keskiviikko 25. lokakuuta 2017

46: Isaac Asimov - Säätiöt

Ja niin kävi, että kun Netflixiin ilmestyi dokumentti nimeltään Unacknowledged ja katsoin sen, oli pakko tarttua scifiin. Luin Säätiön, eli Säätiö-trilogian ensimmäisen osan, lokakuussa 2015. Silloin aavistelin, että koko trilogia on luettava, jotta voi ymmärtää mistä kirjoissa on kyse. Sainkin silloin kommenttia, jossa suositeltiin vahvasti koko kirjasarjan lukemista. Koska halusin ymmärtää, mikä tässä trilogiassa on niin upeaa, luin kaikki trilogian osat nyt putkeen. Trilogiaan kuuluu kolme kirjaa, järjestyksessään: Säätiö, Säätiö ja imperiumi ja Toinen Säätiö. 

Kirjasarja perustuu uuteen tieteenhaaraan, jota kutsutaan psykohistoriaksi. Psykohistorian avulla lasketaan hyvin tarkkoja todennäköisyyksiä joukkojen käyttäytymiselle ja kirjasarjan alussa esitellään tapahtumaketjun aloittaja, Hari Seldon. Hän on psykohistorian uraauurtava mestari, joka päätyy laskelmissaan siihen, että koko linnunrata tulee romahtamaan ja taantumaan kehityksessä. Tarinan alussa tämä supertiedemies joutuu viranomaisten kynsiin, jotka eivät jostain kumman syystä halua, että koko kansa kuulee tästä masentavasta ennustuksesta. Seldon onnistuu kuitenkin vakuuttamaan viranomaisia sen verran, että saa perustaa asian tutkimiselle omistetun Säätiön eräälle linnunradan "toisessa päässä" olevalle hyödyttömälle planeetalle. Säätiön tarkoituksena on varmistaa, että Seldonin suunnitelma (jonka on tarkoitus lyhentää, ei estää tämä taantuma) toteutuu. Koska suunnitelma on tuhannelle vuodelle, ei Seldon itse pääse tähän tapahtumaketjuun vaikuttamaan enää kuolemansa jälkeen.

Ensimmäisen osan ahmin päivässä, ai että mitä upeaa eskapismia! Nyt kun olen lukenut kaikki kolme osaa, niin voin todeta, että kyllä, kaikki kolme osaa pitää lukea, että voi tajuta kirjasarjan hienouden. Ensimmäisessä osassa tapahtuu toki paljon, mutta pääasiassa siinä selviävät perusteet trilogian muille osille. Toisella lukukerralla ensimmäisen kirjan maailmaan oli jo vähän helpompi solahtaa, huomio ei niin paljoa kiinnittynyt kaikkeen, mitä ei ymmärrä. Jo kerran kirjan lukeneena oli helpompi nähdä kirjan nerokkuus. Sehän on suorastaan hykerryttävää satiiria paikoin.

Kirjan toisessa osassa huomasin paikoin ajattelevani, että "tää on nyt se keskikohta, missä ei tapahdu oikein mitään, tylsäääääää". Toisessa osassa pureuduttiin uuteen Seldonin kriisiin. Seldonin kriisit ovat Seldonin ennustamia käännekohtia, joissa tilanne voi lähteä eri suuntaan, kuin hänen suunnitelmassaan on tarkoitus. Tällä kertaa suunnitelmaa uhkaa Mutantti Muuli, joka on sellainen sattuma, että sitä ei laskelmin ole voitu ennustaa. Muulilla on erikoinen kyky, jolla hän saa ihmiset toimimaan ihan miten haluaa.

Kirjan toinen osa on myös hyvin pitkälti kolmannen osan pohjustamista, mutta tässä kirjassa sentään lopussa tapahtuu paljon. Toisen kirjan lopussa hyvin monet aikaisemmat tapahtumat saavat kontekstin ja tekevät enemmän ja enemmän järkeä. Koska tarina tosiaan sijoittuu pitkälle aikajanalle, niin tarinan henkilöt vaihtuvat tiuhaan. Ensimmäisen ja toisen kirjan välissä on sata vuotta, ja kaikki hahmot ovatkin toisessa kirjassa uusia. Scifi-kirjoissa on aina vähän hämmentävää se, miten se scifi-maailma toimii ja kun henkilötkin ovat uusia, niin lukukokemuksena toinen kirja oli aika vaativa.

Kolmannessa kirjassa on taas aivan uudet henkilöt ja uusi Seldonin kriisi. Tässä kirjassa selvitetään, että onko Seldon perustanut alkuperäisen Säätiön lisäksi Toisen Säätiön, niinkuin huhutaan. Tässä osassa peli menee aika Paratiisihotelliksi, kaikki vain juonivat, kusettavat ja pelaavat toisillaan. Mutta toisin kuin Paratiisihotellissa, niin tässä on jännittävä juoni ja ei ihan niin ennalta-arvattava.

Säätiö-trilogia on upeaa scifiä ja todellakin ansainnut paikkansa listalla. Scifin ystäville tämä on ehdoton klassikko tutustuttavaksi.

*****

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

LU: Lotta Uusitalo-Malmivaara (toim.) - Positiivsien psykologian voima

Terve pitkästä aikaa! Mulla alkoi kesäloma ja sen kunniaksi päätin lukea kesken olleen kirjan loppuun.

Tämän kohdallahan tarina menee niin, että mulla oli saatanan huono päivä menossa, kun kävelin kirjastoon. Siellä mun naamaan tuijotti tämä kirja värikkäine kansineen (unohdin tietysti ottaaa kannesta kuvan, ennenkuin palautin kirjan kirjastoon). Ajattelin, että maailmankaikkeus varmaan vittuilee mulle, okei, vittuilkoot sitten, mä lainaan ton kirjan ni osaanpahan sitten ainakin kertoa, että miks positiivisuus on hanurista. Ja sit tulin himaan, aloin lukemaan tuota kirjaa, ja jo kirjoittajien esittelyn aikana mulle tuli semmonen fiilis, että ei jumalauta mä oon löytänyt jotain siistiä. 

Kirjan on kirjoittanut joukko ihmisiä, jotka työkseen tutkivat, opettavat tai muuten työskentelevät positiivisen psykologian parissa. Kirjassa käsitellään aiheita opetusmenetelmistä ihmisen vahvuuksiin, ja jopa positiivisen psykologian osaksi saamaa kritiikkiä. (Sidenote: Äärimmäisen hyvä juttu, koska mikään, ei mikään ärsytä niin paljoa kuin se, että vaan käsketään olemaan positiivisia.) 

Erityisesti pidin osiosta, jossa käsiteltiin sitä, mistä ja miten ihmisen onnellisuus rakentuu. Myös vanhuutta käsittelevä osio oli mielenkiintoinen. Toisinaan mua jäi harmittamaan se, että joko kirjottaja selitti, ettei voi selittää asiaa enempää tai sitten hän vain jätti asioita auki. Esimerkiksi jossain kohtaa kirjaa sanottiin, että opiskelijoita pitäisi tukea oman motivaationsa mukaisesti kouluissa. Mutta sitä ei ihan avattu, että miten.

Kokonaisuutena kirja oli hieno johdatus siihen, mitä kaikkea positiivinen psykologia voi olla, ja että mitä se ei ainakaan ole. Suosittelen kyllä lämpimästi kaikille, jotka kokee suuren vastareaktion nähdessään kirjan kannen ja nimen. Muille myös, ei positiivisuus ollutkaan niin hanurista.

maanantai 12. joulukuuta 2016

J.K. Rowling - Kirottu lapsi

SISÄLTÄÄ PIENIÄ SPOILEREITA 

En jotenkin osannut innostua, kun kuulin, että Pottereita on tulossa lisää. Lasketaanko tätä edes Potteriksi? Kai? Mummi oli ostanut tämän uuden itselleen ja antoi sen minulle, kun oli itse lukenut sen. Eräs ilta sitten menin sänkyyn kirjan kanssa aikomuksenani lukea parikymmentä sivua, mutta hotkaisinkin sitten koko kirjan kerralla. Näytelmä toki on helpompi ja nopeampi lukea, kuin romaani, mutta kyllä tässä kerralla hotkaisussa vaikutti todella paljon se, että vaikka kirjallisuuden laji oli totutusta poikkeava, oli Rowling onnistunut silti kirjoittamaan teoksen, joka vei mukanaan. 

 Pelotti aluksi, että osaanko enää lukea näytelmää, koska olen viimeksi lukenut lukiossa jotain Minna Canthia ja muistelisin että sen jälkeen myös tältä 100 kirjan listalta jonkun näytelmän, mutta en muistanut oliko se helppoa vai vaikeaa. Siihen onneksi tottui nopeasti. Vaikka kirja oli helppolukuinen ja vei mukanaan, en siltikään pitänyt siitä kauheasti. Mun on myös äärimmäisen vaikea kirjoittaa tästä spoilaamatta tai aiheuttamatta kauheita ennakkoasenteita, joten jos olet aikeissa lukea tämän ja haluat nauttia, niin älä lue tätä tekstiä pidemmälle. Yritän olla spoilaamatta, mutta tuskin onnistun siinä kauhean hyvin. 

Kirjassa seikkailee siis alkuperäisistä Pottereista tuttujen hahmojen lapset, eli Harryn ja Ginnyn, Hermionen ja Ronin sekä Malfoyn lapset. Toki heidän vanhempansa ovat tarinassa mukana. Suuren taistelun jälkeen velhomaailma on ollut jo vuosia rauhallinen ja pelko Voldemortista on väistynyt. Kunnes sitten löytyykin ennustus siitä, että Voldemort on palaamassa. 

Se mitä kirjassa sitten tapahtuu, teki mielestäni kaikki seitsemän Potter-kirjaa tyhjiksi. Näytelmän juonen perusteella voi ajatella, että oikeasti Pottereita ei edes koskaan tapahtunut. Se on paskaa. En tykkää. Jäin kaipaamaan Rowlingin taidokkaita tapahtumien ja ympäristöjen kuvausta. Hahmot olivat aika pintapuolisia, toki varmasti näytelmänä ne saavat sitten syvyyttä näyttelijöiden toimesta, mutta näin lukemisena ei toiminut kauhean hyvin. 

Jos pitää Pottereista kovasti, en suosittele tämän näytelmän lukemista. Jos sitä voisi päästä jossain katsomaan niin sitten ehkä, mutta sitä kai säädellään aika tarkkaan, että ketkä saa esittää näytelmää ja missä. Musitan kyllä, että silloin kuin olen saanut aina Potterit loppuun, on mielessäni ollut kysymys, että mitä sitten tapahtuu. Mutta se oli kysymys, johon en olisi halunnut tällaista vastausta. 

Mutta. Kun sain kirjan luettua loppuun, minulla oli ihan järjetön euforia päällä. Ja se johtui siitä, että Rowling tosiaan kiskaisee mukaansa. Kuulostanko liian ristiriitaiselta? No, joka tapauksessa hyvin hyvin hyvin hämmentävä lukukokemus oli tämä. Oletteko te lukeneet, mitä piditte? 

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

LU: Gary Lachman - Tajunnan alkemistit

Nyt vihdoin muistan, miksi rakastan lukemista. Toivottavasti tämä kipinä on herännyt roihahtaakseen.

Kaverin hehkuttamana hain tämän teoksen kirjastosta ja alusta asti pidin siitä, miten Lachman esittelee rennosti ja omin sanoin 60-luvun taikajuttuja ja -settejä. Tajunnan alkemistit kertoo siis 60-luvusta ja siitä, miten okkultismi, taikuus, magia ja hippiliikkeet ovat syntyneet ja/tai vaikuttaneet silloin populäärikulttuuriin. Kirjassa puhutaan niin lsd:n kuin satanismin ja skientologian synnystä ja siinä ohessa sitten sivutaan monen ison nimen, kuten Beatlejen elämää.

Sanoin jonkun listan kirjan kohdalla, että on jännä miten siinä kirjassa mainittiin monta listan kirjaa ja miten kaikki nivoutuu yhteen. Tämä kirja nitoo yhteen enemmän asioita, kuin mitä itse olisin ikinä, millään kirjatankkauksella pystynyt nitomaan. Tämän kirjan ansiosta en malta odottaa, että pääsen käsiksi Hessen ja Tolkienin tuotantoon ja toivottavasti löydän niistä jotain maagista.

Lachman on kirjoittanut kirjan vähän niinkuin hän kertoisi juttuja kaverilleen. Se johtaa siihen, että toisinaan kirjaa lukiessa huomaa, että ei enää yhtään muista, että miksi nyt puhutaan tästä henkilöstä ja miten tämä liittyi tuossa luvun alussa mainittuun jäbään. Mutta kerrontatyylissä on hyvätkin puolensa. Esimerkiksi se, että kuten kaverin kertoessa mehevää juttua, ei kirjaakaan halua jättää kesken. En ole ennen tätä ainakaan muistaakseni lukenut kauhean monta populäärikulttuurin syväluotaavaa kirjaa, mutta en osaisi kuvitellakaan tätä kirjoitettavan muuten, kuin miten Lachman on kirjoittanut. Toki kirjoitustyyli tuo ajoittain, varsinkin hulluimpien tarinoiden kohdalla mieleen, että haluaisinpa tietää tämänkin lähteen. Teoksen lopusta löytyykin kattava lähdeluettelo.

Vaikka kirja on jotenkin tavallaan melko masentava, synkistelevä ja paikoin raakakin, jäi minulle kuitenkin tästä hyvä mieli. En ole pitkään aikaan nauttinut lukemisesta, niinkuin nautin siitä nyt. Erityisesti nautin Anton Laveyn ja näiden 100 kirjaa -listalla olevien kirjailijoiden seikkailuista. Lähipiiri on myös kuullut minun sanovan sanan "kärpässienikultti" useammin kuin olen heitä tervehtinyt. Jo pelkästään kärpässienikultti on syy lukea tämä kirja.

Minulla oli lainassa toinen painos, jonka lopussa on suomentajan Ike Vilin lyhyt katsaus Suomen okkultismiin ja mm. Pentti Linkola ja Pekka Siitoin mainitaan. Se oli äärimmäisen hyvä lisäys ja sopi kirjan tyyliin. Suomentajalle pitää muutenkin antaa pisteet kotiin, koska hän oli lisännyt monta hyvää ja selventävää huomautusta sitä vaativiin kohtiin.

torstai 25. elokuuta 2016

Hannu Rajaniemi - Kvanttivaras

Ei ei, ei olla lopettamassa blogia, vaikka postausväli on nykyään järkyttävä.

Päätin tuossa viime viikonloppuna (tämän tekstin aloittamisesta on nyt pari viikkoa niin ei ole enää viime vkl kyse) kaiken sosiaalisoimisen ja töiden väliin vetää lukubreikin ja kiskaisinkin sitten kunnon eskapismiannokset naamaan tämän kirjan avulla. Oli tehokasta, näin niin trippisiä unia, että aamulla meni hetki, että tajusi millä planeetalla sitä ollaankaan.

Hannu Rajaniemi ei ollut minulle ennen tämän kirjan aloittamista mitenkään tuttu nimi. Aloin joissain kohtaa lukemista googlettelemaan kyseisestä herrasta, koska minua häiritsi, että miksi suomalaisen kirjailijan kirja tuntuu siltä, niinkuin se olisi käännetty. Ja niin sitten selvisikin, että Rajaniemi kirjoittaa englanniksi. Hän asuu joko Skotlannissa tai San Fransiscossa (eri lähteet kertovat eri juttuja) ja on arvostettu tieteilijäjäbä, joka ilmeisesti tajuaa tosi paljon matikasta ja fysiikasta.

Kirja kertoo varkaasta, joka on vankilassa. Alussa sitten muija nimeltään Mieli pelastaa varkaan vankilasta ja aikoo käyttää häntä suunnitelmassaan apuna. Siitä alkaakin seikkailu pitkin Marsia ja ties mitä planeettoja.

Tämä lukukokemus oli aika haastava. Varmasti osin siksi, että on ollut vähän vähemmällä tämä lukeminen viime aikoina ja myös siksi, että mitään termejä ei selitetty kauheammin auki. Ne avautuivat siinä sitten lukiessa, kun palaset vähän niinkuin loksahtelivat paikoilleen. Toisaalta se oli tosi hyvä juttu, tulipahan ainakin heittäydyttyä messiin kunnolla, ei kerennyt juurikaan miettimään oikean maailman ongelmia silloin. Toisaalta se olisi voinut aiheuttaa sen, että kirja olisi lentänyt nurkkaan keskittymisongelmien takia.

Vaikka kirja vaatiikin hieman normaalia enemmän panostamista, suosittelen sitä kaikille scififriikeille. Kirjassa esiintyvä gevulot-systeemi antoi paljon ajattelemisen aihetta. Entä jos meilläkin olisi mahdollisuus päättää, miten paljon jokainen vastaantulija näkee meistä? Tai kuinka paljon he saisivat muistaa keskusteluistamme heidän kanssaan? Olisiko siistiä kulkea ulkona niin, että kukaan ei näkisi kuka olet? Toisaalta olisi varmaan äärimmäisen pelottavaa, että yhtäkkiä ei ulkona tunnistaisi ketään. Kaikki kulkisivat gevulotinsa suojissa ja piilottaisivat itsensä.