistaa itseäni sille riippuvuudelle. Rinnasta on hävinnyt se tulehduspatti, ekaa kertaa pariin vuoteen. Se on aika siistiä. Isoin motivaatio mulle on kuitenkin se, että hetken oltuani tupakoimatta pohdin, että miksi on niin kevyt olla. Tanssin spontaanisti ja muutenkin oli helppoa. Sitten huomasin, että olin tupakoidessani hokenut päässäni mantraa siitä, miten olen paska ja luuseri ja idiootti, kun tupakoin. "pitäisi lopettaa, pitäisi lopettaa, pitäisi lopettaa". Se oli jo niin automatisoitunut ajatuskehä, että en enää huomannut sitä. Sen vain tunsi. Ja kun se viimein loppui, sen keveys oli uskomatonta.

Vaikka tupakoit, et ole idiootti tai tyhmä. 

Toistan.

Vaikka tupakoit, et ole idiootti tai tyhmä.

Sayaka Murata - Lähikaupan nainen

Kirja kertoo kolmekymppisestä naisesta, joka tekee osa-aikatöitä kaupan kassalla ja elää yksin. Nuorena tyttönä päähenkilö oppi, että hän on liian outo yhteiskuntaan, ja että pärjätäkseen hänen on oltava hiljaa ja mukailtava toisten käytöstä. Tarina pyöriikin pitkälti sen dilemman ympärillä, että mitä pitää tehdä ja olla, että kelpaa yhteisön jäseneksi.

Kirjassa tuodaan myös nerokkaasti ilmi, miten ristiriitaisia ja epäselviä sosiaalisten tilanteiden säännöt ovat. Miten ihmisille hoetaan, että pitää puhua suoraan, mutta jos puhuu liian suoraan, joutuu ulos yhteisöstä. Miten on epänormaalia, jos ei ole parisuhteessa, tai pyri hakeutumaan parisuhteeseen. Eräässäkin kohtaa päähenkilölle sanotaan, että "hanki mies, ihan sama mikä mies, kunhan olisi mies". Kirjassa tuotiin moneen otteeseen esille se, että päähenkilö piti kaupassa työskentelystä, koska siellä oli selkeät säännöt ja aina pystyi katsomaan ohjekirjasta, jos ei tiennyt miten jossain tilanteessa piti toimia. Ihmissuhteisiin ei tällaisia opuksia ja ohjevihkoja ole, joten monet varmasti kokevat enemmän tai vähemmän hämmennystä sen suhteen, että miten kuuluu - ja toisaalta, miten saa käyttäytyä.

Tarinassa esiintyy myös mieshenkilö. Hän on hakeutunut kauppaan töihin, koska tahtoo löytää puolison. Lopulta hän saa potkut ahdisteltuaan asiakkaita ja selviteltyään asiakkaiden yhteystietoja. Hän tilittää, miten on epäreilua, ettei kukaan nainen kiinnostu hänestä ja miten hänen elämänsä on vääränlaista, koska hän ei käy töissä, eikä hänellä ole perhettä. Hänen perheensä suunnalta tullut painostus oli osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että hän ylipäätään oli etsimässä puolisoa. 

Kertomuksessa kuvaillaan ulkopuolisuutta ja outoutta niin osuvasti ja luontaisesti, että kirjan myötä minussa vahvistui ajatus siitä, että kaikki me olemme outoja ja ulkopuolisia. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Toisaalta, somen ja muun myllytyksen myötä meillä on myös kestettävänä paljon erilaisia olemisen odotuksia. Eikai ennen  ole tiedetty niin tarkkaan, mitä muut syö, miten muut liikkuu ja miten muut elää ylipäätään. (Ei sitä siis nytkään tiedetä, some on vain pintaraapaisu, mutta kun se tuntuu todelliselta ja Totuudelta, niin paineitahan siinä tulee yhdelle jos toisellekin) Kirjassa pohditaan myös paljon sitä, että mitkä tavoitteistamme ja unelmistamme ovat omia, mitä teemme vain, koska niin kuuluu tehdä ja elää. Ja mitä teemme vain, että emme erottuisi joukosta liikaa?

Rakastin Muratan kirjoitustyyliä. Se miten tartkkaan hän osasi kuvata ilmeiden muutoksia kasvoilla, oli hämmentävän upeaa! (ja myös pelottavaa, toivottavasti kukaan ei katso minua niin tarkkaan). Kirja on erittäin hauska, vaikka käsitteleekin paikoin todella vaikeita ja raskaita aiheita. Tässä on aineista seuraavan sadan kirjan listalle, suosittelen!

Paulo Coelho - Alkemisti

 Meidän piti miehen kanssa ottaa tauko siitä toisesta Pohjantähden osasta. Se kirja käy todella raskaaksi, kun niihin hahmoihin kiintyy ja sitten tapahtuu kaikkea. Etsittiin jotain tosi kevyttä siihen vastapainoksi, ja päädyimme Alkemistiin. Onhan se klassikko ja vieläpä melko lyhyt kirja. 

Alkemisti kertoo pojasta, joka näkee unen. Unessa hän näkee aarteen ja kun uni toistuu, poika toteaa, että hänen on pakko mennä unen osoittamaan paikkaan. Siitä alkaa matka, joka on täynnä yllätyksiä ja oppimista. 

Alkemisti on aika korkealentoinen kirja, siinä puhutaan paljon mystisistä asioista ja maailman kielestä, jonka jotenkin ehkä tulkitsisin intuitioksi. Tosin mun tulkinta johtuu tosi paljon mun omasta elämäntilanteesta kirjan lukuhetkellä. Tarina on tosiaan kirjoitettu niin, että halutessaan sitä voi paljon tulkita ja pyöritellä. Siinä puhutaan paljon merkeistä ja myös etsitään ja löydetään niitä. Kyllä sitä väkisinkin alkaa itsekin etsimään kirjailijan jättämiä merkkejä. 

Toisaalta kirjan sanoma, pidä unelmistasi kiinni, oli todella ahdistava. Eräs yö käytin pari tuntia googlettamalla ja pohtimalla, että mistä edes tiedän mikä on unelmani. Enhän mä unelmoi, pitäiskö mun? Mistä mä jään paitsi, jos unelmointi ja haaveilu on niin tärkeää, ja minä en sitä tee? ET-lehden haaveohje oli oikeastaan ihan hyvä ja sain jotenkin kiinni unelmistani. Toisaalta tajusin myös, että olin monta haavettani haudannut ja luovuttanut niiden suhteen. Sattuipa vielä sopivasti niin, että joitain unelmia oli toteutumassa juurikin kirjan ollessa kesken, enkä olisi ehkä tajunnut unelmieni toteutuneen, jos en tietoisesti olisi pohtinut omia unelmiani juuri silloin. 

Muistan jotenkin hämärästi sen mielentilan, miten Veeran kanssa puhuimme 100 kirjan -listalla olevasta Coelhon kirjasta Piedrajoen rannalla istuin ja itkin (mulla on tossa postauksessa toi kirjan nimikin väärin, voi hohhoijjaa). En muista sitä kirjaa yhtään. Muistan, että siitä tuli ällöttävä olo. Luulen, mutta en ole varma, että olisimme naureskelleet Alkemistille samoin, jos se olisi ollut Piedrajoen tilalla. Omalta osaltani voin vain todeta, että jos ei elämässään ole tottunut positiivisiin tunteisiin, niin kaikki positiivinen ja herkkä tuntuu valehtelulta. 11 vuotta sitten en uskonut rakkauteen, iloon tai vilpittömyyteen. Koska en itse kokenut niitä tunteita, luulin, että on joku salaliitto, jos joku väittää tunteitaan edellämainituiksi. Oli helpompi uskoa, että niitä tunteita feikataan ja esitetään, jotta niillä saisi muista ihmisistä jotain hyötyä. Se on todella surullinen ajatusmaailma, mutta todellinen. 

Tykkäsin Alkemistista paljon. Se haastoi minua ajattelemaan,
uskomaan ja nimeämään unelmani. Tämä oli ihan todella hyödyllinen kirja, joka muistutti minua siitä, että osaan unelmoida, olen unelmoinut ja että olen myös menossa siihen suuntaan, jossa unelmani käyvät toteen.

Bill Bryson - Lyhyt historia lähes kaikesta

 Siitä on jo muutama hetki, kun sain tämän tiiliskiven kuunneltua, mutta mun on pitänyt vähän reflektoida, jotta saan tästä tekstiä ulos. Kuuntelin tätä kirjaa usein kävellessäni ajotunneille. Ajokorttini on nyt kaksi kuukautta ja pari päivää vanha, joten se kertonee siitä, että tähän kirjaan meni aikaa. Teos on pitkä, mutta se vei aikaa ennenkaikkea sen takia, että se on todella tiivis ja täynnä tietoa. Monesti kuunteluissa piti pitää taukoja, jotta kerkesi hetken miettimään ja sisäistämään kaikkea sitä tietoa, jota kirja tarjoili.

Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta on nimensä mukaisesti lyhyt historia lähes kaikesta. Siis oikeasti. Kirjassa käydään läpi mm. fysiikan, kemian, biologian ja ihmisen historiaa. Isot yläkategoriat on pilkottu pienempiin, ja mielestäni mielenkiintoisimpia asioita kirjassa oli ehdottomasti säieteoria ja biologian eri osa-alueet. Kirja on kirjoitettu 2003, joten osittain tieto on varmastikin vanhentunutta. Toisaalta tämän pohjatla on hyvä lähteä päivittämään niitä tietoja, jotka todella kiinnostavat, onpahan ainakin hakusanoja, joilla hakea.

Kirjan esipuheessa Bryson kertoo lapsen aina janonneensa lisää tietoa ja turhautuneensa koulussa siihen, kun aina sanottiin, että "opitte tämän sitten myöhemmin" tai "tämä on liian syvällistä tietoa, jotta voisitte vielä ymmärtää sitä". Samaistun! Muistan koulussa, kun opettelimme murtolukuja ja niitä piti aina supistaa. Jossain kohtaa aloin supistamaan murtolukuja murtoluvuiksi, johon opettaja totesi, ettei niin saa tehdä. Hyväntahtoisesti toki, mutta ei hän koskaan oikein selittänyt, että miksi ei saa. Minusta se oli kauhean loogista, mutta se oli kiellettyä. 

Kirja on kirjoitettu paikoin humoristiseen sävyyn, ja esimerkiksi luusodat oli mielestäni todella huvittavasti kirjoitettu. Samalla, kun äijät on tehneet ihan valtavasti arkeologisia löytyjä, niin ne on suurinpiirtein hakanneet toisiaan lapioilla siellä kaivauksilla, koska kisa suurimmista löydöistä näiden arkeologi-äijien välillä on ollut niin kiivas. Ihmisten hölmöilystä kerrottiin myös hauskasti, kun pureuduttiin taksonomiaan. Musta on jotenkin todella ihanaa, että jengi tappelee siitä, onko joku eliö enemmän kasvi, kuin eläin. 

Tässä kirjassa ei juurikaan tosin sitä sellaista historiaa, jota koulussa opetettiin, vaan tämä kirja on enimmäkseen luonnontieteiden historiaa. Toki näitä aiheita käsiteltäessä on väkisinkin sivuttava historiallisia tapahtumia, mutta kuninkaat ja sodat öljystä eivät ole tässä kirjassa juurikaan esillä (joo, en oo koskaan ollut kouluhistorian ylin ystävä). 

Tämä kirja tuotti minulle paljon iloa ja oivalluksia, tekisi melkein mieli kuunnella tämä heti uudestaan.

Vesa Sisättö - Tuhansien mokien maa

Luin tämän e-kirjana. Puhelimen näytöltä. Ajattelin aluksi, että ei niin voi tehdä, siinähän kuolee silmät ja aivot ja kaikki, kun jostain puhelimen näytöltä tihrustaa. Sitten vähän puntaroin sitä, että paljonko käytän aikaa tuijottaen puhelimen näyttöä, avaten ja sulkien instagramin, facebookin, twitterin ja kaikki muut, kuitenkaan oikeastaan käyttämättä näitä sivustoja juurikaan. Näiden appien avaaminen on tapa, jolla vain kulutan aikaa ja energiaa. Kun olin saanut itselleni perusteltua kirjan lukemisen kännykän näytöltä, oli se menoa. Pitkästä aikaa palasin siihen tunteeseen, kun ajattelee, että "no vielä yksi sivu/luku". Se oli aivan ihanaa. Puhelimesta lukeminen on siinäkin mielessä kivaa, että puhelin ei paina paljoa. Jonkun Sinuhen kanssa sängyssä pyöriminen käy ihan treenistä, kun se on (varsinkin kovakantisena) niin painava ja paksu opus. Kännykän kanssa voi pyöriä miten vaan, eikä siitä juurikaan ruumis rasitu, joka tietenkin on plussaa.  (höhö)

 Tuhansien mokien maa on kirja, jossa on lyhyitä kertomuksia Suomen historian mokista. Kirja on kirjoitettu hyvin humoristiseen tyyliin ja siitä on jätetty ihan uusimmat mokat pois. Tämä on hyvä, koska kyllä mä pystyn nauramaan nuijasodille, mutta esimerkiksi Talvivaaran mokailu on niin lähellä, että se vaan vituttaisi. Ei sitä vielä voi ottaa huumorilla, vaikka siinäkin paljon huumorin aineksia on. 

 En ole koskaan ennen elämässäni puhunut kaveriporukalla Nuijasodista. Mutta niinpä vain tämä kirja sattui puheenaiheeksi kaveriporukassa, kun olin juuri lukenut Nuijasodista. Siinä me sitten kesken festaroinnin pohdittiin talonpoikain kapinaa. Nuijasotien lisäksi kirjassa kerrottiin Jäätteenmäen papereista (ihan mahtavaa, koska tämän vuoksi ymmärsin BB-Minnan letkautuksen ensimmäisessä BB-livelähetyksessä), Pispalan uittotunnelista ja Kekkosesta. Bonuksena kirjassa oli myös pieni luku Suomen alkoholipolitiikan suurimmista mokista, jotka olivat kyllä jotain aivan omaa luokkaansa järjettömyydessään.

 Kirjan mokat olivat vähän laidasta laitaan, mutta pääasiassa toki kyseessä oli poliittisten päätösten tekemiseen liittyvät mokat. Osa mokista oli ajalta, kun Suomi ei ole ollut itsenäinen valtio. Se oli mielestäni ihan hyvä asia, sillä se maalasi hyvin kuvaa siitä, millaisessa asemassa Suomi on ollut, kun se ei vielä ole ollut itsenäinen.  

Sisättö on näemmä kirjoittanut aika paljon kaikkea, ja ihan pelkästään Jäniksen vuodessa esitellyn Kekkos-salaliittoteorian takia haluaisin kyllä tutustua Operaatio Kekkoseen, jonka kirjoittamisessa Sisättö on mös ollut osallisena.

 Tämä on mahtava kirja ja suosittelen tätäkin suurella innolla. Tämä sopii hyvin kevyemmäksi lukemiseksi esimerkiksi jos kahlaa läpi jotain vähän vaikeampaa venäläistä romaania tai haluaa vähän kepeämpää ja humoristista luettavaa. Tämä oli myös jotenkin aika lohdullinen kirja, kun mokia tuntuu nyt olevan ilmassa enemmän kuin koskaan. Onhan sitä ollut kaiken maailman Kuuban ohjuskriisejäkin, eiköhän tästä selvitä vielä.

Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla, osa 1 (äänikirja)

 Bookbeatin myötä pääsin mieheni kanssa kuuntelemaan äänikirjoja. Ihan mahtavaa, hänkin on jotain lukenut, mutta hirveästi emme ole lukeneet samoja kirjoja. Halusinkin siis ehdottomasti tutustuttaa hänet minun kaikkien aikojen lempikirjaani, kun se bookbeatista löytyi. 

Jo heti aluksi innostuin, sillä Veikko Sinisalon lukijatyyli on aivan mahtava! Hän eläytyy tarinaan, vaihtelee äänenpainoja, väriä ja sävyä. Hän todella ääninäyttelee kirjan. Repeilimme miehen kanssa Sinisalon esittäessä mm. humalaisia lauluja ja Jussin mörähtelyä. Leppäsen Hennan hän ääninäytteli juuri sillä äänensävyllä, jolla olin aina hänet lukenut. Tämä myös varmasti osoittaa sen, miten hyvin Linna on onnistunut kirjoittamaan eri henkilöt. He kuulostavat kirjoitettunakin omilta itseiltään, eikä äänikirjassakaan mennyt sekaisin siitä, että kuka puhuu nyt ja kuka puhui äsken. 

Mulla on varmaan vaaleanpunaiset lasit silmillä tämän trilogian suhteen, mutta siis onhan tämä aivan huikea! Linna tekee ihmisistä, suhteista ja elämästä niin teräviä, tarkkoja ja päteviä havaintoja, että ne sopivat vaivattomasti myös nykypäivään. Edelleen, 60 vuotta myöhemmin, Linnan kuvaamia karikatyyreja voi bongailla omista tutuistaan ja vaikkapa bb-talosta. 

Mies vähän turhautui, kun nämä ovat niin pitkiä kirjoja (lupasin, että hän saa sitten päättää viisi seuraavaa kirjaa, niin ollaan tasoissa, heh). Ja joo, ymmärrän sen, onhan tämä ensimmäinen osa vain pohjustus kaikelle tulevalle. Mielestäni tämä pitkä pohjustus on kyllä tarpeen, sillä se syventää seuraavien osien tapahtumia, kun on jo kiintynyt hahmoihin ja tuntuu kuin tuntisi heidät. Aina voi palata muistelemaan miten Akseli poikasena paini karanneen vuohen kanssa (vai oliko se lammas) ja huusi perkelettä pienenä voimamiehenä. Se jos jokin aiheuttaa sitten myöhemmissä osissa haikeutta ja surua. Vahvoja tunteita, jonka takia pidän tästä niin paljon. 

Kakkososaan siirtyminen hirvittää, mutta myös innostaa. Muistan sen olevan niin sanottu itkukirja, jonka äärellä on tullut nyyhkittyä aivan huolella. Näin vanhemmalla iällä on ollut kiva päästä uudelleen tutustumaan Koskeloihin, sillä nyt tunteet eivät ehkä tule aivan niin voimalla ja raivolla, vaan voin vain kuunnella. Nykyään myös ymmärrän, että siellä jossain Tampereen huudeillahan ne asustelee, puhuvat aivan selkeästi tampereen murretta ja toisinaan paikat kuulostavat tutuilta. Ihanaa on myös se, että koska mieheni on Tampereelta, on hilpeää löytää hänen ja hahmojen puhetyyleistä yhteneväisyyksiä. 

Tämän kirjan myötä olen taas innostunut myös historiasta. Oijoi. Jatkoa seurannee. 

 

Mun arvostelun kirjasarjasta kymmenen vuoden takaa pääset lukemaan täältä

Veera on myös arvostellut kirjasarjan ja arvostelun voit lukea täältä