lauantai 4. heinäkuuta 2020

13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

Nyt on kyllä taattua 100 kirjaa laatua! Vaikka tän listan kanssa on kiukuteltu, itketty ja hammasta purren luettu kirjoja loppuun, niin on tältä listalta löytynyt myös paljon semmoisia kirjoja, joiden jälkeen on voinut todeta maailmankuvan taas laajenneen. Tää on ehdottomasti yksi niistä. Itse asiassa tässä kirjassa jo alku oli sellainen, että melkein teki mieli itkeä ilosta, koska tuntui siltä, että nyt on löytynyt taas jotain uutta ja jännittävää. Ihanaa ja hirveää, asioita joita saa pohtia. Maaginen realismi taitaa olla mulle ihan uus tuttavuus, ainakin noin terminä.

Joku vois kuvitella, että kun on kirjabloggaillut yli kymmenen vuotta (vaikkakin epäsäännöllisesti) niin tietäisi jotain perusasioita klassikkoteoksista. No näin ei ole. Kirjan alussa ihmettelin, että miten Espanjassa voi olla intiaaneja, eikö ne olleet Amerikassa. Googlettelin asiaa ja sitten oli pakko kysyä ystävältä (onneksi on tämmöisiä muita kirjaihmisiä lähipiirissä <3), että siis mikä homma tää on, niin hän sitten kertoi mulle kirjan sijoittuvan Kolumbiaan, ei suinkaan Espanjaan. Voi facepalm. Mä yleensä luen kirjan taustoista vasta, kun olen lukenut sen kirjan tai siinä tulee vastaan jotain kummallista, johon haluan selityksen.

Sadan vuoden yksinäisyys on teos, joka kertoo Ursulasta ja Jose Arcadio Buendiasta jotka lähtevät kotikylästään paetaakseen menneisyyden haamuja ja päätyvät sitten perustamaan Macondon kylän. Kirjassa käydään läpi monen sukupolven vaiheet ja elämä ja yhtenä kantavista teemoista on se, miten kaikki tapahtumat toistuvat uudestaan ja uudestaan, ihmiset vain vaihtuvat. Tyypit nimeää lapsensa omilla ja vanhempiensa nimillä, ja kyllä sitä menee ihan sekaisin, että kuka näistä Joseista tää on ja moneshan Aureliano tässä nyt sitten taas seikkailee. Se ei haittaa, sillä se sopii tähän "kaikki toistuu" -teemaan loistavasti. Usein tuli ajateltua, että "aivan aivan, eikös se edellinenkin Arcadio tehnyt jotain tällaista vai onkohan tää nyt vielä se sama". Jotkut henkilöt elivät 150-vuotiaiksi ja kerkesivät elää rinnan vaikka kuinka paljon nuorempien sukupolvien kanssa. Kun kaikki oli muutenkin aika maagista, niin sitä ei edes tehnyt mieli kyseenalaistaa. Toisin kuin niitä intiaaneja Espanjassa.

Maaginen realismi on kyllä mielenkiintoista. Miten Márquez onkin osannut kirjoittaa juuri tietyt maagiset tapahtumat niin, että niitä ei edes kyseenalaista ja ne sopivat tähän maailmaan? Esimerkiksi yhdessä kohtaa ikkunan ohi lentää lentävä matto. Ja se vain menee niin, eikä sitä tule yhtään pohtineeksi, että "voiko noin muka käydä". Niin vain käy, piste. Toteava kirjoitustyyli on jotenkin lohdullista ja maanläheistä. Se luo kirjaan erikoisen tunnelman, mitä monet kirjasta kirjoittaneetkin ovat kuvanneet. Tätä oli mukava kuunnella työmatkoilla, tämä veti jalat maahan kaikella maagisuudella ja toteavuudellaan.

Syvemmällä tasolla tässä kirjassa käsitellään kuolemaa aika paljon. En tiedä onko se kulttuurihomma vai Márquezhomma, mutta kuolema maanläheistetään ja perustellaan tässä kirjassa hyvin. Kaikilla on aikansa, kaikilla on paikkansa. Kuolema kuuluu elämän kiertokulkuun ja se on jämpti. Se ei silti tarkoita, etteikö kuolemaa kunnioitettaisi. Suruajat ovat pitkiä ja hiljaisia, mutta niin sen kuuluu mennäkin. Eikä kuolema tarkoita sitä, että henkilö poistuisi elämästä kokonaan. Hän saattaa haamuna tulla kertomaan, että mitä nyt kannattaisi tehdä, tai mikä kohtalo sinua odottaa.

Kirjassa on paljon seksiä. Siis todella paljon. Milloin joku hyppää baarin pöydälle esittelemään jättikaluaan ja milloin taas köyritään viikkoja ympäri taloa niin, että kaikki huonekalut menevät paskaksi. Seksi on kuvattu hyvin visuaalisesti, mutta silti vähän kiertoteitse. Tavallaan tässä kirjassa on paljon samaa, kuin Täällä Pohjantähden alla - tai Eedenistä Itään -kirjoissa, mutta tällaista seksillä mässäilyä ei kyllä näistä edellä mainituista löydä.

Insesti on vahvasti läsnä Buendiojen perheessä. Ei se sillä tavalla hyväksyttyä ole, koko ajan pelätään, että lapsia syntyy siansaparon kanssa, mutta jokin siinä kielletyssä hedelmässä vetää puoleensa tämän suvun ihmisiä. Yleensä tätä perustellaan himoilla. Raiskausta on kirjassa myös paljon ja se vähän häiritsi minua, se oli liian normaalia ja usein raiskaus johti naisen himojen heräämiseen tätä raiskaajansa kohtaan. Se ei ole maagista, eikä realismia, joten se vähän välillä rikkoi sitä lukukokemusta. Ehkä myös siksi, että aihe on ollut tapetilla ja minua kauhistuttaa, että jotkut ihmiset ajattelevat naisen kieltäytymisen seksistä olevankin joku salainen lupaus.

Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea, tässä on niin monta tasoa, että niitä ei mitenkään voi kaikkia eritellä tällaiseen blogitekstiin. Kuten monen muunkin kirjan kohdalla, niin pakko sanoa tästäkin, että tämä pitänee lukea uudestaan saadakseen tästä vielä enemmän irti. Kirjassa oli sotaa ja kapitalismia, mutta en kerennyt oikein edes käsittelemään niitä, kun tuo kuolema vei iso osan mun huomiosta.

****

tiistai 14. huhtikuuta 2020

Arto Paasilinna - Jäniksen vuosi

Aloin kuuntelemaan tätä, koska tämä on tuttu ja turvallinen. Hämmästyin suuresti, kun en löytänyt tätä kirjaa arvosteltuna täältä, enkä edes tuolta sadan kirjan listalta. Löysin suursiivousta tehdessäni tuon paperisen tulosteen noista sadasta kirjasta, saattaisi olla syytä vilkaista sitä pitkästä aikaa. Koetin palata sataan kirjaan aloittamalla Sodan ja Rauhan, Kuuntelin sitä kymmenen minuuttia, kuuntelematta sitä. Ehkä se ei ole se paras mahdollinen tapa palata tähän projektiin, josta vuosien saatossa on tullut enemmän pakko, kuin vapaus tehdä asioita, mistä tykkää.

Ensimmäisen kerran olen tämän kirjan lukenut joskus 12-vuotiaana ja toisen kerran jossain kohtaa nuorta aikusuuttani, kun olen paennut maailmaa ottamalla vain jonkun kirjan hyllystä. Se on lienee ollut aikaa, kun en ole jaksanut kirjoittaa tänne mitään. Tämä on helppo kirja siinä mielessä, että se on minulle tuttu ja turvallinen. Alun pelko ja pakeneminen on samaistuttavaa. Vatanen, toimittajamies Helsingistä, on ajamassa kuvaajansa kanssa Heinolan kohdilla takaisin kotiin, kun auto törmää jänikseen, ja Vatanen lähtee pelastamaan jänistä. Hän menee metsään, etsii jäniksen ja päättää karata.

Karkaamisessa on jotain todella puoleensavetävää, se on koomista ja samaan aikaan minäkin olen halunnut karata. Nyt kuuntelin tämän, kun en uskaltanut aloittaa mitään muutakaan kirjaa, koska aina voi olla, että tarttuukin hyvään kirjaan, ja sitten kun se loppuu, niin se on ohi. Se on kauheaa.

Vatanen pyöriikin sitten jäniksensä kanssa ympäri Suomea, tekee raksa- ja metsätöitä pysyäkseen leivässä ja kohtaa erilaisia eläimiä ja ihmisiä matkallaan. Tässä kirjassa törmäsin ensi kertaa Kekkossalaliittoteorioihin, ja muistan jo 12-vuotiaana pitäneeni niitä hulvattomina, vaikken edes tainnut kunnolla tietää, kuka Kekkonen on. Kuuntelin tämän kirjan tuplanopeudella, ja se tuntui tekevän kirjan huvittavuudesta vielä huvittavampaa.

Tässä kirjassa on varmaan eeppisin krapulakuvaus, mitä muistan lukeneeni. En muistanut sitä aiemmilta lukukerroilta, mutta tällä kuuntelukerralla se oli todella vaikuttava ja sai minut nauramaan jopa ääneen.

Kävellessäni ulkona ja kuunnellessani tätä mietin, että tämä on vähän niinkuin Havukka-ahon ajattelija ja Juoksuhaudantie. En tosin tiedä miten paljon tämä ajatus pohjaa toteen, mutta tästä minulla heräsi hirveä himo löytää Jäniksen vuosi, mutta naispääosalla. Tuntuu, että minä aina innostun näistä vapautensa ottavista miehistä, mutta missä ovat vapaiden naisten tarinat? Kotiopettajattaren romaanissa vapaus on silti aika pitkälti miehen seuraamista, joten en tiedä laskisinko esimerkiksi sitä.

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Kolme rikoskirjaa

Hurahdettuani äänikirjoihin, oli minulle luonnollista lähteä kahlaamaan niitä rikoskirjallisuudesta käsin (vai korvin). Olinhan ennen äänikirjoja kuluttanut valtavasti rikospodcasteja, joissa ruodittiin tosielämän rikoksia, selvinneitä ja selvitettyjä.

Ensimmäisenä kuuntelin Pauli Jokisen Helsingin murhahistoria - 110 tarinaa henkirikoksista. Tämä oli pehmeä lasku äänikirjoihin, sillä tarinat ovat melko lyhyitä ja eivät sinänsä liity toisiinsa, joten ei haitannut, jos keskittyminen hetkeksi herpaantui, mukaan juoneen pääsi taas pian, kun kertomus vaihtui. En tosin pitänyt siitä, että tarinat eivät tuntuneet olevan missään järjestyksessä. Jossain kohtaa tuli kyllä semmoinen olo, että tarinat olivat jotenkin järjestetty tapahtumapaikkojen mukaan, mutta en ole ihan varma.

Helsingin murhahistoria ei ollut loistava, mutta ei myöskään täysin paska. Se toimi hyvin ihmiselle, jolla on välillä vaikeuksia keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Se oli myös hyvä pohja lähteä kuuntelemaan näiden poliisiammattilaisten elämäkertoja, sillä monesti tuli elämäkerroissa vastaan juttuja, joista oli kirjoitettu tässä Pauli Jokisen teoksessa.

Seuraava rikoskirja, johon tartuin, oli Harri Gustafsbergin ja Heidi Holmavuon kirjoittama Karhuryhmä. Kirja on kirjoitettu Gustafsbergin kokemuksista Karhuryhmässä. Odotin tältä kirjalta tarinoita rikollisten pahoinpitelystä ja kunnon machoilua, mutta ei tämä ollut yhtään sitä, mitä odotin. Tämä oli paljon parempaa. Kuuntelin tämän päivässä, niin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu tämä kirja oli.

Gustafsbeg kertoo kirjassa aidosti ja samaistuttavasti ihmisen reaktiosta pelkoon, jännitykseen ja traumaan. Karhuryhmän jäsenet joutuvat työssään yhä uudestaan ja uudestaan painostaviin ja stressaaviin tilanteisiin ja heidän pitää myös oppia palautumaan niistä tunteista. Tämä kirja lievensi minun traumojani. Ei se tehnyt niistä yhtään vähäpätöisempiä, mutta tämä kirja normalisoi tunteita ja niiden käsittelyä. Yksi vaikeimmista asioista traumassa on hyväksyä se, että ne oikeasti satuttavat ja jättävät jäljen ja että ne pitää käsitellä, ennenkuin niiden kanssa voi oppia elämään. Tämä lievensi häpeää niitä ihan normaaleja, mutta usein vaiettuja tunteita kohtaan - vihaa, surua ja häpeää.

Karhuryhmä-kirja oli aivan loistava, ja aion kuunnella sen vielä uudestaan. Lukijan (Aku Laitisen) ääni sopi tähän erittäin hyvin, kirjasta tuli turvallinen olo. Vahva suositus!

Viimeisin rikoskirja, jonka kuuntelin, on Juha Rautaheimon elämäkertateos Hermo. Rautaheimo toimi murharyhmän pomona ennen jäämistään eläkkeelle ja kertoo kirjassaan siitä, miten päätyi poliisiksi ja muistelee mieleenjääneitä tapauksia vuosien varrelta. Yksi parhaimpia ja mielenkiintoisimpia tarinoita kirjassa oli tapaus Jalmari Koiranen. Tämän (kuten monen muunkin) tapauksen kohdalla Rautaheimo kertoi, että tästä voisi kirjoittaa kirjan, joten toivon tosiaan, että tämä kirja kirjoitetaan. Ei tuollaisia hahmoja voi luoda uskottavasti fiktiossa, ne menee jo niin yli.

Tässä kirjassa oli paljon huumoria ja källejä, mutta myöskin painavia mielipiteitä esimerkiksi Suomen rikostuomioista. Oli jännittävää kuulla, minkälainen poliisin näkemys näistä asioista on. Varsinkin, kun kuuntelin näiden ohessa rikollisten kirjoittamia kirjoja, joissa näkemys on usein vähän erilainen. Mutta niistä lisää toiste. 

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Paula Noronen - Tarja Kulho

"Tää on niinku ihana, mut sit tää on ihan kauhee" laitoin miehelle viestiä kuunnellessani tätä kirjaa. Niinjoo, hehkutinkin jo instan puolella, mutta siis tosiaan, innostuin äänikirjoista. Ja siis ihan todella innostuin, oon viimeisen viikon aikana kuunnellut äänikirjaa lähes aina, kun mahdollista. Tämä oli toinen kirja, jonka kuuntelin, ja tykkäsin tästä!

Mä olen niin nuorta sukupolvea, että Tarja Kulho ei ollut mulle tuttu entuudestaan. Paula Noronen sen sijaan oli, telkkarista tosin. Hänen aiempi kirjallinen tuotanto ei ole ehkä ihan mun ikäisille tarkoitettu, vaikka nuoreksi tässä kontekstissa itseni tunnenkin. Tarja Kulho on ollut joskus ihan 2000-luvun alussa radiossa seikkaileva kaupan kassa, joka on syntynyt vastaiskuna ylipirteille ja aina iloisille radiohahmoille. Tarja Kulho on ihminen. Hän keskustelee asiakkaiden kanssa ihan kaikesta ja kertoilee elämästään.

Kulho on paljasjalkainen korsolainen, joka on töissä jo ties monetta kymmenetta vuotta Korson Räkkärimarketin kassalla. Hänellä on lapset Pyry 17-v ja Ula 8-v, sekä mies Reijo Perniö. Eräänä iltana hän maistelee vähän viintä ja Reijon mentyä nukkumaan ilmoittautuu Vantaan harrasteopiston kirjoituskurssille, jolla käsitellään työelämää ja siinä kasvua. Hänen kirjoittamansa tekstit ja harrasteopiston kanssa käydyt sähköpostikeskustelut rytmittävät kivasti kirjaa ja tuovat siihen selkeän rakenteen.

Kuten sanottua, tää kirja on ihana, mut tää on ihan kauhee. Annoin tälle Bookbeatissa viisi tähteä, joten kaiketi tämä on kauhea ihanalla tavalla. Myötähäpeä vyöryi ylitseni toisinaan niin suurella voimalla, että se tärisytti. Toisaalta Tarja Kulho oli jotenkin tosi samaistuttava ja semmonen, että varmaan suhtautuisin siihen lempeydellä, jos näkisin, mutta en kyllä jaksaisi kuunnella sen selitystä. Tai lähinnä en jaksaisi sitä kauheutta, kun ei tiedä miten pitäisi reagoida silloin, kun joku ei vaan lopeta sitä selittämistään ja pitäisi jo mennä.

Paula Norosen haastattelu Ylen aamussa toi hänestä esiin ihan erilaisen puolen, kuin mitä aiemmin olen televisiossa hänestä nähnyt. Hänen positiivinen näkemyksensä audion nykytilasta sai mut todella hyvälle tuulelle.

*****


tiistai 12. marraskuuta 2019

Muu: Veikko Huovinen - Lemmikkieläin

Mulla tulee Veikko Huovisesta mieleen semmonen pujopartainen, solakka ja iloinen setä, joka tietää maailman olevan paha paikka, mutta joka siitä huolimatta aina hymyilee. Mun kuva perustuu täysin siihen, että oon lukenut kaks hänen kirjaansa, eli se voi olla jotain ihan muuta, kuin todellisuus. Huovisen kirjat, nämä kummatkin, on saaneet mut jotenkin mystisellä tavalla innostuneeksi ja kiinnostuneeksi.

Lemmikkieläimen löysin kirpparilta, takakannen luettuani olin varma, että kyseessä on hyvä kirja ja onnekseni olin oikeassa. Kirja kertoo teollisuuspohatasta, jolla on niin paljon kaikkea, että saadakseen tyydytystä jostain, hän haluaa jotain, mitä ei ole kenelläkään muulla, lemmikkieläimen, joka onkin ihminen. Vaikka puhunkin tyydytyksestä, niin kyseessä ei ole missään määrin mikään seksuaalinen, vaan omistamisen ja vallan tuoma tyydytys.

Kuten sana teollisuuspohatta antaa ymmärtää, perustuu kirjan tapahtumat jonnekkin 60-luvulle. Kirjan alussa kuvataan, kun pohatta-Johnson saapuu köyhän perheen luokse ja puhuu lemmikkieläimeksi ottamisen ehdoista. Lemmikkieläimeksi kaavaillulla Jacobilla on tietenkin nykysuomeksi sanottuna back-uppi mukana, työväenliikkeen edustaja. Tämä pitää huolen siitä, että Jacobille taataan terveydenhuolto ja muut asiaankuuluvat lievitykset. Miehet solmivat sopimuksen, jonka mukaan Jacob suostuu asumaan vuoden Johnsonin määräämässä lasihäkissä, esiintymään kolmasti päivässä lasin takana ja saamaan tästä aimo summan rahaa. Tämä on tietenkin iso plussa koko hommassa, asuuhan Jacob ennen koko hommaa perheineen jossain pimeässä kellarissa.

Loppukirjassa kuvataan, miten elämä lasihäkissä sujuu, eihän se tietenkään ole mitenkään mutkatonta, vaikka siitä saisi kuinka paljon fyffeä. Tässä kirjassa on jännä sävy. Toisinaan tuntuu, että Huovinen on vihainen koko maailmalle. Toisinaan hän näkee kaikissa henkilöissä jotain inhimillistä ja tavallaan liikuttavaa. On jotenkin aivan hulvatonta, kun Johnson toisinaan soittelee Jacobille lasihäkkiin ja höpöttelee kuin suurikin hyväntekijä. Ja olihan hän, tavallaan. Hänen ja Jacobin suhde on kuvattu hauskasti.

Havukka-ahon ajattelija oli hyvänmielen kirja, eikä missään määrin poliittinen (jos muistan oikein). No, ainakin se oli hyvänmielen kirja. Niin oli Lemmikkieläinkin, mutta se oli myös kannanotto. Lemmikkieläin on ilmestynyt 16 vuotta Havukka-ahon ajattelijan jälkeen ja ajan tuoman kyynisyyden huomaa selvästi. Vahva suositus, varsinkin jos sulla on viekkarit Big Brotherista.