tiistai 14. huhtikuuta 2020

Arto Paasilinna - Jäniksen vuosi

Aloin kuuntelemaan tätä, koska tämä on tuttu ja turvallinen. Hämmästyin suuresti, kun en löytänyt tätä kirjaa arvosteltuna täältä, enkä edes tuolta sadan kirjan listalta. Löysin suursiivousta tehdessäni tuon paperisen tulosteen noista sadasta kirjasta, saattaisi olla syytä vilkaista sitä pitkästä aikaa. Koetin palata sataan kirjaan aloittamalla Sodan ja Rauhan, Kuuntelin sitä kymmenen minuuttia, kuuntelematta sitä. Ehkä se ei ole se paras mahdollinen tapa palata tähän projektiin, josta vuosien saatossa on tullut enemmän pakko, kuin vapaus tehdä asioita, mistä tykkää.

Ensimmäisen kerran olen tämän kirjan lukenut joskus 12-vuotiaana ja toisen kerran jossain kohtaa nuorta aikusuuttani, kun olen paennut maailmaa ottamalla vain jonkun kirjan hyllystä. Se on lienee ollut aikaa, kun en ole jaksanut kirjoittaa tänne mitään. Tämä on helppo kirja siinä mielessä, että se on minulle tuttu ja turvallinen. Alun pelko ja pakeneminen on samaistuttavaa. Vatanen, toimittajamies Helsingistä, on ajamassa kuvaajansa kanssa Heinolan kohdilla takaisin kotiin, kun auto törmää jänikseen, ja Vatanen lähtee pelastamaan jänistä. Hän menee metsään, etsii jäniksen ja päättää karata.

Karkaamisessa on jotain todella puoleensavetävää, se on koomista ja samaan aikaan minäkin olen halunnut karata. Nyt kuuntelin tämän, kun en uskaltanut aloittaa mitään muutakaan kirjaa, koska aina voi olla, että tarttuukin hyvään kirjaan, ja sitten kun se loppuu, niin se on ohi. Se on kauheaa.

Vatanen pyöriikin sitten jäniksensä kanssa ympäri Suomea, tekee raksa- ja metsätöitä pysyäkseen leivässä ja kohtaa erilaisia eläimiä ja ihmisiä matkallaan. Tässä kirjassa törmäsin ensi kertaa Kekkossalaliittoteorioihin, ja muistan jo 12-vuotiaana pitäneeni niitä hulvattomina, vaikken edes tainnut kunnolla tietää, kuka Kekkonen on. Kuuntelin tämän kirjan tuplanopeudella, ja se tuntui tekevän kirjan huvittavuudesta vielä huvittavampaa.

Tässä kirjassa on varmaan eeppisin krapulakuvaus, mitä muistan lukeneeni. En muistanut sitä aiemmilta lukukerroilta, mutta tällä kuuntelukerralla se oli todella vaikuttava ja sai minut nauramaan jopa ääneen.

Kävellessäni ulkona ja kuunnellessani tätä mietin, että tämä on vähän niinkuin Havukka-ahon ajattelija ja Juoksuhaudantie. En tosin tiedä miten paljon tämä ajatus pohjaa toteen, mutta tästä minulla heräsi hirveä himo löytää Jäniksen vuosi, mutta naispääosalla. Tuntuu, että minä aina innostun näistä vapautensa ottavista miehistä, mutta missä ovat vapaiden naisten tarinat? Kotiopettajattaren romaanissa vapaus on silti aika pitkälti miehen seuraamista, joten en tiedä laskisinko esimerkiksi sitä.

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Kolme rikoskirjaa

Hurahdettuani äänikirjoihin, oli minulle luonnollista lähteä kahlaamaan niitä rikoskirjallisuudesta käsin (vai korvin). Olinhan ennen äänikirjoja kuluttanut valtavasti rikospodcasteja, joissa ruodittiin tosielämän rikoksia, selvinneitä ja selvitettyjä.

Ensimmäisenä kuuntelin Pauli Jokisen Helsingin murhahistoria - 110 tarinaa henkirikoksista. Tämä oli pehmeä lasku äänikirjoihin, sillä tarinat ovat melko lyhyitä ja eivät sinänsä liity toisiinsa, joten ei haitannut, jos keskittyminen hetkeksi herpaantui, mukaan juoneen pääsi taas pian, kun kertomus vaihtui. En tosin pitänyt siitä, että tarinat eivät tuntuneet olevan missään järjestyksessä. Jossain kohtaa tuli kyllä semmoinen olo, että tarinat olivat jotenkin järjestetty tapahtumapaikkojen mukaan, mutta en ole ihan varma.

Helsingin murhahistoria ei ollut loistava, mutta ei myöskään täysin paska. Se toimi hyvin ihmiselle, jolla on välillä vaikeuksia keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Se oli myös hyvä pohja lähteä kuuntelemaan näiden poliisiammattilaisten elämäkertoja, sillä monesti tuli elämäkerroissa vastaan juttuja, joista oli kirjoitettu tässä Pauli Jokisen teoksessa.

Seuraava rikoskirja, johon tartuin, oli Harri Gustafsbergin ja Heidi Holmavuon kirjoittama Karhuryhmä. Kirja on kirjoitettu Gustafsbergin kokemuksista Karhuryhmässä. Odotin tältä kirjalta tarinoita rikollisten pahoinpitelystä ja kunnon machoilua, mutta ei tämä ollut yhtään sitä, mitä odotin. Tämä oli paljon parempaa. Kuuntelin tämän päivässä, niin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu tämä kirja oli.

Gustafsbeg kertoo kirjassa aidosti ja samaistuttavasti ihmisen reaktiosta pelkoon, jännitykseen ja traumaan. Karhuryhmän jäsenet joutuvat työssään yhä uudestaan ja uudestaan painostaviin ja stressaaviin tilanteisiin ja heidän pitää myös oppia palautumaan niistä tunteista. Tämä kirja lievensi minun traumojani. Ei se tehnyt niistä yhtään vähäpätöisempiä, mutta tämä kirja normalisoi tunteita ja niiden käsittelyä. Yksi vaikeimmista asioista traumassa on hyväksyä se, että ne oikeasti satuttavat ja jättävät jäljen ja että ne pitää käsitellä, ennenkuin niiden kanssa voi oppia elämään. Tämä lievensi häpeää niitä ihan normaaleja, mutta usein vaiettuja tunteita kohtaan - vihaa, surua ja häpeää.

Karhuryhmä-kirja oli aivan loistava, ja aion kuunnella sen vielä uudestaan. Lukijan (Aku Laitisen) ääni sopi tähän erittäin hyvin, kirjasta tuli turvallinen olo. Vahva suositus!

Viimeisin rikoskirja, jonka kuuntelin, on Juha Rautaheimon elämäkertateos Hermo. Rautaheimo toimi murharyhmän pomona ennen jäämistään eläkkeelle ja kertoo kirjassaan siitä, miten päätyi poliisiksi ja muistelee mieleenjääneitä tapauksia vuosien varrelta. Yksi parhaimpia ja mielenkiintoisimpia tarinoita kirjassa oli tapaus Jalmari Koiranen. Tämän (kuten monen muunkin) tapauksen kohdalla Rautaheimo kertoi, että tästä voisi kirjoittaa kirjan, joten toivon tosiaan, että tämä kirja kirjoitetaan. Ei tuollaisia hahmoja voi luoda uskottavasti fiktiossa, ne menee jo niin yli.

Tässä kirjassa oli paljon huumoria ja källejä, mutta myöskin painavia mielipiteitä esimerkiksi Suomen rikostuomioista. Oli jännittävää kuulla, minkälainen poliisin näkemys näistä asioista on. Varsinkin, kun kuuntelin näiden ohessa rikollisten kirjoittamia kirjoja, joissa näkemys on usein vähän erilainen. Mutta niistä lisää toiste. 

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Paula Noronen - Tarja Kulho

"Tää on niinku ihana, mut sit tää on ihan kauhee" laitoin miehelle viestiä kuunnellessani tätä kirjaa. Niinjoo, hehkutinkin jo instan puolella, mutta siis tosiaan, innostuin äänikirjoista. Ja siis ihan todella innostuin, oon viimeisen viikon aikana kuunnellut äänikirjaa lähes aina, kun mahdollista. Tämä oli toinen kirja, jonka kuuntelin, ja tykkäsin tästä!

Mä olen niin nuorta sukupolvea, että Tarja Kulho ei ollut mulle tuttu entuudestaan. Paula Noronen sen sijaan oli, telkkarista tosin. Hänen aiempi kirjallinen tuotanto ei ole ehkä ihan mun ikäisille tarkoitettu, vaikka nuoreksi tässä kontekstissa itseni tunnenkin. Tarja Kulho on ollut joskus ihan 2000-luvun alussa radiossa seikkaileva kaupan kassa, joka on syntynyt vastaiskuna ylipirteille ja aina iloisille radiohahmoille. Tarja Kulho on ihminen. Hän keskustelee asiakkaiden kanssa ihan kaikesta ja kertoilee elämästään.

Kulho on paljasjalkainen korsolainen, joka on töissä jo ties monetta kymmenetta vuotta Korson Räkkärimarketin kassalla. Hänellä on lapset Pyry 17-v ja Ula 8-v, sekä mies Reijo Perniö. Eräänä iltana hän maistelee vähän viintä ja Reijon mentyä nukkumaan ilmoittautuu Vantaan harrasteopiston kirjoituskurssille, jolla käsitellään työelämää ja siinä kasvua. Hänen kirjoittamansa tekstit ja harrasteopiston kanssa käydyt sähköpostikeskustelut rytmittävät kivasti kirjaa ja tuovat siihen selkeän rakenteen.

Kuten sanottua, tää kirja on ihana, mut tää on ihan kauhee. Annoin tälle Bookbeatissa viisi tähteä, joten kaiketi tämä on kauhea ihanalla tavalla. Myötähäpeä vyöryi ylitseni toisinaan niin suurella voimalla, että se tärisytti. Toisaalta Tarja Kulho oli jotenkin tosi samaistuttava ja semmonen, että varmaan suhtautuisin siihen lempeydellä, jos näkisin, mutta en kyllä jaksaisi kuunnella sen selitystä. Tai lähinnä en jaksaisi sitä kauheutta, kun ei tiedä miten pitäisi reagoida silloin, kun joku ei vaan lopeta sitä selittämistään ja pitäisi jo mennä.

Paula Norosen haastattelu Ylen aamussa toi hänestä esiin ihan erilaisen puolen, kuin mitä aiemmin olen televisiossa hänestä nähnyt. Hänen positiivinen näkemyksensä audion nykytilasta sai mut todella hyvälle tuulelle.

*****


tiistai 12. marraskuuta 2019

Muu: Veikko Huovinen - Lemmikkieläin

Mulla tulee Veikko Huovisesta mieleen semmonen pujopartainen, solakka ja iloinen setä, joka tietää maailman olevan paha paikka, mutta joka siitä huolimatta aina hymyilee. Mun kuva perustuu täysin siihen, että oon lukenut kaks hänen kirjaansa, eli se voi olla jotain ihan muuta, kuin todellisuus. Huovisen kirjat, nämä kummatkin, on saaneet mut jotenkin mystisellä tavalla innostuneeksi ja kiinnostuneeksi.

Lemmikkieläimen löysin kirpparilta, takakannen luettuani olin varma, että kyseessä on hyvä kirja ja onnekseni olin oikeassa. Kirja kertoo teollisuuspohatasta, jolla on niin paljon kaikkea, että saadakseen tyydytystä jostain, hän haluaa jotain, mitä ei ole kenelläkään muulla, lemmikkieläimen, joka onkin ihminen. Vaikka puhunkin tyydytyksestä, niin kyseessä ei ole missään määrin mikään seksuaalinen, vaan omistamisen ja vallan tuoma tyydytys.

Kuten sana teollisuuspohatta antaa ymmärtää, perustuu kirjan tapahtumat jonnekkin 60-luvulle. Kirjan alussa kuvataan, kun pohatta-Johnson saapuu köyhän perheen luokse ja puhuu lemmikkieläimeksi ottamisen ehdoista. Lemmikkieläimeksi kaavaillulla Jacobilla on tietenkin nykysuomeksi sanottuna back-uppi mukana, työväenliikkeen edustaja. Tämä pitää huolen siitä, että Jacobille taataan terveydenhuolto ja muut asiaankuuluvat lievitykset. Miehet solmivat sopimuksen, jonka mukaan Jacob suostuu asumaan vuoden Johnsonin määräämässä lasihäkissä, esiintymään kolmasti päivässä lasin takana ja saamaan tästä aimo summan rahaa. Tämä on tietenkin iso plussa koko hommassa, asuuhan Jacob ennen koko hommaa perheineen jossain pimeässä kellarissa.

Loppukirjassa kuvataan, miten elämä lasihäkissä sujuu, eihän se tietenkään ole mitenkään mutkatonta, vaikka siitä saisi kuinka paljon fyffeä. Tässä kirjassa on jännä sävy. Toisinaan tuntuu, että Huovinen on vihainen koko maailmalle. Toisinaan hän näkee kaikissa henkilöissä jotain inhimillistä ja tavallaan liikuttavaa. On jotenkin aivan hulvatonta, kun Johnson toisinaan soittelee Jacobille lasihäkkiin ja höpöttelee kuin suurikin hyväntekijä. Ja olihan hän, tavallaan. Hänen ja Jacobin suhde on kuvattu hauskasti.

Havukka-ahon ajattelija oli hyvänmielen kirja, eikä missään määrin poliittinen (jos muistan oikein). No, ainakin se oli hyvänmielen kirja. Niin oli Lemmikkieläinkin, mutta se oli myös kannanotto. Lemmikkieläin on ilmestynyt 16 vuotta Havukka-ahon ajattelijan jälkeen ja ajan tuoman kyynisyyden huomaa selvästi. Vahva suositus, varsinkin jos sulla on viekkarit Big Brotherista.

perjantai 27. syyskuuta 2019

38. William Golding - Kärpästen herra

Siitä asti, kun me aloitettiin tää projekti, oon aina kirjastossa käydessäni yrittänyt saada tätä kirjaa käsiini. Se on aina ollut lainattuna. Tälläkin kertaa ihmettelin tovin, että enkö enää osaa aakkosia, kun en löytänyt tätä kirjaa hakukoneen osoittamasta paikasta. Kirjastonhoitaja tajusikin sitten ohjata minut juuri palautettujen kirjojen hyllylle, jossa tämä kauan etsimäni teos nökötti. Nappasin sen mukaani ihmetellen sen lyhyyttä. Jostain syystä ajattelin aina, että kyseessä on kunnon tiiliskivikirja. Eipä ollut. Sivuja tässä pokkarissa oli vähän päälle 250, ja teksti oli helppolukuista.

Miksi sitten halusin saada tämän kirjan käsiini? Meille näytettiin yläasteella tähän kirjaan perustuva elokuva. Niitä on muuten kaksi, vuosiltä -63 ja -90. Olen aika varma, että katsoimme koulussa tämän myöhemmän version, sillä tuo vuoden -63 elokuva on mustavalkoinen, ja minulla on hämärä muistikuva siitä, että tuo elokuva, jonka katsoimme, oli värimaailmaltaan hyvin vihreä ja tumma. Voi olla, että muistan ihan päin prinkkalaa. Elokuva on kuitenkin jättänyt minuun muistijäljen jostain todella kamalasta ja brutaalista. Enkä ihmettele, nyt kun olen lukenut kirjan.

Kärpästen herra kertoo poikajoukosta, iältään 6-12, jotka haaksirikkoituvat autiolle saarelle. Saarella ei ole aikuisia, eikä tietenkään asutusta. Pojat saavatkin nopeasti aikaan jonkinlaisen hierarkian keskuudessaan ja kirjan tapahtumat pyörivät paljon sen ympärillä, miten eri henkilöt suhtautuvat vallanjakoon ja yhteiskunnallisen järjestyksen puutteeseen. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan, johon usein viitataan niin, että herää kysymys, onko poikien kuitenkin parempi olla saarella, kuin sodan runtelemassa yhteiskunnassa. Tai mikä ylipäätään on ero aikuisettomassa ja järjestyksettömässä yhteiskunnassa ja sotatilassa.

Golding on kirjoittanut tämän kirjan sen jälkeen, kun hän itse on ollut sodissa taistelemassa. Hän on myös toiminut opettajana, ja joidenkin tarinoiden mukaan myös laittanut oppilaitaan erilaisiin valta-asetelmiin testatakseen, että miten pitkälle oppilaat menevät. Tätä en uskalla väittää todeksi sen vuoksi, että tähän väitteeseen törmäsin vain kerran tehdessäni taustatutkimusta. Kärpästen herra on syntynyt kuulemma tämän opettaja-aikoina tehdyn "tutkimuksen" jälkeen.

Kirjassa kuvataan taitavasti trauman aiheuttamia oireita. Toisinaan kirjan tapahtumat tuntuvat liian brutaaleilta voidakseen toteutua oikeassa elämässä, toisinaan taas tuntuu siltä, kuin kirja olisikin faktaa. Tähän jälkimmäiseen tunteeseen saattaa myötävaikuttaa se, että olen kuunnellut truecrimepodcasteja ja katsellut minidokkareita ties mistä murhaajista ja kulteista tässä ollessani kipeänä.

En ihmettele, että tämä kirja on tällä listalla, enkä että se on koko ajan lainattuna kirjastossa. Minä ahmaisin tämän parissa päivässä ja aion katsoa sen elokuvan seuraavaksi, jotta voin verrata kirjaa ja elokuvaa.

*****

maanantai 31. joulukuuta 2018

22. Umberto Eco - Ruusun nimi

Tästä jäi nyt vähän paha maku suuhun. Ei välttämättä tämän kirjan itsensä takia, vaan sen takia, että se on ollut mulla nyt luettavana yli kaksi vuotta ja sinä aikana paljon on muuttunut. Lähinnä sisäisesti. Mun ajatusmaailma on muuttunut siitä "vittu tää on paskaa, tää kirjailija pitäisi ampua" -meiningistä johonkin. Kai sitä voisi kuvailla parhaiten niin, että olen tajunnut, etten tajua ja että se ei tee kirjasta tai kirjailijasta paskaa. Kasvaminen vituttaa. Kai siksi, että joutuu myöntämään, että ei tiennytkään tai osannutkaan ihan kaikkea.

Ja siitä päästään siihen varsinaiseen pahan maun syyhyn. Olin lukenut melkein koko kirjan, valittanut jokaiselle, joka jaksoi kuunnella, että miten paska kirja se on mm. siksi, että siinä on koko ajan latinankielisiä sitaatteja ilman suomennoksia, kunnes löysin kirjan lopusta suomennokset kaikille niille kirjan sitaateille. Kirja muutenkin oli täynnä ylipitkiä, kuvailevia lauseita, joista oli vaikea välillä saada kiinni. Sitä ei helpottanut se, että vähän väliä jotain asiaa perusteltiin tai siihen viitattiin latinankielisellä sitaatilla, jota en ymmärtänyt. Kuinka paljon minua vituttikaan, kun huomasin, että jos vain olisin keskittänyt energian valittamisen sijaan kirjan tutkimiseen, olisi se ehkä avautunut paremmin.

Kirjasta tuli minulle aikojen kuluessa sellainen iso paha musta kohta, johon en halunnut koskea tai edes ajatella sitä, koska tunsin itseni ihan paskaksi sitä lukiessa. Aina, kun yritin lukea kirjaa, huomasin jossain kohtaa lukeneeni monta sivua tajuamatta mitään tai tietämättä edes, että mitä kirjassa tapahtui. Koska teos oli päässäni jo aiheuttanut valtavan vastareaktion, en edes halunnut palata niihin sivuihin, ettei minulla menisi kirjan läpi kahlaamiseen yhtään sen enempää aikaa, kuin mitä siihen oli pakko laittaa. En edes halunnut lukea kirjaa, mutta koska se oli kesken, se oli pakko lukea ja taistella loppuun. Onneksi tein sen! Opin paljon omasta ajattelustani ja suhtautumisesta asioihin. Miten helppo onkaan päättää, että joku asia on paskaa ja sitten olla koskematta siihen asiaan enää. Totuus taitaa kuitenkin olla, että mikään asia ei absoluuttisesti ole paskaa tai ole olematta. Kaikessa on vähän paskaa ja riippuen siitä, että mistä suunnasta sitä katsoo, se paska voi olla piilossakin. Mutta itsehän sen lopulta kai jotenkin päättää, että miten asioita katsoo, haluaako nähdä vain sen paskan.

Ruusun nimi on ilmestynyt vuonna 1980. Ja mikä hämmästys olikaan se, että kirjan tapahtumat itseasiassa sijoittuvat vuoteen 1327. Umberto Eco on tehnyt valtaisan työn perehtyessään tuohon aikakauteen. Romaani on hyvin hyvin kuvaileva, melkein uskoisin, että Eco on tuota tehdessään oikeasti luonut tuon luostarin paperille ajatuskaavioina ja pohjapiirroksina (joka sekin itseasiassa löytyy kirjasta) ja ehkäpä hän on unissaankin asunut tuossa luostarissa. Näen melko selvästi sen, miksi kirja on listalla. Se on merkittävä teos.

Kirjassa on minun nähdäkseni monta teemaa, uskonnosta totuuteen ja ihmisyyden ytimeen asti. Juoni on melko perinteinen murhamysteeri, joka sijoittuu italialaiseen luostariin keskiajalla. Se tuo tiettyä jännitystä kirjaan, koska arvot, uskonto ja ylipäätään elämäntavat siellä ovat hyvin tarkasti säänneltyjä. On hierarkiaa ja arvojärjestystä, mystiikkaa, noituutta ja vaikka mitä sellaista, mikä on tämän päivän elämstä jo kadonnut. Ainakin Suomesta.

Mitä kirjasta jäi positiivisena mieleeni, oli se miten lempeän opettavaisesti kirjan päähenkilöt (munkki William Baskerville ja oppipoinkansa Adson) suhtautuivat toisiinsa. Se oli inspiroivaa ja ihanaa luettavaa. Koska minulta meni monia aukeamia aivan ohi aivojen ja tajunnan, luulen, että kun aika on oikea, minun tulee palata tämän kirjan pariin. Tämä on ehkä myös sisun kysymys. Olen aivan varma, että voin lukea tämän kirjan myös kunnolla ja ymmärtäen. Se vaatii keskittymistä ja sen opettelua, ei tätä kirjaa voi lukea ja samalla kuunnella musiikkia tai oikeastaan yhtään mitään. Tämä kirja pitää lukea. Sisäistää ja ymmärtää. Mitä olen kirjasta lukenut, niin se on täynnä viittauksia muihin teoksiin ja tapahtumiin ja vaikka mihin. Minulta meni kaikki aivan ohi.

Tälle kirjalle en tällä lukukokemuksella anna arvosanaa, se ei tuntuisi reilulta. Sen voin sanoa, että tämä on vaikealukuinen kirja, joka sisältää paljon kuvailua, pitkiä lauseita ja henkilöitä, joista on välillä vaikea pysyä kartalla.

lauantai 4. elokuuta 2018

Muutoksen tuulia

Mennään suoraan asiaan. Joudun valitettavasti ilmoittamaan, että Veera jättää kirjaprojektin. Puhuttiin asiasta hyvässä hengessä ja Veera totesi, ettei häntä oikein enää kiinnosta. Jos hän ikinä haluaa palata projektin pariin, on hänellä siihen tietysti toisena blogin perustajista täysi oikeus. Toivotetaan siis Veeralle hyvät jatkot ja toivottavasti susta kuullaan vielä!

Mitä se tarkoittaa tämän blogin kohdalla? Toistaiseksi vain sitä, että minä (Ida) jään tänne yksin kirjoittelemaan. Jatkossa olisi tarkoitus ottaa projektiin mukaan uusi kirjoittaja tai uusia kirjoittajia, ihan sen mukaan, että mikä tuntuu oikealta.

Olen käynyt tässä läpi meidän vanhoja blogitekstejä ja Keskisuomalaisen lehtiartikkelit vuosilta -09 ja -10. En oo voinut olla repeilemättä meidän suoralle tyylille ilmaista asiat. Se onkin varmaan ainoita asioita, joiden haluan jatkossakin määrittävän näitä tekstejä, ainakin omalta osaltani. Uudet blogin kirjoittajat etsiköön oman tyylinsä. Jos ja kun uusia kirjoittajia tulee, esitellään heidät täällä blogissa sitten tarkemmin. Stay tuned siis!

Ja sulle lukija tahdon sanoa: kiitos! On ollut mahtavaa huomata miten meitä on tuolla kommenteissa tsemppailtu. Toivottavasti pysyt meidän mukana jatkossakin, tätä kirjaprojektitietä on taivallettu ensi maaliskuussa 10 vuotta!

Kiitokset myös vielä Veeralle! <3 br="">

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

44. Charlotte Bronte - Kotiopettajattaren romaani

Oi olen niin iloinen, että tällä meidän listalla on paljon kirjoja, joiden viimeiset sivut tulee luettua kyyneleiden kera. Joskus siksi, että ei haluaisi kirjan loppuvan ja hahmojen tarinoiden päättyvän ja joskus siksi, että on vihdoin saanut jonkun luettua pois alta (Decamerone). Tämä teos kuului ehdottomasti ensimmäisiksi mainittuihin.

Minulla on kirjastosta lainattuna painos, jonka on suomentanut Kaarina Ruohtula ja hän on myös kirjoittanut kirjalle lyhyen esipuheen. Esipuheen kirjoittaminen on taito. Usein olen törmännyt niihin aivan liian pitkiin historiasepityksiin, joita on höystetty turhaan suomentajan omilla näkemyksillä. Esipuhe on kuitenkin se, minkä usein lukee ensimmäisenä ja se vaikuttaa todella paljon siihen, miltä esipuheen jälkeiset sivut "maistuvat". Tämän kirjan esipuhe oli osuva. Se oli lyhyt, siinä kerrottiin kirjailijan historiasta ja spekuloinneista siitä, miten paljon Bronte on vuodattanut tähän omaa elämäänsä. Se pohjusti ja innosti lukemaan.

Kotiopettajattaren romaani on ilmestynyt ensimmäistä kertaa vuonna 1847. Charlotte Bronte kuuluu Bronten sisaruksiin, jotka ovat kolme papin tytärtä. He ovat kaikki tunnettuja kirjailijoita, siskonsa kirjoittama Humiseva harju on myöskin tällä listalla. Kotiopettajattaren romaani ilmestyi ensin salanimellä. 1800-luvulla ei ollut vielä ihan sisäistetty sitä, että naisetkin ovat ajattelevia olentoja, jotka kykenevät johonkin muuhunkin kuin taloustöihin. Tämä olikin maatamullistava teos ilmestyessään, sanoisin tätä jopa esifeministikseksi.

Kotiopettajattaren romaani (engl. Jane Eyre), kertoo Jane Eyrestä, papin tyttärestä, joka jää ensimmäisinä elinvuosinaan orvoksi. Hänet laitetaan enonsa rikkaaseen perheeseen kasvamaan, mutta Janen onnettomuudeksi hänen enonsa kuolee melko pian. Kuolinvuoteellaan hän vannottaa vaimoaan huolehtimaan  Janesta kuin omasta lapsestaan ja kasvattamaan tämän. Vaimo tietenkin suostuu, mutta hänen halveksuntansa tätä vierasta lasta kohtaan on aivan liian suuri ja Jane kasvaakin hyljeksittynä ja särjettynä lapsena.

Hänet lähetetään sisäoppilaitokseen, jottei hänestä olisi niin paljon vaivaa ja hänen ylitsepääsemättömät vikansa ja virheensä korjattaisiin. Sisäoppilaitos on melko askeettinen paikka, mutta Jane löytää siellä jotenkin itsensä ja lopulta päätyy erääseen perheeseen kotiopettajattareksi. Tietenkin hän rakastuu tähän opettamansa lapsen ottoisään ja se onkin tarinan juttu.

Tämä oli niitä kirjoja, joiden tunnekuvaukset olivat niin aidon ja samaistuttavan tuntuisia, että välillä oli pakko huutaa vähän ääneen. Erityisen paljon nautin siitä, miten Bronte oli saanut kuvattua sen, miltä tuntuu (tai pikemminkin ei tunnu), kun tulee petetyksi massiivisesti. Miten kaiken voi kääntää hyvin myrkyllisesti itseensä ja silti samaan aikaan kunnioittaa itseään niin paljon, että tekee itsensä eteen asioita.

Erityisen jännittävää tässä teoksessa oli se, miten ihmiset ovat joskus eläneet. Janekin asuu tarinan aikana muutamassa paikassa. Ja kun hän asuu jossakin, hän todellakin asuu siellä. Pisimmillään hän lähtee kylään käymään postissa, muuten kaikki hänen aikansa kuluu siellä talossa, missä hän asuu. Piirit on olleet joskus aika pieniä, vaikka ihmiset (siis rikkaat sellaiset) ovatkin matkustelleet joihinkin kaukomaihin. On hassua kuvitella sellainen tilanne, missä koko perhe asuu samassa talossa ja elää siellä koko ajan.

Tämä kirja kuuluu aivan ehdottomasti tälle listalle ja odotan innolla sitä, että pääsen lukemaan Humisevaa harjua ja tsekkailemaan, että miten erilainen maailmankuva Charlotte Bronten siskolla on. Suosittelen vahvasti kaikille, ihmisestä riippumatta. Tää on semmonen maailma mihin kannattaa mennä sisään.

*****

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Kiera Cass - Valinta

Mikä on siistimpää ku se, et lukee kavereiden kaa samoja kirjoja ja sitä kautta löytää yhteisiä juttuja? No nyt viime aikoina aika harva asia. Sain tän kirjan luettavaksi mun ystävältä, se oli ahminut tän aika nopeasti ja lykkäsi sitten mulle. Samana päivänä tuli toiselta kaverilta viestiä, että se oli tykännyt kirjasta, jonka olin vinkannut sille. Silloin mun oli tartuttava tähän kirjaan, koska tajusin että ihmiset varmaan suosittelee kirjoja, jos ne on oikeesti hyviä. Sillonhan niihin kandee tarttua.

Luin bussimatkalla ensimmäiset 50 sivua, jonka kohdalla huomasin jo päässeeni niin sisään kirjaan, että seuraava isompi juttu kirjassa ois varmasti tuonut kyyyneleet silmiin. Oli pakko laittaa kirja pois, eihän julkisilla paikoilla saa itkeä. Tarinan maailmaan oli helppo sujahtaa sisään, kerronta on sujuvaa ja soljuvaa.

Kirja kertoo nuoresta naisesta nimeltään America. Kirjan alussa sattuu tällainen hieno juttu, että American kotimaan, Illéan, prinssi on tullut naimaikään. Tämän maan tapoihin kuuluu, että prinssille valitaan puoliso sellaisella prosessilla kuin Valinta. Valintaan voivat hakea kaikki tietyn ikäiset tytöt. Prosessiin valitaan 35 tyttöä, jotka pääsevät linnaan ja kilpailemaan prinssin rakkaudesta.

America, kirjamme päähenkilö on kuitenkin jo rakastunut kotipuolessa. Koska hänen rakastamansa poika kuuluu alempaan kastiin ja on köyhempi, tämä painostaa American osallistumaan Valintaan. Siitä nimittäin saa rahallisen korvauksen, jos pääsee linnaan asti. Koska raha on aina ihmissuhteissa jotenkin helvetin vaikea juttu, niin tälläkin kertaa nämä rakastavaiset lähtevät eri tielle juuri, kun America onkin valittu linnaan kilpailemaan prinssin suosiosta.

Kirjan teemoina on ystävyys, rakkaus ja ehkä myös tasa-arvo. Tämä on aika samanlaista kuin Nälkäpelit tai se Deliruim-kirja, johon mun piti palata, mutta en sitten kai koskaan palannutkaan. Saatoin lukea noita lisää dokumentoimatta sitä blogiini, mutta sitä on mahdotonta tietää. Nää on näitä kirjoja, mitkä kuuluu kesään. Tämmöstä vähän hömppää, mut ei kuitenkaan kauheen.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Anna-Leena Härkönen - Onnen tunti

Oon se lapsi, joka on viety pois kotoaan ja asutettu toiseen perheeseen, koska kotona ei syystä tai toisesta ole voinut asua. Oon se lapsi, joka on vuosia ja taas vuosia yrittänyt keksiä, kenen syytä se oli ja kenelle saa olla vihainen.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen pystynyt ymmärtämään elämääni vaikuttaneiden aikuisten puolta. Ei se varmasti ole helppoa ollut. Kenenkään kohdalla, ei yhdenkään aikuisen kohdalla, joka on joutunut toisen tai oman perheen kipeitä asioita avaamaan niin syvältä.

Anna-Leenä Härkösen Onnen tunti kertoo juuri tästä. Pääosassa on Tuula, kolmihenkisen perheen äiti, joka saa päähänsä, että hänestä on tultava sijaisäiti. Pääasiassa tarina keskittyy Tuulan näkökulmaan, siihen, miltä rikkinäinen perhe näyttää hänelle ja miltä tuntuu kohdata lapsia, jotka on rikottu jo pienenä. Kirjassa sivutaan vakuuttavasti myös sossutantan vaikeaa roolia kahden perheen välissä sekä huostaanotettujen lapsien äitien syvää surua ja itseinhoa.

Nautin kirjassa ennenkaikkea luontevasta ja aidontuntuisesta kerronnasta. Lasten reaktiot ja käyttäytyminen tilanteeseen vaikuttivat täysin mahdollisilta. Kirjasta ei jäänyt sellainen olo, että kirjoittaja ei olisi tietänyt mistään mitään. Ennemminkin tuli mieleen, että kuinka totta tämä tarina on?

Suosittelen lukemaan kirjan, jos sijaisperhetoiminta kiinnostaa. Kirjoitustyyli on myöskin perinteistä Härköstä, joten en näe mitään syytä jättää tätä kirjaa väliin, jos hänen muut teokset on kutkuttaneet jotenkin.

Tämä kirja on ollut hyvänä tukena siinä, että olen uskaltanut antaa jo vähän enemmän anteeksi kaikille. Pitäkää huolta toisistanne <3 p="">
Ja sijaisperheet! Iso iso iso hatunnosto ja kiitos teille.